Ohikatsomisen vuosikymmen

The Guardianin sivuilla on pian päättyvän 00-luvun kunniaksi käynnissä kirjoitussarja nimeltä 2000 to 2009: Reviews of the decade. Sarjassa yritetään kartoittaa tämän vuosikymmenen suurimpia ilmiöitä mm. politiikan, talouden, tekniikan ja kulttuurin saroilta.

Kevyemmissä teksteissä esimerkiksi Dizzee Rascal ja Paris Hilton kertovat omista 00-kohokohdistaan, mutta hieman syvällisemmistä artikkeleista paras on ehdottomasti näytelmäkirjailija David Haren hieno vuosikymmenyhteenveto It all started 96 hours after 9/11. Siinä Hare määrittelee viimeisten n. 10 vuoden olleen ohikatsomisen vuosikymmen: aika, jolloin olemme kiinnittäneet suurimman huomiomme kaikkeen muuhun paitsi olennaiseen.

Tärkein ohikatsomisen vuosikymmentä määrittelevä toimi on tietysti USA:n edellisen presidentin George W. Bushin sotaisa ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Hare kirjoittaa, miten 9/11-iskujen jälkimainingeissa Bush lähipiireineen päätti tietoisesti suunnata huomionsa kohti Irakia ja Saddam Husseinia, vaikka olennaisimman asian - eli terrorismin vastaisen taistelun kannalta - Irak oli enimmäkseen epärelevantti kohde. Tämä oli alkupiste ohikatsomisen vuosikymmenelle ja tavallaan loi yleisen asenneilmapiirin, jonka puitteissa yhteiskunnan eri osa-alueet ovat siitä lähtien toimineet.

Sama pätee talouteen. Nykyisen maailmanlaajuisen talouskriisin voidaan nähdä myös johtuneen ohikatsomisesta ja tietoisesta tosiasioiden välttelemisestä: USA:n köyhille tarjotut, arvottomat mutta monimutkaisiksi eteenpäin myydyiksi sijoitustuotteiksi paketoidut roskalainat toimivat alkusysäyksenä kansainväliselle taloustaantumalle. Näiden epävarmojen lainojen riskit olivat kyllä hyvin tiedossa, mutta kukaan ei halunnut katsoa totuutta silmästä silmään ja tunnustaa ongelmaa. Tyypillistä ohikatsomisen vuosikymmenelle.

Yleinen ohikatsomisen ilmapiiri ei koske pelkästään korkean tason politiikkaa tai taloutta, vaan näkyy myös päivittäisessä elämässämme. Hare kirjoittaa osuvasti, miten "poissaoleva" tuntuu nykyisin aina voittavan "läsnäolevan": esimerkiksi puhelimeen vastaaminen saa ohikatsomisen vuosikymmenellä aina keskeyttää vaikkapa kahvilakeskustelun, sillä soiva puhelin voi tarjota jotain "uutta" ja "jännittävää", joka tuntuu tärkeämmältä kuin se, mikä juuri tällä hetkellä on jo käsillä. Tekniset laitteet, verkottunut kommunikaatio ja kaikenlaiset oheisaktiviteetit vievät ajastamme yhä suuremman osan ja todellinen elämä on vaarassa jäädä taka-alalle.

Hare ei kuitenkaan itse täysin tuomitse ohikatsomista, vaan tunnustaa tekevänsä sitä paljon itsekin. Silti on oletettavissa, että seuraavalla vuosikymmenellä tulemme kokemaan asenteellisen vastareaktion nykyiselle ilmapiirille. Hare ennustaa, että uuden vuosikymmenen sankareita tulevat olemaan ne, jotka uskaltavat katsoa kohti eivätkä ohi. Toivotaan, että hän on oikeassa.

Tweet

Aforismituokio

Keksin viime viikolla aforismin ja se sai ainakin Facebookissa paljon suosiota, joten ajattelin kertoa siitä täälläkin. Lause kuuluu näin:

"Jokaiselle on paikka auringossa. Ensin täytyy vain astua pois muiden varjosta."

Mmm-hmmm. Seuraavaksi: Paulo Coelho kirjoittaa tästä elämänmyönteisen, pseudofilosofisen ja tekomystisen romaanin.

Tweet

Viikon viitonen

Viikon viitonen tekee ainakin hetkellisen paluun yleisön toiveesta. On aivan todella mieltä lämmittävää, jos joku on jaksanut kuunnellakin näitä. Nyt on sitä paitsi oikeastaan hyvä hetki tuoda soittolistat takaisin ohjelmistoon, sillä sain iPodin uudelleenrippausurakan valmiiksi toissapäivänä ja nyt voin jälleen kuunnella koko kirjastoani esim. bussissa.

Olen muuten aavistuksen verran tekopyhä: vaahtoan kyllä täällä typeristä työasioista, mutta tänään esimieheni kanssa käymässämme, kaavan mukaisessa vuosittaisessa kehityskeskustelussa kerroin olevani kaikkeen oikeastaan aivan tyytyväinen. Itse asiassa syy tähän oli se, etten oikeastaan koe voivani saavuttaa mitään kertomalla epäkohdista juuri tälle esimiehelle - ja sitä paitsi, kuten olen sanonut, säälin häntä hieman. Voisin kyllä haluta keskustella asioista korkeampien tahojen kanssa, mutta järjestelmälle sopivasti korkeammat tahot eivät järjestä tällaisia keskustelutilaisuuksia kanssamme. No, oikeastaan en edes välitä niin paljoa: olen alkanut käyttää solmion sijasta rusettia ja se on muokannut koko asennettani jotenkin keveämmäksi. Tavallaan rusetti on merkki siitä, ettei ole täysin vakavissaan, ei jaksa välittää?

Selvä, sitten tämän viikon listaan:

Brainpool - Here's A Boy Hurraa! Spotifyssä on 90-luvun puolivälin ruotsalaista korvikebrittipoppiakin! Brainpoolin melodiat olivat aivan kärkitasoa, ne kuulostavat siltä kuin jonkun olisi pitänyt kirjoittaa ne jo 60-luvulla. Ainoastaan vieraan kielen lausuminen tuotti yhtyeelle lieviä ongelmia: esimerkiksi tässä kappaleessa sana check on sympaattisesti shek.

Gay Dad - Black Ghost Älkäämme ruotsalaishuumassa unohtako myöskään aitoa 90-luvun englantilaista brittipoppia. Gay Dad oli aikansa hype-yhtye, mutta muuttui hype-yhtyeille ominaiseen tapaan kriitikoiden lemmikistä kriitikoiden inhokiksi nopeammin kuin maito happanee jääkaapissa. Joka tapauksessa, yhtyeen debyyttilevy Leisure Noise ei sisällä yhtään huonoa kappaletta, vaan suuren joukon mielenkiintoisilla soinnuilla sävytettyjä, melodisia pop-biisejä. Hieman rupisemmilla efekteillä varustettuna esimerkiksi Black Ghostia juhlittaisiin varmasti vuonna 2009:kin.

Kings of Leon - Wicker Chair Tämä EP-raita on Kings of Leonin luonnollisuus-ajalta, ennen nykyistä muoti-aikaa. Hurmaavan aidosti amerikkalaista maaseutu-Strokesia. Kiitokset tankearkivetille tämän kappaleen esittelemisestä minulle joskus 2005 (?).

The Only Ones - Another Girl, Another Planet The Only Ones on Britanniassa klassikkobändin asemassa, mutta muualla se on jäänyt ehkä hieman vähemmälle huomiolle muiden punk- ja new wave -aikalaistensa kuten The Clashin tai The Buzzcocksin viedessä suuremman huomion. The Only Onesin lento jäi keskeneräiseksi tavanomaisten huumeongelmien takia (esimerkiksi tämä kuva kertoo varmasti huumeiden vaaroista tehokkaammin kuin tuhat sanaa), mutta Another Girl, Another Planet -hitti soi yhä mm. televisiomainoksissa ja on selvästi innoittanut myös The Libertinesiä ja muita 2000-luvun yhtyeitä.

Babyshambles - Fuck Forever Vuoden ja vuosikymmenen lähestyessä loppuaan on jo aika miettiä 00-luvun parhaiden kappaleiden listaa. Yksittäisiä singlejä, levyjä tai kiertueita tarkastellessa Babyshambles on vaikuttanut melkoiselta sekasotkulta, mutta pidemmällä aikavälillä on todettava, että yhtyeellä on useita huippukappaleita. Fuck Forever tiivistää tätäkin vuosikymmentä tiettyinä aikoina leimanneen turhautuneisuuden klassisella punk-asenteella. Aiemmin vieroksuin Babyshamblesin ensimmäisen levyn liian "kiireistä" kitaransoittotyyliä, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että Patrick Walden olikin erittäin kekseliäs ja omaperäinen kitaristi.

kuva täältä

Tweet

Tiimipelaaja

Töissä oli tänään tiiminrakennus- ja hengenkohotuspäivä. Asiasta oli lähetetty e-maileja monta viikkoa, mutta olin onnistunut unohtamaan koko jutun. Tulin töihin normaalisti kahdeksaksi, mutta olinkin puoli tuntia myöhässä, sillä päivän energinen tsemppausohjelma olikin alkanut virallisesti jo puoli kahdeksalta. Kaikki kynnelle kykenevät osa-aikaiset työmuurahaiset oli kutsuttu paikalle ja jaettu päivän ajaksi kolmeen keskenään leikkimielisesti mutta kunnianhimoisesti kilpailevaan ryhmään. Sain kuulla olevani ryhmässä B. Koska olin myöhässä, minulla ei ollut aavistustakaan, keitä muita B-ryhmään kuului. Aloin silti heti kuitenkin tuntea suurta B-ylpeyttä ja vihata A- ja C-ryhmien laiskoja luusereita.

Ryhmien paremmuutta mitattiin oransseilla pöytätennispalloilla, joita jokainen ryhmä sai tiputella onttoihin muoviputkiloihin sitä mukaa, kun työtehtäviä tuli päivän mittaan täytettyä. Omalla B-ryhmällämme kulki eräässä vaiheessa jopa niin hyvin, että saimme ensimmäisen putkilon täyteen palloja ja jouduimme etsimään käsiimme toisen tyhjän putken lisäpalloja varten. Sydämeni oli lähes pakahtua riemusta joka kerta, kun pääsin tipauttamaan pallon onnistumisputkeen.

Päivän lopussa paras ryhmä palkittiin. Suureksi harmikseni se oli ryhmä C. He saivat palkinnoksi keltaiset paperipussit, joista paljastui vaaleanpunaiset, halvimmat mahdolliset Tiimarista löytyvät muistilehtiöt. Heille taputettiin. Sitten kaikkien yhteishenkeä vielä lujitettiin entisestään huutamalla firman nimi yhteen ääneen. Itse huusin sen kaksi kertaa keihäänheittäjämäisellä karjunnalla ennen kuin kukaan muu oli ehtinyt huutaa mitään. Vain yksi ihminen tajusi tämän huumoriksi ja nauroi. Muut luultavasti ajattelivat minun vain olevan todellinen tiimipelaaja, työnantajastaan ylpeä toimistomaailman uskonsoturi. Ehkäpä minut ylennetään junior-projektipäälliköksi ensi viikolla!

Lähdin mitä nopeimmin kotiin viimeisen, hauskan hengenkohotusvideon jälkeen. Paikalle jääneiden iltapäivä jatkui toimistolla oluen ja siiderin parissa ja myöhemmin ohjelmassa olisi siirtyminen johonkin baariin koko porukalla.

Ei, tämä ei ole jokin uusioversio Orwellin 1984:stä. Tämä on totta ja arkipäivää. Toisin kuin Orwell ennusti, emme joutuneet muutaman totalitaarisen supervallan alistamiksi, vaan niiden sijaan saimme satamäärin pseudo-uskonnollis-ideologisia yhteisöjä ja ryhmiä, mm. yrityksiä, joilla jokaisella on oma uuskielensä, maailmankatsomuksensa, pyhät kirjansa ja myyttiset gurunsa, joille vannotaan uskollisuutta naurettavissa seremonioissa, joille kukaan ei uskalla nauraa, koska kukaan muukaan ei naura. Missä voin liittyä Veljeskuntaan?

Tweet

Tylsä Robbie

Palasin juuri Tennispalatsista, joka oli yksi yli 200:sta eurooppalaisesta elokuvateatterista, joihin Robbie Williamsin comeback-keikka välitettiin suoraan livenä Lontoosta. Kuten olen tässäkin blogissa useaan kertaan maininnut, pidän kovasti Robbie Williamsista (vaikka se ei ehkä olekaan kovin coolia?), joten toivoin kovasti, että hänen uuden levynsä kappaleet olisivat tehneet konsertissa vaikutuksen. Valitettavasti kävi kuitenkin toisin.

Robbie itse oli hyvässä kunnossa: laulu sujui erinomaisesti ja esiintyminen oli tutun hilpeää ja karismaattista. Ainoa puute oli, että piakkoin julkaistavalta Reality Killed The Video Star -albumilta soitetut uudet biisit olivat paria poikkeusta lukuunottamatta kovin tylsiä. Eivät tylsiä siinä mielessä, että ne olisivat olleet jotain sellaista tyyliä, josta en vain oikein pitäisi tai josta ei oikein saisi kiinni ensikuuntelulla - vaan tylsiä aivan siinä mielessä, että ne eivät sisältäneet tarttuvia melodioita tai sovituksellisia koukkuja, jotka yleensä tekevät Robbien musiikista oman lajinsa laadukkainta. Kappaleet edustivat laimeinta mahdollista keskitien Radio Nova -rockia, josta on pyyhitty pois paitsi kaikki särmä, myös kaikki ilo ja yllättävyys. Robbien vahvuus kultakaudellaan 1997-2003 oli nimittäin juuri se, että vaikka kappaleet olivat yleissoundillisesti novaturvallisia, niiden melodioissa, sovituksissa ja sanoituksissa oli massasta erottuvia, omaperäisiä ja tyylikkäitäkin ideoita. Sellainen on hyvin pienestä kiinni, mutta samalla hyvin, hyvin tärkeää.

Itse asiassa Robbien kohtalokkain synti on se, että hän teki huippukaudellaan liian hyvää musiikkia. Hän on esiintyjänä ja persoonana niin karismaattinen, että hän olisi tarvinnut supertähtitasolle nousemiseen varmasti vain pari laadukasta biisiä, mutta hän menikin julkaisemaan tällaisia useita kymmeniä. Verrataanpa esimerkiksi George Michaeliin: kuinka monta George Michael -soolobiisiä osaisitte pyydettäessä hyräillä? Aivan. Ja silti mies täyttää stadioneja ympäri Eurooppaa. Robbiella puolestaan on vähintään tusinan verran kaikkien meidän mieliimme tiiviisti tarrautuneita hittejä soolouransa alkupuoliskolta, joten nyt jokainen uusi tuotos vertautuu automaattisesti niihin - ja valitettavasti melko epäedukkaasti.

Robbie siis tarvitsisi esitettäväkseen parempaa materiaalia. Tämä olisi kuitenkin helposti ratkaistava ongelma: Robbien täytyisi ainoastaan paikata jälleen välinsä säveltäjä Guy Chambersiin, jonka kanssa yhteistyössä hän on kirjoittanut kaikki suurimmat hittinsä, mutta joka ei ole osallistunut Robbien kolmen uusimman (tämä mukaanlukien) kirjoittamiseen käytännössä laisinkaan. En osaa sanoa, miksi Robbie ei osaa stimuloitua omalle huipputasolleen muiden laulunkirjoittajien kanssa, mutta näin nyt vain tuntuu olevan. Williams & Chambers oli ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaita pop-parivaljakkoja - jos ei nyt yleisesti aivan Lennon & McCartneyn tai Morrissey & Marrin tasolla, niin kuitenkin omassa tyylilajissaan aivan lyömätön. Robbien on turha jahdata menneisyyden menestystä korvikekirjoittajien kanssa, vaan hänen pitäisi kutsua aito Chambers takaisin. Lisäksi myös liiallinen hiominen kannattaisi jättää pois: ainakin tämän illan konsertin perusteella Trevor Hornin johtama livebändi oli jotenkin liiankin kiillotellun ammattimainen, täynnä vanhan näköisiä ukkoja ja soitti liian siirappisia sovituksia Hollywood-viuluineen ja harppuineen ja kaikkineen.

Robbie Williams on aikamme paras poptähti, mutta hän tuhlaa potentiaaliaan pyörimällä väärässä, tylsässä seurassa.

Tweet

Arctic Monkeysin rohkea uusi video

Arctic Monkeys julkaisee Humbug-levynsä seuraavana singlenä albumin ehkä helpoimman palan, Cornerstonen. Kappaleessa on aivan uskomattoman nokkelat sanat (kuka ensinnäkään voi keksiä tällaisen tarinan ja sitten vielä saada sen sovitettua 3,5-minuuttiseksi, tarttuvaksi pop-biisiksi?) ja pehmeän nautinnollinen melodia, jossa on hieman tyylikkäitä retrohäivähdyksiä.

Cornerstonen musiikkivideo sai YouTube-ensi-iltansa viime perjantaina ja on jo nyt ehtinyt jakaa fanien mielipiteet täysin kahtia. Toiset ylistävät videon minimalismia yllättäväksi ja rohkeaksi - toisten mielestä pätkä taas on maailman typerin musiikkivideo ikinä. Omasta mielestäni video on jälleen kerran osoitus Arctic Monkeysin ainutlaatuisuudesta: valkotaustavideot ovat tietysti jo vanha juttu, mutta näin vähäeleisesti tätä konseptia ei ole uskaltanut tehdä vielä kukaan. Mikä hienointa, Alex Turnerin karisma on niin vahvaa, että esitys pysyy mielenkiintoisena koko kestonsa ajan, vaikka mitään ei oikein tapahdu.

Jo ruudulle ilmestyessään Turner on jotenkin niin erikoisen näköinen, ettei katsoja voi päästää silmiään irti hänestä. Outo, olalta roikkuva pikkunauhuri, aavistuksen verran feminiiniset eleet ja pyörähtelyt sekä ajoittaiset kuvaruudun ulkopuolelle vaeltelut ovat jostain syystä hyvin kiinnostavia. On vaikea sanoa, onko Turner ollut tätä tehdessään aivan vakavissaan, mutta tämän kysymyksen pohtiminen pitää mielenkiinnon yllä. Tosissaan tai ei, ainakin lopputuloksena on ollut yksi viime aikojen ikimuistoisimmista musiikkivideoista. Uskaltaisiko Shakira tai Jay-Z tehdä tällaista?

Muuta: Kaikki Guillemots-fanit iloitsevat tiedosta, että bändin keulahahmolta Fyfe Dangerfieldilta ilmestyy pian soolomateriaalia. Pari kappaletta löytyy jo netistäkin, ja ainakin näiden perusteella Dangerfieldin soolotuotokset ovat lähempänä Guillemotsin debyyttilevyn tyylistä melodista ja intohimoista poppia, kuin bändin toisen levyn aikaista kliinisempää ja enemmän rytmeihin keskittyvää linjaa. Dangerfield on nauhoittamassa soololevynsä lisäksi parhaillaan myös uutta Guillemots-albumia, mutta ilmeisesti hän noudattaa omaa visiotaan nykyisin vahvemmin soolotuotostensa puolella ja antaa Guillemots-kentällä enemmän tilaa bändin toisten muusikoiden vaatimuksille.

Tweet

Live: Massive Attack - Helsingin Jäähalli, 16.10.2009

Samaan aikaan, kun Bono ja Coldplay kiertävät maailmaa saarnaten ihmisille poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista hyvin ilmiselvin keinoin, Massive Attack pyrkii vaikuttamaan yleisönsä ajatteluun hieman vähäeleisemmällä ja salakavalammalla tavalla. Eilinen Helsingin-konsertti olikin onnistunut sekoitus politikointia ja hittejä häikäisevän visuaalisen show'n tukemana.

Esityksen alku oli pienoista odottelua sekä artistin että yleisön suunnalta. Lämmittelijä Martina Topley-Bird oli hoitanut oman osuutensa niin energisesti ja sympaattisesti, että pääesiintyjä vaikutti alkuun liiankin etäiseltä ja kliiniseltä. Yksittäisistä "raidoista" koostunut led-taustaruutukin tuntui alkuun jotenkin vanhanaikaiselta ratkaisulta ja sen näyttämä sisältö jokseenkin kliseiseltä ja populistiselta: listoja huumeiden nimistä sekä vertailua Englannin parlamentin jäsenten kulukorvausten ja afrikkalaisten sosiaalityöntekijöiden kustannusten välillä. Kun vielä kaikki neljä ensimmäistä kappaletta olivat täysin uusia ja ennenkuulemattomia, alun tunnelma oli hieman huurteinen.

Pian tarinan juoni alkoi kuitenkin selvitä: Massive Attack oli jakanut repertuaarinsa käytännössä kahteen osaan - Robert Del Najan esittämiin supersynkkiin ja aggressiivisiin kappaleisiin, joiden aikana led-tausta vyörytti katsojien silmille kulutusyhteiskuntakriittisiä ja sodanvastaisia viestejä sekä bändin toisen jäsenen Grant Marshallin ja vierailevien vokalistien esittämiin tuttuihin hitteihin, joita taustakuvitus säesti lähinnä ruudunsäästäjämäisillä tunnelmakuvilla. Del Najan yksin johtamat osuudet olivat hyvin intensiivistä multimediatykitystä ja nostivat kokemuksen hienolla tavalla ahdistavaksi: esimerkiksi kidutuksen olemusta syytteittä vangitun uhrin näkökulmasta kuvannut tekstikollaasi oli yhdessä musiikin kanssa äärimmäisen vaikuttava. Konsertin "helpommasta" puolesta kaikkein parhaiten toimi legendaarisen Horace Andyn upeasti kaiuttama Angel ja Deborah Millerin tyylikkäästi tulkitsema klassikko Safe From Harm.

Kahden tunnelman välillä vaihtelu oli ajoittain hieman hajanaista ja kuluttavaa yleisön kannalta: juuri kun show oli päässyt totisen synkkään vauhtiin, lavalle asteli Marshall tai joku vierailijoista ja koko ilmapiiri keveni monen monta astetta - ja toisaalta taas juuri kun väkeä miellyttänyt hittiputki oli saatu auki, koitti Del Najan vuoro maalata omaa nihilististä visiotaan. Kokonaisuutena tämä teki konsertista aavistuksen verran katkonaisen, mutta ratkaisu oli kuitenkin sanoman kannalta aivan perusteltu. Massive Attackhan on kertonut pyrkivänsä tekemään "tanssimusiikkia pääkopalle" ja eilisen kaltaisella tavalla esitettynä tavoite toteutui erinomaisesti.

Tavallaan voisi sanoa, että Massive Attack myös tekee pop-musiikista hieman kuin klassista musiikkia: osaa kappaleista esittävät livenä lähes täysin eri ihmiset kuin levyillä, joten tällöin pääosaan nousee itse sävellys. Esimerkiksi Unfinished Sympathyn aikana lavalla oli kappaleen studiossa luoneista ihmisistä ainoastaan Grant Marshall, ja hänkin levydekin takana, joten konsepti oli hieman kuin sinfoniaorkesterin soittaessa esimerkiksi Bachia: olennaisinta on teos, eivät sen esittäjät. Tietysti myös itse esiintyjät olivat tärkeitä: esimerkiksi Horace Andy sai joka kerta lavalle hipsiessään huikean valtavat aplodit.

Joka tapauksessa, Massive Attack osoitti hienosti, miten kaikkien areenakonserttien ei tarvitse olla jollain vanhalla, varmalla konseptilla kulkevia, vaan miten konsertin muotoja voi muokata kekseliäästi musiikin mukaan. Tunnelmien ja vierailijoiden vaihdellessa Jäähallissa esiintyi käytännössä useampi kuin vain yksi yhtye, mutta koko iltaa yhdisti silti omaperäinen ja juuri monipuolisuudelle perustuva Massive Attack -visio. Nautintoa saivat niin korvat, silmät kuin aivotkin. Massive Attack osasi luoda areenakonsertin, joka todella jättää katsojalle ajattelemisen aihetta. Olisi toivottavaa, että useammat yhtyeet uskaltaisivat olla näin rohkeita ja näin fiksuja. Kuuletko, Bono?

kuva lainattu Flickr-käyttäjältä miemo

Kiitos!

Tweet

Kahvilasuosituksia

En ole muka taas "ehtinyt" kirjoittaa tällä viikolla. Koko viikko on jotenkin valunut täysin sormien välistä: ajattelin alunperin, että voisin tentinjälkeisenä viikkona ottaa vähän rennommin, mutta tajusinkin, että seuraava tentti on jo ensi viikolla, joten löysäilyyn ei jää aikaa. Tai siis ei pitäisi jäädä. Myös eräs Dala Doliin liittyvä kuvio on vaatinut paljon selvittelemistä, ja on vieläkin aivan täysin kesken...

Kiireisenkin viikon keskellä on silti aina aikaa pistäytyä kahviloissa. Kahvilat ovat parhaimmillaan täydellisiä nautinnon keitaita, mutta valitettavasti Suomessa kahvilakulttuuria heikentää kansallinen taipumuksemme itsepalveluun: hienoissakin kahviloissa joutuu itse jonottamaan, kanniskelemaan tarjotinta ja pahimmassa tapauksessa jopa siivoamaan pöydän. Vaikka palvelu onkin ulkoistettu asiakkaalle itselleen, hinnat ovat silti useimmiten melko tolkuttomia.

Oikein täydellistä, vakiopaikaksi kelpaavaa, miellyttävää kahvilaa on siis vaikea löytää. Viime viikolla löysin kuitenkin yhden erittäin varteenotettavan ehdokkaan: Aleksanterinkatu 50:n tunnelmalliseen yläkertaan on avattu uutuuttaan hohtava kahvila nimeltä La Torrefazione. Paikan erikoisuus poikkeuksellisen sijaintinsa lisäksi (no, on tietysti hieman säälittävää, että muualla kuin katutasossa sijaitseminen on poikkeavaa ja erikoista, mutta tällaiseksi kaupunkimme vain on rakennettu...) on se, että La Torrefazionen sivuhuoneessa on oma pieni kahvipaahtimo. Kahvilassa tarjoiltu kahvi on siis äärimmäisen raikasta, tuoretta ja pehmeää, sillä se paahdetaan suoraan samassa tilassa. Itse voin suositella lämpimästi erityisesti lattea, mutta varmasti muutkin kahvijuomat ovat maukkaita. Olen kolmen käynnin aikana kokeillut myös smoothieta ja ciabattaa, jotka kumpikin valmistettiin erikseen eikä tarjoiltu vitriinissä seisoneina (jälleen asioita, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, mutta jotka silti ovat harvinaisia ja siksi arvostettavia).

Niin, ja La Torrefazionessa on siis myös pöytiintarjoilu.

Toinen erittäin mukavaksi osoittautunut paikka on outo ja erikoinen Manga Café. Kahvila on hieman vaikeasti löydettävissä Kaisaniemenkadun ja Mikonkadun kulman sisäpihalta, sekä pinta-alaltaan melko pieni, mutta vastapainoksi äärimmäisen tunnelmallinen ja omaperäinen. Paikan teema on siis japanilaisuus ja kaikki manga-sarjakuviin liittyvä: tarjolla on japanilaista teetä ja makeisia, hyllyissä on luettavaksi nidekaupalla mangaa ja pöydissä jopa luonnosvihkoja, jos haluaa piirrellä omaa mangaa (itse en halua / osaa, mutta arvostan niitä, jotka niin tekevät). Kahvilan kulmassa nököttää lisäksi Puzzle Bobble -videopeliautomaatti, johon ei edes tarvitse syöttää kolikkoa saadakseen aikaan hermojakutkuttavan pelikokemuksen.

Manga Café näytti olevan erityisesti hieman nuoremman väestön suosiossa, mutta ketään ei tietenkään vieroksuta. Tee oli ehdottomasti parempaa kuin missään muussa kahvilassa (oikeaa japanilaista vihreää, eikä tylsän lällyä perus-Nordqvist-vihreää) ja samaan hintaan sai pyytäessä vielä santsikupinkin. Suklaacookie oli muheva ja paksu, ja limonadivalikoima oli miellyttävän kattava (joskaan ei lainkaan japanilainen). Manga Café on todella hieno piilopaikka ja hauska kurkistus aivan erilaiseen alakulttuuriin. Kaverini huomautti osuvasti, että kahvilan tunnelma on kuin jos sen pitäjät "olisivat lapsina päättäneet, että perustetaan isoina kahvila, ja sitten tehneet juuri niin"!

Suosittelen kumpaakin kahvilaa lämpimästi. Kumpikin on hyvin omanlaisensa ja tyylillisesti täysin eri suuntausta kuin toinen (La Torrefazionessa työskentelee "Suomen barista-maajoukkueen kapteeni" ja asiakkaat kysyvät snobistisesti "Onko teillä guatemalalaista kahvia?", kun taas Manga Caféssa omistajat pelailevat PSP:illään ja maistelevat keskenään suklaita), mutta kumpikin on omassa tyylissään erinomainen.

Tweet

Uudet mitäänsanomattomat

Syksyn kovat comeback-singlet ovat ainakin toistaiseksi jääneet hieman mitäänsanomattomiksi. Kentin uusi Töntarna ilmestyi tällä viikolla ja on kenties (kent-ies?) tylsin albumin ensisingle Kentiltä ikinä. Musiikillisesti single ei ole räväkän nimensä ja sävähdyttävän kansitaiteensa tasolla. En silti yhtään epäile, etteikö ensi kuussa ilmestyvä uusi Kent-levy Röd olisi kuitenkin kokonaisuutena erittäin hyvä. Bändi tuntuu miellyttävästi jatkavan edellisellä Tillbaka till samtiden -albumillaan löytämäänsä retroelektro-linjaa. Tillbaka till samtiden oli ilmestyessään erittäin positiivinen yllätys, ja näin kahden vuoden kypsymisen jälkeen levy kuulostaa oikeastaan vieläkin järkevämmältä. Kent tulee totta kai Suomeen myös uudella kiertueellaan: liput Hartwall Areenan maaliskuiselle keikalle tulevat myyntiin ensi maanantaina. Vuonna 2007 Kulttuuritalolla näkemäni show oli omasta mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita, joten odotukset konsertin suhteen ovat korkealla nytkin.

Toinen syksyn ajankohtaisista palaajista on tietysti Robbie Williams, joka ei ole julkaissut uutta materiaalia lähes kolmeen vuoteen. Bodies on ilmeisen harkiten hiottu mahdollisimman isoksi ja hittimäiseksi, muttei aivan onnistu nousemaan toivotunlaiseen lentoon. Itse kappale ei ole melodialtaan eikä sanoitukseltaan ollenkaan hullumpi, mutta tuotanto on niin siloteltua, että biisistä jää vähän hengetön vaikutelma. Videokin on suurimmaksi osaksi tylsää autoajelua aavikolla, kunnes nousee lopussa paremmalle tasolle, kun Robbie tanssii lentokoneen siiven päällä ja käyttää äärimmäisen tyylikästä pukua. Bodies kuitenkin paranee ehdottomasti toistokuunteluiden myötä ja vaikuttaa siksi paremmalta kuin melko junnaava Kent.

Ja lyhyesti uudesta Foo Fightersista: Wheels kuulostaa aivan Oasikselta. Sellaiselta kautta aikojen kaikkein eniten parjatulta, yleensä Noelin laulamalta, keskitempoiselta ja mukamahtipontiselta albumiraita-Oasikselta. Paitsi että sellaisesta ei selviä kukaan muu kuin Oasis itse. Foo Fighters on muutenkin hyvin tylsä bändi. Dave Grohl vaikuttaa mukavalta mieheltä, mutta pelaa aivan liikaa amerikkalaisen soittolistaradion sääntöjen mukaan.

Muuta: Tämä on hämmästyttävä juttu! Olisinpa saanut olla mukana kehittelemässä tällaista!

Tweet

Hullut Päivät

Lyhyt ajatus Hulluista Päivistä:

Eikö olekin jotenkin kummallista, että kun yleensä tavaratalot haluaisivat antaa itsestään kuvan paikkoina, joissa voi kokea positiivisia, jopa rauhoittavia elämyksiä kuluttamisen kautta, Stockmannin Hullut Päivät on valmiiksi asemoitu välittämään kiireen, taistelun ja sekasorron tuntemuksia? Nimen "hulluus" on luultavasti alkuvaiheessa viitannut alennettuihin hintoihin, mutta nykyisellään se käy kuvaamaan koko tunnelmaa.

Ei kiireetöntä kiertelyä viileissä marmorihalleissa, ei herkullisia kahvitaukoja joiden aikana tarkkailla ihmisiä kaikessa rauhassa - vain ryntäilyä, säntäilyä, repimistä ja mekkalaa. Todella outo konsepti!

Mutta jostain syystä se toimii. Ehkä Stockmann on muuten niin hyvä omassa asiassaan, että se voi kaksi kertaa vuodessa kääntää koko jutun täysin päälaelleen? Tai sitten ihmiset on vain saatu totutettua siihen, että tavaratalokokemuksen ei tarvitse olla virkistävä, vaan sen tuleekin olla voimia vievä.

Tweet

Dala Dolin sukat

Tulevaisuuden rap-tähden elämä ei ole pelkkiä uima-allasbileitä bikinityttöjen kanssa. Ei oikeastaan kenenkään nykyisenkään rap-tähden elämä ole sellaista - glamour on vain illuusiota. Dala Doli on räppäreistä todellisin juuri siksi, että hänen elämänsä on aitoa: pianon soittelua kynttilänvalossa ja vitsailua kotisohvalla villasukat jalassa. Tämä aitous ja teeskentelemättömyys välittyy hienolla tavalla myös Dala Dolin musiikkiin.

Musiikkia onkin tulossa lähiaikoina lisää, mutta tarkempi päätösvalta sen suhteen on tällä kertaa juuri sinulla: tänään alkoi äänestys, jossa valitaan seuraava ilmaiseksi verkossa julkaistava kappale. Äänestyksen voittaja kuullaan pian MySpacessa ja muualla!

Tweet

Minikylpy (+ muutakin)

Uusimmassa Niksi-Pirkassa oli taas ihan järjettömiä niksejä. Kuka oikeasti alkaa ottamaan kävellessään pitempiä askeleita sen vuoksi, etteivät kengät kuluisi niin paljon? Kai se oli vitsi. Nikseistä on aina välillä vaikea tietää. Niksi-Pirkka? Vitsi-Pirkka? Itse vitsipalstahan on lopetettu. Kenties se todella onkin yhdistetty niksipalstaan.

Oma mielihyvää tuova niksini näihin kylmeneviin päiviin on seuraavanlainen: pese käsiäsi noin minuutin ajan todella lämpimällä vedellä - se tuntuu kuin olisit käynyt minikylvyssä. Ylellistä, mutta arkista.

Helsingin Kauppakorkeakoulun professoriblogissa oli tänään muuten hieman saman suuntaista aihetta käsittelevä kirjoitus kuin itselläni edellisessä postauksessa täällä. Pertti Haaparanta sukelsi yhteiskunnan pirstaloitumiseen vielä mediatasoa syvemmälle, elinkeinorakenteen ja työnjaon kautta. Hyvä kirjoitus.

Töissä oli tänään päivän lopuksi kuukausittainen työntekijäpalaveri sekä junior-projektipäälliköiden pitämä lyhyt koulutushetki. Junior-projektipäällikkö on ehkä säälittävin mahdollinen titteli. Olette tästä varmasti samaa mieltä, jos olette koskaan työskennellyt paikassa, jossa on edes tavallisia projektipäälliköitä.

En osaa työn suhteen olla enää niin kriittinen kuin alussa. Tänäänkin vain huomasin nyökytteleväni ja hymiseväni koulutushetken aikana, vaikka asia oli täyttä höttöä. Kenties minut on jo nujerrettu? Ajattelin vain palkkakuittia.

Ajattelin palkkakuittia siksi, että aion tällä viikolla olla oikein superkapitalisti. Uusi iPod on vihdoinkin ostettava ja Hullujen Päivien digiboksitarjoukseenkin on aktiivisena televisionkuluttajana käytännössä pakko tarttua. En ole kovin hyvä säästämään. Toisaalta voin perustella kulutustani jonkinlaisena kapinana: säästäminen on tylsille aikuisille. Projektipäälliköille, hahaha.

Tosin ei tuhlaaminenkaan hienoa ole. BBC:n Louis Theroux'n megamainiossa dokumenttisarjassa oli tänään vuorossa kasinojakso Las Vegasista. Olin kenties jossain mieleni sopukoissa jollain tasolla ihaillut Vegasin ökypelureita, mutta totuttuun tapaan kylmän informatiivisen Louisin ohjelma todisti, ettei koko touhussa ole kyllä mitään ihailtavaa. Ennen kaikkea uhkapelaaminen on hyvin mielikuvituksetonta (mikä on sinänsä paradoksi, sillä koko pelaamisen syy on puhdasta mielikuvitusta: unelma jättivoitosta). Eräskin leskirouva kertoi hävinneensä seitsemän vuoden aikana kasinolle $4,000,000. Järkyttävintä tässä on ehdottomasti se, että seitsemälle vuodelle aikaa ja neljälle miljoonalle dollarille rahaa keksisi helposti paljon hauskempiakin käyttötarkoituksia.

Mutta Louis on kyllä mahtava. Olisipa Louis veljeni.

Tweet

Kenen joukoissa seisot

Tiedonvälitys ja esimerkiksi uutisten levittäminen ei ole enää läheskään niin yksinkertaista kuin se oli joskus ennen. Vanhan maailman kansalliset mediainstituutiot ovat saaneet rinnalleen tuhatmäärin vaihtoehtoisia kanavia, eikä "totuuden" selvittäminen ole minkään kysymyksen suhteen enää niin helppoa, kuin miltä se on muinoin saattanut tuntua.

Eilen jopa tiedonvälityksen klassikkokoneisto BBC ilmoitti uudistavansa verkkosivujaan ensi vuonna niin, että käyttäjälähtöisen sisällön osuus tulee olemaan entistä suurempi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että edes BBC ei enää usko voivansa yksin kertoa ylhäältäpäin massayleisölle, mitä maailmassa tapahtuu, vaan yleisön jäsenet kertovat siitä itse toisilleen ja BBC toimii tavallaan vain taustatukena ja välittäjänä. Median "sirpaloitumisesta" puhuminen on jo siis täysin vanhanaikaista: nyt sirpalemediat eivät enää pommita kansalaisia omilla informaation palasillaan, vaan nämä palaset joutuu itse haalimaan itselleen eri puolilta - paljolti omaan taitoonsa luottaen, mutta sosiaalisen median toimintaidean mukaan myös vahvasti esimerkiksi ystäväpiiriinsä tukeutuen.

Tämä muutos asettaa jokaiselle meistä kovia vaatimuksia sekä itsemme että ystäviemme suhteen. Jos halua tietää maailman menosta yhtikäs mitään, on ensinnäkin osattava itse löytää, kerätä ja tulkita tietoa monipuolisesti ja laadukkaasti. Jos ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin Formula 1:stä ja Big Brotherista, ei nykymediassa joudu välttämättä edes vahingossa törmäämään muihin aiheisiin, sillä kaikkea jokaiselle tarjoavan monomedian aika on ohi. Pitää siis olla itse tarpeeksi järkevä voidakseen muodostaa maailmasta älyllisen kuvan. Laatuvaatimukset ulottuvat itsemme lisäksi myös lähipiiriimme: kun yhä suurempi osa informaatiosta saadaan sosiaalisten medioiden kautta, kaverien vinkeistä ja suosituksista, täytyy pitää huolta siitä, että kaverit ovat laadukkaita. Jos suosituin lehti ystäväpiirissäsi tuntuu olevan Seiska, on hyvin todennäköistä, että tulet itsekin pian uppoamaan tabloiditasolle, sillä esim. BBC ei ole enää huolehtimassa sinusta, vaan olet ystäviesi välittämien uutisten varassa. Jos taas tutuistasi löytyy myös aivan järkevistäkin asioista kiinnostuneita ihmisiä, heidän kiinnostuksen kohteensa tihkuvat sosiaalisen median kanavia pitkin myös sinulle ja vaikuttavat esimerkiksi siihen, minkälaisiin uutisiin ja tapahtumiin kiinnität huomiota.

Jokainen on varmasti joskus yläasteikäisenä kuullut vanhempiensa varoittavan "väärien" ihmisten joukoissa liikkumisesta. Nyt, tiedonvälityksen keskittyessä yhä enemmän käyttäjälähtöisen informaation välittämiseen, nuo varoitukset ovat yllättäen taas ajankohtaisia. Uusi mediamaasto saattaa muodostaa eräänlaisia informaatiogettoja: toisaalla yhteiskunnan asioista laajasti tietävät ja niistä keskustelevat ihmiset - ja toisaalla taas viihdemössöllään itseään ruokkivat tiedostamattomat pulisijat. Katso tarkkaan, kenen joukoissa seisot, sillä tiedonvälityksen uudessa ajassa vastuu on ainoastaan sinun omasi.

P.S. Kannattaa jo nyt yrittää opetella, mikä ihme on Google Wave. Käytämme vuoden kuluttua kuitenkin kaikki tätä.

Tweet