Minulla on monesti ollut konserttien suhteen huono tuuri. Olen nähnyt monia bändejä ennen kuin olen alkanut pitää niistä kovasti (esim. The Thrills) tai sitten sellaisessa vaiheessa kun olen jotenkin kyllästynyt niihin (esim. The Killers). Kentin olen aiemmin nähnyt vuosina 2000 ja 2005, jotka ovat sattuneet olemaan aikoja, jolloin en ole innolla soittanut bändin levyjä. Väärässä tilanteessa kuunneltuna Kent on niin synkkää ja huvittavan teiniangstista musiikkia, että se tuntuu tarpeettomalta ja rasittavalta.
Tunnen todella monta ihmistä, jotka Kentistä puhuttaessa sanovat "Kent oli mulle ihan ykkösbändi kun mä olin lukiossa, mutta sen jälkeen se on vähän hiipunut..." Itse olin lukioikään mennessä jo ohittanut suurimman Kent-vaiheen, joten siksi kaksi aikaisempaa konserttia olivat hieman yhdentekeviä, joskin kiistämättä todella hyviä. Oikeastaan olen tullut jälkijättöiseen teini-ikään vasta viimeisen puolen vuoden aikana, joten olen löytänyt Kentinkin uudestaan ja on ollut hetkiä, jolloin ei ole halunnut kuunnella mitään muuta kuin sitä.
Eli tällä kertaa Kentin konsertti sattui henkilökohtaisesti täysin oikeaan aikaan. Mutta tämä hetki on Kentin kannalta myös musiikillisesti oikea aika: muutama viikko sitten julkaistu Tillbaka till samtiden on bändiltä onnistunut yritys tuoda musiikkiinsa uusia sävyjä, kuitenkaan unohtamatta sitä mikä siinä on toiminut täydellisesti jo kymmenisen vuotta.
Kent tuntuu itsekin olevan tietoinen tästä onnistumisesta ja Helsingin-konserttien biisivalintojen perusteella itseluottamus uusinta levyä kohtaan on vahva. Konsertti alkoi Vy från ett luftslottin syntetisaattoriluupilla, jonka aikana lavan taustana olleelle videoruudulle nousi dramaattinen lähikuva auringon pinnasta. Bändi asteli lavalle vähäeleisesti mustissa vaatteissaan ja Sami Sirviö aloitti kappaleen kitarariffin. Tästä eteenpäin Kent hallitsi Kulttuuritaloa häkellyttävän suvereenisti melkein kahden tunnin ajan ja tarjosi lipun hinnalle enemmän kuin tarpeeksi vastinetta.
Viime vuodet Kent on soittanut suurissa saleissa ja jopa omassa jättiteltassaan, mutta Kulttuuritalolla jokainen katsoja saattoi katsoa soittajia suoraan silmiin. Laulaja Joakim Berg oli tyylikkyyden perikuva uudessa lyhyessä hiusmallissaan, istuvassa puvuntakissaan ja Morrissey-maneereissaan. Sirviö oli klassinen rocktähti mystisessä otsatukassaan ja liioittelevissa soittoasennoissaan ja Kentin pulleammat jäsenet Martin Sköld ja Markus Mustonen näyttivät sopivan osiinsa oikein hyvin ainakin niinä hetkinä kun sain silmäni irti Sirviöstä, Bergistä tai taustan upeista videoista.
Kent soitti Tillbaka till samtidenin melkein kokonaisuudessaan ja uudet kappaleet kuulostivat livenä jopa paremmilta kuin levyllä. Levyä hallitsevat konesoundit olivat keikalla häipyneet hieman taaemmaksi kitaroiden tieltä, mikä ei ollut ollenkaan huono asia. Loistava Columbus, jäätävän energinen LSD, någon? ja surullisen kaunis Ensammast i Sverige ovat levylläkin hyviä, mutta konsertissa ne olivat yksinkertaisesti täydellisiä.
Bändi vaikutti innostuneelta ja vapautuneelta kun uusi materiaali sai hyvän vastaanoton. Tuskin kukaan jäi kaipaamaan esimerkiksi Om du var häria tai Dom andraa. Vanhoilta levyiltä ei soitettu niinkään hittejä, kuin hieman "unohdetumpia" albumiraitoja ja nekin osittain uusin sovituksin - esimerkiksi Kungen är dödin uusi intro oli hieno keksintö! Musik non stopistakin oli näköjään varaa jättää sen nerokas kitarariffi kokonaan pois ja nostaa esille Sköldin bassokuvio. Tällaista on mahdollista tehdä, kun bändillä ei ole yhtään heikkoa kappaletta ja se on itsevarman latautuneessa keikkakunnossa.
Kentin konsertti oli siis kaikin puolin uskomaton. Konserttisali, biisilista, soittajat, valot ja videot sekä yleisö olivat kaikki täydellisiä eikä mikään olisi voinut olla paremmin. Kerrankin näin jonkin bändin juuri oikealla hetkellä. Juuri nyt minkään muun musiikin kuin Kentin kuuntelemisessa ei tunnu olevan mitään mieltä. Kunpa kaikki konsertit voisivat olla tällaisia!
Arvio: 5/5
Revolt III sunnuntain 4.11. keikalta. Kappale suorastaan uhkui kiehtovan väkivaltaista energiaa, jota taustavideon räjähtelevät stressaantuneen näköiset ihmiset vain korostivat!
Tekstit
7 kommenttia:
Viitaten vähän myös edelliseen tekstiisi: mitä mieltä olit solistin kengistä? Ainakin maanantaina ne olivat sellaiset... öö..huomiota herättävät.
Joo, itse asiassa en nähnyt kenkiä. Tuossa sunnuntailta olevassa videossa sillä on hopeiset kengät. Itse asiassa ne on ihan makeet.
Arcade Firen laulajalla oli sellaiset kokoa 58 olevat keskiaikaiset nahkasaappaat joiden päälle housut laskeutui tosi huonosti.
Pitäis muuten varmaan jotenkin rakentaa sellainen kenkien coolius-asteikko jonka perusteella olis sitten yksiselitteistä tulkita näitä... ;-)
Olen ihan samaa mieltä Kentin "teiniangstiudesta", joka joskus vaihtuu sellaiseenkin balladi-imelyyteen että sattuu. Ja sanoitukset! Kaiken sen nerokkuuden ja kauneuden keskellä on joitain rivejä jotka saavat minut tuntemaan oloni jokseenkin vaivautuneeksi. Pitäisinkö tästä jos teksti olisi suomeksi? Uskaltaisiko tätä kääntää englanniksi! Au.
Mutta - kuuntelen taas tätä samaa orkesteria voimattomana maaten. Ge mig något som känns...
Hehehe, joo suomeksi nimenomaan ei pystyisi Kentiä ikinä kuuntelemaan... Eikä oikeastaan melkein mitään.
Hagnesta Hill -levyllä olevan Beskyddaren-kappaleen englanninkielinen versio Protection on ehkä yksi J. Bergin parhaista sanoituksista ikinä. Pitää vaikka postata se MP3 joskus...
Se olisi kiva kuulla.
Mietityttää johtuuko se että suomeksi jotkut kuulostaa niin hassulta huonoista sanoituksista, siitä, ettei sanat sovi säveleen vai ehkä siitä että kyseessä on äidinkieli. Tai ehkä se on vain makuasia? Yksi ystäväni ei pysty kuuntelemaan ruotsinkielistä musiikkia ollenkaan. Voi parkaa.
Se tosiaan saattaa olla makuasia, mutta mun mielestä suomi on aika epämusikaalinen kieli. Varsinkin tosi epä-rock'n'roll -kieli.
Ja enemmistö suomalaisista artisteista tuntuu asettavan sanoituksen melodiaa tärkeämmäksi, mikä on mun mielestä aivan väärin.
Ja sitten siihen totta kai kiinnittää liikaa huomiota kun se on oma äidinkieli. Esim. Lumi teki enkelin eteiseen ois oikeesti melodialtaan tosi kaunis biisi, ihan kv.-tasoa, mutta ei mun ainakaan oikein tee mieli kuulla miten "isä juo" tai "veli lähti Ruotsiin" tai mitä vaan tosi murheellista ja ankeeta. Joku raja melankoliallekin!
Lähetä kommentti