The Guardian on listannut verkkosivuillaan aakkosjärjestykseen "1000 albumia, jotka jokaisen tulisi kuulla ennen kuolemaansa". Kyseessä ei ole siis täysin perinteinen "1000 parasta levyä ikinä" -lista, vaan valintoja mietittäessä on korostettu puhtaasti musiikillisten ansioiden lisäksi myös esimerkiksi levyn kulttuurillista tai omalle ajalleen tärkeää merkitystä. Lisäksi The Guardian on ottanut säännöksi myös, että yhdeltä artistilta ei saa olla mukana enempää kuin yksi levy.Mielestäni tuhannen lista oli melko mielenkiintoinen ja hyvä. Ainakin se oli erilainen kuin tavanomaisemmat listat, jotka keskittyvät yleensä "klassiseen" rockiin. The Guardianin listalla myös jazz, hip hop, elektroninen musiikki ja maailmanmusiikki olivat näkyvästi edustettuina. Lisäksi se ei painotu niin paljon 1960/70-luvuille kuin useimmat muut listat, vaan mukana on myös jopa vasta tänä vuonna julkaistuja levyjä.
Toki valinnoissa on paljon kiistelemisenkin varaa: onkohan esimerkiksi ex-S Club 7 -jäsen Rachel Stevensin ainoaksi jäänyt sooloalbumi Come And Get It todellakin kuulemisen arvoinen tai olisikohan The Clashiltä pitänyt valita Clash On Broadway -kokoelman sijaan vaikkapa London Calling? Nappiosumavalinnoista puolestaan suitsuttaisin etenkin sitä, että World Party oli mukana (vuoden 1993 Bang, vaikka itse suosinkin 1990:n Goodbye Jumboa), sitä että The Good, The Bad & The Queen oli valittu 1000:n joukkoon vaikka se onkin niin uusi sekä sitä, että The Beatlesilta oli valittu nimenomaan Rubber Soul.
Laskin nopeasti, että näistä "tuhannesta albumista jotka jokaisen tulisi kuulla ennen kuolemaansa", omistan itse 28 ja olen sen lisäksi kuullut muutaman muun. Eli reilusti yli 900 olisi vielä jäljellä. Jos katsotaan listaa esimerkiksi B-kirjaimen kohdalta, niin Bowien Low'n voisin kyllä haluta kuullakin, mutta Bon Jovin Slippery When Wet'istä en olisi niinkään varma...
Muuta: Vihaan todella kysymystä "Mitä kuuluu?". Tai etenkin sitä, jos ajaudun itse kysymään sen. Se on jotenkin niin käsittämättömän tylsä. Ja kaikki vastaavat siihen samalla tavalla: "No opiskeluja ja töitä" - se on oletusvastaus. Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Ei tietenkään tarvitse keksiä että "No eilen jouduin Bulgarian mafian jahtaamaksi ja myöhemmin tänään tapaan Alberto Tomban", ei missään nimessä. Mutta siis se ahdistaa, ettei itse keksi mitään muuta puhuttavaa, jotain kivempaa. Pahinta on se, jos on joskus ollut jonkun kanssa sellaisissa väleissä, että on keksitty paljon muutakin kuin "mitä kuuluu", mutta sitten on taannuttu taas takaisin "mitä kuuluu"-vaiheeseen, jos ei esimerkiksi olla tavattu aikoihin. Viime aikoina jos minulta on kysytty mitä kuuluu, olen vastannut "En tiedä". En siksi, että pyrkisin olemaan teinimäisen vähäsanainen tai tyly, vaan siksi, että en tosiaan oikein tiedä.
Ja muuta: Britannian singlelistaa on nyt muutaman viikon hallinnut paikallisen X Factor -laulukilpailun viimevuotinen voittaja Leona Lewis kappaleella Bleeding Love. Vaikka nti Lewis saattaakin olla teennäisyyteen asti tuotteistettu kykykilpailun voittaja, Bleeding Love on siitä huolimatta taidokkaasti sävelletty ja etenkin sovitettu pop-kappale, joka jää soimaan päähän jo ensimmmäisellä kuuntelukerralla. Jotenkin se jopa muistuttaa klassisesta All Saints -hitistä Never Ever. Video:
Leona Lewis - Bleeding Love
Tekstit
4 kommenttia:
ens kerralla kun joku kysyy mitä mulle kuuluu, mä todellakin vastaan:
"No eilen jouduin Bulgarian mafian jahtaamaksi ja myöhemmin tänään tapaan Alberto Tomban"
onko tuo muuten hieman gilmoren tyttö -mäinen vastaus
Hahah :-Z
En tiedä, onko se - enkä tiedä, oisko se ees hyvä jos olis. Gilmoren tyttöjä on nykyisin surullista katsoa kun se on aika huono. Se on vaan luisumassa kohti loppua, kaikki sen aiemmin hyvät ominaisuudet on ihan levällään.
eli jos tää kerta on huono, niin sittenhän se just on.
ei mutta oikeesti ens kerralla ku joku kysyy mitä kuuluu keksin jotain just tollasta. parempi tietty ois keksiä jotain sellasta mistä kuulija oikeesti joutuis vähän miettimään että onko se nyt tosissaan vaiko eikö?
Joo, ja siinä on hyvä testata ihmisten käsityksiä susta: mitä ne ajattelee, että mikä sulle ois oikein mahdollista.
Itse vastasin ekan opiskelukesän jälkeen yhdelle kaverille joka kysyi että mitä teit kesällä, keksimällä sellaisen tarinan että olin ollut vaatekaupassa töissä (joka oli siis oikeastikin totta) ja asiakas oli haastanut mut oikeuteen kunnianloukkauksesta kun olin haukkunut sitä lihavaksi (ei totta).
Ehkä ihan pienen hetken ajan se kaveri luuli että puhuin totta. Mikä oli silleen tavallaan ikävää, koska oishan se nyt aika masentavaa jos oisin oikeesti niin inhottava. ;-)
Lähetä kommentti