Kanadalainen Arcade Fire on yksi viime vuosien kehutuimmista uusista indie-yhtyeistä. Se ei ole saavuttanut mainstream-listasuosiota, mutta rocklehdistö ja suurin osa maailman bloggaajista tuntuu pitävän sitä maailman parhaimpana asiana sitten mansikkahillon keksimisen.Kun jokin asia saa niin paljon suitsutusta kuin Arcade Fire on sitten vuoden 2004 debyyttilevynsä Funeral jälkeen saanut, herää tietysti epäilys siitä, voiko se todella olla valtavan kehumäärän arvoinen. Maanantain Tukholman-konsertin perusteella sanoisin, että "ei aivan". Kriittisesti tarkasteltuna Arcade Fire on melko tavanomainen nelimiehinen indiepopbändi, joka esittää yksinkertaisia, paatoksellisia kappaleita - kuin Snow Patrol, jos indiesnobien mielestä olisi OK pitää Snow Patrolista.
Mutta Arcade Fire hakee luonteensa ja eronsa muihin vastaaviin "suurta musiikkia" soittaviin yhtyeisiin siinä, että perinteistä neljän miehen kitara-basso-rummut-kosketinsoittimet -kokoonpanoa täydentää kaksi viulistia, kaksi puhallinsoittajaa sekä joukko sekalaisia instrumentteja soittavia muusikoita. Tämä soittimien monipuolisuus luo yhtyeen kappaleisiin vastustamatonta täyteläisyyden tuntua ja muusikoiden runsas määrä tekee musiikista estottoman etenevää ja kiihkeää.
Suurin osa bändin kappaleista noudattaa melko samaa kaavaa: laulaja/basisti/kitaristi/mandolinisti/urkuri Win Butler aloittaa tunteikkaan ja yksinkertaisen melodian, jonka päälle muut muusikot lisäävät omia soittimiaan kerroksittain niin, että kappaleen loppuun mennessä kierrokset ovat nousseet lähes hysteerisiin lukemiin ja bändi takoo instrumenttejaan maanisesti. Kappaleet ovat melko pitkiä, mutta ne loppuvat melko äkkinäisesti. Ja sitten kaikki alkaa uudelleen alusta.
Tämä on resepti, joka on hullaannuttanut yleisöjä etenkin Britanniassa todella suurissa saleissa (ja kesällä suurilla pelloilla), joten n. kaksi kertaa Tavastian kokoisessa Annexissa ilmapiiri oli sitäkin sähköisempi ja riehakkaampi. Arcade Fire on kiertänyt tuoreimman Neon Bible -albuminsa kanssa jo alkuvuodesta lähtien ja siinä ajassa bändin show on hioutunut timantinkovaksi. Tukholmassa yleisö oli sulaa vahaa jo alkunostatuksen saarnaajavideoista ja neon-efekteistä lähtien ja pomppi ja loilotti musiikin mukana taukoamatta koko puolitoistatuntisen esityksen ajan. Itselleni upposivat lähinnä tutuimmat ja tarttuvimmat kappaleet kuten Rebellion (Lies), Keep The Car Running, No Cars Go sekä viimeisenä kuultu Wake Up, mutta suurin osa yleisöstä tuntui tunnistavan jokaisen kappaleen jo ensimmäisistä nuoteista lähtien. Bändi itse vaikutti todella innostuneelta omasta musiikistaan ja nautti sen soittamisesta, vaikka takana on jo pitkä kiertue. Tällainen yleisön ja bändin yhteisinnostus oli todella vaikuttavaa - sellaista ei voi luoda väkisin.
Konsertissa kuultuna Arcade Fire siis vakuuttaa ja lunastaa oikeutuksen ainakin suurimpaan osaan niitä kehuja, joita se on saanut. Silti tilaisuudesta puuttui jokin viimeinen silaus, lopullinen koskettavuus, joka olisi tehnyt konsertista ikimuistoisen. Kyse on kuitenkin lähinnä henkilökohtaisesta mieltymyksestä ja esimerkiksi sellaisista "sivuiseikoista" kuin että Win Butlerin kampaus ei ollut kovin cool ja hänen kenkänsä olivat hölmöt. Mutta kuten sanottu: ero loistavan ja erittäin hyvän konsertin välillä on hiuksen (tai kengän-) hieno.
Arvio: 4/5
MP3: My Body Is A Cage [lähde] Tämä oli konsertissa hienosti erottuva poikkeus; aavistuksen verran vähemmän mahtipontinen kuin suurin osa muista kappaleista.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti