18 toukokuuta 2006

Levy: Dirty Pretty Things - Waterloo To Anywhere (Mercury, 2006)


Tiedän, tiedän: tämä levy pitäisi arvostella omana kokonaisuutenaan ja eikä sitä pitäisi verrata Libertinesin levyihin tai varsinkaan Babyshamblesin Down In Albioniin. Mutta kyseistä vertailua ei yksinkertaisesti vain voi jättää tekemättäkään. Onhan Dirty Pretty Thingsissä puolet entisistä Libertinesin jäsenistä ja on oletettavaa, että Waterloo To Anywheren kappaleista osa olisi ollut Libertinesin kolmannella levyllä samoin kuin osa Down In Albionin kappaleista.

Carl Barât uusvanhoine joukkoineen on selkeästi lähtenyt hakemaan Libertinesin ensimmäisen levyn, loistavan Up The Bracketin energistä ja tiukasti rokkaavaa tyyliä. Mikään Waterloon kappaleista ei kestä neljääkään minuuttia ja turhat krumeluurit on karsittu tehokkaasti pois. Tässä piilee sekä levyn vahvuus että sen heikkous. Waterloo To Anywhere on todella käyttäjäystävällinen levy, joka toimii puolen tunnin tiiviinä energiankohotuspakettina hyvin. Toisaalta se tuntuu liian rajoitetulta ja pidättelevältä.

Sävellyspuolella yritys on ehkä ollut hieman liian kovaa. Jotkut kappaleet tuntuvat hieman väkisin puristetuilta ja niiden innokkuus tavallaan teeskennellyltä. Libertinesille reippaiden rallien luominen tuntui olevan niin helppoa, että niitä riitti tuhlattavaksi asti. Dirty Pretty Thingsin reippaus on välillä saavutettu hampaita kiristellen. Sovituksellisesti kahden särökitaran käyttö alkaa lyhyenkin albumin aikana jo hieman puuduttamaan - esim. koskettimet tai edes akustiset kitarat suuremmassa roolissa toisivat levyyn avaruutta ja antaisivat kappaleille uusia tasoja.

Kokonaisuutena Waterloo To Anywhere on silti positiivinen kokemus. Carl osaa yhä kirjoittaa varsin tarttuvia kertosäkeitä ja Libertinesin levyiltä tuttu tuotannollinen kikka, että kaksi kitaraa kuuluu eri kaiuttimista toimii yhä mukavasti. Varsinkin levyn avausnelikko on vahva: Deadwood, Doctors & Dealers, Bang Bang You're Dead ja Blood Thirsty Bastards ovat kaikki nopeatempoisia ja hyvin rullaavia biisejä. Dirty Pretty Thingsin musiikki on melankolista, mutta siinä on aina mukana toivoa. Mollisointuja ei vyörytetä liian pitkään, vaan joukkoon mahtuu aina hilpeämpikin puoli.

Tällä hetkellä itselleni levyn kohokohta on kappale numero 7, The Enemy. Se muistuttaa Libertinesin Campaign Of Hatea rytmiltään, mutta tuttuudesta huolimatta on oikein mainio veto. Muitakin tuttuja mielikuvia tulee albumia kuunnellessa päähän: Doctors & Dealers muistuttaa alussa hieman Franz Ferdinandia ja Last Of The Smalltown Playboys taas vanhaa Libertines-kappaletta Begging. Kannattaa muuten huomata, että hyvä päätöskappale B.U.R.M.A. on mukana ainoastaan albumin UK-versiolla - jos ostat europainoksen, niin kyseinen biisi kannattaa hommata itselleen esim. netistä: se on yksi levyn parhaita kappaleita ja päättää levyn jotenkin kaihoisan positiivisella tavalla.

Eli yhteenvetona Waterloo To Anywhere on totta kai hienoinen pettymys aivan samoin kuin Down In Albion oli. Pete Doherty ja Carl Barât eivät ole parhaimmillaan erillään, vaan juuri heidän toisiaan täydentävät piirteensä tekivät Libertinesistä vuosituhannen alun innostavimman yhtyeen. Erikseen heidän musiikkinsa on kuin Domino-keksin osaset: ihan hyvän makuisia, mutta...

Arvio: 3/5

kohokohdat: Deadwood, Bang Bang You're Dead, The Enemy, B.U.R.M.A.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Your site is on top of my favourites - Great work I like it.
»

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...