Vappu

Vappu ei ole mikään suosikkijuhlani. Siinä on monia tylsiä osasia. Esimerkiksi vappumusiikki: joko työväenlauluja tai sitten jotain humoristisia torvikappaleita palokuntien soittamana. Mikä idea siinä on?

Ja tungos. Suomi on maa, jossa ihmiset eivät osaa käyttäytyä väenpaljoudessa. Täällä jo kaksikin ihmistä voi saada aikaan ruuhkan. Ja vappuna kaikki amatöörit ovat liikkeellä ja siitä seuraa ärsyttävää hortoilua ja törmäilyä.

Ja vappuruoka. Tippaleivät: tomusokerilla peitettyjä pahvisuikaleita. Mitä ne ovat?! Sima on kyllä ihan hyvää, se on periaatteessa kotitekoista limsaa.

Olin odottanut, että opiskelijana vappu olisi jotenkin parempi, että silloin saisi enemmän vappufiilistä. Mutta ainakin viime vappu oli hyvin tylsä. Laitetaan tyhmät haalarit päälle ja istutaan isossa joukossa jossain ulkona ja juodaan. Tylsää tylsää tylsää. Tältä vuodelta en odota oikein mitään. Taitaa tulla aika kalsaakin.

Vappu on siitäkin typerä juhla, että sen alkuperäinen tarkoitus on jo hyvin unohdettu. Kai sen pitäisi olla työväestön tai ylioppilaiden juhla, mutta perinteistä työväestöä ei oikeastaan enää ole olemassa ja ylioppilaitakin ovat lähes kaikki, joten siinäkään ei ole mitään erikoista.

Mutta kai se vappupallo pitää silti hankkia... Viime vuonna minulla oli kaksi: piti ostaa toinen, koska ensimmäinen karkasi. Vinkki: kannattaa kysyä pallomyyjältä opiskelija-alennusta!

Hauskaa vappua kaikille!

Muuta: Tänään Gilmoren tytöissä mainittiin Babyshambles. Kuinkakohan moni sarjan katsoja Amerikassa tiesi yhtään, mistä siinä oli kyse? Nyt oli muutenkin loistava jakso - viime aikoina sarjan taso on ollut ehkä vähän vaisu.

Tweet

The Zutons

Tänään iPodin satunnaissoitossa tuli The Zutonsin It's The Little Things We Do. En omista yhtään Zutonsin levyä, mutta pitäisi varmaan omistaa, koska en ole bändiltä vielä huonoa biisiä kuullut.

It's The Little Things We Do on ehkä maailman ainoa biisi, jossa kinkkujuustovoileipä puhuu. Ja mikä mahtavinta, tämä on myös visualisoitu videossa! Kappaleessa on myös hieno rivi "I had bits of lung, shrapnel glass, cigarettes for breakfast", jota ei kuitenkaan valitettavasti kuviteta.


The Zutons - It's The Little Things We Do

Tweet

Jetlag ilman matkustamista

Tällä viikolla olen aiheuttanut itselleni harmittavan aikaerorasituksen täysin ilman minkäänlaista matkustamista. Se alkoi viime lauantaina, kun menin nukkumaan vasta kahdeksalta aamulla. Koko viikko oli sitten vaikeuksia päästä ylös sängystä ennen kello yhtä iltapäivällä. Torstaina oli kuitenkin pakko asettaa herätyskello soimaan ennen seitsemää, jotta ehtisi töihin - ja perjantaina sama juttu.

Eilen illalla iskikin siis päälle hurja jetlag. Nukahdin katsoessani televisiota joskus kymmenen aikoihin illalla. Heräsin ehkä puolentoista tunnin kuluttua ja olin todella sekavassa tilassa. Pää vain surisi. Asiaa ei auttanut sekään, että olin ennen nukahtamistani syönyt puoli pussia Sirkus Aakkosia. Olo oli aika hutera.

Tämä päivä alkoi yhtä heikoissa tunnelmissa, mutta parani välillä kun sain raitista ilmaa. Nyt on kuitenkin taas kuihtunut tunnelma: mahaan sattuu ja pää tuntuu tyhjältä. Onneksi kohta saa pelastavaa unta.

Olin tänään kaverini syntymäpäiväjuhlilla. Eräs vieras, jota en tuntenut entuudestaan, kysyi minulta "Oletko siis XXXX:n [tytön nimi poistettu] kanssa yhdessä?". Miten hienoa olisikaan ollut vastata, että kyllä, kyllä olen, mutta jouduin valitettavasti myöntämään, että ei; olimme vain sattumalta tulleet sisään samalla ovenavauksella.

Kävin tänään Stupidossa ostamassa lahjan kyseisiin juhliin (Crowded Housen Woodface) ja poimin samalla itselle Manic Street Preachersin ja Nina Perssonin Your Love Alone Is Not Enoughin, jota olen hehkuttanut tässä blogissa jo paljon. Stupidon myyjäkin kehui biisiä! Ostin myös Arctic Monkeysin Brianstorm-singlen, joka ei taaskaan ole yhtään vähempää kuin äärimmäisen loistava: bändi ei viitsi julkaista huonoja biisejä edes singlen b-puolina (juuri tässä mielessä Arctic Monkeys muistuttaa alkuaikojen Oasista). Englannin singlelistan säännöt näyttävät muuten jälleen muuttuneen kappalemäärän osalta: sekä Manicsin että Arcticsin singleissä on kummassakin neljä kappaletta. Vuosina 1998-2007(?) suurin sallittu määrä oli kolme.

Brianstorm-single on siitä omituinen, että siinä ei olekaan ensimmäisenä biisinä itse Brianstorm, vaan If You Found This, It's Probably Too Late. Paras kappale singlellä on kuitenkin Dizzee Rascalin kanssa tehty Temptation Greets You Like Your Naughty Friend. Se on yksi parhaita kappaleita, joita Arctic Monkeys on ikinä tehnyt ja ehkä paras kappale ikinä jossa rock ja rap yhdistyvät. Dizzee Rascalin ärhäkkä rap toimii hyvänä säväyttäjänä Alex Turnerin rauhallisen lakonisten osien jälkeen.

MP3: Arctic Monkeys & Dizzee Rascal - Temptation Greets You Like Your Naughty Friend [lähde]

Tweet

Lisää Yrjönpäivä-vitsejä

Onpas nyt oikein joku buumi käynnissä... Kuka näitä oikein suunnittelee? Tai siis... kyllähän tällainen huumori vetoaa teineihin ja muihin lapsenmielisiin, mutta jos olisit vaikka remontoimassa asuntoasi, valitsisitko laattakauppojen joukosta juuri sen joka keksii yhdistää laatta/oksennus -teeman?

Muuta: Olin taas tällä viikolla sijaisena ala-asteella. Uskonnontunnilla oikein hämmennyin siitä, miten terävää ajattelua eräs poika esitti. (Ja tunsin itseni totta kai tyhmäksi.) Kirjan kappaleessa oli Raamatun opetus, jossa Jeesus kehotti rikasta miestä noudattamaan Käskyjä, jotta tämä pääsisi taivaaseen. Jeesus toivoi, että rikas mies luopuisi omaisuudestaan ja lähtisi seuraamaan Jeesusta. Mies ei suostunut.

Mietimme, mitä käskyä tällainen käytös muka oikein rikkoo. Tunnen kyllä käskyt joten kuten, mutta en itse oikein osannut päätellä, miksi omaisuudesta luopumatta oleminen on käskyjen vastaista. Eräs poika kuitenkin keksi heti: se rikkoo 1. käskyä "...älä pidä muita jumalia". Raha oli rikkaalle miehelle epäjumala eikä hän ollut valmis vaihtamaan sitä oikeaan Jumalaan.

Mutta mitä tarkoittaa se, että viidesluokkalaisella on parempi ajattelukyky kuin minulla?

(P.S. Kiitos Ninni että oot olemassa ja kiitos sattuma että tunnen sut! :-))

Tweet

Äärimmäinen kevätbiisi

The Divine Comedyn Songs of Love on varmaankin paras keväisin biisi ikinä. Pistä tämä soimaan aurinkoisena päivänä, kun syöt jäätelöä ja katselet ohi kulkevia tyttöjä ja kevättunnelma on takuuvarmasti korkeimmillaan!

MP3: The Divine Comedy - Songs of Love [lähde]

Tweet

Vakava oli kivaa

Tänään koin harvinaisia kokemuksia: nautin kahdesta vakavasta (/vakavahkosta) asiasta. Yleensä pyrin välttelemään sellaisia.

Ensimmäinen oli, kun minun piti saada valmiiksi eräs essee. Pituudeksi oli määrätty viisi sivua ja sain puolet kirjoitettua aivan helposti. Toisen puolen täyteen saamiseksi piti vähän taistella, mutta yllättävää oli se, että taisteleminen oli itse asiassa ihan hauskaa, vaikka se olikin vaikeaa. Yleensä vaikea ei ole hauskaa.

Toinen oli, kun keskustelin ystäväni kanssa joukosta vakavia asioita: mm. sosiaaliturvasta, reumasta ja opintotuesta. Yleensä en pysy tällaisissa keskusteluissa kovin pitkään - jotenkin en vain osaa vastaanottaa ja lähettää näin epäkevyitä aiheita. Mutta nyt tuli ihan hyvä fiilis siitä, että oli ehkä oppinut jotain uutta ja mahdollisesti saanut keskustelukumppaninkin oppimaan jotain uutta.

Pitäisi siis ehkä useammin vain rohkeasti tehdä ja puhua vaikeita ja tylsiäkin asioita eikä vain vältellä niitä viimeiseen asti.

Muuta: Eilen yöllä MTV:ltä tuli englantilaisen grime-räppäri Dizzee Rascalin uusi video Sirens. Vaikka en biisistä kovin paljon pitänytkään (tosin kunnia siitä Dizzeelle, että hänellä on hyvin omaperäinen ja etenkin jenkkiräppiin verrattuna todella rosoinen tyyli), video oli mielestäni erittäin hieno. Siinä ketunmetsästysasuihin pukeutuneet herrasmiesmaalaiset jahtaavat Dizzeetä pimeillä kujille hevosten selässä. Tämä toimii aika monella tasolla: musta, työväenluokkainen nuori mies joutuu valkoisen yläluokan ajojahdin kohteeksi, jne. Lisäksi hevoset näyttävät kiehtovan surrealistisilta pimeillä kaduilla ja etenkin sisätiloissa.

Katsokaapas itse:

Dizzee Rascal - Sirens

Tweet

Otosta Yrjöön

Minulla ei ole tästä nyt mitään kuvaa eikä mitään, mutta täytyy vain kirjoittaa muistiin, ettei unohda näin nokkelaa juttua.

Olin eilen Rastilassa kioskireissulla ja siellä oli Otto-nimisen baarin terassilla mainos alekampanja Ottopäivistä: "OTONPÄIVÄSTÄ YRJÖNPÄIVÄÄN 17. - 23.4.".

Kelatkaa! Se oli aika hassusti keksitty.

(Muuten baari ei kyllä vaikuttanut kovin hauskalta. En kävisi.)

Tweet

Levy: The Hours - Narcissus Road (A&M, 2007)

The Hoursin Narcissus Road on häpeämättömän suurieleinen mainstream-rocklevy, jossa kaikki antheemisen (kyllä, me sanomme nykyään "antheeminen") rockin osaset ovat kohdallaan - yhtä lukuunottamatta. Puuttuva osa on nimittäin kaupallinen menestys.

Narcissus Roadilta löytyy vähintään yhtä paljon heliseviä pianoja, meneviä rumpuja, pakahduttavia jousisovituksia ja suuria kertosäkeitä kuin Coldplayltä tai Snow Patrolilta, mutta jostain syystä Narcissus Road ei myynyt miljoonia kappaleita.

Se on suuri harmi etenkin siksi, että merkittävä osa levyn sanoituksista tuntuu kertovan vaikeuksien kautta saavutetuista onnistumisista. Esimerkiksi levyn kulminaatiopisteen People Sayn "I could feel for the first time this is where I could shine / I could hold my head up high instead and I could own what's mine" perusteella olisi erittäin suotavaa, että The Hoursin Antony Genn ja Martin Slattery todellakin toteuttaisivat kappaleisiinsa kirjoittamat profetiat.

The Hoursin ongelma massasuosion saavuttamisessa antheemisen kitararockin markkinoilla (kyllä, nyt "antheemista" oikein runnotaan perille kielenkäyttöön) taitaa kuitenkin olla se, että bändissä ja sen musiikissa on liikaa särmää, liikaa nokkeluutta ja huumorintajua. Kappaleet on sovitettu kiinnostavasti ja ennalta-arvaamattomasti ja sanoitukset yllättävät monin paikoin oudoilla riimeillä ja käänteillä. Ehkä erikoishuomion ansaitsee suuri kiroiluprosentti: levyn yhdestätoista kappaleesta viidessä käytetään fuckia tai shitiä luomassa hätkähdyttävää vaikutelmaa. Se on melko harvinaista tämän genren levyillä. "I love you more than Tony Soprano / For those that do not know me that's a fuck of a lot!" (Love You More)

Täytyy siis vain toivoa että Genn ja Slattery eivät vieläkään lannistu, ja toisaalta että A&M jaksaa kustantaa vielä toisenkin albumin. The Hours nimittäin ansaitsisi havittelemansa megasuosion. En nyt aivan suoraan halua verrata legendaariseen The Verveen, mutta heiltä tämä onnistui yhdellä superhitillä: ei Urban Hymnskään ollut mikään helppo tai hampaaton albumi, mutta Bitter Sweet Symphony toimi tarpeeksi houkuttelevana sisäänheittäjänä tavallisille radionkuuntelijoille. Siis ensi kertaan, Hours! Siihen asti Narcissus Road soi varmasti usein iPodissani.

Arvio: 3/5

MP3: The Hours - Ali In The Jungle [lähdeblogi]

Tweet

Levy: Arctic Monkeys - Favourite Worst Nightmare (Domino, 2007)

Elämme poikkeuksellisia aikoja. Arctic Monkeysin kaltaisia yhtyeitä tulee esille ehkä kerran kymmenessä vuodessa, ehkä harvemminkin. Erinomaisen bändin erottaa nerokkaasta bändistä siinä, että nerokas bändi saa kaiken vaikuttamaan niin helpolta ja vaivattomalta.

Kuten vastauksen kysymykseen "Miten tehdä seuraaja miljoonia myyneelle ja sukupolven mullistaneelle ensialbumille?". Erinomainen bändi luultavasti ensin julkaisisi kaikki ykköslevyn vähänkään hitiltä kuulostavat biisit singleinä, keräisi viimeisetkin rahat keikkailemalla ympäri maailman parin vuoden ajan ja sitten vetäytyisi studioon nuuskaamaan huumeita ja kuuntelemaan Led Zeppeliniä tai ranskalaista drum'n'bassia ja lopulta julkaisisi seuraajalevyn viiden vuoden kuluttua ensimmäisestä, kun koko maailma olisi jo muuttunut ja ketään ei enää kiinnostaisi.

Arctic Monkeys teki toisin. Favourite Worst Nightmare ilmestyy vain vähän yli vuoden Whatever People Say I Am, That's What I'm Notin jälkeen ja tässä välissä bändi on ehtinyt jo julkaista yhden ep:n ja yhden singlen verran uutta materiaalia. Miksi jäädä turhaan lepäilemään ja sekoilemaan, jos sattuu olemaan nuori nero, jolle tasokkaan popmusiikin tekeminen on yhtä helppoa kuin mikromaksalaatikon lämmittäminen kolmen Michelin-tähden kokille?

Toiselle levylleen Arctic Monkeys ottaa kaikki ensimmäisen levyn hyvät puolet ja lisää niihin uutta monipuolisuutta ja itsevarmuutta, jopa kokemusta. Favourite Worst Nightmare on edeltäjäänsä tiukempi, nopeampi, kovempi ja monitasoisempi levy. Sävellyksinä bändin uudet kappaleet ovat yksinkertaisesti vastustamattomia, täynnä koukkuja ja kerroksia. Jos joku kitarariffi uhkaakin alkaa kuulostaa tylsältä, sen päälle lisätään nopeasti toinen kitara tai laulumelodia, joka vie tilanteen taas aivan uuteen suuntaan.

En voi kehua mitään yhtä kappaletta erikseen, koska kaikki ovat täydellisiä ja juuri omalle paikalleen sopivia. Fluorescent Adolescent on tietysti se tuleva hittibiisi, Only Ones Who Know on upea myöhäisen yön balladi, jonka tasoisia ei Sinatrallekaan liian monia sävelletty ja Teddy Picker on nopea ja näpsäkkä dissausbiisi, mutta levyn kaikki 12 kappaletta ovat niin hyviä, että loppupeleissä yksikään ei nouse ylitse muiden, koska kaikki ovat niin korkealla ettei sitä ylemmäksi voi nousta!

Laulaja Alex Turnerin äänessä on tällä kertaa vaihtelevampia sävyjä ja hänen sanoituksensa ovat entistäkin taidokkaampia. Mieltänyrjäyttävästä sananvääntelystä tulee jollain tavalla mieleen Eppu Normaali, vaikka Turnerin verbaalinen taidokkuus pohjautuu tietysti hip hopin maailmaan. Bändi soittaa vastustamattomasti ja etenkin rummuissa on todella harvinaislaatuista potkua. The Guardianin arvio sanoi osuvasti, että vaikka Favourite Worst Nightmaresta poistaisi kaiken muun paitsi rummut, se olisi silti hyvä levy! Mukavaa lisää ensilevyyn verrattuna tuovat myös taidokkaasti ripotellut urut ja muut kosketinsoittimet, vaikka tämä ensisijaisesti kitaralevy onkin.

Arctic Monkeys on tällä hetkellä pelottavan hyvä. Se onnistuu kaikessa, mitä se tekee ja saa onnistumisen näyttämään äärimmäisen itsestään selvältä. Favourite Worst Nightmare todistaa, että Arctic Monkeys kuuluu The Smithsin, The Stone Rosesin, Oasiksen ja muiden harvaan joukkoon modernin brittipopin ylimpään kastiin. Se antaa myös lupauksen, että seuraavilla levyillään bändi voi jopa ohittaa nämä vertailukumppaninsa. Helposti.

Arvio: 5/5

P.S. Jos tämä arvio vaikuttaa vähän toispuolisesti kirjoitetulta, se johtuu vain siitä että kuuntelin levyä samalla kun kirjoitin. Eikä siinä sitten pystynytkään oikein keskittymään kirjoittamiseen.

Tweet

Vaisua

Olinpa vaisuilla sitseillä eilen! Tai siis itse sitsit olivat erittäin kivat, ruoka oli todella hyvää, jne. mutta itse olin kovin vaisu. Eli en ollut vaisuilla sitseillä, vaan vaisuna sitseillä. Niin.

En oikein osaa sanoa, mistä se johtui. En vain päässyt oikeanlaiseen fiilikseen. Mihinkään keskusteluun, johon olisin halunnut mukaan, en keksinyt mitään alkusanottavaa; mihinkään keskusteluun, missä halusin pysyä mukana, en keksinyt mitään jatkosanottavaa, ja mihinkään keskusteluun, josta halusin pois, en keksinyt mitään loppusanottavaa. Todella vaisu suoritus.

Siihen tyttöön, josta olen aiemmin tässä kirjoittanut, ei ole kyllä mitään fiiliksiä jäljellä. Se tunne vain meni jotenkin ohi. Mutta aina tulee uusi tilalle. Tämänkertainen on vähän hankala. Eilen piti oikein lähteä loppuillasta pois tanssisalista, etten vain olisi tehnyt mitään radikaalia.

Toisaalta pitäisi varmaan juuri tehdä jotain radikaalia...

No, joka tapauksessa, ilta oli ihan kiva mutta olisin itse saanut olla kivempi. Aina ei vain jotenkin pääse tarvittavalle tasolle.

Päivän MP3: Pulp - Ansaphone [lähde]

Tweet

Suosikkipainajainen

Suomen syrjäisestä sijainnista on se hyöty, että maanantaisin julkaistavat levyt pitää toimittaa kauppoihin jo edeltävänä perjantaina. Saamme täällä siis aina yhden viikonlopun etumatkaa uusista levyistä nauttimisessa!

Mitä yritän sanoa, on se, että Arctic Monkeysin toinen albumi Favourite Worst Nightmare on kaupoissa tänään! Nyt ei kannata aikailla, vaan mennä hakemaan vuoden odotetuin levy heti omaksi!

Yritän laittaa arvostelua viimeistään sunnuntaina. Nyt on vasta ensimmäinen kuuntelu käynnissä ja vaikutelma on vähintäänkin lupaava.

Tweet

Subtv:ltä

Subtv on alkanut näyttää mainoskatkoilla Markku From Finland -sketsejä. Markku on siis siirtynyt YouTuben kulttipiireistä suoraan mainstreamiin.

Itseäni Markun jutut eivät aivan tajuttomasti naurata - korkeintaan hymähdyttävät - mutta hahmona Markku on kyllä ihan hyvin luotu. Ensinäkemältä Markusta tuli mieleen alkuaikojen Krisse Salminen, kun ei voinut olla aivan varma, onko kyseessä tosi vai vitsi.

Toinen Subtv:seen eli jotenkin aiheeseen liittyvä juttu on se, että Conanissa oli eilen soittamassa amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Joseph Arthur yhdessä Lonely Astronauts -yhtyeensä kanssa. Itse en ollut Arthurista aiemmin kuullut, vaikka hän on ilmeisesti ollut mm. Shrekin ja O.C.:n soundtrackeilläkin. Conanissa soitettu kappale Diamond Ring kuitenkin teki vaikutuksen rennossa Rolling Stones -tyylisessä rullauksessaan - jotenkin tuli mieleen hieno ja unohdettu New Radicalskin. Lisäksi herra Arthurilla oli cooleja Liam Gallagher -keekoiluliikkeitä ja rehvakkaat aurinkolasit. Hyvä kokonaisuus siis.

Lataa Diamond Ring tästä, lähteenä oli tämä blogi. Katso Diamond Ring Conanissa tästä.

P.S. Ihmiset, pitäkää näinä päivinä neljä euroa käteistä käsillä: Kevätpörriäisen myyjät ovat nyt liikkellä!

Tweet

Edellisiin liittyen

The Zimmers - My Generation

Tässä on nyt viime aikoina puhuttu vanhoista ihmisistä ja The Who'sta ja kaikesta. Ja sitten YouTubesta löytyi tällainen video, jossa koko teema yhdistyy. Laulajat ovat kai jotain 90-100 -vuotiaita. En tiedä onko tämä oikein hauska - ja jos on, niin missä mielessä. Mutta kumminkin...

Tweet

Lisää Libertinesin paluusta

Pete Dohertyn ja Carl Barâtin torstaista yhteisesiintymistä on nyt ehtinyt sulatella muutaman päivän, ja väistämätön totuus on, että se oli yksi hienoimpia juttuja ikinä! Katsokaa tätä mykistävää videota, jossa Pete ja Carl esittävät Can't Stand Me Now'n takahuoneen ikkunasta varsinaisen keikan jälkeen ja yleisö on aivan euforisessa tilassa! Vasta nyt alkaa tajuta miten iso juttu The Libertines oikeastaan olikaan. Maine ja legenda ovat ehtineet kasvaa rauhassa, kun bändiä ei ole ollut kolmeen vuoteen olemassa. Nyt olisi oikea aika tehdä täysimittainen paluu. Toivottavasti tämä mahdollisuus ei jää käyttämättä.

Huom! Seuraa Faith, Love, Music -sivua. Sinne lisätään torstain keikan materiaalia sekä audio- että videomuodossa.

Tweet

Vanha

Vanhat ihmiset ja vanhuus jotenkin ahdistavat minua. Mietin tätä melko usein. Asun sellaisessa kaupunginosassa, jossa oikeastaan enemmistö väestöstä on eläkeläisiä. Tänäänkin bussissa edessäni istui vanha mies, jonka pää tärisi melko hervottoman oloisesti puolelta toiselle. Sellainen käy sääliksi ja samalla ahdistaa.

Toissapäiväisestä Quadropheniasta tuli tietenkin mieleen The Whon My Generation, jonka kuuluisin punchline on "I hope I die before get old". Vaikka lause hieman äärimmäisyyksiin menevä onkin, on siinä silti jotain ajatusta. Toisaalta "I hope I live before get old" olisi ehkä vielä fiksumpi.

Mutkan kautta tähän liittyen oli tänään tässä hienossa blogissa tämä hieno kirjoitus. Varsinkin viimeinen "säkeistö" on todella osuva:

"pelkään etten yritä tarpeeksi

enkä yritä tarpeeksi

sillä pelkään hetkeä

jolloin epäonnistuu

eikä voi sanoa

olisin onnistunut, mutten yrittänyt tarpeeksi

en tehnyt parastani

siksi en koskaan yritä parastani

sano yrittäneeni kovasti

nähneeni vaivaa"

Päivän MP3: The Who - My Generation [lähde]

Tweet

Libertinesin paluu

Eilen tapahtui jotain hyvinkin odotettua, mutta silti uskomatonta ja koskettavaa. The Libertinesin ydinkaksikko Pete Doherty ja Carl Barât esiintyivät yhdessä ensi kertaa kolmeen vuoteen!

Libertinesin "paluu" oli osa Dohertyn kaksipäiväistä "An Evening With Pete Doherty" -minifestivaalia (kai sitä voi minifestivaaliksi kutsua: kaksi keikkaa kahtena peräkkäisenä päivänä ja paljon vierailijoita?) Lontoon Hackneyssä. Ensimmäisenä iltana Dohertyn ja Barâtin yhteisesiintymisestä oli kyllä huhuttu, mutta vielä tuolloin se ei toteutunut.

Seurasin toista iltaa NME:n reaaliaikaisesta blogista, joka päivitti tunnelmia Hackneysta noin viiden minuutin välein. Alkuillan postauksissa kerrottiin, miten Doherty esiintyi yhdessä folkmuusikko Bert Janschin kanssa ja joku taidemaalari maalasi esiintymisestä samaan aikaan taulua. Ihan hienoa ja nokkelaa, mutta ei mitään sen ihmeellisempää.

Noin yhdentoista aikoihin Suomen aikaa tunnelma kuitenkin alkoi tiivistyä: blogissa kerrottiin, että konserttisalin baarissa oli nähty joku Dirty Pretty Thingsin (Carl Barâtin nykyisen bändin) jäsen ja viimein muutaman päivityksen jälkeen blogissa kerrottiin, että Pete ja Carl olivat viimeinkin yhdessä lavalla. Oli kuin olisi seurannut jonkinlaista tosielämän salapoliisikertomus / Harlekiini-rakkausromanssi -tarinaa netin kautta!

Libertinesin yhteenpaluu ei jäänyt miksikään parin biisin kiusoitteluksi, vaan Pete ja Carl soittivat lopulta yhdessä 13 vanhaa Libertinesin klassikkoa. YouTubeen on jo ilmestynyt näistä muutamia videoita. Yllä nähtävässä pätkässä parivaljakko esittää kappaleet Tell The King sekä Don't Look Back Into The Sun.

Dohertyn ja Barâtin välit ovat varmasti olleet viime vuosina monimutkaiset ja ristiriitaiset, ja ajattelinkin vielä Tell The Kingin aikana, että tunnelma heidän välillään vaikuttaa jotenkin jähmeältä. Don't Look Back Into The Sunin alussa he kuitenkin siirtyivät lähemmäs toisiaan ja vanhat hyvät ajat näyttivät palanneen kertaheitolla!

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Doherty/Barât on paras lauluntekijäkaksikko sitten Lennon/McCartneyn, joten on ollut kovin surullista että heidän yhteinen uransa jäi niin lyhyeksi. Nytkään mitään todellista Libertinesin uudelleenkasaamista ei tietenkään ole luvassa: sekä Dohertyn Babyshambles että Barâtin DPT ovat tekemässä kakkosalbumejaan ja ovat saavuttaneet merkittävää suosiota omillaankin. Hackneyn ilta kuitenkin todisti jälleen, että yhdessä he olisivat täysin voittamattomia, jos vain haluaisivat. Libertinesin takaisintulo ei edelleenkään näytä kovin todennäköiseltä, mutta onneksi edes vähän todennäköisemmältä kuin vielä eilen tähän aikaan.

Tweet

Quadrophenia

Tämä tulee nyt vähän viime tipassa, mutta MTV3 näyttää tänään klo 23.40 maineikkaan Quadrophenia-elokuvan. En ole itse nähnyt filmiä vaikka olen siitä paljon kuullutkin. Pelkään vähän, ettei se ole todellisuudessa niin cool kuin kuvitelmissani (pelkään että siinä on liikaa skootterin rassausta). Mutta varmaan siinä kuulee ainakin hyvää musiikkia.

Quadrophenia siis perustuu The Whon saman nimiseen albumiin ja oli tärkeä tekijä mod-kulttuurin toisen aallon tulemisessa 1970-luvun lopussa. Mod yhdistyi toisessa tulemisessaan myös punkiin esim. The Jamissa ja monissa muissa, joten siltä kannalta toinen kierros oli jopa parempi kuin ensimmäinen, vaikka pukeutumisen tyylikkyydessä se ei 60-luvun alkuperäistä olemusta voitakaan.

Kannattaa muuten katsoa edellä oleva linkki suomenkieliseen Wikipediaan, siinä selitetään modin olemus erittäin tiiviisti ja ihan taidokkaastikin. Itse pidän joissain takeissa mod-merkkejä ja monet tulevat usein kysymään "Mikä tuo maalitaulu on?". Oma selitykseni sen jälkeen kun olen kertonut että se on modien tunnus, on että "Modit olivat 1960-luvun englantilaista nuorisoa, jotka kuuntelivat hyvää musiikkia, käyttivät siistejä vaatteita ja ajelivat skoottereilla". Näin lyhyessä selityksessä koko hommasta jää tietysti monta tärkeää piirrettä mainitsematta ja monelle mod oli varmasti paljon muutakin kuin edellämainittua, mutta uskon että jos itse olisin elänyt 1960-luvulla, olisin pitänyt mod-elämäntavasta juuri musiikin takia.

Kuinkakohan moni ihminen valvoo noin myöhään Quadrophenian vuoksi?

Tweet

Olen jokseenkin tyhmä

Kävimme tänään opiskelijaporukalla Kansallisteatterissa katsomassa Arthur Millerin tarinaan perustuvan näytelmän Kauppamatkustajan kuolema. En käy teatterissa kovinkaan usein, ehkä n. 0,5 kertaa vuodessa. Useamminkin voisi käydä, se ei monestikaan ole esimerkiksi elokuvaa paljon kalliimpaa ja parhaimmillaan näytelmät ovat mahtavia.

Mutta tällä kertaa... Kauppamatkustajan kuolema oli äärimmäisen tylsä. Katselin vain kelloani koko ajan ja odotin, milloin näytelmä loppuisi. Siitä tuli itselle jokseenkin tyhmä olo - miksi ylipäätään olen täällä, jos en pidä näkemästäni laisinkaan? Miksi en vain lähde kesken pois? Sen takia, että olen maksanut tästä €14?

Näytelmä oli tarinaltaan kyllä hyvin vahva ja voimakkaita tunteita herättävä, mutta toteus oli aika puuduttava. Näyttelijät esittivät repliikeistään varmaankin 75% huutamalla ja koko homma oli kuin olisi ollut todistamassa jotakin järjetöntä perheriitaa. Itse luulin päässeeni järjettömistä perheriidoista jo vuosia sitten, joten Kauppamatkustajan kuolema oli tuskallista seurattavaa.

Tämä kerta nosti taas kynnystä mennä teatteriin uudestaan. Ei varmaankaan tule tapahtumaan ihan lähiaikoina. Esityksen jälkeen oli vain tylsistynyt ja vihainen olo. Ehkä niin pitikin, ehkä se oli juuri sellainen olo mikä näytelmästä pitikin jäädä, mutta itse haluaisin kyllä viihteeltä jotain muuta. Ja kyllä, näytelmätkin ovat pohjimmiltaan viihdettä vaikka teatteri ehkä korkeampien taiteiden joukkoon lasketaankin. Tuskinpa antiikin kreikkalaisetkaan seurasivat näytelmiä taiteen vuoksi - heillä vain oli tylsää ja he halusivat ohjelmaa. Näin ainakin uskon.

Muutenkin on aikamoinen kevätmasennus päällä. Tämä vuosi on tähän mennessä ollut oikeastaan aika huono. Se alkoi hyvin New Yorkin -matkalla, mutta sen jälkeen hyvät viikot ovat olleet vähissä. Enkä oikein osaa sanoa, mikä tähän auttaisi. Haluaisin vain istua jonkun kanssa kaksistaan ihan hiljaa. Ei vain ole ketään kenen kanssa olla hiljaa. Yksin hiljaa oleminen ei ole sama asia.

Ja olipas pateettisesti kirjoitettu. No... en jaksa välittää. Olkoot.

P.S. Miksi MTV:n Alternative Nationissa tulee viikko toisensa jälkeen samat videot? Ehkä 1/4 pysyy joka viikko samana. Osa on pyörinyt jo syksystä lähtien!

Päivän MP3: The Good, The Bad And The Queen - Kingdom Of Doom [lähde]

Tweet

Idols

Ajankohtaisten asioiden käsittely on jäänyt tässä blogissa jostain syystä vähille viime aikoina. Yritän nyt tehdä korjausliikeen - ja mikäs sen ajankohtaisempaa kuin juuri päättynyt Idols?

Tämän vuoden Idols oli kolmesta tähänastisesta kilpailusta mielestäni viihdyttävin. Kilpailijat olivat nuorempia ja esittivät keskimäärin mielenkiintoisempia kappaleita kuin aikaisemmin. Joukossa oli monia ihan hauskoja persoonia, esimerkiksi voittaja Ari Koivunen. Laulutaidoiltaan Suomen Idolsin kilpailijat tuskin kuitenkaan pääsisivät American Idolissa edes koelaulukierroksesta läpi. Subtv näytti alkutalvesta Amerikan-versiota juuri ennen suomalaista, mikä oli aika tehokas kontrasti - valitettavasti.

"Hevi-Ari" oli ehdottomasti kilpailun paras laulaja tällä kertaa (tosin Idolsia on kyllä vähän turhaan korostettu laulukilpailuna - onhan siinä kyse paljon muustakin), mutta hänen voittonsa osoittaa myös Suomen kansan edelleen jatkuvan kyltymättömän metallinälän. Lordi teki raskaasta rokista viime vuonna esikouluikäistenkin suosikkigenren ja Idols-voittajana Ari jatkaa varmasti samaa trendiä. Toisaalta uskon, että hän pystyy pitämään uskottavuutensa myös aitojen heavy-diggareiden parissa, joten hänen urastaan voi tulla kohtalaisen menestyksekäskin.

Oma suosikkini oli finaalin hävinnyt Anna Abreu, tosin ehkä enemmän ulkonäöllisistä kuin laulutaidollisista seikoista johtuen. Onhan Anna kyllä hyvä laulamaankin, siitä ei ole epäilystäkään. Oli harmittavaa, että viimeisessä finaalissa tuomaristo oli valinnut Annan laulettavaksi maailman kuluneimman lätkärock-junttauksen I Love Rock'N'Roll. Se ei ollut lainkaan Annan tyyliä ja hänen esityksestään välittyi se, ettei hän välittänyt siitä pätkääkään. Kaiken kaikkiaan Annan kohtalo olla voittamatta Idolsia oli kuitenkin sinetöity siinä vastakkainasettelussa, jossa kohtasivat hänen suosimansa r'n'b ja Arin heavy. Suomi tykkää hevistä ja sillä selvä.

Kilpailussa kolmanneksi sijoittunut Kristiina häiritsee minua jotenkin. Hänen kommenteistaan kisan aikana on rivien välistä käynyt selväksi, että hänen perheensä on jollain tapaa todella omituinen. Tai ehkä se johtuu vain siitä, että hän on jostain maalta kotoisin. ;-)

Idols-kilpailun aikana minä ja lukuisat muutkin ovat kyllä jaksaneet spekuloida tuloksilla ja arvostella kilpailijoita, mutta voisin väittää että loppupeleissä en tunne ketään, joka ikinä ostaisi yhdenkään Idols-kilpailijan albumia. Kisan aikana kilpailijat ovat mielenkiintoisia pop-musiikin amatöörikoehenkilöitä, mutta ohjelman päätyttyä heistä tulee tavallisia tusinapoptähtiä, jotka kiinnostavat enää edellämainittuja lastentarhaikäisiä sekä Radio Novan kuuntelijoita.

(Edit 8.4.: Luin eilisen Helsingin Sanomat vasta tänään ja siinä Jussi Alroth oli kirjoittanut Idolsista oikeastaan juuri samalla tavalla: r'n'b:n ja heavyn vastakkainasettelut, jne.)

Muuta: The Cardigansin videossa on tällainen pääsiäispupu:


The Cardigans - For What It's Worth

Tweet

Matkaa jäljellä

Tiedättekö sen tunnelman, kun on autossa palaamassa jonkun kanssa takaisin jostain ja toivoisi, että matka voisi jatkua vielä pidempään, mutta tienviitat osoittavat armottomasti muutaman kilometrin välein, miten matka on pian ohi? Helsinki 40 km... 30 km... 25 km... Se on klisee, mutta se on totta.

Grant-Lee Phillips - Soft Asylum (No Way Out) [lähde]

Tweet

Lyla

Oasis - Lyla (Live, Top Of The Pops, 2005)

En ollutkaan nähnyt tätä aiemmin! Taas hauska ja tyylikäs esitys Liamilta! Mitäs pakottivat esiintymään taustanauhan kanssa..!

Olen tänään ollut melko surullinen ja huolestunut erään kaverini puolesta. Hän on varmasti vaikeassa tilanteessa ja haluaisin kovasti auttaa, mutta toisaalta en tunne häntä niin hyvin että uskaltaisin kommentoida oikein mitään. Toivon vain, että hän ei murehtisi enää kauan. Ei ainakaan loputtomiin. Se olisi suuri vahinko.

Tweet

Sattuma

Elämässä melko paljon on loppujen lopuksi kiinni sattumasta. Koko ajan jossain tapahtuu jotain, jolla voi monen mutkan kautta olla vaikutusta sinuun. Ehkä joskus joku hyvä sattuma osuu kohdalle.

Miksi kirjoitan sattumasta juuri nyt? Ensinnäkin tein tänään luentopäiväkirjoja, joissa pohdin Suomen historiaa kylmän sodan pyörityksessä ja siinä monet asiat olivat enemmän tai vähemmän sattumasta kiinni.

Toiseksi, kuulin tänään erään asian, joka saattaisi mahdollisesti sattuman kautta muuttaa vaikka koko elämäni. Niin ei varmaankaan tapahdu, mutta eihän sitä voi tietää. Sattumasta ei voi koskaan tietää.

No Way Sis - Good Times

Razorlight - Before I Fall To Pieces [lähde]

Hurricane #1 - Step Into My World [lähde]

Tweet

Konsertti: Cansei De Ser Sexy (Tavastia, su 1.4.)

Ystävälläni oli tänään valinnan paikka: joko hän menisi vastentahtoisesti katsomaan tuttavansa minisikaa tai tulisi kanssani vastentahtoisesti katsomaan keikkaa Tavastialle. Lähtökohdiltaan sekä minisika että keikka olivat hänelle aluksi yhtä epäkiinnostavia, mutta lopulta sain hänet onneksi taivuteltua mukaani ja unohtamaan likaisen sian.

Tavastian lavalle astui sunnuntai-iltana yksi tämän hetken kuumimmista ja muodikkaimmista indie-yhtyeistä, brasilialainen Cansei De Ser Sexy eli CSS. CSS koostuu viidestä nuoresta naisesta ja yhdestä viiksekkäästä miehestä ja soittaa jonkinmoista kitarapopin, punkin, discon ja electronican risteytystä. Bändi oli aiemmin tänä vuonna mukana NME:n "Indie Rave Tourilla" ja nytkin yleisön joukossa näkyi ainakin yksi yksinäinen neontikku, joten ehkäpä CSS:kin voidaan sitten laskea new rave -yhtyeiden joukkoon (jossa tällöin olisi siis jopa kaksi bändiä).

CSS:sä mielenkiintoisinta on ehdottomasti laulusolisti Lovefoxxx. Japanilais-brasilialainen Lovefoxxx on jo ulkonäöstään ja taiteilijanimestään lähtien erittäin hypnotisoiva keulakuva bändille ja hänen viileän lakoninen äänensä on todella tunnistettava. Lovefoxxx vaikuttaa samaan aikaan sekä söpön seksikkäältä että jotenkin kieron kummalliselta - kuin hänen kainalonsa eivät haisisi suorastaan hielle, mutta ehkä eiliselle deodorantille. Tavastian-keikalla Lovefoxxx stagediveasi jo toisen kappaleen aikana - melko itsevarma temppu! Itsevarmuuteen oli kuitenkin varaa, sillä yleisö oli varsinkin eturivissä täysillä mukana CSS:n rytmissä heti ensisekunneista lähtien. CSS on tuskin myynyt paljonkaan levyjä Suomessa, mutta yleisö suhtautui siihen intohimoisesti ja selvästi tunsi sen kappaleet jo entuudestaan.

Itselleni kappaleista jäivät parhaiten mieleen ennalta tuntemani hitit Let's Make Love ja Music Is My Hot Hot Sex sekä aavistuksen glamrock-tyylinen Alcohol. Tavastian äänentoisto oli ainakin keikan alussa hieman heikkotasoista: solistin ääni kuului kyllä selvästi, mutta muut soittimet puuroutuivat melkoiseksi mössöksi. Tätä edesauttoi se, että CSS:n kuudesta jäsenestä parhaimmillaan kolme soitti kitaroita. Niinä hetkinä jolloin bändin kaahaava intensiteetti hellitti edes hetkeksi, yksityiskohdat nousivat paremmin esiin ja mm. lievästi surf-tyyliset kaiutetut kitarat ja analogiset kosketinsoitinefektit olivat oikein näppäriä.

Bändi soitti melko lyhyen setin, mutta se oli sitäkin täydempi kaikenlaisia tapahtumia: soittajat vaihtoivat instrumentista toiseen, Lovefoxxx hyppi hyppynarua mikrofonin piuhalla, solmi t-paidan kasvojensa eteen, heitti katsojille vesipulloja ja pyyhkeitä ja kertoi tarinoita internetissä tavatuista ruotsalaisista ihastuksista. Joka välissä kehuttiin Helsinkiä erilaisin sanankääntein - tosin kyllä hyvinkin vilpittömän tuntuisesti. Bändi tuntui olevan jokseenkin yllättynyt saamastaan vastaanotosta ja palasi vielä parin biisin encoreenkin, vaikka kaikki hittibiisit oli jo heitetty.

CSS on onnistunut luomaan tämän hetken muotiaineksista hyvin omannäköisensä yhdistelmän, jonka takaa etenkin Lovefoxxxin kiehtovuus. Parhaimmillaan CSS:n musiikki on hyvin tarttuvaa ja tanssittavaa, tylsimmillään se on hieman väkinäistä ja puuduttavaa. Tavastialla vauhti oli kuitenkin niin kova ja Lovefoxxx niin karismaattinen, ettei tylsistymiselle ollut sijaa. CSS:n konsertti jää varmasti kirjoihin yhtenä parhaista tänä vuonna. Nyrkkisääntö onkin, että unohda kaiken maailman siat, jos voit saada aidon lempiketttttun.

CSS - Alcohol [lähde]

CSS - Let's Make Love [lähde]

Tweet