Elämme poikkeuksellisia aikoja. Arctic Monkeysin kaltaisia yhtyeitä tulee esille ehkä kerran kymmenessä vuodessa, ehkä harvemminkin. Erinomaisen bändin erottaa nerokkaasta bändistä siinä, että nerokas bändi saa kaiken vaikuttamaan niin helpolta ja vaivattomalta.
Kuten vastauksen kysymykseen "Miten tehdä seuraaja miljoonia myyneelle ja sukupolven mullistaneelle ensialbumille?". Erinomainen bändi luultavasti ensin julkaisisi kaikki ykköslevyn vähänkään hitiltä kuulostavat biisit singleinä, keräisi viimeisetkin rahat keikkailemalla ympäri maailman parin vuoden ajan ja sitten vetäytyisi studioon nuuskaamaan huumeita ja kuuntelemaan Led Zeppeliniä tai ranskalaista drum'n'bassia ja lopulta julkaisisi seuraajalevyn viiden vuoden kuluttua ensimmäisestä, kun koko maailma olisi jo muuttunut ja ketään ei enää kiinnostaisi.
Arctic Monkeys teki toisin. Favourite Worst Nightmare ilmestyy vain vähän yli vuoden Whatever People Say I Am, That's What I'm Notin jälkeen ja tässä välissä bändi on ehtinyt jo julkaista yhden ep:n ja yhden singlen verran uutta materiaalia. Miksi jäädä turhaan lepäilemään ja sekoilemaan, jos sattuu olemaan nuori nero, jolle tasokkaan popmusiikin tekeminen on yhtä helppoa kuin mikromaksalaatikon lämmittäminen kolmen Michelin-tähden kokille?
Toiselle levylleen Arctic Monkeys ottaa kaikki ensimmäisen levyn hyvät puolet ja lisää niihin uutta monipuolisuutta ja itsevarmuutta, jopa kokemusta. Favourite Worst Nightmare on edeltäjäänsä tiukempi, nopeampi, kovempi ja monitasoisempi levy. Sävellyksinä bändin uudet kappaleet ovat yksinkertaisesti vastustamattomia, täynnä koukkuja ja kerroksia. Jos joku kitarariffi uhkaakin alkaa kuulostaa tylsältä, sen päälle lisätään nopeasti toinen kitara tai laulumelodia, joka vie tilanteen taas aivan uuteen suuntaan.
En voi kehua mitään yhtä kappaletta erikseen, koska kaikki ovat täydellisiä ja juuri omalle paikalleen sopivia. Fluorescent Adolescent on tietysti se tuleva hittibiisi, Only Ones Who Know on upea myöhäisen yön balladi, jonka tasoisia ei Sinatrallekaan liian monia sävelletty ja Teddy Picker on nopea ja näpsäkkä dissausbiisi, mutta levyn kaikki 12 kappaletta ovat niin hyviä, että loppupeleissä yksikään ei nouse ylitse muiden, koska kaikki ovat niin korkealla ettei sitä ylemmäksi voi nousta!
Laulaja Alex Turnerin äänessä on tällä kertaa vaihtelevampia sävyjä ja hänen sanoituksensa ovat entistäkin taidokkaampia. Mieltänyrjäyttävästä sananvääntelystä tulee jollain tavalla mieleen Eppu Normaali, vaikka Turnerin verbaalinen taidokkuus pohjautuu tietysti hip hopin maailmaan. Bändi soittaa vastustamattomasti ja etenkin rummuissa on todella harvinaislaatuista potkua. The Guardianin arvio sanoi osuvasti, että vaikka Favourite Worst Nightmaresta poistaisi kaiken muun paitsi rummut, se olisi silti hyvä levy! Mukavaa lisää ensilevyyn verrattuna tuovat myös taidokkaasti ripotellut urut ja muut kosketinsoittimet, vaikka tämä ensisijaisesti kitaralevy onkin.
Arctic Monkeys on tällä hetkellä pelottavan hyvä. Se onnistuu kaikessa, mitä se tekee ja saa onnistumisen näyttämään äärimmäisen itsestään selvältä. Favourite Worst Nightmare todistaa, että Arctic Monkeys kuuluu The Smithsin, The Stone Rosesin, Oasiksen ja muiden harvaan joukkoon modernin brittipopin ylimpään kastiin. Se antaa myös lupauksen, että seuraavilla levyillään bändi voi jopa ohittaa nämä vertailukumppaninsa. Helposti.
Arvio: 5/5
P.S. Jos tämä arvio vaikuttaa vähän toispuolisesti kirjoitetulta, se johtuu vain siitä että kuuntelin levyä samalla kun kirjoitin. Eikä siinä sitten pystynytkään oikein keskittymään kirjoittamiseen.
Kuten vastauksen kysymykseen "Miten tehdä seuraaja miljoonia myyneelle ja sukupolven mullistaneelle ensialbumille?". Erinomainen bändi luultavasti ensin julkaisisi kaikki ykköslevyn vähänkään hitiltä kuulostavat biisit singleinä, keräisi viimeisetkin rahat keikkailemalla ympäri maailman parin vuoden ajan ja sitten vetäytyisi studioon nuuskaamaan huumeita ja kuuntelemaan Led Zeppeliniä tai ranskalaista drum'n'bassia ja lopulta julkaisisi seuraajalevyn viiden vuoden kuluttua ensimmäisestä, kun koko maailma olisi jo muuttunut ja ketään ei enää kiinnostaisi.
Arctic Monkeys teki toisin. Favourite Worst Nightmare ilmestyy vain vähän yli vuoden Whatever People Say I Am, That's What I'm Notin jälkeen ja tässä välissä bändi on ehtinyt jo julkaista yhden ep:n ja yhden singlen verran uutta materiaalia. Miksi jäädä turhaan lepäilemään ja sekoilemaan, jos sattuu olemaan nuori nero, jolle tasokkaan popmusiikin tekeminen on yhtä helppoa kuin mikromaksalaatikon lämmittäminen kolmen Michelin-tähden kokille?
Toiselle levylleen Arctic Monkeys ottaa kaikki ensimmäisen levyn hyvät puolet ja lisää niihin uutta monipuolisuutta ja itsevarmuutta, jopa kokemusta. Favourite Worst Nightmare on edeltäjäänsä tiukempi, nopeampi, kovempi ja monitasoisempi levy. Sävellyksinä bändin uudet kappaleet ovat yksinkertaisesti vastustamattomia, täynnä koukkuja ja kerroksia. Jos joku kitarariffi uhkaakin alkaa kuulostaa tylsältä, sen päälle lisätään nopeasti toinen kitara tai laulumelodia, joka vie tilanteen taas aivan uuteen suuntaan.
En voi kehua mitään yhtä kappaletta erikseen, koska kaikki ovat täydellisiä ja juuri omalle paikalleen sopivia. Fluorescent Adolescent on tietysti se tuleva hittibiisi, Only Ones Who Know on upea myöhäisen yön balladi, jonka tasoisia ei Sinatrallekaan liian monia sävelletty ja Teddy Picker on nopea ja näpsäkkä dissausbiisi, mutta levyn kaikki 12 kappaletta ovat niin hyviä, että loppupeleissä yksikään ei nouse ylitse muiden, koska kaikki ovat niin korkealla ettei sitä ylemmäksi voi nousta!
Laulaja Alex Turnerin äänessä on tällä kertaa vaihtelevampia sävyjä ja hänen sanoituksensa ovat entistäkin taidokkaampia. Mieltänyrjäyttävästä sananvääntelystä tulee jollain tavalla mieleen Eppu Normaali, vaikka Turnerin verbaalinen taidokkuus pohjautuu tietysti hip hopin maailmaan. Bändi soittaa vastustamattomasti ja etenkin rummuissa on todella harvinaislaatuista potkua. The Guardianin arvio sanoi osuvasti, että vaikka Favourite Worst Nightmaresta poistaisi kaiken muun paitsi rummut, se olisi silti hyvä levy! Mukavaa lisää ensilevyyn verrattuna tuovat myös taidokkaasti ripotellut urut ja muut kosketinsoittimet, vaikka tämä ensisijaisesti kitaralevy onkin.
Arctic Monkeys on tällä hetkellä pelottavan hyvä. Se onnistuu kaikessa, mitä se tekee ja saa onnistumisen näyttämään äärimmäisen itsestään selvältä. Favourite Worst Nightmare todistaa, että Arctic Monkeys kuuluu The Smithsin, The Stone Rosesin, Oasiksen ja muiden harvaan joukkoon modernin brittipopin ylimpään kastiin. Se antaa myös lupauksen, että seuraavilla levyillään bändi voi jopa ohittaa nämä vertailukumppaninsa. Helposti.
Arvio: 5/5
P.S. Jos tämä arvio vaikuttaa vähän toispuolisesti kirjoitetulta, se johtuu vain siitä että kuuntelin levyä samalla kun kirjoitin. Eikä siinä sitten pystynytkään oikein keskittymään kirjoittamiseen.
Tekstit
7 kommenttia:
Ilmeisesti kyseessä on aika hyvä levy. Hienosti kirjoitettu.
Aa-aika hyvä joo. :-)
P.S. Hanki Mese!
Mä yritin korjata sitä tänään. Jostain syystä tämä Vista ei pidä Microsoftin omistakaan ohjelmista.
Nettimese vois toimia? http://webmessenger.msn.com/?mkt=fi-fi
Ratkaisu ongelmaan löytyi! Vika oli Acerin jossain leikkitietoturvassa. Uskomatonta kyllä, mutta ratkaisu löytyi luottamalla Vistan omiin ongelmanetsimistyökaluihin.
Koetan korjata mesen heti, kun pääsen kotiin.
big words dude!hyvä!
Kannattaa muuten bongata levyltä musiikillinen Ritari Ässä -viittaus!..
Lähetä kommentti