Jos katsoja tietää jo elokuvasaliin mennessään, että tarinan päähenkilö hirttää itsensä viimeisessä kohtauksessa, jää itse elokuvan tehtäväksi selvittää, miksi näin tapahtuu.Tunnustetun valokuvaajan Anton Corbijnin esikoiselokuva Control perustuu tositapahtumiin Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin lyhyeksi jäänestä elämästä. Curtisin hahmo on miehen kuolemasta kuluneina 27 vuotena ehtinyt saavuttaa jo melko legendaariset mittasuhteet ja Joy Divisionin parin albumin mittainen tuotanto on jälkeenpäin hyvin helposti tulkittu yhdeksi pitkäksi itsemurhaviestiksi. Control kuitenkin murtaa tätä myyttiä ja pyrkii luomaan kuvan Ian Curtisista tavallisena, joskin hyvin ahdistuneena luoteisenglantilaisena nuorena miehenä - ei niinkään nerona tai rocktähtenä tai runoilijana.
Mustavalkoisessa ja muutenkin omaperäisen vähäeleisessä elokuvassa pääosaa näyttelevä Sam Riley tekee hyvää työtä kuvatessaan Curtisin lyhyen matkan huolettomasta nuorukaisesta moniongelmaiseksi, syvästi tuskastuneeksi persoonaksi. Mutta oikeastaan tämän elokuvan kannalta sen sivuhahmot ovat tavallaan Curtisiakin tärkeämpiä. Etenkin Samantha Morton hyljeksittynä Deborah-vaimona tuo taidokkaasti esille sen turhautuneisuuden, jota Curtisin lähipiirin on täytynyt tuntea yrittäessään ymmärtää tätä.
Controlin perusteella saa sen käsityksen, että Curtisin elämän suurin virhe oli mennä naimisiin 19-vuotiaana ja jäädä loukkuun ankeaan 1970-lukulaiseen lähiöön vaimon ja pienen lapsen kanssa. Hän ei kyennyt nauttimaan Joy Divisionin hyvin alkaneesta menestyksestä, koska ei osannut päättää olisiko lojaali vaimolleen vai seuraisiko tunteitaan kiertueella tapaamaansa belgialaista Annikia (elokuvassa hämmästyttävän karismaattinen Alexandra Maria Lara) kohtaan. Kun tähän yhdistyi ylimääräistä epävarmuutta ja kontrollin tunteen puutetta aiheuttava epilepsia, epilepsiaa pahentanut juopottelu sekä yleinen pettyminen tähteyden saavuttamiseen, Curtis ei nähnyt ongelmiensa ratkaisemiseksi muuta vaihtoehtoa kuin viedä itseltään henki.
Tässä elokuvassa (toisin kuin muutaman vuoden takaisessa 24 Hour Party Peoplessa, jossa Joy Divisionin tarina oli yksi sivupoluista) Curtis ei hirtäkään itseään keskellä yötä humalassa, vaan vasta aamulla epilepsiakohtauksen jälkeisten yöunien jälkeen. Hän siis tekee pimeimmän tekonsa kirkkaassa päivänvalossa. Siihen kiteytyy se, miten Ian Curtisin elämässä pimeys ja valo sekoittuivat niin, ettei hän itsekään enää lopulta tiennyt, kumpi oli kumpaa - ja kumpaa hän halusi enemmän.
Arvio: 3/5
MP3: Nouvelle Vague - Love Will Tear Us Apart [lähde] (Suurin Joy Division -klassikko bossa nova -versiona, ranskalaisella aksentilla.)
Muuta: Näin tänään, kun miesasiakas tuli ulos Kampin Keltaisesta ruususta niin kiireissään / tohkeissaan / jossain, että sai napitettua sepaluksensa loppuun asti vasta ylös kadulle päästyään. It's a dirty world.
Tekstit
3 kommenttia:
Itsekin olen aina elanyt siina kasityksessa, etta paasyy Curtisin itsemurhaan oli juuri tuo ahdistava elamantilanne ja lahioelama. Elokuvaa en ole nahnyt, mutta ehdottomasti se minua kiinnostaa. Jollain tavalla on mielenkiintoista huomata, miten Kurt Cobainin itsemurha nousi paljon legendaarisemmaksi tapahtumaksi.
Joo, no olihan Nirvana Cobainin kuollessa paljon suuremmassa mainstream-suosiossa kuin Joy Division Curtisin kuollessa. Ja Courtney Love oli aika taitava "tuotteistamaan" Cobainin kuoleman.
Mulle Joy Division ei oo oikeestaan mikään suuri suosikki, sen musiikki on liian synkkää ja sotkuisen kuuloista. Tää on nyt varmaan vähän "väärä" mielipide, mutta mun mielestä leffassa Sam Riley lauloi paljon paremmin kuin oikea Ian Curtis.
I can't read your blog, but thanks for posting the little link to us.
We appreciate it!
Lähetä kommentti