Kortit

Britanniassa tarvitsee paljon kortteja (kuvasta puuttuu vielä matkakortti, koska sitä ei saanut sommiteltua siististi mukaan). Esimerkiksi yliopiston rakennuksiin ja kirjastoihin ei useimmiten pääse edes sisälle ilman oikeanlaisen kortin näyttämistä lukulaitteelle tai ovimiehelle (aina miehelle; en ole toistaiseksi nähnyt ainuttakaan ovinaista). Vasemmassa yläkulmassa on opiskelijakorttini (jatko-opiskelijoilla ja henkilökunnalla on omat, eri väriset versionsa UCL:n kortista), oikeassa yläkulmassa kirjastokorttini Senate House Libraryyn, vasemmalla alhaalla pankkikorttini Santander-pankkiin (jossa ei tammikuussa tiedetty, mitä termi SEPA tarkoittaa) ja oikeassa alanurkassa korttini British Libraryyn.

Viimeksi mainitun kortin saaminen oli hyvin hankalaa: sen lisäksi, että kirjastovirkailijalle joutui esittämään todisteen asuinpaikastaan (esim. niinkin luotettavat lähteet kuin pankin tiliote tai vaikkapa sähkölasku) sekä allekirjoituksella varustetun henkilötodistuksen (passi kävi), rekisteröityessä vaadittiin lisäksi myös lista niistä kirjoista, jotka halusi nähdä. Yritin ensin ehdottaa, että en olisi juuri tuona päivänä ollut varsinaisesti varaamassa yhtikäs mitään, vaan halusin vain rekisteröityä kirjaston asiakkaaksi, mutta vastaus kuului, että jos ei halua varata kirjoja, ei myöskään tarvitse korttia. Sinänsä aivan loogista. Täytyi siis keksiä opuksia, jotka haluaisi nähdä. Tämä vaati tietynlaista harkintaa, sillä olisi noloa, jos olisi laittanut kirjalistaansa aivan mitä tahansa roskaa; piti valita jonkinlainen loogiselta vaikuttava kirjakokonaisuus, jotta vaikuttaisi vakavastiotettavalta asiakkaalta. Kirjalista piti sitten näyttää kirjastontädille, joka hyväksyi sen - mutta kirjoja ei suinkaan ollut mikään pakko oikeasti varata: kaikki oli tosiaan vain prosedyyrin noudattamisen vuoksi!

Kaikenlaiset kortit ovat merkittävä osa modernia elämää. Tiettyjä kortteja tulee käyttäneeksi joka päivä, ja jos jokin kortti joskus sattuu katoamaan, kaikki menee sekaisin. Se, mitä kortteja omistaa, voi myös kertoa paljon ihmisestä itsestään: "Löytyykö S-korttia?"... (Täällä vastaavat ovat Tescon 'Clubcard' ja Sainsbury'sin 'Nectar Card'.)

Tweet

Matkailua: Aylesbury & Liverpool

Suede-viikon jälkeen harrastin hieman matkailua. Sunnuntaina kävin Aylesburyssä, Englannin Kauniaisissa. Retken päätarkoitus oli nähdä Dylan Moranin stand-up -esitys paikallisessa teatterissa, mutta oikeastaan mukavimmaksi asiaksi koko matkassa osoittautui itse Aylesburyn kaupunki. Noin 60,000 asukkaan radanvarsipaikkakunta oli hätkähdyttävällä tavalla tutunoloinen: se oli Kirkkonummi, se oli Tuomarila - se oli radanvarsipaikkakunta suuremman kaupungin ulkopuolella. Heti juna-aseman parkkipaikan poikki käveltyäni tiesin vaistomaisesti, minne pitää mennä ja mistä mikäkin löytyy. Luultavasti kaikki radanvarsikaupungit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Mutta: Aylesburyssä oli mielenkiintoisinta se, että se oli itse asiassa erittäin viihtyisä pieni radanvarsikaupunki. Juuri Aylesburyn kaltaisiksi Matti Vanhanen varmasti kuvittelee kaikkien pikkupaikkakuntien voivan tulla, mutta hienot suunnitelmat kariutuvat käytännössä ankean betonisiksi, S-Marketin, K-Marketin ja parin keskikaljakuppilan tyhjiökyliksi. Aylesburyssä oli pakollisten ketjupaikkojen lisäksi myös suuret määrät viihtyisän näköisiä yksittäisiä pubeja, ravintoloita, kivijalkakauppoja ja vaikka mitä. Keskellä kylää oli vanha tori patsaineen, ja joka puolella oli erittäin siistiä ja rauhallista. Dylan Morania odotellessani söin maistuvan Sunday Roastin pienessä pubissa, jossa kaikki asiakkaat vaikuttivat tuntevan toisensa ja jossa koirat makoilivat rauhallisina lattialla iltapäiväauringon sihtautuessa sameasti sisään ikkunoista.

Aylesbury toki taitaa olla keskimääräistä junaratakylää paljon vauraampi, sillä keskustan reunamille oli rakennettu aivan valtavan hieno, uututtaan hohtava teatteri. Dylan Moran aloitti settinsä kuittailemalla paikallisille pitkään siitä, miten he ovat niin rikkaita ja omahyväisiä, etteivät vaivaudu menemään Lontooseen teatteriin, vaan rakentavat omilla rahoillaan ökyteatterin kotinurkilleen. Moran jopa väitti, että koko teatteri on valmistettu "materiaalista, jota ei ole olemassakaan" - niin hieno se on!

Esitys oli hauska, vaikkakin hieman hajanainen ja ehkä hieman liikaa keski-ikä / vanheneminen / perheasiat yms. teemojen ympärille keskittynyt. Dylan Moran on kuitenkin aivan perusolemukseltaan niin hauska ihminen, että hän voisi lukea lavalla vaikkapa Bilteman katalogia ja saada ihmiset silti nauramaan. Itse pidin ehkä eniten ajatuskulusta, jossa pohdittiin sitä, mitä tapahtuisi, jos valtiot olisivat naisia: "France would call Spain and say 'Hi! You know this G20, right? Well, you're not in it anymore. Bye!' and Spain would spend the next one hundred years sulking in the corner, feeling fat."

Palasin Aylesburysta takaisin Lontooseen puolenyön aikoihin ja jo heti seuraavana aamuna olin taas junassa: tällä kertaa Liverpooliin. Liverpool on yksi niistä paikoista, jotka on "pakko nähdä" nyt, kun täällä Englannissa sattuu kerran olemaan. Suurimpana houkuttimena Liverpoolissa olivat tietysti kaikki mahdolliset Beatlesiin liittyvät asiat.

Synkänharmaana maanantaipäivänä oli mukavaa sujahtaa Pendolinolla kauniin englantilaisen maaseudun läpi. Kun katsoo junan ikkunasta sadepisaroiden valuvan Runcornin aseman nimikyltistä, tuntee todella olevansa Englannissa.

Jos Manchester ei maaliskuussa tehnytkään aivan valtavan positiivista vaikutusta, olin erittäin myönteisesti yllättynyt Liverpoolin suhteen. Pidän aina kovasti merenrantakaupungeista ja vesielementti oli Liverpoolissa hienosti läsnä. Englannissa puhalsivat viikon alussa ennätyskovat tuulet, joista jopa BBC antoi televisiossa varoituksia, ja Liverpoolissakin viima oli niin kova, että kaduilla kävellessä oli aivan oikeasti vaikea pysytellä pystyssä. Se, kun tuuli puhaltaa niin voimakkaasti, että on vaikea saada henkeä, on mielestäni hauskaa.

Ensimmäisenä iltana kävin Beatles Experience -näyttelyssä, joka oli melko muovinen (kierros päättyi Starbucksiin!), mutta joka sisälsi mm. Beatles-sukkahousut sekä sitaatteja kuuluisilta Beatles-faneilta.

Aikainen herätys väsytti sen verran, että illalla kävin vain syömässä kiinalaisessa ravintolassa ja sen jälkeen menin suoraan kylvyn kautta nukkumaan. Liverpoolin Chinatownin portti on ilmeisesti suurin manner-Kiinan ulkopuolelta löytyvä kiinalainen portti ja sen kaikki osat on valmistettu Shanghaissa. Ehkä yksi harvoista jutuista, joissa "Made in China" on kehumisen arvoinen leima.

Hyvin nukutun yön ja mainion aamiaisen jälkeen (suosittelen lämpimästi Lord Nelson -hotellia!) suuntasin takaisin Mersey-joen rantaa kohti ja kävin perinteisellä lauttaristeilyllä. Tämähän on asia, joka on "pakollista" tehdä kaikissa kaupungeissa: kai Helsingissäkin jokainen vie aina vieraansa Suomenlinnan lautalle? Laivalta oli hienot näkymät Liverpoolin rantaviivaan, jossa vanha ja uusi arkkitehtuuri yhdistyvät yllättävän toimivalla tavalla:

Turistiohjelma huipentui Magical Mystery Tour -kiertoajelulle, jossa hauskan Beatles-oppaan hallinnoima bussi vei enimmäkseen amerikkalaisista eläkeläisistä ja nuorista japanilaisista tytöistä koostuneen ryhmän Liverpoolin esikaupunkeihin tärkeitä Beatles-paikkoja töllistelemään. 

Oli hieman huvittavaa ja toisaalta vaivaannuttavaa ajaa bussilla aivan tavallisten työväenluokkaisten asuinkatujen keskelle ja ottaa valokuvia tavallisen näköisistä tiiliseinistä, joiden takana beatlet ovat syntyneet tai asuneet tai kirjoittaneet lauluja.

Eräs pariskunta taisi eksyä kuvassa näkyvän Paul McCartneyn vanhan asuintalon seuduille: he eivät tämän stopin jälkeen enää palanneet bussiin!

No niin...

Liverpool on syystäkin ylpeä kaikesta Beatles-historiastaan, mutta koko homma menee ehkä jo hieman liian pitkälle, kun aivan kaikki yrittävät hyötyä siitä. Keskustasta jälleenrakennetun Cavern Club -kopion vierestä löytyy vaikka minkälaista Fab Four -pizzeriaa ja Lennon-pubia. Melko mautonta.

Oman matkani lopetin hieman ydinkeskustan ulkopuolella sijaitsevaan Philharmonic-pubiin, jossa John Lennon kuulemma kävi nuorena miehenä varsin usein. En yhtään ihmettele, sillä Lontoossa Holbornissa sijaitsevan Princess Louisen ohella Philharmonic on yksi hienoimmista pubeista, joita maailmasta löytyy. Jopa miestenhuone on rekisteröity suojelukohde marmoreineen ja mosaiikkeineen:

Kokonaisuudessaan Liverpool vaikutti erittäin mukavalta kaupungilta, jossa voisi helposti viettää hieman enemmänkin kuin vain yhden yön. Vaikka parissa päivässä ehtii nähdä paljon, paljon jäi myös näkemättä. Esimerkiksi Anfield Roadille en ehtinyt. Se jääköön seuraavaan kertaan!

Tweet

Live: Suede (Coming Up) - Brixton Academy, Lontoo, 21.5.2011

kuva Flickr-käyttäjältä henweb

Lauantai-ilta, kolmas Suede-ilta ja vuorossa vuoden 1996 hittialbumi Coming Up. Coming Up on ihmeellinen levy, mutta hyvin eri tavalla ihmeellinen kuin Sueden kaksi ensimmäistä levyä. Coming Up on kuin tiivistetty sarjakuvaversio kahden aiemman levyn suedemäisyyksistä: kaikki on kirkkaampaa, värikkäämpää, terävämpää, suoraviivaisempaa ja yksinkertaisempaa. Joku analyytikko voisi varmasti kirjoittaa tutkielman siitä, miten tietyt Coming Upin kappaleet sisältävät paljon kaikuja aiemmista Suede-biiseistä: esimerkiksi Starcrazy on Metal Mickey kolme vuotta myöhemmin tai Picnic By The Motorway on yhdistelmä She's Not Deadia ja Daddy's Speedingiä. Coming Upilla Suede ei kuitenkaan ollut missään nimessä vielä vajonnut itseparodiointiin, joka kenties hieman haittasi bändin kahden viimeisen levyn uskottavuutta, vaan yhtye nimenomaan toi olennaisimmat puolensa esiin hyvin helposti lähestyttävällä tavalla.

Helpostilähestyttävyys oli myös lauantain esityksen teema: heti Trashin ensitahdeista alkaen Brett Anderson oli yleisön joukossa, kättelemässä eturiviä ja kannustamassa yhteislauluun ja taputuksiin. Levyn esittäminen alkuperäisessä kappalejärjestyksessä tarkoitti sitä, että heti kolme ensimmäistä kappaletta olivat kaikki singlebiisejä ja juhlatunnelma oli katossa heti alusta asti. Andersonin vauhdikkaan olemuksen takana muu yhtye näytti jälleen kerran parastaan ja muistutti siitä, miten paljon hienoja pieniä yksityiskohtia Coming Upin kappaleissa on. Esimerkiksi By The Sean kauniin alkusoiton kruunaa basisti Mat Osmanin vähäeleinen mukaantulo ja Simon Gilbertin filli Beautiful Onesin alussa on yksi harvoista rumpufilleistä, jonka voisi tunnistaa vaikka lyijykynällä pöytään naputettuna. Coming Up on täynnä kaikenlaista tällaista pientä kivaa ja oli todella hienoa saada kuulla tämä kaikki livenä. Kappaleiden suoraviivaisuus on ehdottoman riemastuttavaa: esimerkiksi Starcrazyn väliosa nostaa hymyn huulille, kun miettii, mikä muu bändi voisi tehdä kappaleeseensa perinteisen kitarasoolon paikalle osion, jossa ainoastaan huudetaan "Aaahhh, violence!" pariin kertaan ennen kuin taas palataan kertosäkeeseen!

Ainoastaan Picnic By The Motorway kompasteli jotenkin epävarman oloisesti: yhtye ei tavoittanut levyversion hienovaraista tunnelmaa, vaan kompuroi kappaleen läpi hieman kulmikkaasti. Illan ainoa suvantovaihe kuitenkin unohtui heti upean The Chemistry Between Usin lähdettyä soimaan: kakkoskitaristi Neil Codlingin soittimeen oli vihdoinkin laitettu äänet päälle ja outro, jossa hän ja Richard Oakes soittivat eri melodioita, oli suorastaan nautinnollinen. Lauantai-iltaan sopivasti konsertin ensimmäisen osion kruunasi tietysti iki-ihana Saturday Night, jota ei onneksi tällä kertaa edeltänyt klassisen korni "Do you know what night it is tonight?" -huudatus, joka taisi menneinä vuosina olla Suede-konserttien vakiotavaraa.

Edellisiltä illoilta tuttuun tapaan keikan toinen osuus sisälsi levynaikaisia B-puolia sekä muutamia irtohittejä. Lauantaina kuultiin tyylikäs Europe Is Our Playground, kaunis This Time sekä hieman yllättävät valinnat Young Men ja Together, jotka soitettiin mukavan särisevästi ja vimmaisesti. Together oli aikoinaan ensimmäinen Suede-kappale, jota Oakes oli mukana säveltämässä, ja eilisiltana hän soittikin tätä valtavalla innolla. Torstai-iltana yllättäen kuultu Can't Get Enough teki paluun ja setin lopuksi esitettiin vielä tuttu triplatyrmäys So Youngin, Metal Mickeyn ja Animal Nitraten muodossa. Olisin ehkä odottanut Head Musicilta muitakin kappaleita Can't Get Enoughin lisäksi; esimerkiksi She's In Fashion olisi sopinut hyvin Coming Up -illan tyyliin. Kenties aivan järkevästi Dog Man Starilta ei kuultu eilen mitään: Suede selvästi kunnioittaa mestariteostaan sen verran, että ei halua palastella sitä osiin ja sekoittaa sitä mihinkään muuhun.

Seremoniamestari Anderson poistui lavalta ennen Animal Nitraten loppua ja jätti kauniina eleenä yhtyetoverinsa pääosaan yleisön ottaessa äänekkäästi lauluvastuun. Lopunkin bändin poistuttua lavalta Anderson kuitenkin palasi vielä yksin mikrofonin ääreen kiittämään yleisöä ja kehumaan kokemusta. Tämäkin oli tyylikäs ele ja hieno lopetus kolmelle hienolle illalle täynnä 90-luvun hienoimpia pop-kappaleita.

Tweet

Live: Suede (Dog Man Star) - Brixton Academy, Lontoo, 20.5.2011

kuva  Chris Boland, www.distantcloud.co.uk

Toinen ilta Suedea peräkkäin ja esitysvuorossa Dog Man Star, yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni. Dog Man Star on yksi niitä levyjä, jotka todella yllättävät, kun ne kuulee ensimmäistä kertaa. Esimerkiksi levyn kohokohta The Asphalt World on suorastaan tupaten täynnä koukkuja ja käännöksiä yhdeksän ja puolen minuutin kestonsa aikana: puolessa välissä ensin huikea punchline "... Well, I'll be in her head!", sitten upea kitarasoolo, joka voisi lopettaa biisin täydelliseen huippukohtaan... mutta joka jatkuukin pienen tauon jälkeen ja vastoin todennäköisyyden lakeja paranee vielä entisestään ja johtaa sittenkin vielä yhteen jylhään kertosäkeeseen. Jokaisen, joka väittää, ettei pop-musiikki ole taidetta, tulisi kuulla The Asphalt World ja arvioida sitten kantansa uudemman kerran.

Kun olin n. 14-vuotias, tutustuin internetissä jotain kautta kouvolalaiseen tyttöön. Pidimme kai molemmat Oasiksesta; sitä kautta se jotenkin tuli. Eräänä viikonloppuna tyttö oli tulossa Helsinkiin mummolavierailulle, ja sovimme tapaavamme perjantai-iltapäivänä keskustassa, ennen kuin hän suuntaisi jonnekin Puistolaan tai vastaavaan kohti mummoa. En oikein muista, mitä teimme - luultavasti hengailimme jossain Café Picnicissä tai vastaavassa mielikuvituksettomassa paikassa, johon 14-vuotiaan asiantuntemuksella suunnataan - mutta ennen kuin tyttö lähti bussilla Puistolaan, vein hänet levykauppaan (OK, no, luultavasti johonkin Anttilan levyosastolle - jälleen kerran 14-vuotiaan tietovarannoilla). Hänellä ei ollut enää paljon jäljellä viikkorahavarannoistaan, mutta vannotin hänet ostamaan Dog Man Starin. Emme enää koskaan tavanneet tämän jälkeen, emmekä muistaakseni pitäneet netinkään kautta yhteyttä enää pitkään. En tiedä, riittikö hänellä bussilippurahaa mummolaan, mutta olen varma, että hänen elämänlaatunsa koheni Dog Man Starin myötä merkittävästi.

Esimerkkitarinan on kai tarkoitus osoittaa, että Dog Man Star on niitä albumeja, joiden vuoksi ihmiset ovat valmiita tekemään lähetystyötä. Toisessa tarinassa vaahtosin toiselle ystävälleni, että hänen on pakko hankkia levy. Hän latasikin levyn Napsterista (ahh...), mutta ilmoitti pari viikkoa myöhemmin, ettei pitänyt siitä kovin paljon. En suostunut hyväksymään tällaista mielipidettä (taas: 15-vuotiaan ehdottomuudella) ja kun katsoin hänen mp3-kansiotaan tietokoneelta, väitin, että hän oli unohtanut ladata Dog Man Starilta "ne parhaat biisit". Tajusin kyllä, että hän oli ladannut aivan jokaisen biisin levyltä, mutta jostain syystä, kun ne näki erillisinä, yksittäisinä tiedostoina Windowsin kansiossa, koko juttu ei tuntunut niin maagiselta. Ei: Dog Man Star täytyy kuunnella kokonaisuutena - koko levyn ihmeellisyys on juuri siinä, että kappaleet seuraavat toisiaan niin täydellisesti ja muodostavat n. tunnin mittaisen synkeän dramaattisen tarinan.

Eilen illalla Suede siis soitti tämän n. tunnin mittaisen synkeän dramaattisen tarinan kokonaisuudessaan livenä. Vikoja on vaikea löytää; sen verran hieno juttu Dog Man Star -keikka oli. Ehkä Brett Andersonin ääni ei ollut aivan niin täydellisessä kunnossa kuin Suede-levyn keikalla (Dog Man Starissa on paljon falsettia) ja Richard Oakes käytti mielestäni väärää kitaraa New Generationissa (kyllähän tämä kuuluisi soittaa punaisella Gibsonilla?), mutta kohokohdat kuten Oakesin järkyttävän taitava soolo The Asphalt Worldissa tai Andersonin maaninen energia Daddy's Speedingissä olivat vailla vertaa. Hienosti venytetty tauko ennen Black Or Bluen ylidramaattista "He understood the law!" -kohtaa oli hauska ja Still Lifen hienovireisesti paisuteltu loppu hyvin koskettava - juuri niin kuin pitääkin. Jopa levyn vähiten klassikoimmat kappaleet The Power ja This Hollywood Life olivat livenä täynnä tärkeyttä, ja varsinkin jälkimmäinen sai yleisöltä korviahuumaavat suosionosoitukset.

Encorea ei tällä kertaa hämmennetty myöhemmän tuotannon kappaleilla, vaan pysyttiin tiukasti alkupään Suede-maailmassa. Dog Man Starin B-puolilta kuultiin jo edellisenä iltana ilmoille päästetty Killing Of A Flashboy ja miellyttävä yllätys oli, että ensimmäisen ja toisen levyn välissä julkaistu Stay Together -EP soitettiin kokonaan: ensin Andersonin soolona esittämä The Living Dead ja myöhemmin omiin suosikkeihini ehdottomasti kuuluva My Dark Star sekä EP:n nimibiisi, joka on täynnä hulvattomia Suede-kliseitä, mutta toimii juuri siksi niin hyvin. Aivan loppuun Suede soitti vielä ensimmäisen levyn singleistä So Youngin, Metal Mickeyn ja Animal Nitraten. Vaikka nämä oli kuultu jo edellisenä iltana, ei tämän tason biisejä voi koskaan kuulla liian usein ja näin encoressa esitettyinä bändin tulkinnat olivat vieläkin vapautuneempia kuin ensimmäisessä konsertissa. Oli hauska nähdä Andersonin hymyilevän onnelisen oloisena esityksen lopussa: nämä keikat todellakin vahvistavat sen, miten paljon Suedea arvostetaan. Kun bändi lopetti vuonna 2003, asia ei ollut näin selvä, joten klassikkoalbumikonsertit ovat hyvin pätevä tapa antaa yhtyeelle onnellisempi uusi loppu.

Tweet

Live: Suede (Suede) - Brixton Academy, Lontoo, 19.5.2011

Jos taisin viime vuonna sanoa, että Sueden olisi ollut fiksua pitää comebackinsa vain yhden konsertin pituisena, olen nyt muuttanut mielipidettäni. Albert Hallin esitys oli loistelias, mutta vasta pidempään jatkunut kiertue on ehtinyt muistuttaa suurelle yleisölle, miten tärkeä ja erikoinen yhtye Suede onkaan. Sueden kaksi viimeistä albumia - vaikka ainakin omasta mielestäni mainioita ovatkin - taisivat tahrata bändin mainetta sen verran, että monilta pääsi unohtumaan se tosiasia, että Suede on yksi kaikkien aikojen parhaita ja omaperäisimpiä brittiyhtyeitä. Tämän viikon kolme konserttia Brixtonissa toimivat maineenpalautusmissiona: Suede soittaa kolmen illan aikana kolme ensimmäistä albumiaan kokonaisina, alleviivaten sitä, miten myöhemmistä hudeista huolimatta yhtye tulitti vuosien 1992-97 välillä pelkkiä täysosumia.

Jo viime vuoden esiintymisistä tuttu rentous, mutta samanaikainen kunnioitus musiikkia kohtaan suorastaan hehkuu uusvanhasta Suedesta. Bändin soitto on supertiukkaa ja klassikkobiisejä ei pilata omahyväisellä kikkailulla, vaan kappaleet soitetaan, niin kuin ne on soitettu (tai niin kuin ne olisi pitänyt soittaa) jo vuonna 1993. Brett Anderson on huippukunnossa sekä äänensä että ulkonäkönsä osalta: laulun suhteen eroa vuoteen 1996 ei ole lainkaan, mutta habituksessa ei onneksi yritetä matkia nuoruusvuosia, vaan Anderson näyttää kypsältä ja tyylikkäältä, aikuiselta poptähdeltä mustissa suorissa housuissaan ja hyvin istuvassa valkoisessa paidassaan. Muu bändi on pukeutunut mustiin ja pysyttelee vähäeleisesti sivummalla kirkkaimmista spottivaloista. Kosketinsoittaja / kakkoskitaristi Neil Codlingin tapauksessa vähäeleisyys menee jopa koomisen tylsistyneeltä näyttämisen puolelle, mutta niin ehkä Codlingin tapauksessa kuuluu mennäkin.

Keikan alkupuoli siis koostui kokonaan vuoden 1993 Suede-debyyttialbumista levyn biisijärjestyksessä soitettuna. Suede on siitä hauska levy, että sillä on oikeastaan vain kahdenlaisia kappaleita: vauhdikkaita rokkibiisejä sekä hitaita, melodramaattisia balladeja. Tämän tyylirajaus tuo albumille hyvin omalaatuisen estetiikan ja kummankin kategorian kappaleet ovat poikkeuksetta loistavia. Brixtonin illassa Anderson suorastaan nyrkkeili Movingin lavalta kohti yleisöä ja potki The Drownersin salin takaseinään asti: energiataso nopeissa biiseissä oli huikea. Hitaammista kappaleista kohokohtia olivat mm. valtavaksi loppua kohden kasvanut Pantomime Horse sekä loistava Breakdown, jossa soolokitaristi Richard Oakes väläytteli parasta osaamistaan.

Oakes soitti muutenkin läpi keikan aivan upeasti, vaikka hänen roolinsa kahden ensimmäisen levyn suhteen on hieman ristiriitainen: Oakes on huipputaitava ja oman, tunnistettavan tyylin omaava kitaristi, mutta kahden ensimmäisen Suede-levyn biiseissä hän joutuu soittamaan tismalleen Bernard Butlerin alkuperäiset osuudet kopioiden. Tavallaan kuitenkin juuri tämä korostaa kappaleiden hienoutta sävellyksinä: Butlerin luomat, näennäisen yksinkertaiset riffit, soolot ja soinnutukset ovat kuin pop-versioita klassisesta musiikista - ja Oakes on ehdottomasti planeetan paras Butler-sinfonioiden tulkitsija. Sama kuin vaikkapa J. S. Bachin sävellyksiä voi soittaa kuka tahansa, mutta olet onnekas, jos pääset näkemään Berliinin filharmonikkojen tulkitsevan niitä. Tai jotain. Tärkeintä siis on, että hienot kappaleet pääsevät oikeuksiinsa: se, että Sueden alkuperäinen kitaristi ei ole niitä nyt soittamassa, ei haittaa pätkääkään.

Kun koko levy oli soitettu läpi, konsertissa seurasi lyhyt tauko, jonka jälkeen oli odotettavissa kyseisen levyn aikaisia B-puolia. Tämä toinen näytös kuitenkin yllätti sekä positiivisesti että hieman negatiivisesti: aluksi kuultiin hienot High Rising, He's Dead ja To The Birds... mutta näiden jälkeen hypättiinkin yllättäen Killing Of A Flashboy'hin, joka on Dog Man Star -kauden B-puolia, eli vasta seuraavan päivän ohjelmistoa! Yllätysputki jatkui, sillä viimeisinä kappaleina kuultiin Head Music -levyn Can't Get Enough sekä Coming Up:in megahitit Trash ja Beautiful Ones. Ei tietenkään saisi koskaan valittaa keikasta, joka päättyy Beautiful Onesiin, mutta tavallaan loppuhitit olivat illan kokonaisuuden suhteen hieman tarpeettomia. Debyyttilevyn glamourisen synkeä maailma on niin omanlaisensa ja Suede oli ehtinyt rakentaa sen livenä niin hienosti, että tunnelma hieman särkyi, kun peliin alettiin tuoda mukaan myöhemmän kauden hyvin erityylisiä kappaleita. Tietysti reilua niitä yleisön jäseniä kohtaan, jotka eivät ole menossa katsomaan jokaista kolmea esitystä, mutta ne, joilla on lippu kaikkiin kolmeen konserttiin, saivat nyt tunnelmaa hieman devalvoivaa esimakua tulevien päivien keikoista.

Ehkä pitäisi huomenna lähteä pois ennen encorea? Varsinkin Dog Man Star -tunnelma järkkyy aivan älyttömästi, jos Still Lifen jälkeen esiin vedetäänkin yhtäkkiä Trash. No, sen näkee huomenna...

Tweet

Jotkut meistä ovat ankkoja

Kävelin tänään päivällä Regent's Parkissa kohti pohjoista, tarkoituksenani mennä hieman kuikuilemaan Abbey Roadille. Mukavan vilvoittava tuuli puhalteli, eikä minulla ollut varsinainen kiire päästä perille. 

Samaa asfalttipolkua pitkin samaan suuntaan käveli valtava määrä puluja, ankkoja, hanhia, kurkia ja ehkä muitakin lintuja, joiden tunnistamiseen ornitologinen ymmärrykseni ei enää riitä. Linnuilla näytti olevan yhtä vähän tai yhtä paljon kiire kuin itselläni, eivätkä ne lainkaan pelänneet minua tai yrittäneet väistää pois tieltä.

Olimme tasa-arvoisia, linnut ja minä: kaikki samalla polulla, kaikki matkalla jonnekin tuulisena toukokuun päivänä. Ainoa eroavaisuus välillämme oli, että jotkut meistä olivat ankkoja.

---

Se oli hyvä ja harmoninen tunne. Jos kykenisin pitämään saman mielentilan hieman pidemmän aikaa, minusta varmasti tulisi ennen pitkää kasvissyöjä.

Kävin Abbey Roadilla:

Itse studiorakennus oli sinisen remonttipressun alla, mutta ympäröivän muurin lähistöllä hyöriskeli taattuun tapaan joukko Beatles-turisteja. Olin alkuun kiinnostunut siitä, mitä ihmiset olivat kiviaitaan vierailuillaan kirjoittaneet, mutta lähempi tarkastelu paljasti, että suurin osa teksteistä oli hyvin tylsiä: joko satunnaisia otteita Beatles-kappaleista (melko monesti väärin kirjoitettuina) tai yleisiä Sandro from Venezuela was here!!! -sutaisuja. Olisin odottanut jotain hieman oivaltavampaa Beatlesin inspiroimilta ihmisiltä, mutta jotenkin vaikutti siltä, että useimmille tärkeintä onkin vain turismi ja fanituksen todistaminen: täytyy jättää itsestään jonkin - mikä tahansa - merkki. Ymmärtäisin ideaa ehkä hieman enemmän, jos Beatles olisi yhä olemassa ja parhaillaan nauhoittamassa Abbey Roadilla, mutta tällä hetkellä on oikeastaan aika erikoista kirjoitella Beatles-töherryksiä, kun aidan takana olevassa studiossa todennäköisesti nauhoitetaan jotain Smurffi-albumia tai pesuainemainosmusiikkia tai vastaavia.

Paluumatkalla kävin mielenkiintoisessa pubissa Swiss Cottagessa. Iltapäivän muu asiakaskunta oli 1970-luvun hippejä, jotka muistelivat liftausreissujaan Afganistaniin ja vertailivat huumekokemuksiaan. Pohdinta morfiinin ja heroiinin vaikutusten välillä oli hyvin asiantuntevaa ja analyyttista ("Eikö morfiini ole hyvin rauhoittavaa?" - "On kyllä, paitsi loppuvaihe. Silloin näkee unia valveilla!"). Ei siis kuitenkaan mitään suomalaistyylistä kännihorinaa, vaan aivan koherenttia ja reipasta keskustelua - ainoastaan hyvin oudoista aiheista.

Tweet

MM-2011

Helsingissä on ilmeisesti viime yönä näyttänyt tuollaiselta? (Tai toivottavasti kuva tosiaan on maailmanmestaruusjuhlista eikä vain aivan satunnaiselta viikonloppuillalta.) Itse olin katsomassa finaalia ärsyttävässä urheilubaarissa Hammersmithissa, mutta täällä vaihtoehdot katselupaikan suhteen olivat melko vähäiset. Paikallaolijoista enemmistö oli suomalaisia, kourallinen ruotsalaisia ja hyvin äänekäs pieni vähemmistö ilmeisesti tsekkejä. Tsekit pitivät tunnelmaa yllä huudahtelemalla satunnaisin väliajoin mm. "Mustalainen!" tai "Jari Kurri!".

Kun Suomi viimeksi voitti maailmanmestaruuden 1995, olin 9-vuotias innokas jääkiekkokorttien keräilijä ja katulätkän pelaaja. Myöhemmin samana vuonna pääsin aloittamaan ihan oikeassa jääkiekkojoukkueessa. Maailmanmestaruus oli kolmasluokkalaiselle aivan valtava juttu ja koko kesä 1995 kului aivan täysin All-Star Finland -kirjaa tutkiskellen (Janne Ojasen suosikkiruoka on pippuripihvi [kaikki tällaiset faktat olivat mielestäni tuolloin aivan älyttömän mielenkiintoisia: ajattelin, että itsekin aikuisena söisin koko ajan pippuripihvejä]) ja Kirkan Den Glider In -tulkintaa kuunnellessa.

Nykyään en ole enää kovin kiinnostunut jääkiekosta, mutta olen silti iloinen siitä, että Suomi voitti. Toivon, että jollekin MM-2011 on yhtä suuri juttu kuin itselle MM-1995 oli aikoinaan. Vaikka ei itse asiasta ekstaasissa olekaan, voi silti olla iloinen toisten puolesta. Siksi oli hieman ärsyttävää eilen ennen ja jälkeen peliä lukea Facebookista mukaintellektuellien statuspäivityksiä, joissa korostetusti kerrottiin, että jääkiekko ei kiinnosta ja ottelun aikana aiotaan lukea Proustia. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti! Onhan se nyt hellyttävää nähdä Timo Jutilan pullea naama täydessä hymyssä ja Helsingin Kauppatori täynnä toisilleen tuntemattomia ihmisiä heittelemässä high-fiveja. Ei sellaista kuitenkaan tapahdu kuin kerran 16 vuodessa.

Famous 3 Kings -pubin edusta Hammersmithissa pelin jälkeen

Tweet

Ennustajahenkilö

Kirjoitin Facebook-statukseeni 17.4. eli vaali-iltana näin:

"Veikkaan, että Katainen & Soini sumplivat tän silleen kivasti, ettei PS:n tarvitse tulla hallitukseen, vaan ne saavat jäädä mukavasti oppositioon räksyttämään ja syyttää siitä vaikka sitä, että "vanhat puolueet ei päästäneet mukaan". Hallituksessa kok+SDP+vihr+RKP."


Nostelen nyt vähän omaa häntääni, mutta aika hyvin ennustettu, eikös vain? Listasta puuttuvat vain kristillisdemokraatit.

Perussuomalaiset on perusolemukseltaan oppositiopuolue ja Soinin koko "magiikka" perustuu siihen, että hän on oppositiopuolueen johtaja. Koko homma olisi mennyt PS:n kannalta aivan pilalle, jos puolue olisi joutunut hallitusvastuuseen vastaamaan populistisiin lupauksiinsa ja Soini olisi joutunut ministeriasemassa näyttämään, miten helppoa maan asioiden "oikealle tolalle" saattaminen onkaan.

Tietysti harmi, ettei SDP onnistunut painostuksessaan ajaa PS pakolla hallitukseen. Nyt Soini joukkoineen voi jatkaa kannatuksensa kasvattamista oppositiopuskista populistiohjuksilla räiskien. Kun edessä ovat luultavasti vieläpä melkoisen vaikeat ajat, joina mikä tahansa hallituspuolue tulee luultavasti saamaan kovasti rapaa päälleen, säästyvät perussuomalaiset nyt tässäkin suhteessa melkoiselta höykytykseltä. Ja kun perus-kansa jää nyt kyräilemään ja syyttelemään "EU-herrojen" pillin mukaan tanssimisesta, voi Soini nousta ensi vuoden presidentinvaaleissa jopa toiselle kierrokselle, jos päättää peliin mukaan lähteä.

Tavallaan siis helpotus, että emme joudu näkemään esim. Jussi Halla-ahoa ministerinä, mutta tavallaan harmi, että perussuomalaiset saavat nyt jatkaa katteetonta öykkäröintiään itselleen hyvin suotuisasta oppositioasemasta.

Tweet

Live: Peter Doherty - Shepherd's Bush Empire, Lontoo, 10.5.2011

kuva Flickr-käyttäjältä aurélien.

Epäkiitollisia työtehtäviä on monenlaisia. Kysyttäessä ensimmäisinä mieleen juolahtaisivat vaikkapa sairaanhoitaja sota-alueella tai viemärisukeltajan varustehuoltaja, mutta mitenkään helppo tai kehuttava homma ei myöskään ole stand-up -koomikolla, joka joutuu tappamaan aikaa ennen Peter Doherty -konsertin alkua, kun pääesiintyjä itse on jossain kateissa. Täällä Britanniassa näkee kyllä puolitäysien muovituoppien lentelevän keikoilla useastikin, mutta mitään eilisen kaltaista en ollut aiemmin nähnyt. Tunnelma oli jossain vaiheessa jo melko uhkaava. Kun koomikon vitsit eivät maanittelusta ja mielistelystä huolimatta uponneet, tämän mikrofonista katkaistiin lopulta ääni ja seurauksena oli nolo vetäytyminen pois lavalta ja tuoppisateesta.

Kun Doherty sitten viimein asteli lavalle noin puoli tuntia myöhässä, oli vaikea ennustaa, mitä tuleman pitäisi. Pienen alkukankeuden ja buuausten jälkeen homma lähti kuitenkin rullaamaan erittäin miellyttävästi ja tuloksena oli omalla tavallaan yksi kiinnostavimmista konserteista, joita olen koskaan päässyt näkemään. Tyylikkääseen pukuun sonnustautunut, pitkänhuiskea Doherty soitti vain akustisen kitaran (sekä parin lavalle välillä laukanneen balettitanssijan) säestyksellä puolentoista tunnin verran vanhoja kappaleitaan ja esitteli tutuista sävelmistä jopa aivan uusia puolia.

Doherty ei puhunut kappaleiden välissä lähes lainkaan: useimmiten seuraava biisi alkoi suoraan siitä, mihin edellinen loppui - välissä oli monesti vapaamuotoista kitarannäppäilyä ja sooloilua. Sekoittamalla niin Libertines-, Babyshambles-, kuin soolokappaleita tällä tavalla yhdessä yhtenäisessä kimarassa Doherty todella toi esiin sen, miten paljon hienoja sävellyksiä hän on noin 10 vuoden aikana ehtinytkään saada aikaan. Monipuolisia melodioita, kiinnostavia sointuvaihdoksia ja taidokkaasti riimiteltyjä sanoituksia syydettiin konsertissa ilmoille suorastaan hengästyttävää vauhtia. Lämpimässä Länsi-Lontoon illassa pääosassa olivat nimenomaan sävellykset - ei esittäjä itse. Kun setissä voi heittää aivan ohimennen sellaisia kappaleita kuin What Katie Did, Can't Stand Me Now, Beg Steal Or Borrow, Last Of The English Roses tai Don't Look Back Into The Sun, ei esiintyjän tabloidiseikkailuilla, kuuluisilla ex-tyttöystävillä tai vankilakeikoilla ole minkäänlaista merkitystä.

Juuri tässä on ero Carl Barâtiin: Barat on Libertines-historian ja hahmonsa vanki, joka joutuu yleisön odotuksiin ja menneisyyden tuomiin vaatimuksiin vastatakseen esittämään kärjistettyä versiota itsestään. Dohertyllä on sama menneisyys ja vielä pahempi maine, mutta hänellä riittää arvokkuutta vetäytyä suorastaan sivuosaan omalla yhden miehen soolokeikallaan ja antaa vain musiikin puhua puolestaan. Tapa, jolla Doherty yhdisteli kappaleita, muutteli niiden tempoja ja sanoituksia sekä lisäili niihin hienoja yksityiskohtia yllättävän taidokkaalla kitaransoitollaan, toi vahvasti esiin sen, että hänen sävellyksissään on klassikkoainesta ja ne kestävät hyvin vaihtoehtoisiakin tulkintoja.

Kun huuliharpunsoittajalla vahvistetun Albionin viimeiset onnellisen surumieliset tahdit helisivät Shepherd's Bush Empiren kattopalkkeja kohti, tuskin kukaan yleisöstä enää muisti alun pahaenteistä myöhästymistä tai nöyryytyksen kokenutta koomikko-parkaa. Yhdeksänkummentä minuuttia viimeisten kymmenen vuoden hienoimpia englantilaisia pop-kappaleita olivat puhuneet puolestaan.

Tweet

Live: Carl Barât - Heroes Bar, Kentish Town, Lontoo, 7.5.2011

2000-luvun alussa The Libertines oli yksi niistä bändeistä, jotka aloittivat sissikeikka ('guerilla gig') -hullutuksen. Sissikeikka tarkoittaa konserttia, josta ilmoitetaan hyvin lyhyellä varoitusajalla internetissä ja joka monesti myös soitetaan paikassa, jossa ei keikkoja tavallisesti nähdä. Aloittelevat bändit mieltävät sissikeikat cooliksi tavaksi luoda suusta-suuhun -mainetta ja säpinää bändin ympärille. Esimerkiksi juuri Libertinesin kohdalla Carl Barâtin ja Pete Dohertyn kimppakämppänsä olohuoneessa soittamat sissikeikat ovat suuri osa koko bändin legendaa.

Mutta onko moisessa enää mitään hohtoa ja mysteeriä jäljellä, kun viisi studioalbumia julkaissut ja maailman moneen kertaan kiertänyt artisti ilmoittaa Twitterissä soittavansa yllätyskeikan pohjoislontoolaisessa pubissa? Luultavasti periaatteessa voi ollakin, mutta tämäniltaisessa Carl Barâtin tapauksessa ehdottomasti ei ollut.

Alku toki vaikutti lupaavalta: helteisen päivän iltana Heroes Bar oli täynnä innokasta yleisöä, lämmittelymusiikkina soitettiin T. Rexiä, Sladea ja muuta reipasta tunnelmannostatustavaraa, ja lavalle oli aseteltu esiintyjää varten valmiiksi monipuolisesti kitaroita, kosketinsoittimet, pari virvelirumpua sekä sello. Lähtökohdat olivat siis aivan hyvät.

Kun Barât taustayhtyeineen sitten saapui lavalle rotevien turvamiesten saattelemana, negatiiviset yksityiskohdat alkoivat selvitä. Suurin kompastuskivi ensialkuun oli yleisö. Kyse ei ollut innostuksen puutteesta, vaan ehkä hieman vääränlaisesta innostuksesta: fanaattinen teinieturivi ei niinkään ollut tullut katsomaan keikkaa kuin sirkusta. Setin aluksi soitetut pari kappaletta Barâtin viimesyksyiseltä soololevyltä kyllä kuunneltiin kohteliaasti läpi, mutta selvästi suurimmat suosionosoitukset koettiin, kun Barât riisui villapaitansa ja paljasti käsivartensa ja libertine-tatuointinsa hihattomassa paidassa.

Yleisön osalta meno yltyi hurjalle tasolle Dirty Pretty Things -kappale Deadwoodin aikana ja suurin piirtein tässä vaiheessa alkoi artistin alamäki: kun Barât huomasi, että suurinta osaa kiinnostavat vain vanhat hitit ja paidanriisumiset, hän lähti leikkiin mukaan ja lopetti yrittämästä tehdä mitään muuta kuin vain esittää yleisölle "Carl Barât" -hahmoa. Jokainen kappale laulettiin hyvin teatraalisin ja teennäisin äänenpainoin, mukaintohimoisin ilmein varustettuna. Monen kappaleen välissä juotiin shotti sambucaa ja koko ajan oli selvää, että jossain vaiheessa soitettaisiin vanhoja Libertines-klassikoita. Välijuomat selvästi tekivät tehtävänsä, sillä ennen pitkää Barâtin silmät olivat kierossa ja spiikit melkoista sössötystä.

Ongelma on oikeastaan siinä, että melko monet Carl Barâtin soolobiiseistä ovat melko tylsiä ja pastissinomaisia, ja etenkin Libertinesin (osin myös Dirty Pretty Thingsin) maine on niin kova, että on täysin ymmärrettävää, että yleisö haluaisi kuulla pelkästään vanhoja tuttuja kappaleita. Olin totta kai itsekin eniten innoissani Bang Bang You're Deadin ja Time For Heroesin kohdalla. Surullista kuitenkin on se, että Barât jotenkin tuntuu esittävän sekä uudemmat että vanhemmat kappaleensa kohtalaisen epäaidosti ja vaivaantuneesti. Olo oli kuin olisi ollut seuraamassa jonkinlaista rock-versiota satutunnista, jossa televisiosta tuttu satusetä kertoo lapsille vanhoja tuttuja tarinoita liioitelluin ilmein ja äänenpainoin, koska yleisö on jo aavistuksen verran vanhaa saduille.

Toivottavasti karaokeisäntä Barât löytää pian jostain jotain uudenlaista kipinää. Tämänhetkisestä menosta on hohto kaukana, vaikka yleisö yhteislaulutuokioista tietysti pitääkin.

Tweet

Live: Japan Disaster Benefit (The Coral, Graham Coxon, Paul Weller, Primal Scream, Beady Eye, ym.), Brixton Academy, Lontoo, 3.4.2011

Tämä on nyt hieman myöhässä, mutta löysin vasta nyt hyvän palvelun, jonka avulla tweeteistä saa tehtyä tallennettavia kokonaisuuksia. Eli tässä on keikka-arvostelu monituntisesta Japani-hyväntekeväisyysspektaakkelista viime kuun alusta:

Tweet

Tagit

Aloitin eilen yöllä laittamaan tageja vanhoihin blogipostauksiin. Olen tällä hetkellä saanut luokiteltua kaikki kirjoitukset tältä, edelliseltä ja toissavuodelta. Tämä olisi pitänyt tehdä jo aiemmin! Yritän pitää kategorioiden määrän hallittavana, mutta näköjään asiasanoja kertyy.

Tärkeimmistä aihealueista tagilla pohdinnat löytyy kaikenlaisia yleisiä mietelmiä ja ajatuksia - tämä on melko laaja kategoria.Otsikon idiootit pitit alun perin koskea vain niitä postauksia, joissa haukutaan ihmisiä, mutta nyt se onkin laajentunut kattamaan kaikki postaukset, joissa haukutaan mitä tahansa asioita. Seikkailut ovat kaikenlaisia yleisiä arkipäivän "jänniä" sattumuksia ja hauskat jutut sisältävät mitä tahansa, mikä huvituttaa. Kaikki muut lokerot ovatkin ehkä selvempiä jo aivan nimensä perusteella. Tagipilvi löytyy siis blogin oikeasta laidasta hieman alas vierittämällä.

Olin jo hetken aikaa harkinnut jopa blogin lopettamista, sillä jostain syystä ajatus siitä, että sen pian 26-vuotias  kirjoittaja on oikeastaan melkolailla eri ihminen kuin se 20-vuotias, joka kirjoittamisen aloitti, tuntui hölmöltä. Mutta nyt kun olen lukenut juttuja ajassa taaksepäin, menneistä aiheista on muistunut mieleen monta ihan mielenkiintoista pointtia. Ehkä siis kannattaa jatkaa vielä; ehkä jotain samaa on yhä jäljellä vaikka monet asiat ovatkin muuttuneet.

Muuta:

Carl Barât julkaisi äskettäin ilmaisena downloadina kappaleen This Is The Song, joka on uudelleen nimetty Irony of Love viimevuotisen soololevyn Japani-versiolta. Outoa, ettei biisi ollut levyn varsinaisella painoksella jo viime syksyllä, sillä tämä olisi ehdottomasti ollut muuten melko vaisuhkon albumin kirkkaasti paras kappale.

Tweet

Levy: Glasvegas - EUPHORIC///HEARTBREAK\\\ (Columbia, 2011)

Glasvegasin odotettu ja melko hankalasti nimetty kakkoslevy EUPHORIC///HEARTBREAK\\\ ilmestyi jo kuukausi sitten, mutta pystyn esittämään arvioni siitä vasta nyt, sillä albumiin totuttautuminen on kestänyt yllättävän pitkään. Nyt, kun levy on jo tippunut brittilistan TOP100:n ulkopuolelle, on kenties hyvä aika yrittää luoda tasapainoinen näkemys albumia kohtaan.

Murtautuessaan laajempaan tietoisuuteen kolmisen vuotta sitten Glasvegas toi mieleen 1994-aikojen Oasiksen: bändillä oli helposti tunnistettava ja valmiin oloinen oma soundi, kourallinen välittömän vaikuttavia tykkibiisejä ja hienona kokonaisuutena rullaava, tiivis ensilevy. Siinä, missä Oasis seurasi tyrmäävällä helppoudella debyyttiään jo reilun vuoden kuluttua toisella klassikkolevyllä, Glasvegas vaikuttaa kulkeneen hieman tuskaisempaa tietä. Skottiporukka kiersi parin vuoden aikana maailman joka kolkan soittaen yleisöille, joilla ei kenties ollut minkäänlaista tuntumaa sellaisiin karun arkitraagisiin aiheisiin, joista James Allan paksulla Glasgow'n murteellaan lauloi. Kun näin bändin levykauppakeikalla New Yorkissa tammikuussa 2009, takanani nimmarijonossa seisoi syvästi ruskettunut teiniblondi, joka kalifornialaisittain kujertaen tiedusteli muilta jonottajilta: "So this is 'Glasvegas'? These guys are so awesome!" Jo siinä vaiheessa oltiin hyvin kaukana skotlantilaisesta lähiöelämästä - ja vielä kauemmaksi oltiin ilmeisesti menossa.

Kuvioon sopivasti Euphoric Heartbreak onkin nauhoitettu Santa Monicassa Yhdysvaltain länsirannikolla. Rantafiiliksiä tai Beach Boys -vaikutteita on kuitenkin turha odottaa: päällimmäinen vaikutelma levystä on ehdottomasti se, että James Allanilla ei ole ollut viime vuosina kovin hauskaa kaikesta menestyksestä huolimatta. Soundeiltaan levy on hyvin synkkä ja jokseenkin läpipääsemätön: ykköslevyltä tutut tiheät kitaravallit ovat saaneet useissa kappaleissa seurakseen vielä äänimaailmaa paksuntavia syntetisaattorimattoja ja sovitusten osalta valoa ja varjoa on melko vähän; enimmäkseen kappaleet paahdetaan läpi täydellä intensiteetillä, ainakin Allanin laulusuoritusten osalta.

Tarkemman kuuntelun myötä Euphoric Heartbreak alkaa kuitenkin paljastaa koukuttavia yksityiskohtia ja hienoja sävellyksiä ja synkkyydestä löytyy pian paljonkin toiveikkuutta ja optimismia. Alkuvuodesta ilmaisena downloadina julkaistu World Is Yours ei tuolloin vielä vakuuttanut, mutta nyt se seuraa sulavasti introbiisi Pain Pain Never Againia ja yhtäkkiä koko hommassa onkin paljon enemmän järkeä. Väkevä Shine Like Stars tuo Glasvegasille uudet syntetisaattorit näkyvään rooliin ja pääsee tehokkaasti kertosäkeeseensä jo puolen minuutin paikkeilla, Dream Dream Dreaming on erittäin tarttuva ja tarjoaa loppupuolella hienoa kitaransoittoa, ja singlebiisi Euphoria, Take My Hand nousee ilman muuta debyyttilevyn klassikkobiisien tasolle. Seitsenminuuttinen Lots Sometimes on ehkä yksinkertaisen Glasvegas-sävellys koskaan, mutta toimii simppeliydessään oikein hyvin. Vastaavasti Stronger Than Dirt (Homosexuality Pt. 2) vaikuttaa ensialkuun tylsältä, mutta sen melodia paljastuu ennen pitkää kiinnostavan monipuoliseksi ja kappaleen sanoma on eittämättä tärkeä.

Parasta Euphoric Heartbreakissa onkin juuri se, että levy vaatii kuulijalta hieman vaivannäköä, eikä paljasta itsestään kaikkea aivan heti. Yleensä tällaiset albumit kestävät paremmin aikaa. Euphoric Heartbreak ei ole samanlainen välitön klassikko kuin Glasvegasin ensilevy: sen kappaleet ovat hieman liian pitkiä, sen äänimaailma on ehkä hieman liian tiheä ja tunkkainen, ja se sisältää pari turhan oloista junnaavaa kappaletta kuten You tai I Feel Wrong (Homosexuality Pt. 1). Debyytillään Glasvegas piti homman tiukkana eikä sortunut tällaisiin ansoihin. On vaikea kuvitella, että Euphoric Heartbreakin laittaisi yhtä kevyesti soimaan iPodista kuin ensimmäisen Glasvegas-levyn: tämän kuunteleminen vaatii enemmän keskittymistä ja panostusta. Levy kuitenkin ansaitsee tulla kuulluksi nimenomaan kokonaisuutena, sillä sen yksittäiset kappaleet pääsevät täysiin oikeuksiinsa vasta muiden joukossa.

Osittaisista heikkouksistaan huolimatta Euphoric Heartbreak on kuitenkin mielenkiintoinen levy hyvin mielenkiintoiselta bändiltä ja jotenkin tuntuu siltä, että se on osa suurempaa tarinaa. Glasvegasin viimeaikaiset esiintymiset antavat jotenkin ymmärtää, että bändi ei ole ehkä kertonut aivan kaikkea tämän levyn tekemisen ilmeisesti tuskaisista taustoista. Toivottavasti Glasvegas saa Euphoric Heartbreakin toistaiseksi heikosta listamenestyksestä huolimatta tehdä jatkossa vielä lisääkin musiikkia, sillä pitkällä juoksulla tämä on varmasti yksi tärkeä luku suuremmassa Glasvegas-tarinassa.

Omat suosikit: Shine Like Stars, Dream Dream Dreaming, Euphoria, Take My Hand, Whatever Hurts You Through The Night

Tweet

Ulkona

Regent's Park auringonlaskun aikaan

Huhtikuu oli tosiaan vierailijakuukausi. Kiirettä riitti koko kuulle sen verran, että löysin tänään jääkaapistani täysin homehtuneen pestopurkin: kastike oli jäänyt käyttämättä, kun olin syönyt ulkona lähes joka päivä.

(Mielenkiintoista.)

Muutenkin olen hieman ulkona kaikista asioista. Kävin kyllä seuraamassa Suomen vaaleja paikallisella merimieskirkolla, mutta jälkipelien suhteen olen melkein täysin tietämätön kaikenmaailman hakkaraisista ja muista ilmiöistä.

Lontoon-kävijöille on hauska näyttää omia suosikkipaikkojaan ja siinä samalla on hauska huomata, että suosikkipaikkoja on ehtinyt kertyä. Vaikka kaupungissa on esimerkiksi kahviloita, pubeja tai puistoja niin paljon, että jokaiselle päivälle riittäisi tusina ennenkäymätöntä, on mukavaa, että tietyt kohteet valikoituvat vakiopaikoiksi, joihin palaa kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi superherkullisia leipiä Goodge Streetin lähellä tekevä italialainen Dino muistaa minut jo ulkonäöltä ja luuli tänään, että aamupalalle tuomani kaverini oli veljeni. Asiat yksinkertaisina pitääkseni myöntelin Dinolle, että velihän se siinä. 

(Toivottavasti tästä ei kehkeydy jonkinlainen valtavan monimutkainen vyyhti, joka alkaa valkoisesta valheesta, mutta päättyy johonkin todella katastrofaaliseen? Jos esimerkiksi Dino jostain syystä pyytäisi minua lapsensa kummisedäksi ja lapsesta kasvaisi maajoukkuetason jalkapalloilija ja läheisenä perheystävänä minusta tulisi tämän tähtifutaajan pelaaja-agentti, mutta sitten kesken MM-kisavoittojuhlia Dinon suvun maatilalla Calabriassa paljastuisikin, ettei minulla olekaan veljeä eikä näinollen minkäänlaista kredibiliteettiä lähisukulaisuusasioissa eikä uskottavuutta kummisetänä ja agentuurisopimukseni purettaisiin ja minut haastettaisiin petoksesta oikeuteen ja korruptoitunut ja julkkiksia - kuten MM-jalkapallolijoita - kumarteleva, läpeensä mätä italialainen oikeuslaitos tuomitsisi minut jättikorvauksiin ja ehdottomaan vankeuteen?) 

Perjantaiset prinsessahäät olivat oikeastaan yllättävän vaisut - mikä oli hyvä asia. Kirkon ja palatsin välittömiä lähiseutuja lukuunottamatta kaupungissa oli oikeastaan jopa melkein autiota: koska autoteitä oli suljettu laajoilta alueilta, kaduilla oli paljon enemmän tilaa kuin tavallisina viikonloppuina. Katselin häälähetystä Marriot-hotellin kahvilasta teen, BLT:n, pizzan, croissantin, macaroon-leivoksen ja parin colan kanssa - kokemus oli rauhallinen ja hyvä.

Toukokuun alussa täytyy palata hetkeksi ainakin puolittaiseen opiskelumoodiin, sillä kuun puolessavälissä on kevään ainoa tentti. Useimmat paikalliset opiskelijat joutuvat tekemään lyhyen tenttijakson aikana kuusikin tenttiä, mutta omat kurssini suoritettiin suurimmaksi osaksi esseillä ja tenttikaudelle jäi vain yksi rasti. Toivottavasti en ole hullutteluhuhtikuun aikana unohtanut aivan kaikkea alkukeväästä opetettua.

Tweet