kuva Flickr-käyttäjältä aurélien.
Kun Doherty sitten viimein asteli lavalle noin puoli tuntia myöhässä, oli vaikea ennustaa, mitä tuleman pitäisi. Pienen alkukankeuden ja buuausten jälkeen homma lähti kuitenkin rullaamaan erittäin miellyttävästi ja tuloksena oli omalla tavallaan yksi kiinnostavimmista konserteista, joita olen koskaan päässyt näkemään. Tyylikkääseen pukuun sonnustautunut, pitkänhuiskea Doherty soitti vain akustisen kitaran (sekä parin lavalle välillä laukanneen balettitanssijan) säestyksellä puolentoista tunnin verran vanhoja kappaleitaan ja esitteli tutuista sävelmistä jopa aivan uusia puolia.
Doherty ei puhunut kappaleiden välissä lähes lainkaan: useimmiten seuraava biisi alkoi suoraan siitä, mihin edellinen loppui - välissä oli monesti vapaamuotoista kitarannäppäilyä ja sooloilua. Sekoittamalla niin Libertines-, Babyshambles-, kuin soolokappaleita tällä tavalla yhdessä yhtenäisessä kimarassa Doherty todella toi esiin sen, miten paljon hienoja sävellyksiä hän on noin 10 vuoden aikana ehtinytkään saada aikaan. Monipuolisia melodioita, kiinnostavia sointuvaihdoksia ja taidokkaasti riimiteltyjä sanoituksia syydettiin konsertissa ilmoille suorastaan hengästyttävää vauhtia. Lämpimässä Länsi-Lontoon illassa pääosassa olivat nimenomaan sävellykset - ei esittäjä itse. Kun setissä voi heittää aivan ohimennen sellaisia kappaleita kuin What Katie Did, Can't Stand Me Now, Beg Steal Or Borrow, Last Of The English Roses tai Don't Look Back Into The Sun, ei esiintyjän tabloidiseikkailuilla, kuuluisilla ex-tyttöystävillä tai vankilakeikoilla ole minkäänlaista merkitystä.
Juuri tässä on ero Carl Barâtiin: Barat on Libertines-historian ja hahmonsa vanki, joka joutuu yleisön odotuksiin ja menneisyyden tuomiin vaatimuksiin vastatakseen esittämään kärjistettyä versiota itsestään. Dohertyllä on sama menneisyys ja vielä pahempi maine, mutta hänellä riittää arvokkuutta vetäytyä suorastaan sivuosaan omalla yhden miehen soolokeikallaan ja antaa vain musiikin puhua puolestaan. Tapa, jolla Doherty yhdisteli kappaleita, muutteli niiden tempoja ja sanoituksia sekä lisäili niihin hienoja yksityiskohtia yllättävän taidokkaalla kitaransoitollaan, toi vahvasti esiin sen, että hänen sävellyksissään on klassikkoainesta ja ne kestävät hyvin vaihtoehtoisiakin tulkintoja.
Kun huuliharpunsoittajalla vahvistetun Albionin viimeiset onnellisen surumieliset tahdit helisivät Shepherd's Bush Empiren kattopalkkeja kohti, tuskin kukaan yleisöstä enää muisti alun pahaenteistä myöhästymistä tai nöyryytyksen kokenutta koomikko-parkaa. Yhdeksänkummentä minuuttia viimeisten kymmenen vuoden hienoimpia englantilaisia pop-kappaleita olivat puhuneet puolestaan.
Tekstit
8 kommenttia:
Sä et koskaan promoa mun kuvia, hmmph!
Se koomikko oli sillee hassu juttu, että se oli lavalla ennen sitä bändiä. Et tainnut olla talossa silloin vielä. Pete oli sen henkilökohtaisesti buukannu. Silloin kukaan ei buuannu tms, välillä se jopa sai väen nauramaan. aika tylsä silti, kiinnostus hitaasti hiipui mut ei kukaan ollu aggressiivisesti sitä sieltä pois buuaamasta.
Mut se slotti ennen Petee oli sitten jo vähän huono rako tulla uusiks lavalle, plus et siinä vaiheessa sinne eturivien sekaan oli ängennyt kauhee lauma humalaisia ihmisiä jotka ei siellä vielä olleet, ja ne sen buuauksen+tuoppien heittelyn aloittivat.
Aika kauhulla kyllä katoin sitä olutvirtaa, alkoi lava+kalusto kostua ikävää tahtia(niinkuin omat hiukset+vaatteetkin:p).
Ois miesparka lähtenyt varmaan kotiin paremmin mielin jos ei olis tullut toista kertaa lavalle.
Oli kyl upea ilta noin muuten:)
Ja hassua että tän vuoden tähän asti fyysisesti rankin keikka oli akustinen setti:D
Äh, yritin, mutta en saanut haluamaani kuvaa ihan sopivan kokoisena. Ja tuossa näkyy niin kivasti noi balettitanssijat.
Onko sulla Flickriä? Siinä on hyvä puoli se, että se tekee kuvasta automaattisesti erikokoisia versoita, joita on sitten helppo käyttää.
Joop, arvasinkin, että se koomikko oli ollut lavalla jo aiemmassakin vaiheessa iltaa. Tosi outo valinta muutenkin, kun musta tuntuu, että ihan optimiolosuhteissakaan se ei olisi mitään koomikkojen parhaimmistoa (kun täältä kuitenkin löytyy roppakaupalla todella hyviä ihan joka klubilta)...
Millainen se lämppäribändi oli? Sekin taisi olla ihan Dohertyn oma valinta selkeästi, kun se huuliharpunsoittaja oli sitten siitä bändistä? Ne oli jotain vanhoja ukkoja?
http://www.flickr.com/photos/41277520@N08/
Ja joo ei ollut kyl kauhean kova se koomikko. Ehkä se oli sellanen et Pete ei ollut halunnut koomikkoa, vaan törmänny tohon jossain ja halunnut just ton jos sen joku kaveri tms.
Lämppäri, Lipstick Melodies, oli jees, jakso kuunnella. Ei ne nyt kauheen vanhoja ollut...
Suurin osa ajasta tosin meni niiden basistin hiusten ihailuun.
Siis tarkoitin et Pete ei ollut halunnut koomikkoa noin ylipäätään ja sitten ettinyt sellaisen, vaan idea oli syntynyt ton tapaamisesta. tms.
Joo, varmaan juuri jotenkin niin. Samalla tavalla kuin että ei välttämättä etsi levylle karibialaisaksentilla toastaavaa linnakundia, mutta kun sellaisen tapaa, niin se on pakko ottaa mukaan. ;-)
(Mietin oikeasti Babyshamblesin Pentonville-biisiä todella useasti. Se on yksi oudoimmista kappaleista keneltäkään ikinä, hahah!)
Kiitos raportista. Olisinpa ollut paikalla!
Suomessa kukaan ei varmaan olisi millänsäkään puolen tunnin myöhästymisestä. Saati että heittelisi ketään millään! :D
Joo, vaikea sanoa. Ehkä reaktioihin vaikutti se, että Dohertyn myöhästymismaine on niin paha: puolen tunnin kohdalla monista tuntui varmasti siltä, että odotusta saattaisi tulla vielä vaikka tunti lisää, tai että koko keikka perutaan tuossa vaiheessa. Myöskin hermostuneisuutta lisää tietysti se, että täällä on keikkapaikoissa sulkemisaika arkisin klo 23, josta ei tingitä - joten myöhästymiset voivat jättää keikat todella lyhyiksi.
Hei, semityhmä kysymys mut lukiko jossain kellonaika jolloin Dohertyn piti olla lavalla tai sanoiko joku et se on myöhässä?
Lähetä kommentti