NY: Päivä #4

Ihan kuin emme olisi saaneet tarpeeksemme jonottamisesta jo edellisenä päivänä Empire State Buildingilla, heräsimme neljäntenä päivänä klo 06 aamulla mennäksemme jonottamaan peruutuslippuja Late Night With Conan O'Brien -show'hun. Homma toimii niin, että Conania katsomaan pääsevät takuuvarmasti vain ne, jotka ovat varanneet lippunsa jo n. kuukauden etukäteen netistä tai puhelimella. Muut joutuvat jonottamaan peruutuspaikkoja, joita NBC jakaa joka aamu klo 09. Tällöin jaetaan 75 alustavaa peruutuslippua, jonka kanssa pitää iltapäivällä tulla nauhoituksiin ja jos tyhjiä paikkoja salista vielä löytyy, pääsee sisään. Yleinen keskiarvo on kuulemma n. 16 sisäänpäässyttä peruutuslipulla.



Olimme ennen klo 07 jonossa ja edellämme oli ehkä parisenkymmentä ihmistä. Päätimme kuitenkin jäädä jonoon, koska olimme siihen asti vaivautuneet. Parin tunnin odottelu sujui iPodista musiikkia kuunnellessa ja kadulta löytynyttä sanomalehteä lukiessa (Donald Trump antoi bisnesvinkkejä ja viikon kovin juttu oli sankari, joka pelasti sairauskohtauksen saaneen miehen metron alta). Auringonnousu 49th streetiä pitkin näytti todella kauniilta! Takanamme jonossa seisoi myös muutaman suomalaisen porukka - onhan Conanin jono varmasti todennäköisin paikka bongata suomalaisia New Yorkissa.



Lopulta saimme alustavat liput #27-33, jonka jälkeen hajaannuimme tahoillemme: minä ja Carl shoppailemaan ja muut kämpille takaisin nukkumaan. Carl löysi pari paitaa ja minä Seinfeldista tutun black and white cookien (kuvassa).



Palasimme takaisin asunnolle ja sitten lähdimme koko porukka uudelle shoppailukierrokselle ennen Conanin nauhoitusten alkua. Kohteemme oli halpistavaratalo Century 21, jossa myydään kuuluisien vaatemerkkien jämätuotteita. Aluksi olin melko pettynyt paikan tarjontaan: nimet olivat kyllä hienoja, mutta vaatteet aivan hirveän näköisiä. Sitten löysin kenkäosaston ja pukupaitaosaston, joilla hinta/laatu -suhde oli erinomaisesti kohdallaan: mm. Calvin Kleinin ja Burberryn jne. kauluspaidat maksoivat vain n. $25-40, mikä on todella edullista. Koko porukka lastasi mukaan paljon paitoja ja Jarmo löysi myös hienon talvitakin.


(Carl Century 21:n nahkatakkiosastolla)

Ennen klo 16 kävimme viemässä ostokset asunnolle ja palasimme NBC:n studioille nähdäksemme, aukeaisivatko ovet Conanin show'hun meidän lipuillamme. Eivät auenneet - sisään pääsi vain 16 ensimmäistä. Yksi tyttö alkoi itkeä kun ei päässytkään ohjelmaan. Tosifani.

Yritys oli hyvä, mutta tulos huono. Epäonnistumiseen pettyneinä muu porukka palasi taas asunnolle, mutta Sipi, Carl ja minä lähdimme retkelle Greenwich Villageen.

Greenwich Village on erittäin boheemi alue etelä-Manhattanilla. Siellä asuu paljon taiteilijoita ja muita vapaiden ammattien harjoittajia ja lisäksi siellä on suuri homoyhteisö. Asuintalot siellä ovat todella kauniita, eivät yhtä massiivisia kuin pohjoisemmassa. Paloportaat talojen ulkoseinillä näyttivät hauskoilta.

Kävimme ensin Starbucksissa kahvilla (miten tämä ketju voi olla niin älyttömän suosittu? Jokainen Starbucks jonka matkan aikana näin oli tupaten täynnä - oli kellonaika mikä tahansa!) ja sitten vaeltelimme parisen tuntia ympäri Villagea. Yritimme houkutella Sipiä ottamaan tatuoinnin, lävistyksen tai ruiskurusketuksen, joita oli laajalti tarjolla, mutta Sipi ei suostunut.

Kävelystä väsyneinä menimme jalkahierontaan. Jo pari päivää aikaisemmin olimme nähneet Little Italyssä houkuttelevan "So Relax - b[]ack rub, foot rub" -paikan, mistä saimme idean mennä virvoittamaan jalkamme hieronnalla. Astuimme sisään hämyisen näköiseen porttikongiin ja sieltä eteenpäin läpi kapean oven piskuiseen vastaanottohuoneeseen. Käytävän päässä oli muutama verhoilla eristetty sänky, joista kuului voihkinaa. Vastaanottohuoneen toisessa nurkassa oli akvaario ja toisessa jonkinlaisen jumalhahmon muovipatsas, joka liikkui edestakaisin paristovoimalla. Tässä vaiheessa kamerastani loppui akku.



Aasialainen nainen tuli kysymään meiltä montako meitä oli ja monenko minuutin hieronnan haluaisimme. Päätimme ottaa kaikista edullisimman vaihtoehdon, 10 minuutin jalkahieronnan hintaan $10. Muutaman hetken kestäneen odottelun jälkeen tuli meidän vuoromme ja jokaiselle osoitettiin oma sänky. Istuin sängylle ja odottelin mitä tapahtuisi. Pian sängyn edessä olevat verhot raottuivat ja sisään kurkisti pieni kiinalaisnainen joka kehotti minua ottamaan kengät pois ja käymään makuulle.

Vielä tässäkin vaiheessa olo oli jokseenkin epämukava, jalat ovat jotenkin henkilökohtaisempi alue hieronnalle kuin tavalliset kohteet hartiat tai selkä. Hieronta oli kuitenkin mahtavaa, yksi parhaista kokemuksista koko matkalla! Kiinalainen käsitteli jalat hellästi mutta tehokkaasti ja hieroi niihin virkistävän kylmää voidetta. Viereisestä sängystä kuului australialaisen miehen kommentti "Another 40 minutes, please! I could stay here all night".

Hieronnan jälkeen odottelimme Sipin kanssa kadulla Carlia, jolloin joku laitapuolen kulkija (joita New Yorkissa riittää) tuli kysymään minulta rahaa. New Yorkissa kerjäläiset eivät ole ollenkaan pelottavia vaan erittäin kohteliaita ja lähes aina heillä on heittää joku kehu tai anekdootti rahankyselyn kohteelle. Niin tälläkin kertaa: mies kertoi minun näyttävän Andy Warholilta, nimenomaan nuorelta Andy Warholilta. "You know who he was? A helluva producer, man!" Annoin miehelle ison kasan erikokoisia kolikoita (jotka ovat USA:ssa melko turhia, niitä ei käytetä melkein missään). Pari päivää aiemmin olin kuullut toiselta rahanvaatijalta näyttäväni Kurt Cobainilta. Vaaleahiuksisia julkkiksia on ilmeisesti melko vaikea keksiä.

Olimme sopineet tapaavamme muun porukan Houston streetin ja Greenwichin kulmassa, joka kartalta katsoen vaikuttaa ihan pätevältä paikalta, mutta on todellisuudessa niitä harvoja kohtia Manhattanilla, jossa ei ole mitään. Pelkkää moottoritietä ja varastoja. Tapaamispaikkaa etsiessämme kävimme kurkkaamassa läheistä jalkapallokenttää, jossa eteläamerikkalaistaustaiset pelaajat pyörittelivät oikein taitavia kuvioita. Kentän viereisellä seinällä oli useita ilmoituksia kadonneista lapsista, osa etsintäkuulutuksista jo muutaman vuoden vanhoja. Masentavaa ja surullista.



Greenwichin ja Houstonin kulmassa seisoessamme kuulimme kuitenkin loistavan jutun, josta oli tuleva kestofraasi koko loppumatkan ajaksi. Seisoimme jonkinlaisen toimiston edessä olevalla parkkipaikalla, johon oli parkkeerattu vain pari autoa, mutta yksi niistä niin että se esti suoran kulun parkkipaikalle muilta autoilta. Paikalle ajoi UPS-kuljetusfirman iso rekka, josta nousi kuski joka kysyi meiltä: "Guys, is that your car?". Pudistelimme päitämme ja mies lähti vihaisen oloisena kohti toimistoa. Hän tuli pian takaisin ja hänen perässään toinen mies, väärinparkkeeratun auton omistaja. Mies lähti nöyränä siirtämään autoaan pois tieltä, mutta tämä ei riittänyt UPS-kuskille vaan hän nöyryytti väärinpysäköijää vielä lisää karjaisemalla: "Nice job, you piece o' shit!". Tämä oli aivan mahtava lause! Todella aitoa New York -meininkiä! Newyorkilaiset osaavat olla sekä kohteliaita että tajuttoman epäkohteliaita (mikä on todella viihdyttävää) ja "Nice job, you piece of shit" on sellainen lause jota ei yleensä kuule kuin televisiosta. Klassikko.

Lopulta saimme muutkin matkaseuralaiset tavoitettua ja menimme syömään meksikolaisravintolaan Villagessa Bleecker streetin lähellä. Palvelu oli äärettömän huonoa, ruoka melko mautonta ja Erik kaatoi margaritansa housuilleen ja joutui ottamaan taksin kämpille vaihtaakseen kuiviin. Erikin tultua takaisin menimme johonkin urheilubaariin, mutta minua, Sipiä ja Carlia alkoi jo väsyttää ja lähdimme takaisin asunnolle. Muut jäivät vielä kiertelemään Villagen baareja ja tulivat myöhään yöllä takaisin, etsien meluisasti jääkaapissa olleita edellisen Hooters-illan tähteitä.


4. päivän kuvat osoitteessa http://www.flickr.com/photos/lauttasaarilibertine/sets/72157594478996190/ (tässä vaiheessa matkaa kuvien ottamistahti hidastuu selkeästi, osin akun väsähtämisestä johtuen mutta muutenkin)

Tweet