NY: Päivä #9

Viimeinen puolikas päivä New Yorkissa, nopea lento Amsterdamiin ja sieltä loppuunväsyneenä Suomeen. Siis viimeinen postaus tässä New York -matkapäiväkirjassa.

Maanantai-aamu valkeni sateisena. Naksautimme matkalaukut kiinni, taitoimme vuodesohvat takaisin paikoilleen, katsoimme vähän aamuteeveetä ja lähdimme ulos nuuhkimaan Manhattanin tunnelmia vielä viimeisen kerran ennen kuin muutaman tunnin kuluttua olisi aika lähteä kentälle.




Viimeinen päivä oli mielestäni aika mukava, se oli sopivan rento. Kävimme Carlin ja Erikin kanssa hienossa (vähän liian hienossa = kalliissa) dinerissa aamupalalla (aamupala = hampurilainen, tiedättehän) ja sitten lähdin taas yksin lampsimaan katuja parin tunnin ajaksi. Tätä olisi pitänyt tehdä enemmänkin (ja sama juttu on jokaisella matkalla, missä tahansa!): kuljeksia vain rauhassa, ilman minkäänlaisia suunnitelmia, pysähdellä kahviloissa ja ihmetellä kulmia. Kävin pienellä kävelyllä mm. 1st avenuella, jota emme olleet tutkineet oikeastaan ollenkaan (ei siellä mitään ollut, mutta se ei haitannut).



Aivan lopuksi kävin Duane Reede -apteekissa (josta ajattelin tehdä ihan oman postauksensa, mutta olkoot) hamstraamassa hyllyt tyhjiksi flunssalääkkeistä, jotka Amerikassa ovat aivan loistavia. Luultavasti erilaisesta lainsäädännöstä tms. johtuen flunssalääkkeissä kuten Tylenol on paljon enemmän vaikuttavia aineita kuin suomalaisissa rohdoissa, ja ne ovat myös paljon tehokkaampia ja vaikuttavat nopeammin (pääkipu, yskä, vuotava nenä - kaikki kuntoon muutamassa minuutissa). Tylenolissa on (featurejen kannalta) erityisen hienoa myös se, että sitä löytyy sekä Day- että Night-versiota. Night saattaa aiheuttaa tokkuraisuutta.

Duane Reede ei ole pelkästään tavallinen apteekki, vaan siellä on myös valtavat valikoimat karkkia, välipaloja, pikkukrääsää ja kaikenlaista muuta. Hamstrasin mukaan myös isot varastot mm. Lifesavers-minttupastilleja ja Reese'sin suklaakarkkeja. Juuri ennen kassaa tein vielä huippu(turhan)löydön: vanhojen setien kaihilasit, joista olin blogannut kesällä! Ne ovat juuri tuollaiset kuin edelläolevasta linkistä löytyvän kirjoituksen kuvassa! En kyllä tiedä, missä ja milloin käyttäisin niitä. Aivan hirveäthän ne ovat. Taas $10:n vitsi. Kiitos, Duane Reede! Monet DR:t ovat lisäksi auki 24 tuntia päivässä. Tällaisia apteekkikauppoja tarvittaisiin Suomeenkin!

Kellon näyttäessä kahta kokoonnuimme asuinrakennuksemme aulassa ja tilasimme tutun Airport Shuttlen. Tällä kertaa kuskilla oli oma pikku-Jamaika autossa: kyseisen maan lippuja roikkui joka puolella, radiosta soi reggae ja auton kattoon oli kiinnitetty laskujemme mukaan 8 Wunderbaumia (ehkä tietynlaisten, Jamaikallakin suosittujen savukkeiden tuoksun peittämiseen tarkoitettuja). Kuski kävi hakemassa läheisestä hotellista taas pari matkustajaa kyytiin ja ajoi meidät sitten yhdellä kädellä, pää ihmeellisesti vinossa pois Manhattanilta, läpi Queensin hermostuttavien ruuhkien JFK:n nelosterminaalille, josta KLM lentää.




Turvatarkastukset olivat taas kovat ja kuri niissä tiukkaa. Pidin tavasta, joilla jonoja ohjaavat virkailijat antoivat ihmisille selkeitä nimiä heidän vaatetustensa mukaan; eräs nainen oli "You in red" ja itse olin "The blue".

Terminaalin televisioista näkyi CNN:n uutislähetys, jossa ihmeteltiin Manhattanilla leijuvaa omituista hajua. Tämä herätti tietysti ennalta arvattavia vitsejä ryhmämme keskuudessa. Hyviä vitsejä, totta kai. (Saimme Suomessa selville, että kyseessä oli ollut kaasuvuoto.)

Carl ja Matti ottivat konetta odotellessa tiukan kilpailun siitä, kumpi jaksaa pitää jalkojaan kauemmin ilmassa. Matti oli kivenkovaan motivoitunut ja hänellä oli kokonsa puolesta jonkinlaista etua, joten Carl joutui tunnustamaan tappionsa.




Viereeni penkille istui hollantilainen nainen, jonka kanssa kävin mahtavan keskustelun. Hän kuunteli porukamme juttuja aikansa ja kysyi lopulta, mitä ihmeen kieltä oikein puhumme. Kerroin hänelle, että se on suomea ja että itse asiassa oli hyvä ettei hän ymmärtänyt meitä, koska puhuimme hänestä (emme oikeasti puhuneet hänestä). Hän toivoi, ettemme puhuneet pahaa, ja vastasin että ei suinkaan, vaan kehuimme hänen hyvää tuoksuaan. Sitten puhuimme Jari Litmasesta, Cruijffista ja siitä, voisinko viedä Pepsi-pulloni koneeseen (en edes aikonut viedä sitä). Nainen toivoi, etten valmistaisi pullosta pommia ja vakuutin hänelle, etten tekisi niin.

Hmm, taisi olla vähän turhaa kuvata tätä keskustelua tässä. Mutta se oli harvinaisen hyvä keskustelu. Harmi vain, että nainen oli varmasti päälle 40-vuotias. Tätien kanssa keskustellessa olen aina paljon rennompi kuin oman ikäisille tytöille jutellessa.

No, lopulta pääsimme koneeseen (jonotusputkessa kaksi italialaista miestäkin kysyi vielä meiltä, mitä kieltä puhumme ja vastauksen saatuaan sitä, milloin on parasta nähdä revontulia) ja vieressäni istui aiemmin mainittu intialainen paisemies. Miehen iho oli siis kauttaaltaan täynnä erikokoisia kuplia. Lisäksi heti ensimmäisenä juomanaan ilmaan päästyämme hän tilasi Jack & Coken, mikä on lentokoneessa jotenkin outoa (etenkin ottaen huomioon, ettei KLM:llä ole Jackia).

Lähellä istui myös todella vanha pitkäpartainen kaapuun pukeutunut intialaismies, joka oli ilmeisesti huonossa kunnossa ja vaati erikoishuomiota. Hänellä oli mukanaan oma hoitaja, mutta hoitajan paikka oli alun perin sijoitettu eri puolelle konetta. Lentoemännät yrittivät saada vanhan intialaisen vieressa istuvia matkustajia vaihtamaan paikkaansa hoitajan kanssa, mutta nämä eivät jostain kumman syystä suostuneet (en tajua miksi). Vieressäni istuva (kaunis) amerikkalaistyttö kirjoitti ennen lähtöä jollekin tekstiviestin, jossa luki ainakin "We have a super-bitchy flight attendant". Tunnelmat ennen lähtöä olivat siis jotenkin hermostuttavat.

Lento lähti noin tunnin myöhässä, mutta suotuisat tuulet puhalsivat niin kovaa (ja aiheuttivat paljon turbulenssia), että olimme perillä Amsterdamissa vain kuuden tunnin lennon jälkeen! Suurin osa meistä ei ollut saanut nukuttua ollenkaan, joten Amsterdamin kentällä juttumme alkoivat olla jo aika väsyneitä. Uusin villitys (itse asiassa jo karaoke-iltana alkanut) oli puhua pilvenpolttajia imitoivalla raukean tylsistyneellä äänellä sellaisia juttuja kuin "Hei mist me saadaan lisää blossee-ee? Teil on aina niin negatiiviset vibat hei, nyt pitää ottaa vähän iisimmin" jne. jne. Onneksi hollantilaiset kenttävirkailijat eivät ymmärrä suomea, muuten olisimme tuollaisten juttujen kanssa saattaneet olla jonkinmoisissa vaikeuksissa!




Itse olin kyllä tullivirkailijoiden hampaissa jostain syystä muutenkin. Minut otettiin jonosta sivuun ja laukkuni tutkittiin. Tullipoliisi ei kuitenkaan näyttänyt kovinkaan yllättyneeltä laukkuni sisältövalikoimasta, joka koostui pääasiassa elektronisten laitteiden latureista, Tylenol-flunssalääkkeistä ja karkeista.

Lento Amsterdamista Helsinkiin oli melko ajallaan ja aika nopeakin. Jalkatilaa oli enemmän kuin mannertenvälisellä lennolla. Helsinki-Vantaallakin minut ohjattiin jonosta sivuun ja passini tarkastettiin erikseen. Ehkä näytin erehdyttävästi kansainväliseltä huumekauppiaalta tai muulta gangsterilta. Siistiä.




Laukut saatuamme ryhmämme hajosi yhtäkkiä eri suuntiin. Carlin ja Erikin sisko vei minutkin kotiin, mikä oli todella ystävällistä (bussimatka lentokentältä kotiin olisi saattanut olla jo aika hajottava tässä vaiheessa).

Kotioven avatessani oli tiistai-iltapäivä vuonna 2007. Viimeksi olin ollut kotona sunnuntai-aamuyöllä vuonna 2006. Tuntui oudolta ja väsytti. Matka oli ohi. Olisin ollut valmis lähtemään takaisin vaikka heti.


Viimeisen (tavallaan kahden) päivän kuvat: http://www.flickr.com/photos/lauttasaarilibertine/sets/72157594489024910/

Koko matkan kaikki kuvat päivä kerrallaan: http://www.flickr.com/photos/lauttasaarilibertine

Kiitos kaikille näitä matkakertomuksia lukeneille!

Tweet