Lauantaipäivä ja yli 20 Celcius-astetta lämmintä! Tammikuussa! Kippis ilmastonmuutokselle! Koko päivä oli jotenkin epätodellisen tuntuinen - kuin heinäkuun päivä eksyneenä tammikuulle.
Vakioaamiaispaikaksemme muodostuneessa Comfort Dinerissa syödyn brunssin jälkeen lähdimme taas kukin tahoillemme ennen iltapäivän rodeota. Itse lähdin East Villagen kautta kohti Sohoa. Newyorkilaiset olivat itsekin totta kai huomanneet yllättävän lämpöaallon ja kulkivat t-paidoissaan ja sortseissaan. Aamupäivällä aurinko paistoi silti vain jaksoittain, muutoin raskaat harmaat pilvet peittivät taivaan.
Sohossa oli upeita käsin maalattuja mainosseiniä, jotka olivat todella näyttävän näköisiä. Pistäydyin Sipin suosikkipuoti Ben Shermanilla ja ostin t-paidan, jonka huomasin kotona Suomessa olevan likainen (tahra ei lähtenyt edes pesussa).
Vakioaamiaispaikaksemme muodostuneessa Comfort Dinerissa syödyn brunssin jälkeen lähdimme taas kukin tahoillemme ennen iltapäivän rodeota. Itse lähdin East Villagen kautta kohti Sohoa. Newyorkilaiset olivat itsekin totta kai huomanneet yllättävän lämpöaallon ja kulkivat t-paidoissaan ja sortseissaan. Aamupäivällä aurinko paistoi silti vain jaksoittain, muutoin raskaat harmaat pilvet peittivät taivaan.
Sohossa oli upeita käsin maalattuja mainosseiniä, jotka olivat todella näyttävän näköisiä. Pistäydyin Sipin suosikkipuoti Ben Shermanilla ja ostin t-paidan, jonka huomasin kotona Suomessa olevan likainen (tahra ei lähtenyt edes pesussa).
Sohosta saavuin huomaamattani taas Chinatowniin, joka kuhisi lauantai-iltapäivän raukeaa kiirettä. Siellä sain myös kokea todellista hustlausta! New Yorkissa kaikki yrittävät hyötyä toisista monin eri tavoin. Yksi ryhmä on kadulla erilaisia pienimuotoisia bisneksiä hoitelevat hustlerit (en tarkoita nyt prostituutioliiketoimessa työskenteleviä). Tällaiset kauppamiehet, mainostajat ja huijarit tarjoavat loistavia arkipäivän ihmisläheisiä kokemuksia, jos niihin vain osaa suhtautua oikealla tavalla (ei liian vakavasti).
Yksi legendaarinen juttu on ostaa kadulta Rolex. Viime kerralla olin hankkinut Tag Heuerin, mutta tällä kertaa päätin saada aidon feikki-Rolexin. Chinatownissa suurikokoinen musta mies kuiskaili ohikulkijoille: "Watches...watches...Rolex...Rolex...". Pysähdyin hänen viereensä ja kysyin huomaamattoman näköisesti, mitä Rolex maksaa. Mies ei katsonut minuun päin, hän yritti lavastaa tilanteen sellaiseksi että juttelisimme vain säästä tai ottelutuloksista (ihan niin kuin poliisit eivät tajuaisi, mikä meininki lähes jokaisessa kadunkulmassa on käynnissä!) ja kysyi tarkentavasti: "You want a nice one or a cheap one?". 'Nice one' olisi ollut $130 (ja ainakin jollain pienellä todennäköisyydellä aito ja varastettu), ja 'cheap one' oli $50. Tingin kuitenkin kolmeenkymppiin ja mies kuiskasi minulle: "OK, follow me... round the corner". Matkalla kulman taakse hän heitti high-fivet jollekin kellokauppiaskaverilleen ja perillä laski salkkunsa maahan ja avasi sen. Valitsin pikaisesti ja täysin ilman harkintaa ensimmäisen kohtalaisen kivan näköisen imitaatio-Rolexin. Mies ojensi sen minulle ja käski minun laittaa se nopeasti taskuuni. Tottelin, sillä pidin tästä turhasta draama-actionista. Kokeilin hustlata itsekin ja ladoin miehen käteen $16 seteleinä, jotka löytyivät taskun pohjalta ilman etsimistä. Hän vaikutti kuitenkin kovin närkästyneeltä (ja ehkä hämmentyneeltä? Toivottavasti!) ja muistutti minua $30-lupauksestani. Annoin loputkin rahat ja kauppa oli sillä selvä. Lähdimme vastakkaisiin suuntiin.
Itse kello on totta kai osoittautunut oikeaksi romuksi (en saa enää vaihdettua aikaa, nappi juuttui kiinni) ja Suomessa rannekkeen lyhentänyt kelloseppä huomasi kellon kopioksi n. 0,3 sekunnin jälkeen. Mutta sillä on tunnearvoa! Rolex se on feikki-Rolexkin, sanon minä, nykyään.
Kellokaupankäynti jätti minut janoiseksi ja pujahdin sisälle kiinalaiseen teepuotiin. Sielläkin minua tavallaan hustlattiin eli pikkuisen viilattiin silmään - tällä kertaa kiltin näköisen kiinalaisnaisen toimesta. Hän kysyi haluanko juotavaa ja kerroin haluavani kylmää vihreää teetä. Nainen kuitenkin halusi näyttää jonkin erikoisdrinkkinsä, johon tuli vihreän teen lisäksi maitoa (joka ei mielestäni sovi vihreän teen kanssa), jäitä ja ihmeellisiä suurikokoisia, ällösti mauttomia mustikoita (!). Pari ensimmäistä imaisua pillin läpi (kyllä, mustikatkin piti saada pillin läpi) olivat ihan OK, mutta sitten alkoi tökkiä. Kehuin kuitenkin sekoitusta naiselle. Sitten hän myi minulle suuren pussin todella hyvää kiinalaista irtolehtiteetä, mutta minun olisi pitänyt ottaa todesta hänen sanansa että pussi kestää käytössä "ainakin kaksi vuotta" ja ostaa ehkä jotain vielä parempilaatuisempaa teetä hieman pienempi annos. Mutta nyt kaapissani on kahden vuoden teet. Ihan hyvä juttu sinänsä.
Päivä oli tässä vaiheessa muuttunut todella aurinkoiseksi, enkä olisi millään halunnut lähteä pimeisiin sisätiloihin rodeota katsomaan, mutta toisaalta tajusin että se oli ainutlaatuinen tilaisuus. Kävelin Chinatownista kohti Madison Square Gardenia niin pitkään kuin pystyin (ja hankin mustikkamaitoteen maun suustani poistaakseni loistavaa luomu-rootbeeriä Starbucksista). Kaikki vastaantulijat näyttivät auringonpaisteesta ilahtuneilta ja tunnelma kaduilla oli hieno. Yksi parhaista hetkistä ehkä ikinä.
Matkalla näin parturin ikkunassa kuvia saatavilla olevista hiusmalleista. Olin alustavasti ajatellut käydä parturissa New Yorkissa, mutta kuvat nähtyäni luovuin ajatuksesta (ks. malli 25-26).
Rodeo oli sitten jotain aivan muuta. Itse laji on melko tylsä: cowboyn tavoite on pysyä härän selässä vähintään 8 sekuntia (olimme katsomassa eräänlaista karsintaerää, johon aikatavoite liittyi), mutta sekin osoittautui kilpailijoille todella vaikeaksi ja yleisimmät yritykset olivat ehkä n. 3-5 sekuntia. Katkoja itse härkä-actionissa oli siis koko ajan, mutta onneksi muu show oli takuuvarmaan amerikkalaiseen tyyliin todella suurieleinen ja viihdyttävä!
Ennen kilpailun alkamista katosta laskeutui valtavan kokoinen USA:n lippu ja kimalletta lensi ympäriinsä. Kentälle muotoillut PBR-rodeoliigan tunnuskirjaimet syttyivät paukkeen saattelemina tuleen ja sitten laulettiin kansallislaulu. Tämän jälkeen luettiin rukous cowboy'iden, härkien, yleisön ja USA:n, tuon "maailman mahtavimman kansakunnan" puolesta. Tässä vaiheessa hihittelimme poikien kanssa jonkun verran. Todellinen naurunremakka alkoi kuitenkin vasta tämän jälkeen, kun Jumbotronilla näytettiin cowboy-räppiä! Videolla pulska stetson-päinen viiksekäs mies räppäsi hevosmiehen elämästä, ajoi pick-up truckilla ja sirotteli vihreitä seteleitä ympäriinsä. Loistavaa! Olen yrittänyt etsiä kyseistä videota YouTubesta, mutta en ole sitä vielä löytänyt.
Emme jääneet kuitenkaan koko rodeon ajaksi, koska ilma ulkona oli niin hyvä että oli fiksumpaa olla siellä. Auringon alkaessa laskea otimme taksin Battery Parkiin tavoitteenamme tehdä pieni venekierros joella nähdäksemme mm. Manhattanin skyline ja Vapaudenpatsas. Näin myöhään iltapäivällä turistikierrosveneet olivat kuitenkin jo lopettaneet toimintansa ja ainoa liikkuva alus oli Staten Islandille kulkeva lautta (joka muuten on ilmainen, matkojen suunnittelijat huom.!). Muut eivät enää jaksaneet odottaa sen lähtöä, vaan poistuivat kohti Hootersia aterialle. Sipi ja minä kuitenkin menimme lautalle ja se oli kyllä odotuksen arvoista! Tunnelma oli todella ainutlaatuinen: ilta oli lämmin, aurinko laski Vapaudenpatsaan ympärillä ja Manhattan näkyi tiiviinä kimppuna rannassa.
Laivan seinällä oli seuraavanlainen kuva:
Mielestäni tämä on taas yksi amerikkalaista mentaliteettia kuvastava asia: oikeusjuttu on aina lähellä. Puriko koira sinua? Tipuitko portailta? Liukastuitko kadulla? Ota meihin yhteyttä, me haastamme ne paskiaiset oikeuteen! Ja sitten sinulla on kädessä dollareista tehty kipsi.
Kämpille palattuamme ja siellä hetken rentouduttuamme suunnistimme illaksi ns. drink dealiä tarjoavaan baariin, joita on New Yorkissa monia. Kyseisessä paikassa homma toimi niin, että ovella maksettiin $10, jota vastaan sai mukin ja oikeuden täytättää mukia tiskillä oluella kolmen tunnin ajan. Suomessa tällainen tarjous tekisi ihmiset hulluiksi! Tarjous alkoi klo 21 ja pian paikka alkoi täyttyä nuorella väellä. Amerikkalaiset kuitenkin vain pelasivat jotain hölmöjä juomapelejä olutmukiensa kanssa (heitetään pingispalloa toisen mukiin pöydän yli?!), mutta meidän porukkamme keskittyi tarjouksen ytimeen.
Carl ei jaksanut käydä hakemassa täytettä mukiinsa joka välissä, joten hän tilasi itselleen oman pitcherin. Ja toisenkin. (Kuva saattaa olla lavastettu...)
Puolen yön maissa baarissa alkoi joku ihmeellinen rähinä (sitä ne juomapelit teettävät) ja tarjouksen loputtua paikka alkoi tyhjetä. Mekin lähdimme ja tällä kertaa suuntana oli eilen sushi-buffettia etsiessä bongattu 32nd streetin Pikku-Korea, josta löytyisi karaokebaareja. Karaoke ei ole USA:ssa samanlainen suosikkijuttu kuin Suomessa, joten karaokebaareja ei oikeastaan ole olemassa samalla tavalla. Karaokehullut aasialaisyhteisöt ovat oikeastaan ainoita paikkoja, joista niitä löytyy.
Taksimatkalla kohti 32nd streetiä Johannes huusi auton ikkunasta vieressä ajavalle kuskille "I'll sue your ass!". Sitten alkoi pieni kiihdytyskilpailu. Hienoa toimintaa!
Sisään erääseen karaokepaikkaan päästyämme totesimme, että korealaistenkin karaokekulttuuri on todella erilainen kuin suomalaisten! Suomessa karoke on lähiöiden junttiajanvietettä, mutta korealaisille se oli tyylikäs (ja kallis!) tapa viettää iltaa, nähdä ihmisiä ja tulla nähdyksi. Klubi oli sisustettu tyylikkään hopeanhohtoisesti ja tyyriin näköisesti pukeutuneet korealaiset nuoret lauloivat todella taidokkaasti (oikeasti: en ole ehkä ikinä kuullut niin laadukasta karaoke-laulantaa kuin ne pari Mariah Careytä versioinutta tyttöä esittivät!) ja tilasivat tiskiltä hermostuttavan kalliisti hinnoiteltuja juomia (pienen pieni lasi Cokista: $4 + tippi).
Karaoken laulaminenkin maksoi $2 laaki, mutta siitä saattoikin maksaa sillä laitteet olivat todella laadukkaat ja biisivalikoima lähes äärettömän laaja. Matti vetäisi legendaariseksi muodostuneen tulkintansa Let It Bestä (hän ei laula karaokessa ikinä mitään muuta kappaletta) ja Johannes lauloi U2:n Kiten.
Korealaiskaraokesta poistuttuamme muut halusivat vielä jatkaa jonnekin muualle "tinttaamaan", mutta itse olin niin väsynyt että lähdin kävelemään asuntoamme kohti. Kadut olivat lauantaiyönä lähes autioita ja taas kerran tunnelma oli hieno. Välillä pelotti, kun kadunkulmissa oli keskenään jutustelevia porukoita, mutta muuten oli hienoa kurkkia ihmisten ikkunoista sisään ja nähdä rikkaiden kotibileitä. Se oli kuin O.C. New York, jos sellaista olisi olemassa.
Muut saapuivat taksilla asunnolle melkein heti sinne päästyäni, hekään eivät olleet löytäneet enää mitään kivaa jatkopaikkaa. Paitsi Carl, joka lähti yksin jonnekin ja tuli takaisin vasta neljältä.
Kaikki lauantain kuvat: http://www.flickr.com/photos/lauttasaarilibertine/sets/72157594485222919/
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti