Olen elämäni aikana jo tähänkin mennessä ehtinyt tutustua moneen ihmiseen, käydä monessa paikassa, osallistua moneen tapahtumaan, voittaa ja hävitä monessa kiistassa, lukenut monia kirjoja sekä sanonut ja kuullut monia asioita, joista en muista enää yhtään mitään.Toisaalta olen avannut monta jäätelöpaperia, katsonut monta Teksti-TV:n joulukalenteria, käynyt monesti renkaanvaihtoverstaalla, tarkkaillut monta kertaa teelehtien pyörteilyä kupissa ja istunut monen monta kertaa kylvyssä – ja tulen muistamaan useimmat näistä kerroista niin kauan kuin olen olemassa.
Joskus "isotkin" asiat, kuten esimerkiksi matkat tai vanhat ystävät voivat unohtua oikeastaan aivan kokonaan. Mutta sitten taas hyvin pienet arkipäiväiset asiat jäävät elävinä mieleen ja ne palaavat mieleen helposti vuosienkin kuluttua. Siksi tuntuu välillä hölmöltä esimerkiksi matkustaa johonkin toiseen maahan tai syödä jokin hieno ateria ravintolassa, kun nämä kokemukset kuitenkin haihtuvat mielestä eivätkä erotu mitenkään suurempina kuin bussimatka kaupungin laidalta toiselle sateisena kesäaamuna tai keksin syöminen omassa keittiössä syksyisenä iltana.
Ikinä ei voi tietää, mikä lopulta osoittautuu tärkeäksi. Edellisen vuoden 365 päivästä muistaa seuraavana vuonna ehkä 15. Eikä koskaan voi olla varma, mitkä 15 jäävät mieleen.
Eilen koin hienon pienen hetken, joka varmasti jää mieleen ainaiseksi – tiedän sen jo nyt. Olin iltapäivällä tulossa kotiin töistä, kun näin kotitaloni viereisessä pensaassa liikehdintää. Hetken kuluttua pensaan uumenista alkoi ilmestyä kahvinruskeita fasaaneja, yksi toisensa jälkeen. Ensin hieman isompi emofasaani ja sen perässä ainakin kahdeksan pientä, mutta silti jotenkin isoa fasaaninpoikasta. Ne kulkivat puoliksi pensaan suojissa, puoliksi jalkakäytävää reunustavalla ruoholla ja lopulta ne ylittivät kadun rohkeasti aivan kiihdyttävien autojen edestä. Samalla hetkellä luulin, että taivaalta alkoi sataa lunta, mutta kun katsahdin ylöspäin kohti harmaita pilviä, huomasinkin että sade oli vain niitä koivuista syksyisin tippuvia tähdenmuotoisia pieniä palasia.
Se oli pieni, mutta hyvä hetki. Eikä sellaisen tapahtumista voi ikinä tietää etukäteen.
MP3: The Killers - Jenny Was A Friend Of Mine [lähde]
Tekstit
6 kommenttia:
Hieno kirjoitus! Tarkoitatko siis niitä ohuita koivun kuoren murenevia palasia tuossa tekstissäsi?
Harmi, ettet saanut lippuja Oasiksen keikalle, itselläkin kesti lippujen varmistuminen puolitoista tuntia.
Sonja
Onko ne koivun kuoresta? Niin kai sitten. Mä en ikinä ole oikein saanut selville mitä ne on. Eihän ne tosiaan voi mitään siitepölykapseleitakaan olla...
Joo, pitää kai yrittää Oasikseen sitten esim. Ruotsin-keikalle, ilmeisesti ensi helmikuussa, jne.
Mun mielestä ne ei oo kuoresta, tai mä oon luullu että ne on jotaki siemeniä... mitään tietoa olettamukseni takana ei kyllä ole.
Jeps, niin kuin Pjotr Pavlenkokin on todennut, "elämä ei koostu niistä päivistä, jotka ovat menneet, vaan niistä, jotka jäivät muistiin." Kliseistä mutta totta.
Ah, Kent viimeksi soitetuissa! Itse asiassa alun perin löysin sun blogin kun googletin jotaki Kentiin liittyvää juttua, siitä on nyt jotain vuosi. Siitä se sitte lähti :-)
t.torneå
Siis mulla oli mielessä sellaset sileät pienet hipuset, joita irtoaa koivun kuoresta, mutta saatan olla ja varmaan olen väärässä... Ne ei oo kylläkään säännöllisen tähden muotoisia, joten olen varmaan ajatellut jotain muuta.
Joo, munkin mielestä ne on kyllä jotain siemeniin liittyvää.
Kiva Torneå että jaksat vielä vuodenkin jälkeen lueskella!
Tuli hyvä mieli tästä. Elämää. :)
Lähetä kommentti