Outoa, miten aina unohtaa sen, että sää voi vaikuttaa mielialaan todella paljon (vaikka Oasiskin siitä muistuttaa). Tänään iltapäivällä kaupunki tuntui jotenkin keväiseltä, ihan kuin olisi esimerkiksi maaliskuun alku eikä joulukuun puoliväli ollenkaan. Ilmassa oli ohutta sumua, ja valo taittui sen ansiosta mielenkiintoisesti. Sellainen piristää (vaikka sumu todennäköisesti olikin jokin matalapaineen alas tuoma saastepilvi tai jotain vastaavaa). IPodin satunnaissekoituksestakin tuli juuri säätilaan sopivia kappaleita.En ole sellainen ihminen, joka pystyisi toimimaan tehokkaasti koko päivän. Olen kaiken suhteen vähän kuin ex-jugoslavialainen jalkapalloilija: jos esimerkiksi säätila sattuu sopivasti kohdalleen juuri senhetkisen mielialan kanssa, pystyn ainakin hetken aikaa tekemään huippusuorituksia, mutta vain hetken aikaa. Ja jos olosuhteet ovat jostain syystä jotenkin pielessä, en saa oikein mitään aikaan.
Tänään olosuhteet siis suosivat, joten kävin innolla vuoden viimeisen esseen kimppuun. Turhauttavan työtaakan alla stressaantunut professori oli antanut esseen suhteen ohjeeksi, että "Tärkeintä on, ettei se ole kovin pitkä". Aivan ymmärrettävää sinänsä, mutta kertoo ehkä myös jotain opetuksen tasosta maamme pääkaupungin yliopistossa. Hieman tämän koko tilanteen pohjalta kirjoitinkin esseen, josta tuli tavallaan enemmänkin kolumni kuin akateeminen kirjoitelma, mutta luulen ainakin, että professori itse saa siitä enemmän hupia irti kuin tavanomaisista artikkelinreferoimisesseistä. Pohdin tekstissäni sitä, miten historia oppiaineena on tavallaan siitä epäreilussa asemassa, että historia on harrastuksena avoin kaikille ja tavallaan melko suuri osa "jokapäiväisestä" historiakeskustelusta käydään melko pitkälti eri aiheista, kuin mitä yliopistomaailmassa ehkä pidetään tärkeämpinä.
Esseestä tuli jonkinlainen sympatianosoitus akateemisia ammattihistorioitsijoita kohtaan ja vuodatus siitä, että historian opiskelu ei omasta mielestäni ehkä sittenkään ole kovin fiksua tai mukavaa. Sain sisällytettyä siihen sekä asiallista pohdiskelua että myös pari humoristisempaa kohtaa. Siitä tuli ainakin omasta mielestäni ehkä tämän vuoden paras omista esseistäni. Pitäisi ehkä laittaa se vaikka tänne blogiin joskus.
Kun sitten olin saanut esseen palautettua, tartuin päivän varsinaiseen suurprojektiin, eli joulukorttien postittamiseen. Tiedän, että tekemällä tämän (itse asiassa ihan mukavan) pakollisuuden vaikkapa päivääkin aikaisemmin, olisin säästynyt epätoivoon syöksevältä jonottamisurakalta ja yleiseltä turhautumiselta, mutta kunnioitan deadlineja niin paljon, etten halua mielelläni ikinä saada mitään valmiiksi ennen niitä. Siispä kortit on hyvä postittaa viimeisenä mahdollisena päivänä.
Aloittaessani jonottamisen Postitalon pääpostissa (tiedän: typerin mahdollisin paikka viimeisen päivän joulukorttipostitukseen) olin jättää leikin kesken jo alkuunsa: sain vuoronumerolappukoneesta piletin #272, kun salin numerotauluilla juoksivat vasta n. 120:n paikkeilla olevat luvut. Mutta - hieman itseäni kehuakseni - olenkin aika hyvä jonottamaan, sillä tiedän muutaman seikan, jotka auttavat selviytymään tällaisissa arkipäivän taisteluissa.
Ensiksikin: koska jonotusnumerot vaikuttavat suurilta ollessaan esimerkiksi yli sadan, moni kokee psykologisen numeronsuuruustyrmäysefektin ja tosiaankin luovuttaa koko urakan heti paikalla - mutta ei ennen, kuin on ensin ehtinyt ottaa itselleen numerolapun koneesta. Niinpä "lunastamattomia luukkuja" jää joka väliin erittäin paljon. Kahden itse tiskille pääsevän varsinaisen asiakkaan välissä saattaa helposti olla vaikkapa 20 luovuttanutta, joiden numerot vain kilahtelevat ohi yksi toisensa jälkeen. Tällöin esimerkiksi lapun 120 ja lapun 272 välillä ei missään nimessä ole yli 150 jonottajaa, vaan pahimmillaankin ehkä vain 50.
Toiseksi: kokenut ja ympäristönsä tunteva jonottaja osaa tarkkailla jonotussalia. Kannattaa kierrellä hyllyjen välissä, ikkunan vierustoilla ja ylipäänsä missä tahansa, sillä yllättävistä paikoista saattaa löytyä käyttämättömiä jonotuslappuja. Itsekin löysin n. minuutin kiertelyn jälkeen 272-lappuni tilalle lapun numero 218. Hyppäsin siis n. 60 sijaa jonossa eteenpäin ihan vain sillä, että vaivauduin katsomaan ympärilleni.
Jono ei siis koskaan ole niin pitkä, kuin miltä se näyttää. Ehkä tämän voisi ottaa jonkinlaiseksi motoksi elämässä. Paitsi ettei se ehkä päde kaikkeen, ei vertauskuvallisesti eikä oikein käytännössäkään: esimerkeiksi klubeille tai urheilutapahtumiin jonotettaessa jono onkin usein pitempi, kuin miltä se näyttää, koska siihen tulee aina lisää jonottajien kavereita, jotka kiilaavat eteesi. Siihen ei oikein auta mikään. En itse asiassa ikinä mene mihinkään yökerhoon, jonne on jonoa. En ole oikein koskaan tajunnut sitä, miksi pitäisi jonottaa johonkin klubiin, kun on sellaisiakin, joihin ei ole jonoja. Ymmärrän tietysti, että jonon pituus on jonkinlainen takuu siitä, että paikassa on "hyvä meno", mutta todellisuudessahan kaikki on aika roskaa.
Hmm... hyvän sään vaikutus ei taida enää toimia.
Tekstit
6 kommenttia:
Hmmh. Jännää, miten erilaisia ajatuksia Peltosen luentokurssi herättää. Itse nautin juuri tuollaisesta opetustyylistä. Se saa mussa luovuuden esiin. Välillä eksytään aiheesta ja välillä provosoidaan tarkoituksellisesti.
Itse esseetä aloittelen vasta huomenna. Mun mielestä se on tehtävänäkin toimiva. 3-5 sivua siitä, millaisia ajatuksia aineisto herättää soveltaen kursilla opittuja ynm. matskua. Tosin huomenna vasta näkee, onko koko lehti kiinnostava.
Veikkaan, että Peltonen arvostaa sun esseetäs. Pieni huumori vaan parantaa tekstiä, jos siellä on asiaakin mukana.
p.s. Provosoidun aina, kun Valtsikan opetuksen tasoa haukutaan. Se tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.
On mielenkiintoista nähdä, onko opetus UCL:ssä laadukkaampaa. Resursseja ainakin on niin paljon enemmän, että opetuksen tason pitäisi sen perusteella olla huomattavasti korkeampi.
On tietysti totta, että moni luennoitsija hyötyisi pedagogisista taidoista. Toisaalta yleisönkään ei voi odottaa olevan pikkulapsia.
Ei ei, en siis tarkoita että Peltosen kurssi olisi ollut huono! Peltonen itse on ihan mahtijäbä ja pidän sen aika itseironisesta ja välillä vähän surrealistisestakin tyylistä. Kelaa, jos samaa kurssia olisi pitänyt esim. Kettunen... Huh!
Se aihe vaan ei ehkä oo ihan mun kauraa. Sosiaalihistorian tuulet, jne. En vaan pysty ihan täysiä motivoitumaan sellaisesta - tosin en oo enää ihan varma, pystynkö motivoitumaan oikein mistään.
--"-5 sivua siitä, millaisia ajatuksia aineisto herättää soveltaen kursilla opittuja ym. matskua."
Ton takia sä just oot fiksumpi jäbä kuin mä. En soveltanut kurssilla opittua aineistoa esseeseen yhtään.
Valtsikan opetuksen tasosta: haukun sitä siksi, että se on ainoa opetuksen taso, jonka tiedän. Uskon, että monissa muissakin tiedekunnissa taso on aika vastaavaa (ellei jopa huonompaa!). Tarkoitan siis lähinnä sitä, että koko opinnot voi hoitaa kirjatenteillä, jotka motivoi lähinnä vain tankkaamaan tietoa sitä varten, että sen voisi kerran kuukaudessa yhtenä lauantaiaamuna tyhjentää konseptipaperille.
Itse kaipaisin paljon enemmän pienryhmäopetusta ja jotain sellaista henkilökohtaisempaa. Ainakin itse opin ihmisiltä paljon enemmän kuin kirjoilta.
Mä oon jotenkin aika pettynyt siihen, mitä oon yliopistolta kolmen ja puolen vuoden aikana saanut. Tosin, pitää syyttää itseäänkin: en ole välttämättä antanutkaan ihan hirveästi.
Pelottaa vähän, että mitä jos tää olikin ihan alun perin jo ihan väärä valinta.
Just noin! Mulla on sama jonotustaktiikka! Ja sit oon myös kanssajonottajia kohtaan tosi reilu: jos en jaksa enää itse jäädä jonottamaan annan oman numeroni suosiosta juuri numerokoneella käyneelle uudelle jonottajalle. Niin sitä voi kanssaihmisiä ilahduttaa! ;)
Maksoito I.Welshille royaltit ekoista riveistä?
En, koska se luki alunperin mun ajatuksia. ;-)
Lähetä kommentti