Sijaistin kouluvuoden kaksi viimeistä viikkoa ruotsinopettajaa ja koulutyön tiimellyksessä opin 4. - 9. -luokkalaisilta paljon siitä, miten lapset käsittävät mediaa nykyisellään. Tietyt asiat olivat melko yllättäviäkin.
Ensinnäkin vuoden 2005 mallia oleva 30-gigainen iPodini herätti hämmästystä. "Miksi se on noin iso?" Yhdelläkään teinillä kun ei ole täysikokoista iPodia, vaan pienet Nanot ovat ehdottomasti suosituimpia malleja. Yritin selvittää, että fyysisesti suurempaan iPodin mahtuu myös enemmän musiikkia, useampia levyjä.
"Mitä 'levyjä'?!"
Se oli jo kohtalaisen huolestuttavaa. On todella harmillista, jos levyt konkreettisina esineinä unohtuvat ja musiikin ainoa muoto tulee olemaan aineeton, digitaalinen bittivirta. Toisaalta tietysti ymmärrän: jo nyt on kasvanut sukupolvi lapsia, joiden kodeissa ei ole koskaan ollut edes CD-soitinta, vinyylistä tai kasettimankasta puhumattakaan. Ehkä itse levy esineenä ei olekaan niin tärkeä, mutta minua huolestuttaa se, että jos musiikkia ei enää käsitetä konkreettisena tuotteena vaan pelkästään ladattavina tiedostoina, sen arvostus vähenee eikä siitä haluta enää maksaa artisteille. (Tosin yläastelaisten musiikkimakuun tutustuttuani en ehkä harmittele tätäkään enää niin paljoa: ei kukaan kuitenkaan hyvää musiikkia edes ostaisikaan.)
Toinen mediaformaatteihin liittyvä asia, joka oudoksutti koululaisia, oli se kun ihmettelin, mistä löytäisin luokan DVD-soittimen. Neljäsluokkalaiset eivät tunne laitetta nimellä DVD-soitin, vaan ainoastaan "DVD". Tietysti tämäkin on ymmärrettävää: eihän esimerkiksi elokuvalevyjä sinällään soiteta, mutta toisaalta kaiken kutsuminen pelkäksi DVD:ksi tekee mahdottomaksi erottaa laitetta, jolla DVD-levyjä käytetään levystä itsestään.
Mutta eniten pohtimani asia "nykynuorten" (kamalaa: enkö enää itse ole nuori?!) ja mediatuotteiden suhteen on se, ettei mikään enää ikinä katoa. Etenkin internet pitää huolen siitä, että jos jokin asia joskus nousee suosituksi, se tulee aina säilyttämään jonkinasteisen suosion ja tunnettuuden myös jatkossa. Kaikenlaiset päiväperhoset ja yhden hitin ihmeet eivät oikeastaan enää koskaan pääse vaipumaan täysin unohduksiin, sillä uusi tapa kuluttaa mediaa pitää ne aina jossain määrin esillä.
Konkreettisia esimerkkejä tästä on moniakin, mutta itselleni asia jysähti kirkkaimmin eräällä ruotsintunnilla, kun viikingeistä kertovassa kappaleessa oli sana "Amerika". Kun jotain tehtävää varten olin kirjoittamassa taululle Amerikaa, selkäni takaa alkoi kuulua viidesluokkalaisten kuoro hyräilemässä ruotsalaisen
The Soundsin vanhaa hittikappaletta
Living in America. Vaikka biisi julkaistiin jo vuonna 2002, jolloin tämän hetken viitoset olivat kai 5-vuotiaita ja tuskin kovin aktiivisesti kiinnostuneita ruotsalaisesta indiemusiikista, Living In America oli silti päässyt juurtumaan niin syvälle heidän tietoisuuteensa, että tutun kuuloinen sana laukaisi spontaanin halun laulaa kyseistä kappaletta.
Ilmeisesti Living In America oli siis vuosituhannen alussa sen verran suuri hitti, että se jäi elämään ja kiertämään vuosikausiksi aktiivisen pop-näkyvyyden pinnan alle ja purskahtelee sieltä yhä toisinaan esiin. Vaikka The Soundsin jälkeen on tullut suuri joukko uusia yhden hitin ihmeitä, uudet hitit eivät ole syrjäyttäneet vanhaa vaan ainoastaan tulleet sen rinnalle. Juuri tämä on erona esimerkiksi 1990-lukuun: silloin musiikkikanavien tehosoitosta poistuneita pikahittejä ei enää vuotta myöhemmin muistettu, koska oli saatu uusia tilalle. Nykyisin internetin ansiosta uusi ei pääse ohittamaan vanhaa kaikessa näkyvyydessä, sillä vanhankin löytäminen on niin helppoa.
Aiemmin keväällä todistin 8-luokkalaisten kuuntelevan
Mr. Presidentiä.
Muuta: Pitääkö syksyllä hankkia Nintendo Wii?
The Beatles -peli näyttää melko ohittamattomalta!
Lisää peliuutisia: Tämä on jo aivan hullua.
Tekstit
