Viikon viitonen

Kävin äsken Belgessä syömässä simpukoita. "Portugalilaisen kalastajan tapaan" voilla, valkoviinillä ja sardelleilla maustetut nilviäiset olivat todella herkullisia. Pidän paljon kaikista semisitkeistä ryömijöistä: simpukoista, ravuista, etanoista ja muista. Simpukoiden syöminen on jotenkin hyvin vanhanaikaisen kuninkaallista: sotketaan täysin kädet sitruunaan ja voihin ja väliin hörpitään viiniä lasista, johon jää rasvaisia sormenjälkiä. Puolen kilon annos oli reilu ja täyttävä. Voisin mennä Belgeen simpukkaviikkojen aikana vielä toistamiseenkin...

Viikkolista hiipii aikojen saatossa päivä päivältä eteenpäin:

Neil Young - Out On The Weekend Viime viikolla kuuntelin iltaisin paljon Neil Youngia. Olin totta kai ennenkin kuullut Youngilta paljon yksittäisiä kappaleita, mutta kokonaiset albumit kuten Tonight's The Night, Rust Never Sleeps ja Harvest osoittautuivat myös erittäin herkullisiksi. Näissä on jotenkin hienoa vanhan ajan tunnelmaa: hieman epävireistä laulua, hyvin intiimiä äänimaailmaa ja omaperäisiä sovitusratkaisuja. Youngin raikkaista melodioista kuuluu selvästi myös Beatlesin-tuntemus. On aivan pakko hankkia Harvest pian omaksi esimerkiksi Stupido-Wiikoilta.

British Sea Power - Please Stand Up Tätäkin kappaletta kuuntelin viime viikolla moneen kertaan. Olin jo jotenkin unohtanut sen, mutta se on yhdessä samalta Open Season -levyltä löytyvän It Ended On An Oily Stagen kanssa vuoden 2005 parhaita kappaleita. Tyylillisesti Everything Must Go:n aikainen Manic Street Preachers tulee helposti mieleen: melankoliset soinnut, viileät jouset ja pakahduttavat kertosäkeet. Myös kappaleen loppu on jotenkin todella tyylikäs.

UNKLE - Bloodstain Vuonna 1998 UNKLE kuulosti tulevaisuudelta, mutta jäi loppujen lopuksi valitettavasti jotenkin liiaksi jumiin 1990-luvulle. Siitä huolimatta komean synkeä Psyence Fiction -albumi sisältää Massive Attackista ja Chemical Brothersista muistuttavaa rytmikästä elektronista musiikkia ja monia hienoja vierailuvuoroja mm. Richard Ashcroftilta, Thom Yorkelta ja tässä Alice Templeltä.

The Cribs - Cheat On Me Viime viikkoina The Cribsiltä on ollut mahdotonta välttyä. Bändi on brittilehdistön, etenkin NME:n ja The Guardianin vahvassa suosiossa ja Johnny Marrin liittyminen yhtyeen kokoonpanoon tälle uusimmalle levylle on lisännyt hypeä entisestään. Singlebiisi on mukavan cribsmäisellä tavalla indieinen ja huutoinen, ja mukavan marrmaisella tavalla melodinen ja harmoninen. Kannattaa tarkistaa levyltä myös avausbiisi We Were Aborted, jossa on sama riffi kuin kotimaisen The Crashin kappaleessa Flash.

Placebo - Bubblegun Ensi kuussa Helsinkiin saapuvan Massive Attackin lisäksi syksyn keikkaohjelmaan kuuluu ehdottomasti myös Placebo marraskuussa. Bändi kärsii ainakin kotimaassaan jonkinlaisesta uskottavuuspulasta ainakin kriitikoiden parissa, mutta jos tarkastellaan yksinomaan musiikillista tasoa, Brian Molko kumppaneineen on viimeisen 13 vuoden aikana julkaissut hurjan määrän huippulaadukkaita pop-kappaleita. Kuten ennenkin on todettu, b-puolien taso on paljon kertova merkki yhtyeestä kuin yhtyeestä. Tämä Slave To The Wage -singleltä löytyvä raita yhdistää Placebon perinteisen vuokrataloteiniglamourin Amerikan-tuoksuiseen slide-riffiin hyvin kauniisti.

Kuva täältä - kiitos!

Tweet

Elokuva: Ponyo

Japanilainen Studio Ghibli on kuin animaatioelokuvan Beatles: se tekee täysin omaa asiaansa täysin omalla tyylillään ja onnistuu kaikessa paremmin ja helpommin kuin kukaan muu. Jokainen sen elokuvista on juuri omalla tavallaan täydellinen ja kestää uusintakatseluita vaikka kuinka monta kertaa.

Ghiblin tuorein elokuva on Japanissa viime vuonna ja täällä viime perjantaina ensi-iltansa saanut ihana Ponyo. Elokuvan vauhdikas ja moniulotteinen tarina kertoo päällisin puolin pienestä kalatyttö Ponyosta, joka ystävystyy 5-vuotiaan Sosuke-pojan kanssa ja haluaa siksi muuttua ihmiseksi. Oikeastaan pääosassa on kuitenkin huikaisevan hienosti animoitu meri, joka tarjoaa puitteet koko seikkailulle: Japanin myrskyisät rannat ja muhkeina vellovat aallot luovat elokuvalle hyvin erityislaatuisen tunnelman.

Vaikuttavinta Ghiblin elokuvissa yleensäkin on se, millä tavalla ne noudattavat aivan omanlaistaan logiikkaa, joka kuitenkin toimii kiistattoman täydellisesti. Ponyokin on kuin unta: mitään outouksia ei erikseen selitetä, mutta kaikki tuntuu silti luonnolliselta ja selkeältä. Kai nyt on sanomattakin selvää, että vedessä asuva yrmeä velho tarvitsee kuivalla maalla liikkuessaan kastelukannuviritelmää pitääkseen jalkansa kosteina tai että myrskyn jälkeen vesi on täynnä esihistoriallisia kaloja, joiden latinankieliset nimet ovat nuorille päähenkilöille täydellisen tuttuja? Ponyon tarina on ensimmäisestä minuutista viimeiseen asti todella vauhdikkaasti ja kiehtovasti kerrottu: elokuva ei sisällä lainkaan turhia suvantovaiheita, joihin useat länsianimaatiot tapaavat juuttua. Ghibli ei koskaan mene yli siitä, mistä aita on matalin, vaan luottaa tarinoidensa vetovoimaan ilman tyhmentämistä ja sokerointia.

Rikkaan tarinankerronan lisäksi Ponyo on tietenkin myös visuaalisesti aivan uskomattoman yksityiskohtainen ja kauniisti toteutettu. Vesi ei koskaan ole animaatioissa helppo miljöö, mutta Ponyon taianomainen merimaailma hyökyy suoraan katsojan päähän. Tyrskyjä ja tyyniä on hyödynnetty vaikuttavalla tavalla ja kaikki merenelävät kuten kalat, ravut, meduusat ja aaltomaiset jumalattaret on saatu liikkumaan ihmeellisen luonnollisesti. Esimerkiksi kohta, jossa Ponyon pienet sisarsintit syöksyvät ylös merenpohjasta kullanhohtoisina kimaltaen, tallentaa valkokankaalle unohtumattomasti jotain sellaista, jota yleensä näkee vain unissa. Kunnianhimoinen yksityiskohtaisuus jatkuu myös äänisuunnittelun ja musiikin puolelle: meren kohinat ja veden ala- ja yläpuoliset äänivaihtelut on hyödynnetty mielikuvituksellisesti ja musiikki vaihtelee hilpeästä japanilaispopista mahtipontiseen Wagner-tyyliseen vyörytykseen. Joka hetki Ghibli heittää ruudulle tai kaiuttimiin jonkinlaisen yllätyksen, eikä ei koskaan sorru ilmiselvyyteen.

Studio Ghibli on näinä aikoina todella lämmittävä poikkeus: Ghiblin arvojärjestyksessä mielikuvitus, kekseliäisyys ja hauskuus menevät reilulla mitalla esimerkiksi kohderyhmäajattelun tai voiton maksimoinnin edelle. Oikeisiin asioihin panostaminen onkin varmasti tärkein syy siihen, miksi Ghibli onnistuu niin erinomaisesti. Useista lehdistä on voinut lukea, että Ponyo on lastenelokuva, mutta todenmukaisemmin ilmaistuna se on itse asiassa lapsista kertova elokuva aivan kaikille, jotka haluavat kokea jotain täysin ainutlaatuista ja erikoista. Ponyon nähtyään ei voi kolmeen päivään olla hymyilemättä. Ja se jos mikä on kaikkein arvokkainta

Tweet

Stikap!

Dala Doli feat. Jules Jewel - Stikap

Haluaisin teidän kaikkien tapaavan Dala Dolin. Dala Doli on yksinkertaisesti Suomen paras räppäri. Hänen biittinsä ovat kekseliäämpiä, hänen flow'nsa on sävykkäämpää, hänellä on enemmän karismaa ja hänen juttunsa ovat monitasoisempia kuin kenelläkään muulla. Uskokaa minua: en nimittäin kuuntele suomenkielistä musiikkia ikinä, enkä varsinkaan "Suomiräppiä". Dala Doli on kuitenkin täysin toista maata - aivan omalla tasollaan.

Tietenkin kehun Dala Dolia myös siksi, että olen hänen managerinsa. Mutta ennen kaikkea, rehellisesti, olen fani.

Olemme tehneet kulissientakaista työtä jo pitkään: kehitelleet suunnitelmia, koonneet materiaalia ja hioneet ajatuksia. Stikap on vasta esimakua siitä, mitä on vielä tulossa roppakaupalla. Kannattaa hypätä mukaan jo tässä vaiheessa: Dala Doli tulee vielä olemaan sinullekin tärkeä.

Lisää Dala Dolia Myspacessa ja Facebookissa sekä pian myös osoitteessa daladoli.net. Kaikkein jännittävintä Dala Dolia on kuitenkin seurata Twitterissä...

Räpin seuraava aalto on nousussa ja Dala Doli on sen harjalla.

Tweet

Sivilisaation kahleet

Sijaistin tänään yläasteen biologian opettajaa. Koska koulu sijaitsee melko hankalien kulkuyhteyksien päässä, yritän aina saada joltain toiselta opettajalta kyydin kohti vilkkaammin liikennöityjä seutuja. Aina liftaaminen ei onnistu, vaan joskus joudun jäämään koululle puoleksitoista tunniksi odottamaan junaa, mutta tänään pääsin onnekkaasti kieltenopettajan autossa viereiseen kylään.

Olen aina avuliaista automatkoista tietysti kovin kiitollinen, mutta joka kerta yksi harmittava asia häiritsee: pakollinen small-talk. Pitkän, meluisan koulupäivän jälkeen on vielä yritettävä seurustella sivistyneesti täysin tuntemattoman, usein hyvin eri-ikäisen ihmisen kanssa, vaikka keskustelun kumpikaan osapuoli ei sitä erityisesti haluaisi. Tänäänkin olisimme kumpikin varmasti mieluusti nauttineet ennemmin vain farmari-BMW:n hurinasta, kauniista syksyisistä maalaismaisemista ja kenties radion tarjoamasta musiikista, mutta käytöskoodi pakotti juttelemaan niitä näitä kieltenopiskelun suosiosta, gradunteosta, pätkätöistä ja kaikenlaisesta melko... turhasta.

Kyyditsijäni itsekin kertoi erityisesti vaalivansa rauhaisaa työmatkahetkeään, jonka aikana voi kuunnella musiikkia, keskittyä omiin ajatuksiinsa ja unohtaa työpäivän rasitukset. Silti lyhyet hiljaisuudet kasvoivat sen verran pelottaviksi, että kumpikin aina vuorollaan katkaisi ne jonkinlaisella keskusteluyrityksellä. Tämä on melkoinen dilemma, sillä kuka uskaltaisi olla täysin rehellinen ja kysyä "Voisimmeko vain olla hiljaa?" kun arvaa toisenkin olevan sillä kannalla, mutta ei tietenkään voi olla aivan varma? Ulkopuolelta annettu kirjoittamaton säännöstö velvoittaa small-talkiin, vaikka todellista sivistyneisyyttä olisi osata kestää hiljaisuutta oikeanlaisissa tilanteissa.

Nautin kovasti kotimatkan loppuosasta yksin bussissa ja olen aivan varma, että kieltenopettajakin viihtyi omassa rauhassaan omassa autossaan. Jokainen tarvitsee päiväänsä myös täysin hiljaisia hetkiä, mutta miksi kahden eri ihmisen hiljaiset hetket eivät kumpikin voi ajoittua samaan aikaan?

Tweet

Normaalius, sääli ja ideat

Tänään tunsin oloni hyvin normaaliksi. Sellaista ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin - ei kenties koskaan aiemmin? Kävellessäni pimenevässä illassa poispäin yliopiston kirjastolta, ohitin ranskalaisäidin, joka hihkui sateessa "Allons-y!" lapsilleen, jotka juoksivat mukulakivikatua pitkin toisiaan kohti käsivarret halaukseen levitettyinä - aivan kuin pitkäänkin erossa olleet ystävykset, vaikka he olivat todellisuudessa nähneet toisensa viimeksi viisi sekuntia sitten. Koko tunnelma oli erittäin melodramaattisen tyylikäs, enkä voinut olla hymyilemättä. Sinä hetkenä ajattelin, että tältä luultavasti tuntuu olla normaali. Vietin tänään oikeastaan tämän lukuvuoden ensimmäisen päivän kirjastolla ja mietin, millainen ihminen olisin, jos olisin neljän aiemmankin opiskeluvuoden alussa tuntenut oloni tällä tavalla turvalliseksi, sopivaksi ja helpoksi. Toisaalta on turha jossitella - ja sitä paitsi juuri kaikki aiemmat kokemukset ovat tehneet minusta sen, joka nyt olen. Enkä haluaisi olla kukaan muu.

En varsinkaan haluaisi olla esimieheni. Säälin lähintä pomoani. Siviilielämässä hän on varmasti aivan tavallinen perusespoolainen nuori nainen, mutta töissä hän joutuu vetämään tönkköä roolia. Näen, miten hänen paitansa hihan alta vilkkuu sarjakuvahahmoa kuvaava tatuointi ja miten hänen korvistaan roikkuvat Playboy-jäniskorvakorut sekä kuulen, miten hän perjantaisin autioituvassa toimistossa puhuu baariin menemisestä ja humaltumisesta. Tavallisen, rennon ja huolettoman elämän merkkejä. Mutta sitten hänessä on se puoli, joka pukeutuu mustaan jakkupukuun, puhuu kirjakieltä, nyökyttelee määrätietoisesti ja stressaa "viikkoraporteista". Tuolloin hän ei ole oma itsensä, vaan kanavoi selvästi omaa pomoaan. Se käy sääliksi. Tänään hän jopa ilmoitti, että hänen työnkuvaansa kuuluu "-- että mä teen töitä kipeänäkin". Olin jo lähellä sanoa, että ei kai kenenkään työnkuvaan voi kuulua töiden tekeminen sairaana, mutta sitten ajattelin, että väittely saisi hänet tuntemaan olonsa vieläkin surkeammaksi. Tällä viikolla minulle myös valkeni, että syy, miksi hierarkian ylin esimies on kaikkien muiden Facebook-ystävä, onkin se, että näin hän pystyy valvomaan, etteivät perusduunarit puhu luottamuksellisista työasioista keskenään verkossa. Mielestäni tässä on alentavaa etenkin se, että oletetaan, etteivät ihmiset osaa käyttää Facebook-profiiliensa salausasetuksia.

Kauppalehti kertoi eilen uudesta yrityksestä, jossa tuskin vakoillaan toisia Facebookissa tai kehotetaan tekemään töitä sairaana. Idealist Group on "ideoiden tuotantoyhtiö", jonka tavoitteena on "parantaa maailmaa idea kerrallaan". Tämä kuulostaa juuri tismalleen sellaiselta firmalta, jossa haluaisin olla mukana! Toivottavasti homma lähtee vinhasti käyntiin, jotta voin joskus tulevaisuudessa hakea tuonne töihin! Eniten tietysti viehättää Idealistin perustajan ilmoitus: "Meillä ei ole myöskään työaikoja. Ajatustyötä voi tehdä missä vain ja milloin vain. Lomaakin saa pitää niin paljon kuin huvittaa."

Sain tänään paljon puhutun iPodini takaisin huollosta. Tai oikeammin sain siis uuden iPodin. Laite ei kuitenkaan ennakkoarvailujeni vastaisesti ollut uudempaa mallia kuin omani, vaan samanlainen viidennen sukupolven valkoinen video-iPod, mutta vain täysin käyttämätön. Koska 30-gigaisesta laitteesta alkoi tallennustila olla pikkuhiljaa muutenkin jo loppumaisillaan, aionkin nyt laittaa tämän upouuden soittimen myyntiin ja käyttää siitä saamani summan alkupääomana tilavamman iPodin hankintaan. 64-gigainen Touch on hieman harmittavasti aivan liian kallis, joten päädyn luultavasti 160-gigaiseen Classiciin. Tarjouksia tästä 30-gigaisesta, käyttämättömästä iPodista saa tehdä vaikka täällä blogissa. Lupaan mukaan alkuperäisen laatikon, käyttöohjeen ja usb-kaapelin. Ei kuulokkeita.

Englantilainen tyttöbändi Sugababes menetti ties kuinka monennessa kokoonpanonvaihdoksessaan eilen viimeisenkin alkuperäisjäsenensä, kun Keisha Buchanan savustettiin yhtyeestä ulos vaiherikkaassa vallankaappausdraamassa. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tämä ei taida olla mitenkään järkyttävän merkittävä uutinen, mutta Britanniassa Sugababes on eräänlainen kansallinen instituutio, joten spekulaatio bändin tulevaisuuden suhteen on tällä hetkellä kiivasta. Britannian suuruuden pop-imperiumina osoittaa upeasti esimerkiksi se, että Sugababesin tilannetta käsittelevä artikkeli The Guardianissa on saanut jo liki sata kommenttia. Lukijoiden keskustelu on myös erittäin tasokasta ja oivaltavaa: Sugababesia on jo ehditty verrata klassisen sketsin luutaan, Manchester Unitediin, metallibändi Napalm Deathiin, James Bondiin ja kaikkeen muuhun relevanttiin. Bändin uudeksi nimeksi on keksitty ehdottaa mm. vaihtoehtoa Continuity Sugababes hieman IRA-tyyliin ja keskustelija nimeltä manwithoutfriends aloittaa kommenttinsa sanoin "As can be identified from my username, I'm a bit of a Siobhan fan --". Sugababes-saaga ja sen ympärillä pyörivä viihdyttävä keskustelu ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten popkulttuuri on parhaimmillaan mainion monitasoista ja merkityksekästä!

Loppuun pitää vielä kertoa unesta, jonka näin jonkin aikaa sitten. Siinä minulle selvisi, että isäni oli ollut Garbagen jäsen bändin menestysvuosina 1990-luvun lopussa. En ollut ollut laisinkaan tietoinen siitä, että isäni olisi soittanut jotain instrumenttia tai että hän olisi jossain vaiheessa ehtinyt kiertää maailmaa menestyvän rock-yhtyeen jäsenenä. Loogisesti päättelin, että hänen oli varmasti täytynyt olla basisti. Rocktähti-isä oli tietysti erittäin kiinnostava konsepti, joten olinkin heti valmis esittämään hänelle tärkeitä kysymyksiä. Tärkein näistä oli unilogiikan mukaan tietysti "Aina kun te menitte johonkin, tuotiinko teille pyyhkeitä?" Pyyhekysymys paljastuikin itse asiassa ensivaikutelmaansa syvällisemmäksi, sillä isäni vastasi: "Tuotiin kyllä. Mutta se saattoi olla vain osa kilpailijoiden suunnitelmia, ymmärrätkö?" Musiikkibisnes on kai raakaa, kun pyyhkeisiinkään ei ilmeisesti voi luottaa.

Tweet

Viikon viitonen

Hesarissa oli tänään kohtalaisen hyvä artikkeli demonisen S-ketjun ylivallasta Suomessa. Toivoisin, että vaalirahakohun, lihatiskikohun, Audimies-kohun, Koljatti-kohun ja muiden kohujen myötä tämä aihe pysyisi jatkossakin pinnalla ja miettisimme todella, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme. Esimerkiksi se, että pienten kyläkeskusten ihmiset tapaavat nykyisin toisiaan enimmäkseen kylien ulkopuolella, moottoriteiden varsilla sijaitsevilla ABC-huoltoasemilla, ei vaikuta kovin terveeltä. Jos uudet sukupolvet kasvavat tällaiseen ilmapiiriin, meillä ei enää pian ole minkäänlaista kulttuuria.

Nyt viikon kappaleisiin. Tämä viikko oli jo kolmas täysi viikko ilman iPodia, joten musiikkia on tullut kuunneltua jokseenkin vähän. Olen jopa tullut jo niin laiskaksi, etten edes jaksa ottaa hyllyistä CD:itä esille tietokoneella soitettaviksi, vaan tukeudun ainoastaan Spotifyn valikoimiin. No, tavallaanhan se on tämän kirjoitussarjan kannalta aivan sopivaa.

The Big Pink - Dominos Olen halunnut hehkuttaa tätä kappaletta jo usean viikon ajan, mutta vasta nyt se on Spotifyssä. Koko biisi on oikeastaan yhtä euforista kertosäettä; tässä on jotenkin samanlainen pysäyttämätön ilo kuin MGMT:n Time To Pretendissä, joka - kuten muistamme - oli viime vuoden paras kappale. 2000-lukulaisen modernin musiikin pitäisi kuulostaa juuri tällaiselta. Ja kaiken ytimessä on kuitenkin tarttuva melodia.

Richard Hawley - Open Up Your Door Retroherrasmies Richard Hawley julkaisee huomenna jo kuudennen sooloalbuminsa, joka on entisten tapaan täynnä vanhanaikaisen eleganttia lauluntekijämusiikkia. Ultrasiloiset pastissit saattaisivat olla tylsiä, ellei Hawleyn ääni olisi niin tyylikkään tummanpuhuva ja elleivät hänen melodiansa olisi niin melodramaattisen makeita. Nörttifakta: Hawley soitti studiomuusikkona kitaraosuudet All Saintsin turhanpäiväisessä Under The Bridge -versiossa.

All Saints - Never Ever No, nyt kun All Saintsista tuli puhe, on kai aiheellista kuunnella Never Ever jälleen kerran. Täysin riippumatta itse yhtyeen uskottavuudesta tai muista ulkomusiikillisista seikoista, on pelkästään reilua myöntää, että Never Ever on käytännössä täydellinen pop-kappale, joskin tietysti kovassa tyylivelassa TLC:n Waterfallsille.

The Verve - The Rolling People Urban Hymnsin on kuunnellut niin moneen kertaan, että nykyisin sitä tulee soitettua kovin harvoin. Se on kuitenkin virhe, sillä koko albumi kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta ja vaikuttavalta kuin jos se olisi julkaistu eilispäivänä ja hieno The Rolling People käy tästä hyvänä esimerkkinä. Kappaleen rytmiosasto on ainutlaatuisen omaleimaista Verveä ja Richard Ashcroftin sanoitus on mukavan epämääräisen uhkaava.

Discovery - I Want You Back Discovery on Vampire Weekendin jäsenten elektropop-sivuharrastus. LP-niminen albumi sisältää kevyitä ja hauskoja, joskaan ei järin omaperäisiä kappaleita sekä hyvin 2009:n kuuloisen coverin The Jackson 5:n I Want You Backistä.

Ylläoleva kuva taas täältä.

Tweet

Manifesti, kookosvesi ja Totuuden hetki

Tämä on kieltämättä huono aloitus blogikirjoitukselle, mutta täytyy tunnustaa, että jotenkin näin ensi alkuun tuntuu siltä, ettei viime aikoina olisi ollut kovin paljon aihetta kirjoittaa. Kun alkaa kuitenkin miettiä tarkemmin, löytyy näiltäkin päiviltä varmasti jotain mielenkiintoista. Ainakin on hyvä kirjata tapahtumia ylös, jotta voi sitten joskus myöhemmin selailla arkistoa ja muistaa, millaista oli syyskuun puolivälissä vuonna 2009.

Töissä oli tällä viikolla melko miellyttävää. Kävimme tänään vierailulla asiakkaan luona, joten toimistolla istumiseen tuli mukava parin tunnin tauko. Ihailen tämän asiakasyrityksen ihmisiä: he ovat omassa työssään niin suvereeneja, että heillä on varaa olla rentoja. Se on hyvin poikkeuksellista, sillä yleensä joka paikassa stressataan ja hermoillaan omasta tekemisestä hyvin paljon, mikä johtuu varmasti epävarmuudesta osaamisen suhteen. Nämä tyypit ovat kuitenkin täysin toista maata, heille jopa epäonnistuminen on sellaista, että "-- Joo, ei me sitten saatu sitä keissiä ihan täysin läpi, joten kävi niin, että minä ja Pekka päädyttiin sitten hallituksen jäseniksi siihen firmaan. No, katsotaan sitä uudestaan joskus parin vuoden kuluttua." Kuin suoraan Fast Show'n sketsistä! Ja he tarjoilivat todella tuoreita ja isoja croissanteja. Olin silti tapaamisessa hieman poissaoleva, sillä olimme matkalla autossa kuunnelleet Radio Rockia, joka pelkällä olemassaolollaan saa mielen matalaksi.

Tärkeintä työtä tällä viikolla oli kuitenkin Manifestin kirjoittaminen. Se liittyy kuukausi sitten aloittamaani rap-managerointiprojektiin, joka on toistaiseksi edennyt aivan erinomaisesti. Vietimme itse artistin kanssa keskiviikkona 8 tuntia hioen sana sanalta vallankumouksellista rap-julistusta, jonka tarkempi olemus tulee päivänvaloon varmasti aivan lähiviikkoina. Luova ajattelutyö oli erittäin hauskaa ja rakentavaa: siitä, että teki jotain, mitä kukaan muu ei tee, tulee todella hyvä ja tärkeä olo. Lisää rap-uutisia tässä blogissa pian...

Manifestia veistäessämme sain tutustua myös uuteen juomatuttavuuteen. Yleensä pidän kovasti kaikesta uudesta ja erilaisesta, mutta kookosvesi yllätti outoudellaan. Se ei ollut tarpeeksi raikasta eikä toisaalta tarpeeksi makeaakaan. Tiskirätistä valutettua sokerivettä. Artistin itsensä sanoja siteeraten, siitä puuttui hula. En suosittele. Kuten en myöskään suosittele kahviautomaatin "teetä".

Lisää asioita, joita en suosittele: roskakanava MTV3:n uusi tietokilpailu (?) Totuuden hetki. Kauheampaa formaattia ei ehkä ole olemassakaan: kilpailija kytketään valheenpaljastuskoneeseen ja hän joutuu perheensä ja naapuriensa läsnäollessa vastaamaan hyvin henkilökohtaisiin kysymyksiin kuten "Jättäisitkö miehesi ja lapsesi 100 000 eurosta?", "Jos äitisi jäisi kodittomaksi, ottaisitko hänet luoksesi asumaan?" tai "Tunnetko vetoa naapurisi aviomieheen?". Jos koje toteaa vastauksen todenmukaiseksi, kilpailija voittaa rahapalkintoja. Joka tapauksessa lopputulos on se, että joutuu totuudenmukaisesti kertomaan vihaavansa äitiänsä tai valheellisesti väittämään, ettei naapurin Kari kiinnosta. Tässä show'ssa on viety tosi-tv:n raaimmat elementit aivan huippuunsa: nöyryytys, ahneus, riidanhaastaminen, tirkistely, raha. Ei mitään suurta taustatarinaa edes muodon vuoksi. Vain pelkkää nolausta ja ongelmien etsimistä kameroiden edessä. Toisaalta hirvittää, että joku on voinut kehitellä tällaisen ohjelman ja toisaalta kummastuttaa, että joku haluaa vapaaehtoisesti osallistua tällaiseen. Taas yksi esimerkki siitä, että maailmanloppu on oikeastaan jo tullut, ainakin henkisesti. Vaikea kuvitella, miten tästä voisi päästä enää alemmas.

Loppuun vielä esimerkit siitä, miten tehdä hyvää ja huonoa levynkansitaidetta: The xx:n yksinkertainen, graafinen ja ikoninen toteutus sekä Ian Brownin laimea, vääränvärinen, lomakuvanoloinen, amatöörimäinen kansi. En suostu uskomaan, että Brownin My Way -albumin kansi todellakin on tämä, ennen kuin näen sen omin silmin kaupassa. Tällainen epätyyli on jotenkin todella yllättävää.

Tweet

Kestoköhä

Olen ollut flunssassa jo yli viikon verran. Olo on hyvin heikko ja väsyn todella nopeasti: jaksan olla jalkeilla ehkä kolme tuntia päivässä.

Tänään oli vuorossa seuraava osa businessvalmennusta, jonka edellinen kerta oli melkoinen pettymys. Ei tämäkään mikään täysosuma ollut, muttei onneksi aivan täysi floppikaan. "Tärkeintä on olla oma itsensä", jne. jne. jne. Luennon alussa analysoitiin sitä, miten Robbie Williams on saavuttanut kaiken vain persoonallisuutensa avulla: hän ei ole lahjakas laulaja, hän ei ole kovin komea, hänen kappaleensa eivät ole kovin hyviä. Tai näin siis väitettiin. Itse olisin voinut keskustella tästä pitempäänkin, mutta Robbie ei ollut ehkä aivan tarinan olennaisin osa.

Viime aikoina olen lueskellut Jonathan Safran Foerin kirjoja. Loppukesästä luin Everything Is Illuminatedin toista kertaa ja nyt on menossa Extremely Loud And Incredibly Close. Foer on siitä ihmeellinen kirjailija, että hänen teoksissaan hauska ja surullinen yhdistyvät aivan ainutlaatuisen vaikuttavalla tavalla. Kirjan alussa lukija ajattelee, että tarina on hyvin kevyt ja humoristinen, mutta sivujen kääntyessä erittäin lohduttomat elementit hiipivät mukaan lähes huomaamattomasti. Everything Is Illuminatedin slogan taisikin olla jotain tyyliin "Humour is the only truthful way to tell a sad story". Kai se kuvaa elämää yleensäkin aika hyvin.

Huomenaamulla menen keskustelemaan professorin kanssa toistaiseksi aloittamattomasta gradustani ensimmäistä kertaa. Toivottavasti siitä ei tule kovin surullista tarinaa.

Glasvegas julkaisi tänään uuden videon kappaleeseen It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry. Video on ilmeisesti tarkoitettu lähinnä Amerikan-markkinoita varten, sillä siinä on kappaleesta uudelleennauhoitettu, kirosanaton versio. Fanien kommenteissa tämä on herättänyt suuret määrät kummeksuntaa ja muutenkin yleinen mielipide tuntuu olevan, että Cheating Heart on jo kolme vuotta vanha kappale, joten bändin olisi pian aika julkaista jo jotain uuttakin. Tämä on tietysti nykyaikaisen musiikkitodellisuuden kääntöpuoli: bändien kaikkein kovimmat fanit - ne, jotka hyppäävät mukaan jo ensimmäisten nettiin laitettujen kotidemojen myötä - alkavat olla jo hieman kyllästyneitä siinä vaiheessa promootiokampanjaa, kun keskiverto-Amerikkaa yritetään vasta herätellä. En varsinaisesti usko, että Glasvegas tulee kärsimään tästä pienestä erheestä pitkällä tähtäimellä, mutta tämä on silti hyvä opetus siitä, että loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä on muistaa, mistä on tulossa, vaikka olisikin kovasti myös menossa.

(Video ei tosiaan ole mitenkään erinomainen. En oikein pidä tällaisesta musiikki-siirtyy-välillä-taustalle-kun-videon-äänet-tulevat-etualalle -tyylistä, vaikka se vanhassa Richard Ashcroft -videossa aivan hauskaa olikin.)

Tweet

Viikon viitonen

Olen ollut tällä viikolla hieman kipeänä, joten en ole jaksanut kirjoittaa. Syksy on selvästi saapunut: puiden lehdet alkavat jo kellastua, aurinko paistaa matalammalta ja iltaisin keskusta on täynnä eri oppiaineiden fukseja temppuilemassa initiaatioseremonioissaan. Itsekin sain puistossa istuskellessani kieltäytyä tulemasta kannetuksi kultatuolissa suihkulähteeseen.

Tällä viikolla alkoivat myös syksyn ensimmäiset luennot. Vaikka viestinnän menetelmäkurssi ei olekaan ehkä mikään kaikkien aikojen innostavin tapaus, oli silti mieltä ylentävää istua aamutuimaan auditoriossa pohtimassa kysymystä "Mitä 'tieto' on?", kun pari päivää aiemmin oli istunut työpaikan kokoushuoneessa pohtimassa kysymystä "Kuka on tukkinut naistenvessan?". Ensi viikolla onkin sitten kovat paikat: gradua varten valmistava tutkimuskurssi alkaa! Aiheesta ei ole vielä tietoakaan, mutta tällä kertaa en aio stressata. Jotain löytyy varmasti. Eräs ystäväni aikoo kuulemma tehdä poliittisen historian gradunsa ruoasta, joten eiköhän minullekin valikoidu jokin sopiva aihe.

Nyt viikon kappaleisiin. iPodini on edelleen huollossa, joten olen kuunnellut musiikkia lähinnä vain kotona: bussissa olen joutunut viihdyttämään itseäni Metro-lehdellä, joka ilmeisesti 10-vuotispäivänsä johdosta luulee olevansa arvokaskin media, vaikka on todellisuudessa vain kyhäelmä STT:n uutissähkeitä, ankeita mainoksia ja masentavan matalaotsaista lukijasisältöä. Peukut pystyyn, että iPod palaisi huollosta jo ensi viikolla!

Miles Davis - Blue In Green Yritin tällä viikolla sivistää itseäni hieman jazzilla. Miles Davisin Kind Of Blue -albumi on kuuleman mukaan hyvä aloituspiste jazz-opinnoille, joten lähdin liikkeelle siitä. Tässä kappaleessa on mm. uskomattoman kauniita pianomelodioita ja ihanan pehmeät bassot ja rummut. Lyhyen kokemukseni perusteella jazz sopii hyvin monenlaiseen tilanteeseen: iltapäivään, yöhön, kokkaamiseen, kylpyyn - vaikka mihin. Erityisesti kylpyjazzia aion testata lähiaikoina varmasti useastikin.

Speech Debelle - Spinnin' Tänä vuonna en lyönyt Mercury Prizesta vetoa; en asiantuntemuksella enkä edes tunteella. Ehkä hyvä niin, sillä "asiantuntemukseni" olisi veikannut palkintoa Florence & The Machinelle ja tunne Glasvegasille. Sen sijaan Mercury-kunnia myönnettiin nuoren naisräppäri Speech Debellen albumille Speech Therapy. Levy on miellyttävän orgaanisten soundiensa puolesta oikein hauska kokonaisuus, mutta MC:nä Speech Debelle ei ehkä ole aivan kärkiluokkaa. Silti levyllä on miellyttävän raikas ja omaperäinen tunnelma, joka varmasti toimii esimerkiksi Lily Allenin faneille. Tässä kappaleessa on ehkä tarttuvin kertosäe.

Robbie Williams - Tripping Viime viikon suuri uutinen popmaailmassa oli tietysti Robbie Williamsin paluu. Uusi Bodies-single ei ole ainakaan vielä tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta mielestäni Robbie on ehdottomasti eräs kaikkien aikojen laadukkaimmista pop-laulajista ja hän on uransa aikana julkaissut useita täysosumakappaleita. Itse asiassa ajattelin aivan alkuun tehdä tästä Viikon viitosesta kokonaan Robbie-sisältöisen. Ehkä teenkin Robbie-listan vielä joskus erikseen. Tripping on mielestäni hienon sekopäinen kappale mainstream-artistin singleksi: reggae-komppia, falsettia, Bollywood-jousia, gospel-kuoroa ja pieni rap-osuus.

The J. Davis Trio - Hindsight Is Awesome! Oi, tämäkin löytyi Spotifystä! Jatketaan siis hip hopilla. Kuulin chicagolaista J. Davis Trioa ensimmäistä kertaa viime tammikuussa New Yorkissa pieneltä kaapelikanavalta ja yhtye teki heti suuren vaikutuksen omaperäisellä musiikillaan. Tässä yhdistetään äärimmäiseen rentoon räppäykseen mm. selloa ja vibrafonia - hyvin tyylikästä! Suosittelen jokaista kuuntelemaan mainion These Things Happen -albumin aivan kokonaan.

Massive Attack - Live With Me Ainutlaatuinen Massive Attack on hiljalleen palailemassa usean vuoden mittaiseksi venyneeltä julkaisutauoltaan. Uusia kappaleita, joilla vierailevat mm. Tunde Adebimpe ja Guy Garvey (!!!), on voinut bongailla eri blogeista jo parin viime viikon ajan, mutta varsinaisesti uusi Splitting The Atom -EP julkaistaan vasta lokakuussa - juuri sopivasti ennen Helsingin-keikkaa. Spotifystä ei vielä löydy aivan uusinta Massive Attackia, mutta odotusta voi lieventää tämän mainon synkeän, hittikokoelmalevyllä vuonna 2006 julkaistun kappaleen kanssa. Kaikkein eniten ihailen Massive Attackissa ehkä sitä, että yhtye kuulostaa joka julkaisulla aivan erilaiselta, mutta onnistuu silti säilyttämään oman tyylinsä.

Numerokuva tästä blogista.

Tweet

Tyylikkäänä töihin, strippari-lookissa kotiin

Tänään aamulla töissä tapahtui jotain erittäin yllättävää. Korkea-asteinen pomo ilmoitti heti aamun alkajaisiksi, että haluaa jutella kanssani. Päässäni vilahtivat nopeasti mahdolliset skenaariot seuraavassa järjestyksessä:

1. Saan potkut

2. Saan ylennyksen

3. Minut otetaan mukaan johonkin erikoiseen projektiin, jossa tarvitaan juuri sellaista osaamista, jota vain minulla on

Mitään näin dramaattista tai ylevää ei kuitenkaan ollut luvassa (ehdin 1,5 sekunnin aikana ehkä kuvitella vähän liikoja), vaan minulta kysyttiin yksinkertaisesti: "Voidaanko me lainata sun paitaa?"

Jokin porukka oli lähdössä joillekin messuille, ja yhdellä heistä oli raidallinen paita, kun kaikilla olisi pitänyt olla valkoinen. Joten annoin siis vääräpaitaiselle oman valkoisen paitani tämän päivän ajaksi. Vaihtokauppa oli siinä mielessä huono, että vastikkeeksi egyptiläisestä puuvillasta valmistetusta paidastani sain hieman lököttävän Dressmann-paidan, joka tuoksui melko vahvasti hajusteilta. Mutta ei kai tällaisesta voi oikein kieltäytyäkään? No, tuskinpa olisin kieltäytynyt, vaikka olisi voinutkin: totta kai kollegaa pitää auttaa ja sitä paitsi olisin varmasti muutenkin pessyt ko. paidan tämän viikon lopuksi.

Silti, paidanvaihto-operaatio tuotti vielä kolmituntisen työpäiväni lopussa yhden yllättävän käänteen. Ajattelin, että jätän lainapaidan naulakkoon ja kuljen lyhyen matkan kotiin pelkässä puvun takissa, kokonaan ilman paitaa. Onneksi päivä sattui olemaan erittäin lämmin ja sain takin kaulukset käännettyä ylös sen verran peittävästi, etten tuntenut oloani miesstrippariksi tai poikabändin jäseneksi kuin vain osittain. Yritin pitää toisella kädellä takin helmoista kiinni, sillä olisi ollut melko noloa, jos kova tuuli olisi paljastanut takin alta vain paljaan ihon ja sinisen solmion. Missä ihmeessä tarvitaan stripparia klo 11 tai minkä ihmeen poikabändin jäsen matkustaa bussilla?

Tweet

Viikon viitonen

Tämä viikko kului yhdessä hujauksessa. On jopa jotenkin sellainen olo, että jotain olisi päässyt kaiken vauhdin keskellä unohtumaan.

Tallinnassa vietetty puolitoistavuorokautinen miniloma oli erittäin virkistävä ja hauska. Viroa ehkä hieman väheksytään matkakohteena sen läheisen sijainnin takia, mutta se tarjoaa aivan aidosti keskieurooppalaistyylistä tunnelmaa vain lyhyen laivamatkan päässä, joten siitä kannattaisi käydä nauttimassa useamminkin. Jo se, että kahvilassa on pöytiintarjoilu, on yksistään laivalipun hinnan arvoista. Miksi Suomessa kaikki pienet, "ei niin tärkeät" asiat tehdään aivan väärin? Torstaisessa Hesarissa oli hyvä pääkirjoitus mm. ruokakauppojen tasosta, jossa aivan oikein nostettiin eräiksi pääsyyllisiksi kaupan alalla oligarkiaa harjoittavat suuret keskusliikkeet. Bonuskorttitehokäytännöllisyysharmaustasalaatumentaliteetti ulottuu oikeastaan kaikkeen läpi koko yhteiskunnan. No, ehkä se ei ole varsinaisesti Viikon viitosen aihe.

Kirjoitin Arctic Monkeys -arvostelun myös kansainväliselle No-Crab -sivustolle. Se onnistui viestiltään ehkä paremmin, kuin allaoleva suomenkielinen.

Nyt varsinaisesti tämän viikon kappaleisiin:

Oasis - Underneath The Sky Suosikkiyhtyeeni hajoamisesta on nyt kulunut jo viikko, ja tavallaan koko juttu tuntuu oikeastaan jo jotenkin kaukaiselta. Ehkä olen asian suhteen jonkinlaisessa torjumistilassa? Underneath The Sky lohduttaa: se on yksi yhtyeen parhaita kappaleita, mutta usein jotenkin unohduksiin jäävä. Alun kitaraefekti on hyvin epäoasismainen ja lopun kosketinsoittimet tuovat mukavan melankolista sävyä.

The xx - Crystalised Musiikin kuuntelu on usein hauskimmillaan öisin, mutta täydellisiä yölevyjä on hyvin vaikea löytää. Lontoolainen, kovasti hypeä nostattanut The xx nauhoitti esikoislevyään aamuöisin, joten heidän musiikissaan on ehdottomasti kuultavissa pimeän vuorokaudenajan hapuilevaa otetta. The xx:n albumi saattaa nousta omassa käytössäni vielä kovaksikin suosikiksi, sillä se muistuttaa jopa yömusiikin kuninkaasta Talk Talkista, vaikka onkin soundimaailmaltaan kovin erilainen. Tältä levyltä on vaikea nostaa esiin yksittäisiä kappaleita, mutta Crystalised sisältää melko vastustamattomia koukkuja ja mies- ja naislaulajan yhteisharmoniat ovat kauniita.

Talk Talk - I Believe In You Edellinessä kohdassa mainittiin Talk Talk, joten ehkä on hyvä varmistaa, että kaikki muistavat, mistä on kyse. Kuulin ainutlaatuisen upean Spirit Of Eden -albumin ensimmäistä kertaa vasta vuosi sitten, mutta jo nyt se on yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni. Suosittelen jokaista lukijaa kuuntelemaan koko albumin Spotifystä (toivottavasti mainokset eivät tule ärsyttävästi väliin - tämä on levy, jonka tunnelmaa ei oikein viitsisi katkoa) vaikka jo heti tänä iltana: sen jälkeen monia asia saattaa olla toisin. Tämän levyn soittaisin myös vastaukseksi kaikille, jotka väittävät, ettei popmusiikki voi olla todellista taidetta.

Kasabian - Ladies And Gentlemen (Roll The Dice) Edellisen kirjoituksen kommenttiosiossa on ajoittain kiihkeänkin oloista keskustelua Kasabianin todellisesta olemuksesta. Vaikka otinkin keskustelussa melko Kasabian-vastaisen kannan, en missään nimessä tyrmää bändiä täysin. Esimerkiksi tämä vähäeleinen kappale liukuu pehmeästi korvien kautta suoraan sydämeen. Silti suuressa mittakaavassa Kasabian on tämän vuosikymmenen Ocean Colour Scene, jos Arctic Monkeys tai Glasvegas on Oasis. Keskustelu jatkuu?

Ian Brown - Stellify Ian Brown sai maininnan jo viime viikon Viitosessa, mutta otetaan nyt käsittelyyn myös hänen tuorein singlensä Stellify. Koko kappale on alusta loppuun asti kuin yhtä nostatusintroa, jonka odottaa koko ajan purkautuvan huippuintensiiviseksi hyökkäykseksi, mutta näin ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Sinällään tämä ei ole ollenkaan negatiivinen asia, sillä Brownin Manchester-shamaanicharmi pitää tunnelman erittäin korkealla ja kosketinriffi on huipputarttuva jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien. Ian Brown on niitä harvoja artisteja, jotka saavat käytännössä lähes kaiken kuulostamaan mielenkiintoiselta. Pystyykö Liam Gallagher tulevalla mahdollisella soolotuotannollaan samaan?

Ylläoleva tyylikäs 5-kuva on asiallisesta Skrubu.net -blogista.

Muuta: Suosittelen kaikille myös käyntiä Kaapelitehtaan Design Market -tapahtumassa, joka on avoinna vielä huomenna. Vaikka suuret firmat ovatkin jo varanneet hallista melko ison siivun pienempien suunnittelijoiden kustannuksella ja vaikka lastenrattaiden alle jääminen onkin tapahtumassa aivan todellinen uhka, paikan päältä voi silti tehdä mielenkiintoisiakin löytöjä. Ostin erittäin tyylikkäitä käsin tehtyjä keraamisia lasinalusia, mikä saattaa kuulostaa erittäin tylsältä ja keskiluokkaiselta, mutta on todellisuudessa erittäin coolia ja aitoa - uskokaa pois!

Tweet

Levy: Arctic Monkeys - Humbug (Domino, 2009)

Kesällä tihkuneet etukäteistiedot Arctic Monkeysin uudesta levystä hämmensivät ja jopa pelottivat: bändi on kasvattanut pitkät hiukset, alkanut käyttää farkkutakkeja ja Black Sabbath -t-paitoja, luopunut linjakkaista hittikoukuistaan ja nauhoittanut Amerikan erämaissa vaikean ja monimutkaisen albumin Queens Of The Stone Agen Josh Hommen kanssa? I Bet You Look Good On The Dancefloorista ja When The Sun Goes Downista ei ole ehtinyt vierähtää kuin nelisen vuotta ja jo nyt yhtye on seonnut omasta menestyksestään ja heittänyt pois kaiken sen, mikä siitä joskus teki sukupolvensa parhaan ja kekseliäimmän rockbändin? Olisiko asia todellakin näin?

Ei ole. Arctic Monkeysin kolmas ja Alex Turnerin neljäs albumi Humbug jatkaa tekijöidensä nousujohteista uraa rohkealla ja ennakkoluulottomalla tavalla. Yhtye ei ole tyytynyt varmistelemaan aiempaa suosiotaan ja toistamaan menestyksekkääksi todettua reseptiään vuosien myötä vesittyvillä ainesosilla, vaan pyrkii haastamaan sekä itsensä että kuulijansa uudenlaisilla ratkaisuilla, jotka eivät välttämättä takaa yhteislaulusessioita ensi kesän festivaaleilla, mutta lämmittävät kotikuuntelijaa vielä useanakin tulevana talvena.

Levyn avaava, riffiltään hieman Nirvanan Come As You Aresta muistuttava My Propeller summaa Arctic Monkeysin uuden linjan tehokkaasti: soitto on entistä karsitumpaa, väljempää ja vaihtelevampaa, kappaleiden rakenteet entistäkin kekseliäämmin suunniteltuja ja Alex Turnerin lauluääni entistä mehevämpi, yksityiskohtaisempi ja vakuuttavampi. Laulu on nostettu hyvin selkeästi pintaan, joten Turnerin esitys on lähempänä kuiskausta tai pehmeää puhetta kuin huutoa, jolloin kaikenlaiset nyanssit ja jopa hiljaiset tauot saavat enemmän voimaa ja merkitystä. Singlekappale Crying Lightning hämmästyttävän sulavine sanoituksineen ja rumpali Matt Heldersin omaperäisesti pomppivine rumpuineen sekä sitä seuraava, kaoottinen mutta silti äärimmäisen tarkka Dangerous Animals kohottavat levyn alkupuolen hyvin kiihkeään lentoon. Nautinnollisesti rakennettu ja herkullisia sointuvaihtoja sisältävä Secret Door yhdistää vaikutteita 60-luvun melodisesta popista ja bändin edellisen levyn Favourite Worst Nightmaren kiperimmistä kappaleista kuten Do Me A Favourista. Muutenkin Humbug vaikuttaa monin paikoin Favourite Worst Nightmaren ja Alex Turnerin viimevuotisen The Last Shadow Puppets -levyn yhdistelmältä ja seuraavalta loogiselta kehitysvaiheelta. Välillä mieleen tulee myös esimerkiksi The Coralin retropop, mutta paljon monitasoisemmin ja modernimmin toteutettuna.

Täysin tuntemattomilla vesillä Arctic Monkeys seilaa kuitenkin esimerkiksi kappaleessa Potion Approaching. Siinä on vaihtelevia rytmejä, hämmentävästi leijailevia taustalaulumelodioita sekä yleisestikin hyvin psykedeelinen tunnelma, jota Heldersin vimmainen komppi ajaa useisiin suuntiin. Kenties juuri tässä kappaleessa voisi havaita Queens Of The Stone Agen aavikkomusiikin kaikuja, mutta toisaalta biisi kuulostaa vain ja ainoastaan Arctic Monkeysilta. Eikä siis siltä vanhalta tutulta Arctic Monkeysilta, vaan aivan uusia vaihteita ja avarampia mahdollisuuksia löytäneeltä ja suvereenisti haltuunottaneelta Arctic Monkeysilta. Tätä hämmentävää kappaletta seuraava minimalistinen Fire And The Thud on oma suosikkini ja sen perässä saapuva, The Smithsin keveästi heliseviä kaikuja peilaava Cornerstone albumin sävellyksistä ehkä perinteisin, todella klassisen kaunis ja kenties potentiaalisin hitti. Humbugin vahvuus vertailussa yhtyeen aiempiin levyihin on kuitenkin juuri siinä, että yksikään kappale ei loista häiritsevän kirkkaana yli muiden, vaan kaikki ovat tasaista huipputasoa ja toimivat täydellisesti juuri tässä kokonaisuudessa, tässä järjestyksessä ja tässä tarkoituksessa.

Levyn päättävistä kolmesta kappaleesta Dance Little Liarissa on ihanasti nouseva ja laskeva bassokuvio sekä täydellisesti sovitettu rumpukomppi, Pretty Visitorsissa räjähtävät punk-säkeistöt ja pahaenteisesti keinuva kertosäe ja The Jeweller's Handsissa säkeistö säkeistöltä lisää kierroksia keräävä, upeasti kasvava ja lopulta eetteriin hiipuva melodia. Levyn kaikki kappaleet vaativat ainakin muutaman kuuntelun ennen kuin niitä alkaa oppia hahmottamaan, mutta sen jälkeen ne paljastavat itsestään sykähdyttäviä uusia yksityiskohtia ja piirteitä jokaisella kuuntelulla. Välillä voi keskittyä Turnerin sanataiteiluun, välillä Heldersin täysin omaa laatua oleviin komppeihin, välillä koko bändin oikeissa kohdissa pehmeisiin ja oikeissa kohdissa koviin soundeihin ja välillä koko loistavaan kokonaisuuteen, joka ilostuttaa, innostaa ja yllättää yhtäläisin mitoin.

Humbug todistaa, että Arctic Monkeys on yhtye, joka ei ole samalla viivalla aikalaistensa kanssa, vaan kurkottaa kohti paikkaa ajattomien klassikoiden seurassa ja tulee onnistumaan siinä helponoloisesti. Juuri helppous erottaakin Arctic Monkeysin tavallisista bändeistä: muilla ei ole riveissään Alex Turnerin tasoista neroa (sanan 'nero' käyttö tässä yhteydessä ei missään nimessä ole liioittelua), joka tietää tarkalleen, mitä on tekemässä, ja tekee sen täydellisesti. Vuonna 2009 albumit, jotka vaativat ja ansaitsevat täydellisen keskittymisen ja kokonaisvaltaisen kuuntelun ovat harvassa, mutta Humbug on ehdottomasti sellainen. Se pitää kuulla kokonaan, jotta sen voi ymmärtää - ja kun sen kuulee kokonaan, sen haluaa kuulla uudestaan. Tänään, huomenna, ylihuomenna, viiden vuoden kuluttua, viidentoista vuoden kuluttua. Arctic Monkeys aloitti osuvasti ajan hermoilla, mutta on Humbugin myötä täydellisen ajaton.

Tweet

Tapaksia ja napsuttelua

Ei vieläkään Arctic Monkeys -arviota. En taaskaan jaksa keskittyä. Olin tänään yhdeksän tuntia töissä; soitin 79 puhelua ja join varmasti viisi litraa vettä. Sellaista se on: istumista ja puhetta ja vettä. Ei kovin hohdokasta. Päivä tuntui silti kuluvan melko nopeasti - yritin keksiä puheluihin edes lievästi hauskoja juttuja aivan omaksi viihdykkeekseni, ja se tuntui myös toimivan vastaanottajiin, ainakin jotenkin. Huomenna taas toiset yhdeksän tuntia. Pian minustakin tulee robotti.

Töiden jälkeen kävin ensin Uudella Ylioppilastalolla Ylioppilaskameroiden valokuvanäyttelyssä, jossa tarjolla oli rosé-viiniä ja sympaattisia valokuvia sekä yleisestikin jännittävä kurkistus eräänlaiseen alakulttuuriin. Kulttuurikokemuksen jälkeen siirryin juhlistamaan kaverini lähtöä Madridiin espanjalaistyyliselle pienoisillalliselle Casa Largossa. Tapakset ja viini olivat oikein hyviä; voin suositella kaikkea muuta paitsi tonnikalaa. Friteeratut mustekalarenkaatkin olivat aivan oikeasti paikan päällä friteerattuja, eivätkä tavallisia pakasteesta nostettuja uppopaistettuja. Crema catalana jälkiruokana oli muuten todella maukasta, mutta pinnalta jostain syystä täysin viileä. Silti: olin kokonaisuuteen erittäin tyytyväinen ja aion käydä Casa Largossa varmasti uudemmankin kerran.

Kotimatkan pyöräilin upean alkusyksyisessä lämpimässä sumussa ja palautettuani pyöräni taloyhtiön telineeseen napsuttelin sormiani pimeässä illassa. En tiedä miksi tein niin, mutta napsautukset kaikuivat komeasti ympäröivistä rakennuksista - se kuulosti erittäin hyvältä.

Huomisen jälkeen lähden pikamatkalle Tallinnaan. Kävin siellä itse asiassa kesäkuussa päiväretkellä ja pidin paikasta kovasti. Edellisen kerran olin käynyt vuonna 1997. Nyt olemme varanneet huoneen yhdeksi yöksi mielenkiintoiselta vaikuttavasta "design-hotellista" ja odotukseni ovat korkealla, sillä pidän hotelleista erittäin paljon. LindaLinelta saa katamaraanimatkasta muuten 30% opiskelija-alennuksen.

Jollain tasolla tuntuu siltä, että syksy on tullut eikä takaisin ole enää paluuta, mutta toisaalta mennyt kesäkin vielä kiemurtelee mielessä. Pulpin This Is Hardcore on erittäin toimiva syksylevy.

Loppuun vielä loogisesti jogurttivinkki: Lidlin Big Duo -jogurtit ovat herkullisia. Oma suosikkini on vaniljajogurtti-suklaapalleroyhdistelmä, mutta myös banaani-suklaarusina ajaa asiansa pätevästi.

Tweet