Levy: The Duckworth Lewis Method (1969 Records Ltd, 2009)

Kriketti ja popmusiikki ovat kaksi kesäistä nautintoa, joita ei ainakaan toistaiseksi ole vielä osattu antaumuksellisesti yhdistää. The Divine Comedystä tuttu Neil Hannon ja Pugwash-yhtyeestä tuntematon Thomas Walsh kuitenkin tilkitsevät tämän ammottavan aukon mainion kesäisellä, krikettiteemaisella yhtyeellään ja levyllään nimeltä The Duckworth Lewis Method. Konseptin lähtökohdat ovat hullunkurisen epäilyttävät, mutta tulos on kesän aurinkoisin, mehevin ja nautinnollisin pop-levy.

Terminä "Duckworth Lewis method" on matemaattinen kaava, jota käyttämällä kesken jääneen krikettiottelun oletettu lopputulos on laskettavissa. Jo tästä voi päätellä, että The Duckworth Lewis Method -levy on aiheeltaan hyvin... no, nörttimäinen. Sanoituksellisesti albumi pureutuu hyvinkin syvälle tähän brittiläisen imperiumin kesäiseen kansallispeliin polvisuojuksineen, teetaukoineen, pelaajalegendoineen ja klassikko-otteluineen kaikkineen. Jos tätä ei pidä vastenmielisenä, vaan osaa nähdä aiheen humoristisuuden, The Duckworth Lewisin charmista on mahdotonta olla nauttimatta - niin hurmaavalla asenteella se on toteutettu.

Kriketti on ehdoton herrasmieslaji ja itse levykin alkaa sananvaihdolla "Hello! / Good morning!", joka on ilman muuta kohteliain avaus pop-levylle ikinä. Albumin kolmas raita Gentlemen And Players tarkentaa asiaa vielä entisestään, mutta levyssä on ehdottomasti hienointa se, ettei herraskainen asenne jää pelkästään sanoitusten tasolle, vaan ulottuu myös musiikkiin. Jokainen kappale on rakennettu täyteen viime vuosisadan alun tyylikkyyttä huokuvia soinnillisia tekstuureja: The Age Of Revolution rahisee ja pomppii paikoin kuin hilpeän jazz-elokuvan soundtrack, Jiggery Pokery heijastelee Noël Cowardin kepeitä musikaalisävelmiä, Meeting Mr. Miandad muistuttaa Kinks-tyylisestä, aristokraattisesta 1960-luvun brittipopista ka The Nightwatchman yhdistää yökerhopianottelua ja sentimentaalista mahtiballadia. Yllättäen The Duckworth Lewis Method löytää pariin kappaleeseen myös reippaan, mutta silti siloisen glam-vaihteen, mikä tekee levystä draamallisesti äärimmäisen sulavan kokonaisuuden. Neil Hannonin omaperäisen yläluokkainen laulutyyli tuo toki mieleen miehen pääyhtyeen The Divine Comedyn, mutta The Duckworth Lewis Method onnistuu musiikillisesti välttämään Hannonin yleisimmät erheet kuten liiallisenkin mahtipontisuuden ja pakahduttavuuden sekä olemaan reilusti vähemmän ironinen ja etäinen kuin Divine Comedy.

The Duckworth Lewis Method olisi helppo ohittaa perienglantilaisena, muille kuin kriketin sisäpiiriin kuuluville sopimattomana sesonkivitsinä, mutta kiistaton totuus on, että tämä alusta loppuun asti huipputyylikäs albumi on tämän kesän herkullisin pop-levy kaikille laadukkaista sävellyksistä, kekseliäistä sanoituksista ja korviahivelevästä soitosta nauttiville. The Duckworth Lewis Method on kuin suklaakuorrutteella päällystetty mehujää: ideana sen pitäisi olla liian outoa ja imelää, mutta todellisuudessa se on raikasta, rapeaa ja hyvää mieltä tuovaa. Täysosuma (tai miten ikinä kriketissä kuvataankaan huippupisteet tuovaa suoritusta)!

koko albumi Spotifyssä

Play.com:issa €11,99 postituksineen

yksittäisiä kappaleita YouTubessa, esim.:

The Nightwatchman

Gentlemen And Players

The Sweet Spot

Tweet

Kaksi elokuvaa kesälle 2009

Olen vankasti sitä mieltä, että elokuvataide on tällä hetkellä parhaimmillaan animaatiofilmeissä. Kun tavalliset näytelmäelokuvat yleensä sortuvat joko huonoon tarinaan, osiinsa sopimattomiin tylsiin näyttelijöihin, tavanomaisen kaavamaiseen toteutukseen tai pahimmassa tapauksessa näihin kaikkiin yhdessä, animaatiot liikkuvat omissa sfääreissään ja osaavat välttää perinteiset sudenkuopat.

Tiedän ihmisiä, jotka vieroksuvat piirrettyjä elokuvia siksi, että niistä muistuu heille mieleen lähinnä lapsuudessaan näkemänsä Disney-elokuvat, jotka ovat paikoitellen melko tylsiä, innottomasti toteutettuja sekä liian lällyjä ja lapsellisia. Kuitenkin piirroselokuvan kentällä on valtava määrä myös innovatiivisia ja rajoja rikkovia tekijöitä, joiden työstä ei kannata puhua edes saman kalenterivuoden aikana kuin pocahontaksista ja leijonakuninkaista. Esimerkiksi japanilaisen Studio Ghiblin elokuvat ovat niin omaperäisiä, mielikuvituksellisia ja yksityiskohtaisesti toteutettuja, että ne eivät kalpene vertailussa edes arvostetuimpien näytelmäelokuvien kanssa.

Tällä uudelleen löytyneellä animaation aallonharjalla ratsastaa myös tuore Coraline ja toinen todellisuus, joka perustuu palkitun englantilaisen fantasiakirjailija Neil Gaimanin lastenkirjaan vuodelta 2002. Coraline-elokuvaa on työstetty useiden vuosien ajan äärettömällä kunnianhimolla: kaikki elokuvassa näkyvät maisemat ja hahmot on luotu oikeilla nukeilla, eikä "helpompaa" reittiä tietokone-efekteillä. Coraline onkin ehdottomasti parhaimman näköinen elokuva, jonka olen ikinä nähnyt (!) ja toistaiseksi ainoa 3D-filmi, jossa kolmiulotteisuudesta on oikeasti selvää iloa (valitettavasti se ei oikein käy ilmi ylläolevasta trailerista). Elokuva hyödyntää nukkemaailmansa tyyliä loppuunviedyn kekseliäästi; parissa kohdassa jopa melkein haukkoo henkeään näkymille, joita valkokankaalle avautuu.

Parasta Coralinessa on kuitenkin unohtumaton tarina. Kertomus vanhempiinsa kyllästyneestä, uudelle paikkakunnalle muuttavasta näpsäkästä nuoresta tytöstä ja tämän löytämästä pelottavan maagisesta maailmasta tekee katsojaan suuren vaikutuksen. Coralinen tarina on klassikkoainesta: se jää pyörimään mielessä heti elokuvan päättymisen jälkeen ja löytää vakiopaikan jokaisen mielikuvituksesta samalla tavalla kuin perinteiset sadut. Coraline on selvästi ottanut vaikutteita mm. Tim Burtonilta, Ghibliltä, Lewis Carrollilta ja muista laadukkaista lähteistä, mutta se luo näistä silti omaperäisen ja äärimmäisen kiinnostavan kokonaisuuden.

Elokuvan hahmot ovat todella hyvin kirjoitettuja ja katsoja todella alkaa välittää heidän kohtaloistaan, mikä on erityisen tärkeää minkä tahansa elokuvan juonen kannalta. Jokaisen hahmon luonteenpiirteet ja motiivit tulevat tarinassa hyvin esille, mutta mikään ei ole liian itsestään selvää: varsinkin elokuvan alkupuolella voi kokea länsimaiselle mainstream-elokuvalle hyvin harvinaista hämmennyksen tunnetta, kun ei voi arvata, mihin suuntaan tarina lähtee kehittymään. Tämä takaa myös sen, että Coraline kestää varmasti vielä lukuisia uusintakatselujakin - kaikkea ei voi mitenkään omaksua heti ensimmäisellä kerralla.

Coraline on siis kiistattomasti tämän vuoden yllättävin, henkeäsalpaavin ja mietityttävin elokuvatapaus. Se pyörii Finnkinon teattereissa ilmeisesti jo aivan viimeisiä viikkojaan, joten nyt jos koskaan on oikea aika kokea se parhaalla mahdollisella tavalla: isolta kankaalta ja 3D-yllätysten kanssa. Etenkin kaikkien animaationvieroksujien olisi ehdottomasti syytä nähdä Coraline. Laadukas piirretty elokuva tuottaa paljon antoisamman kokemuksen, kuin taas yksi kerta näkemässä esim. Bradd Pittiä tai Julia Robertsia hortoilemassa puoliunessa läpi jonkin köykäisen, megabudjettisen näytelmäelokuvan.

Toinen elokuva, jota on syytä suositella, on nimeltään Filth & Wisdom. Kyllä, tämä on juuri se Madonnan ohjaama elokuva, mutta se ei ole lainkaan umpihuono. Filth & Wisdom on melko perinteinen indie-elokuva, jossa nuoret kaupunkilaisaikuiset etsivät itseään individualistisesti, mutta löytävät itsensä yhteisöstä - tässä mielessä elokuva ei tarjoa mitään uutta. Joka tapauksessa sen pääosista löytyy kuitenkin mielenkiintoisia ja monesti hauskojakin hahmoja, etenkin mustalaispunklaulaja Eugene Hutz, joka esittää lähinnä itseään. Muita hyviä seikkoja elokuvassa ovat sen energisyys, sopivan tiivis kesto ja se, että sitä esitetään viihtyisässä Kesäkino Engelissä. Leudossa kesäillassa, kauniissa sisäpihassa vanhassa empire-korttelissa, raikkaan juoman ja tuolin alla tuntuvien metrojunien jyrähdysten saattelemana Filth & Wisdom ansaitsee juuri niin monta tähteä, kuin Kino Engelin purjekankaisen katoksen saumakohtien läpi voi illan pimetessä havaita. Viimeiset esitykset tänään ja huomenna, perjantaista alkaen uusi elokuva.

P.S. Osaisiko joku Bloggerin tekniikkaa tunteva lukija kertoa, miten saisin varsinaisesta tekstiosiosta (valkoinen tausta) leveämmän, jotta laajakuva-YouTube-videot näkyisivät kokonaan (ilman, että tapahtuu jokin peruuttamaton virhe ja blogi sekoaa ihan täysin)? Kiitos!

Tweet

"How many special people change?"

Useimmat opiskelutovereistani viettivät tämän kevätlukukauden vaihdossa jossain ulkomailla. En ole heidän paluunsa jälkeen ehtinyt vielä tavata heistä kuin paria, joten en voi vielä vetää mitään kattavia johtopäätkösiä siitä, muuttuvatko ihmiset vaihtovuotensa aikana, mutta se ei vaikuta täysin mahdottomalta. Oletukseni on, että vaihdossa ihmisistä tulee kenties hieman jotenkin rennompia: he saavat vaikutteita esimerkiksi etelä-eurooppalaisesta kulttuurista ja alkavat vieroksua kotimaista opintosuoritusputkimentaliteettiamme. Tiedän tapauksia, joissa on käynyt juuri näin.

Päinvastainenkin muutos on mahdollista. Kävin tänään erään vaihdosta palanneen kaverini kanssa aamiaisella ja kerroin muun muassa ajatuksestani viettää "välivuosi" ulkomailla sitten, kun olen saanut kaikki opintoni valmiiksi. Jotenkin oletin, että "maailmaa nähneenä" ja viime aikoina Suomen ulkopuolella asuneena ystäväni olisi jokseenkin samaa mieltä ja kenties suunnittelisi itse jotain samankaltaista. Hän sanoi kuitenkin aivan tosissaan, ettei "välivuosi" opintojen päättymisen jälkeen missään nimessä kannata, sillä "-- se näyttää huonolta papereissa". En ollenkaan ollut hahmottanut, että elämme tällä tavalla Stasin, KGB:n tai minkä tahansa Isonveljen hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa on tärkeää näyttää hyvältä "papereissa" - olin jopa lähellä suuttua.

Kenties ystäväni oli kuitenkin oikeassa. Sitä paitsi hän kertoi itsekin suhtautuvansa tällaiseen "portfolioyhteiskuntaan" jokseenkin kriittisesti - mutta näytti silti alistuvan sen vaatimuksille. Ehkä vaihtovuosi olikin muuttanut häntä vakavampaan ja vastuullisempaan suuntaan?

Tai ehkä olen vain itse muuttunut. Tällainen täysimittainen lomailukesä on saanut minut arvostamaan ennen kaikkea mielenrauhaa, hyvää oloa ja huolettomuutta. En niinkään jaksaisi välittää CV:istä, portfolioista, papereista, todistuksista ja suorituksista, koska viimeistään tämän kesän jälkeen olen vakuuttunut siitä, etteivät sellaiset asiat tee onnelliseksi.

Muuta: Kaikki aina haukkuvat Windowsia ja Microsoftia, mutta vastapainoksi täytyy kertoa tuotteesta ja yrityksestä myös jotain positiivista: lähetin tänään iltapäivällä Microsoftille sähköpostia tietokonettani kohdanneesta ongelmasta, ja yhtiön asiakaspalveluhenkilö soitti jo alkuillasta ja ratkaisimme ongelman yhdessä puhelimen välityksellä. Palvelu oli erinomaisen kohteliasta, kiireetöntä ja asiansa osaavaa. Haaste Mac-ihmisille: soittaako Suomen Apple takaisin jo samana päivänä? (Ja älkää sanoko, ettei Macissa koskaan edes ilmaannu mitään ongelmia!)

Tweet

Arctic Monkeys omistaa maailman

Arctic Monkeys - Crying Lightning

Arctic Monkeysin uusimman singlen musiikkivideo sai ensiesityksensä eilen ja videon perusteella on ehdottoman selvää, että tällä hetkellä Arctic Monkeys omistaa maailman, jossa me muut vain elämme. Näin tyylikkäitä, itsevarmoja, hyvännäköisiä ja innostavan kuuloisia bändejä ei tule vastaan kuin kerran vuosikymmenessä.

Videon idea on hyvin yksinkertainen: bändi soittaa veneessä vaihtelevan myrskysään vallitessa. Mutta ennen kaikkea toteutuksessa on kaikki aivan viimeisen päälle kohdillaan: vene on lavastettu kekseliäästi, yhtyeellä on asialliset takit ja rocktähtimäiset kampaukset, kappaleen tunnelma sopii jännittävästi videon värimaailmaan ja mukana on myös sopivia annoksia huumoria. Kitarasoolon aikana vedestä ilmestyvä kolossi on samanaikaisesti sekä kunnioitusta herättävä että totta kai huvittava. Lisäksi bändi veneessä -ajatus on mainio viittaus The Beatlesiin ja tavallaan Arctic Monkeys onkin positioimassa itsensä Beatlesin tavoin oman vuosikymmenensä kekseliäimmäksi, edistyksellisimmäksi ja ällistyttävimmäksi pop-yhtyeeksi.

Kuullessani Crying Lightningin ensimmäistä kertaa en vielä ollut täysin vakuuttunut sen erinomaisuudesta, mutta kuten parhaiden bändien parhaat biisit, se paljastaa itsestään uusia piirteitä, ulottuvuuksia ja koukkuja uusilla kuuntelukerroilla. Arctic Monkeys ei edelleenkään ole uransa aikana tehnyt toistaiseksi ainuttakaan väärää tai tyylitöntä liikettä, eikä sellaisia tällä menolla ole edes odotettavissa.

Uusi Arctic Monkeys -albumi Humbug ilmestyy 24.8.

Tweet

Kesän merkkejä

Olen ennenkin korostanut pienistä asioista nauttimista - ja korostan taas kerran.

Esimerkiksi niinkin tavalliset asiat kuin kauppareissu tai ruoanlaitto voivat tuoda monenlaisia ilon aiheita, jos niiden yksityiskohdat osaa nähdä oikealla tavalla.

Kun ulkona on sen verran viileää, mutta sen verran lämmintä, että t-paidalla tarkenee juuri ja juuri. Voi kävellä roskakatoksen kautta pyörätelineelle ja nauttia siitä, ettei ole kiire pyöräillä mihinkään. Katsoa kesän merkkejä käsivarsissaan: lievää rusketusta ja hyttysenpuremia. Muistaa viime hetkellä ostaa hiivan ja varajauhoja. Mikään ei ole vaikeaa, mikään ei ole väärää. Pizzanvalmistus kestää juuri yhden Definitely Mayben ja yhden Up The Bracketin verran. Keittiö on hiostuttavan kuuma, mutta Pepsi viileää ja huoneen puolella ovi apposen auki.

Tweet

Viikonloppu

Viime viikonloppuna oli hauskaa matkalla, mutta tänä viikonloppuna oli erittäin hauskaa kotona. Etenkin eilinen oli oikeastaan aivan täydellinen päivä: omatekemää pizzaa aamiaiseksi parvekkeella, rannalla makoilua, hampurilaisen kokkaamista päivälliseksi, vähän Jeeves & Woosteria, ruokalepo ja lukemista, uintipyrähdys (vesi oli lämpimämpää kuin ilma - todella hienoa!) ja päivän päätteeksi vielä kuutamon ja meren katselemista hyvän soittolistan kanssa. Sunnuntai oli suunnilleen samanlainen ja päättyi hienosti ukkosen jyrähdyksiin.

Olen tänä kesänä tuntenut oloni paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Iltaisin nukkumaan mennessä jopa odottaa seuraavaa päivää ja kaikkea hyvää, mitä silloin voi tapahtua. En ole tottunut sellaiseen. Toivon kovasti, että voisin tottua.

Tweet

Franz Ferdinand pahoinpitelee itseään

Franz Ferdinand - Can't Stop Feeling

Musiikkivideot ovat nykyisin melko tylsiä. Ne ovat toki keskimäärin erittäin tyylikkäitä, vauhdikkaita ja elokuvanomaisia, mutta kovin hauskat ideat ovat niissä harvassa.

Uusi Franz Ferdinand -video Can't Stop Feeling ei sen sijaan kärsi ainakaan ideoiden puutteesta: kolmen minuutin pätkä on täynnä jos jonkinmoista temppua sekä visuaalisesti että komediallisesti. Videon loppuosa on jopa aika rankkaa, kun bändin pojat vetävät itse itseään turpiin tai tulevat paiskotuiksi mm. irtojaloilla ja pehmonalleilla!

Pidän tästä videosta erityisen paljon siksi, että koko juttu perustuu ensisijaisesti hauskalle idealle, joka on viety niin pitkälle kuin mahdollista. Ruudun liike sopii nokkelasti yhteen musiikin kanssa ja kikasta on otettu kaikki mahdollinen irti. Ehkä video olisi tyylikkäämpi, jos ajatus olisi toteutettu vähemmillä variaatioilla, mutta nyt se on ehdottomasti hauskempi. Tuntuu, kuin Franz Ferdinand olisi kuvannut koko jutun kavereidensa kanssa kiertueen tauoilla! Tällainen kotikutoisuus on melko lämmittävää, sillä FF:n imago oli jossain vaiheessa muuttunut jo jotenkin viileäksi ja etäiseksi. Alex Kapranosilla on jopa päällään melko risainen jumpperi (sekä yhdessä kuvassa myös Village People -tyylinen nahkapoliisin asu)!

Harmi vain, ettei itse kappale tai Franzin uusin levy ole aivan yhtä mukaansatempaava, kuin tämä video.

Muuta: Shakira jatkaa uudella singlellään räikeän älyttömien kielikuvien viljelemistä. Hänen ensihitissään Whenever Wherever laukoma "Lucky that my breasts are so small and humble / So you don't confuse them with mountains" on jo täysiverinen outousklassikko, mutta uusi She Wolf -kappale ei jää verbaliikassaan tästä paljon jälkeen: "I'm starting to feel just a little abused / Like a coffee machine in an office"! Kai tämä on melko alentavaa niin hyväksikäytettyjen kuin kahviautomaattienkin kannalta?!

Tweet

Kaikki Suomen tyypit

Olen kai melko tyypillinen sosiaaliryhmäni ja sukupolveni edustaja siinä mielessä, että olen hyvin Helsinki-keskeinen. Viime vuosikymmenen aikana olen luultavasti matkustanut useammin Atlantin kuin Kehä III:n toiselle puolelle ja pääkaupungin ulkopuolinen Suomi nostaa mieleeni ajatuksia lähinnä Jarmo Korhosesta, eukonkannosta ja pesäpallosta (kyllä: kaikista samaan aikaan - ja ei: ei kovin miellyttäviä ajatuksia).

Viime viikonloppuna oli kuitenkin tarkoitus murtaa näitä ennakkokäsityksiä pienimuotoisella Suomen-kiertueella. Aurinkoisena perjantaiaamuna ahtauduimme ystävieni Kimmon (ei tämä Kimmo) ja Vesan kanssa pieneen Peugeotiin, jonka navigointilaitteeseen oli asetettu kurssiksi Jyväskylässä sijaitseva hauskan niminen Hotelli Amis. Reissun ensimmäinen virallinen matkafraasi oli "On the RUN!", jota toisteltiin jo Länsiväylän liittymässä. Matkan varrella poukkoilimme hieman minne sattuu ja lopullinen reitti osoittautukin jo melko kattavaksi siivuksi Suomea. Tässä matkakertomus paikkakuntien mukaan jaettuna:

Heinola: Vaikka Heinola sijaitsee vain 130 kilometrin päässä Helsingistä, siellä on jo aivan erilainen tunnelma kuin metropoliseudulla. Ihmiset kävelevät hitaammin, torimyyjillä on valtavat valikoimat itse veistettyjä penkkejä ja ranskalaisia perunoita sanotaan "ranuiksi". Pääraitilla sijaitsevan levykaupan omistaja oli kovasti juttutuulella ja antoi jopa 50% alennuksen alunperin kahden euron hintaisesta unohdetusta brittipop-klassikosta. Kirpputorifanaatikko Kimmo löysi käytetyn tavaran myymälästä hipster-uskottavat limenvihreät tekokuitushortsit ja torin laidalla sijaitsevasta kahviosta sai oikein mainiota mansikkapullaa. Heinola oli ainakin itselleni positiivinen yllätys: tunnelmallinen ja toimiva pikkukaupunki.

Mikkeli: Päijät-Hämeestä jatkoimme Etelä-Savon keskuskaupunkiin Mikkeliin. Kimmo ihastui paikkaan kovasti ja uhosi jopa muuttavansa sinne jonain päivänä! Omasta mielestäni Mikkeli oli jotenkin liian täydellinen: taivas oli liian kirkas, ruoho liian vihreää, rakennukset liian siistejä ja Mannerheim-patsas liian komea. Mikkeli oli kuin jonkilainen lavaste, hyvinvointivaltioutopian esittelykappale. Söimme kuitenkin torilla mahtavat lörtsyt (kehitin lörtsymainoksesta 'Lörtsyjä ja kukkoja' matkan toisen matkafraasin "Lörtz'n'cocks - lovin' it!") ja olimme lähellä ostaa Punavuori-trendikkään ironiset traktoripaidat.

Visulahti: Kesälomamme tarvitsi ehdottomasti lisää tahtia, joten Mikkelistä poistuttuamme poikkesimme Visulahteen, josta tahtia luvataan löytyvän. Normiperheiden karavaanarikesänviettomeininki alkoi ahdistaa hengitysteitäni jo parkkipaikalla, kun ensimmäiset paidattomat asuntovaununomistajat ilmaantuivat näkyviin. Olin selvinnyt jo 23 vuotta aivan hyvin vierailematta Visulahdella ja olen ajoittain jopa tuntenut kiitollisuutta siitä, ettei minua viety sinne lapsena, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Kimmo ja Vesa olivat aivan vakavissaan sitä mieltä, että olisivat lapsuudessaan varmasti nauttineet Visulahden nurmikoilla ja lammissa peuhaamisesta ja voisivat tulevaisuudessa harkita jopa vievänsä omat lapsensa sinne lomalle. Yritin ehdottaa, että myös esimerkiksi Rooma tai Tukholma voisivat olla mukavia lomapaikkoja, mutta minulle vakuutettiin, etteivät lapset oikein viihdy kaupunkilomilla. Eivät ehkä viihdykään, mutta viihtyvätkö aikuiset sitten Visulahdessa? Hypoteettisen lapset ja lomakohteet -keskustelun jälkeen nousimme kyytiin ilmaiseen Dinojunaan, joka kierrätti matkustajia Visulahden eri kohteiden (Dinosauria! Vahakabinetti! Vesipuisto!) välillä. Dinojuna oli rakennettu vanhan traktorin korille ja kulki reipasta kävelyvauhtia - oikein rauhoittavaa. Emme kuitenkaan maksaneet sisäänpääsymaksua mihinkään Visulahden eri kohteista, vaan pällistelimme vain porteilla. Tästä tulisi myös yksi matkamme jatkuvia teemoja...

Jyväskylä: Pulssini tasaantui heti Visulahdesta poistuttuamme ja aloin hyvillä mielin odottaa päivän varsinaista pääkohdetta eli Jyväskylää. Sinne kulkeva reitti on erittäin kaunis kimmeltävine järvimaisemineen ja sympaattisine taukopaikkoineen. Kokeilin eräässä tienvarsikahviossa muikku-pekoni-juusto -leipää; se oli melkoinen haaste verisuonille, mutta silti erittäin hyvää ja suolaista. Jyväskylään saavuttuamme löysimme Hotelli Amiksen helposti kauniilta paikalta Harjun vierestä ja kirjauduimme sisään. Kesähotelli toimii siis ammattikoulun asuntolan tiloissa, mikä kuulostaa melko ankealta, mutta oli aivan yllättävän siistiä ja mukavaa. Pienen hengähdystauon jälkeen lähdimme kaupungille, mitä varten olimme saaneet menovinkkejä jyväskyläläiseltä tutultamme. Pizzeria Marian luomukset olivat ainakin kokonsa puolesta huippuluokkaa: Vesa ei jaksanut hotkia edes kaikkia falafelejään loppuun asti ja Kimmokin sai pizzastaan vielä puolet hotellille viemiksiksi.

Kesäasussaan Jyväskylän kätevän pieni keskusta oli lähes kokonaan terassintäyteistä baarikatua ja tunnelma oli kuin Rhodoksella. Yleisesti yliarvostetun Alvar Aallon väsäämä ruutuasemakaava oli erittäin toimiva ja suunnistaminen oli helppoa kuin Manhattanilla. Shaker-drinkkibaarissa soitti harvinaisen omaperäinen DJ, joka ei niinkään miksannut kappaleita yhteen kuin vain soitti niitä peräkkäin. Etenkin Kimmo itse taitavana levynjenpyörittäjänä oli tästä hieman ihmeissään. Muutenkin meille suositeltu Shaker tyhjeni jotenkin yhtäkkisesti heti, kun me saavuimme sinne, ja suurin osa asiakkaista vaihtoi osoitetta kadun toisella puolella olevaan Kharma-klubiin, joka on ainakin jonon pituudesta päätellen Jyväskylän suosituin menopaikka tällä hetkellä. Suosiota selittää varmasti myös se, että Kharman sisäänpääsyikäraja näytti olevan 16 v. Me jätimme Kharman kuitenkin oman onnensa nojaan ja suuntasimme takaisin Amikseen yöunille. Aamupalan (jonka eräs hotellin rock-henkinen asukass nautti muiden ruokailijoiden iloksi ilman paitaa) jälkeen saimme matkan ensimmäisen yllättävän asiakaspalvelukokemuksen:

Kimmo receptionistille: "Anteeksi, voitaisiinko saada yksi rulla vessapaperia meidän huoneeseen?"

Vastaanottohenkilö: "Tehän ootte lähössä ihan just?"

Kimmo: "Joo..."

Vastaanottoneiti: "Ja vielä haluatte --?"

Kimmo: "Öö... joo?"

Lopulta saimme kuitenkin arvokkaan paperirullan ilman enempiä yksityikohtaisia selvityksiä siitä, mihin sitä käytettäisiin. Ihmettelevällä äänellä lausutusta heitosta "Ja vielä haluatte?" tuli matkan kolmas vakiofraasi. Hotellista poistumisen jälkeen Kimmo kierteli vielä paikallisilla kirpputoreilla, Vesa etsi pankkiautomaattia ja itse ylläpidin demokratiaa osallistumalla paikallisen valokuvausliikkeen "Jyväskylän kaunein vauva" -äänestykseen. Kilpailun taso oli erittäin kova, lähes kaikki vauvat näyttivät kuvissa aivan mielipuolisilta (tai hellyyttävän omaperäisen söpöiltä, jos pitää pikkulapsista). Eräs kilpailija tosin oli tainnut tulla ilmoitetuksi väärään sarjaan, sillä hän oli luultavasti vähintään 8-vuotias. Tarkoitukseni oli äänestää vauvaa numero 49, joka farkkuhaalarissaan, lyhyessä hiusmallissaan ja punk-henkisessä ylähuuli-irvistyksessään näytti aivan joltain Auf Wiedersehen, Pet -sarjan duunarihahmolta. Muistin kuitenkin raksavauvan numeron väärin ja ääneni meni numerolla 48 poseeranneelle pienelle maatilanisännälle. Jos siis piipahdatte lähiaikoina Jyväskylässä, antakaa puolestani vielä yksi tasoitusääni vauvalle numero 49!

Ähtäri: Helteisenä Jyväskylänjälkeisenä aamuna päätimme, että seuraavan illan päätepisteemme tulisi olla Vaasa. Reitin varrella ajauduimme kuitenkin muutamaan muuhunkin mielenkiintoiseen paikkaan, joista ensimmäinen oli Ähtäri. Tie Ähtäriin oli tupaten täynnä matkailuvaunuja, joista ohi pääseminen oli äärimmäisen hankalaa ja alkoi jopa käydä hieman muuten aina rauhallisen Kimmon hermoille. Suurin osa karavaanareista kuitenkin poistui tieltä Pientalomessujen parkkialueen kohdalla, mikä oli meille helpotus mutta taas toisaalta yleisellä tasolla kauhistuttavia ajatuksia herättävä muistutus siitä, mitä ihmiset yleensä elämillään tekevät. Itse emme olleet vielä talopaketin tarpeessa, mutta Ähtärin kuuluisassa villieläinpuistossa emme silti voineet olla pysähtymättä. Tai siis itse asiassa pysähdyimme jälleen sen portille. Kenelläkään ei oikein ollut haluja maksaa €20 siitä, että saattaisi nähdä ilveksen tai mäyrän kotioloissaan. Sisäänkäynnin vieressä oli kuitenkin ilahduttavan kekseliäästi photoshopattu mainos, jossa karhu söi suurella antaumuksella pizzabuffet-pöydästä. Se toi mieleen gangsta-rap -levyn kannen ja varmasti buffet-ravintolan tunnelmakin olisi ollut melkoisen karhumainen. Poistuimme kuitenkin eläinpuistosta sadekuuron saattelemina ja hurautimme lyhyen matkan päähän Ähtärin keskustaan.

Ähtärin keskusta oli kuin vanhasta villin lännen tarinasta: autio, matalien rakennusten reunustama lyhyt kylänraitti, jota pitkin kuivuneet kaktuspallot pyörivät tuulenpuuskien mukana. Tai no... kaktuksia ei ehkä ollut. Oli kuitenkin jälleen Kimmoa kiinnostanut kirpputori ja sen vieressä minua ja Vesaa kiinnostanut jäätelökioski, jossa kesätyöläinen pyöräytti aivan valtavan kokoiset pallot. Jäätelön suuruus jätti muuten hieman surullisesta Ähtäristä oikein positiivisen maun ja toivonkin mielessäni, että Ähtäri jaksaa tsempata omalla linjallaan myös jatkossakin.

Tuuri: Reitti kohti Vaasaa kulki tietenkin maineikkaan Tuurin kyläkaupan kautta. Vaikka Vesa Keskisen tyylitajua voikin kritisoida kovinkin sanankääntein, ainakin mies on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä ja luonut keskelle ei-mitään menestyvän businessimperiumin. Jättimäisine hevosenkenkineen, linnantorneineen ja kilometrikaupalla jatkuvine käytävineen kyläkauppa on nähtävyys, joka vetää puoleensa bussilasteittain shoppailijoita. Sieltä on hyvin vaikea lähteä pois tyhjin käsin: nyt mukaan tarttui loisteliaan Kyllä Jeeves hoitaa -sarjan kaikki neljä kautta DVD:llä. On todella hienoa, miten Keskinen rakentaa itsestään kulttihahmoa: kaupassa on lasivitriinissä esillä miehen oma "kultainen HIM-vyö" ja kaupan vieressä ilmeisesti Keskisen oma kotitalo suihkulähteineen ja yksisarvispaitsaineen. Pohjanmaalla kaiken pitää olla suurta! Itse kyllä pidän Pohjanmaasta kovasti. Siellä on aivan eri tunnelma kuin esimerkiksi Savossa tai Keski-Suomessa. Pohjanmaalla taivas on jotenkin suurempi, mutta matalammalla. Siellä on tilaa visioille, joista Keskisen kyläkauppa on oiva osoitus.

Seinäjoki: Koska Seinäjokikin oli reittimme varrella ja kyseessä oli sentään Tangomarkkina-viikonloppu, emme voineet välttää tangokaupungin imua. Saapuessamme Seinäjoen tylsään keskustaan, joka on Mikkelin, Jyväskylän ja käytännössä minkä tahansa suomalaisen paikkakunnan tapaan täynnä tavanomaisia Rossoja, Dressmanneja ja S-Marketteja (tämä on oikeasti Suomen rumin olemus: elämme vaihtoehdottomassa monopolikulttuurissa!), tunnelma oli erittäin uhkaava: yöntummat ukkospilvet roikkuivat kaupungin yllä ja räyhäävät häjyporukat kiertelivät keskustaa kovaäänisillä avoautoillaan. Karaoketeltassa oli käynnissä Tangokaraoke-kilpailun suuri finaali ja Tangobasaarissa esillä monenmoista tangoon liittymätöntä rihkamaa. Varsinainen tangofinaali kuitenkin käytiin keskustan ulkopuoleisessa sisäareenassa. Jälleen kerran seisahduimme sisäänpääsyporttien eteen, emmekä lunastaneet tietämme Tangokadun tanssitaivaaseen. Tulipahan kuitenkin tämäkin legendaarinen Suomen kesäkohde nähtyä: nyt olimme keränneet vyöllemme jo melko monta kesäpaikkaa hyvin lyhyessä ajassa. Täysin tangoitta emme kuitenkaan jääneet, vaan saimme tangoannoksemme vielä myöhemmin samana iltana...

Vaasa: Laihian lähistöllä nautitun huoltoasemalehtipihviaterian (matka- ja kesäklassikko - mutta missä oli maustevoi?!) jälkeen poimimme navigaattorista vaasalaisten hotellien osoitteita ja aloimme soitella. Kaikki linjat tuuttasivat varattua, mutta jonkin ajan kuluttua Hotelli Vaakunasta vastattiin. Kolmehenkiselle seurueelle olisi tarjolla enää huone, joka sijaitsee suoraan hotellin yökerhon alapuolella. Homma kuulosti hieman arveluttavalta, mutta koska saimme neuvoteltua mukavan alennuksen, suostuimme mahdollisesti meluhaittaiseen järjestelyyn. Välillä yllätyn oikein itsekin siitä, mitä suustani pääsee: kun hotellivirkailija kysyi minulta puhelimessa, haluammeko erilliset sängyt, huomasin vastaavani "Mahdollisimman erilliset, kiitos!" Hotelliasianainen heitti huvittuneena arvanneensakin, ettei kyseessä ole pariskunta.

Vaasan keskustaan saavuttuamme huoneemme osoittautui itse asiassa aivan mainioksi: se sijaitsi korkealla kahdeksannessa kerroksessa aivan Vaasan ytimessä. Rentouduin automatkan rasituksista kylvyssä sillä välin kun Kimmo ja Vesa katsoivat televisiosta Baywatchin. "Chocolate cake" oli ohjelman tekstityksessä ilmeisesti käännetty muotoon "tomaattikakku", mutta muuten tarina Mitchin pojan Hobien kasvukivuista ja oikeanlaisen ystäväpiirin valinnasta oli erittäin opettavainen ja liikuttava. Baywatchin jälkeen olikin sitten aika vaihtaa kanavaa ja katsastaa Tangomarkkinoiden "superfinaali". Suureksi iloksemme voiton vei tumman komea Amadeus, joka otti palkintonsa vastaan juontaja Peltsiltä (kaikkeen se Peltsikin joutuu!) lupaamalla olla aiheuttamatta kohuotsikoita iltapäivälehtiin. Tangomarkkinoilla on siis selvästi gangsterimaine, kun voittajankin suhteen ensimmäinen oletus on heti potentiaalisissa tabloidiskandaaleissa.

Kylpy- ja televisiosession jälkeen valmistauduimme uloslähtöön kysymällä Vaasa-vinkkejä paikalliselta kaveriltamme. Sattuvasti toinen kahdesta hänen suosittelemastaan menomestasta oli juuri kattomme yläpuolella sijaitseva hotellin klubi. Arvelimme kuitenkin saavamme kotiyökerhostamme tarpeeksemme vielä myöhemmin yöllä, joten kaupungin mukavassa ja melko persoonallisessa keskustassa suoritetun pienen kävelykierroksen jälkeen suuntasimme Crystal Lounge -nimiseen baariin torin laidalla. Kaverimme neuvoa noudattaen tilasimme Apple Pie -drinkit, jotka sisälsivät lähinnä kanelia ja jäätelöä ja olivat maukkaita mutta sulaessaan erittäin sotkuisia. Jäätelötahraista pöytäämme hävetessämme viereemme istahti kolmen keski-ikäisen naisen joukko. He tarttuivat keskusteluumme Michael Jacksonista ja musiikkiaiheeseen liittyen yksi heistä kertoi "oppineensa bluesin viime kesänä". Tätä hieman omituista kertomusta seurasi pian laulunäyte: ei kuitenkaan bluesia, vaan jotain Suomi-iskelmää syvän katseen saattelemana. Naurua oli vaikea pidättää, mutta jotenkin onnistuimme pysymään vakavina ja antamaan kehut vibratosta.

Luulin illan huippukohdan tulleen ohitetuksi jo tässä vaiheessa, mutta luuloni osoittautui vääräksi: sekalaisen seurueemme pöytään saapui nyt naisten hyvä tuttu, kampaajamestari Peter. Ruotsin-vuosiensa aikana Peter oli kuulemma käsitellyt jopa prinsessa Madeleinen hiuksia ("Madde on kiva tyyppi!"). Kysyin Peteriltä, miten saisin itselleni "Paul McCartneyn vuoden 1966 hiukset" ja sain vastaukseksi erittäin asiantuntevia leikkaus- ja värivinkkejä sekä myös sormin suoritetun hiuslaatutarkistuksen. Huojennuksekseni Peter kertoi, etten ole (ainakaan vielä) kaljuuntumassa - pyörteeni sijainti vain tekee hiukseni hieman litteiksi. Päätäni sormeiltuaan Peter kysyi pituuttani ja saatuaan vastaukseksi 183 senttimetriä ilmoitti minun olevan "miehen mitoissa". Mukava kuulla! Peter kysyi tätä siksi, että hän on pian avaamassa Vaasaan uutta salonkia, jonka alkutaivalta hän aikoo juhlistaa muotinäytöksellä, johon sopisin kuulemma erinomaisesti malliksi. Olin hämmentynyt ja immarreltu sekä tietenkin melko tyytyväinen. Yritin ehdottaa Peterille, että myös Kimmo ja Vesa olisivat komeina nuorina miehinä hyviä mallikandidaatteja, mutta tämä vastasi aivan tosissaan "Ei, teistä kolmesta selvästi vain yksi on sopiva malliksi." Sain tästä mukavasti kuittailun aihetta koko loppumatkaksi! Vaihdoimme Peterin kanssa yhteystietoja - nähtäväksi jää, kuuluuko miehestä mitään ja pääsenkö todellakin syksyllä catwalkille.

Ensikohtaamiseni glamour-maailman kanssa oli sen verran kuluttava, että huoneeseemme päästyämme nukahdin välittömästi yläkerrasta kantautuvasta mökästä huolimatta. Aamulla söimme hotelliaamiaisen hyvin oudossa ympäristössä: täysin pimeässä Amarillo-ravintolassa länkkäri- ja meksikolaiskrääsän ympäröimänä. Ennen lähtöä tuijotimme televisiosta vielä hetken Pohjanmaan alueellista Sub-chattia, jossa kovinta keskustelua herättivät tietenkin "Tango-Amadeus" sekä puukot. Kovin pohojalaasta! Paras näkemämme viesti oli kuitenkin luultavasti herkässä iässä olevan nuoren lähettämä: "Saako jonkun mielestä minkkejä tappaa turkkeja varten? Yhteen turkkiin menee 100 minkkiä! P.S. Kuka muu ei jaksa enää odottaa uutta Harry Potter -filmiä?"

Kurikka: Vaasasta poistuessamme päätimme, että Suomen-kiertueemme viimeisen päivän ohjelma olisi kotimatka Tampereen kautta. Vaasan ja Tampereen välillä on käytännössä täysin tyhjää eikä lainkaan kiinnostavia pysähdyspaikkoja, mutta ajoimme silti legendaarisen Juha Miedon kotipaikkakunnan Kurikan läpi. Mietohan on tällä hetkellä ajankohtainen etenkin siitä syystä, että hän edustaa Keskustapuoluetta Hymy-lehden sivuilla ilkialastomana saunoen Mikko Kivisen, Frederikin ja naisstripparin kanssa. Missäköhän huuruissa Hymyn toimitus on keksinyt koota tällaisen porukan yhteen? Ja miksi Mietaan poliitikonkykyjä ei ole kyseenalaistettu jo ennen tätä eikä ilmeisesti kyseenalaisteta nytkään? Julkkisehdokkaiden ottaminen mukaan vaaleihin on aivan järkyttävän kylmäveristä peliä: puolueet haalivat mukaan ääniä keräämään Miedon kaltaisia täysiä pellejä ja myyvät sielunsa Seiskalle, jotta vain saisivat hallituspaikkaan oikeuttavan äänimäärän.

Hämeenkyrö: Matkalla kohti Tamperetta Kimmo halusi kokea karavaanarimaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yritti kättä heilauttamalla saada vastaantulevia matkailijoita tervehtimään itseään. Jokainen asuntoautokuski tervehtii toistaan, mutta Kimmoa ei tervehtinyt kukaan. Olimme maantiehylkiöitä. Pysähdyimme Kimmoa lohduttaaksemme navettakirpputorille, jossa maatalon emäntä myi isännän haalimaa roinaa vedenkeittimistä ja matkalaukuista akvarellitaulujen ja autonosien kautta tuulipukuihin ja toimistotarvikkeisiin. Itse ostin "nimikumin" (en löytänyt Peteä, joten ostin Markun), Vesa nappasi mukaansa tietokilpailupelikortit ja Kimmo löysi kasan vanhoja vinyylilevyjä sämpläystarpeiksi. Hämeenkyrössä pysähdyimme kahvia ja pullaa varten marketin pihalla sijaitsevalle kioskille, jossa ystävällinen naismyyjä ilmoitti meille pullien olevan eilispäiväisiä, jäätelön sulaneen pakastimeen ja munkkien olevan siinä kunnossa, ettei hän suostu niitä edes myymään. Se oli mahtavaa palvelua: Helsingissä kaikkea tätä pitäisi kysyä erikseen, mutta Pirkanmaalla koko informaatio paljastetaan heti kättelyssä! Pullakin oli itse asiassa aivan maistuvaa: isoa ja kanelista. Kioskin seinillä mainostettiin pian koittavia Hämyvestareita ("Kesän odotetuin tapahtuma Hämeenkyrön jäähallin parkkialueella!"... mikäköhän on toiseksi odotetuin tapahtuma Hämeenkyrön jäähallin parkkialueella?), joilla soittavat mm. suosikkiyhtyeen Teräsbetoni, Uniklubi, Yölintu (ei sentään onneksi Yö!), Paula Koivuniemi sekä Popeda. Tampereen läheisyys tuntui jo täällä.

Tampere: Saavuimme Näsinneulan katveeseen hyvin tamperelaisissa tunnelmissa: maantienvarren infotaulu markkinoi Tapparan otteluita ja paikallisradio 957 soitti Guns'N Rosesia. Se tuntui hyvin tampereelta. Jälleen kerran olimme saaneet paikalliselta ystävältämme tietoa Tampereen tärkeimmistä matkakohteista ja neuvon perusteella suuntasimme lounaalle maineikkaaseen kiinalaiseen ravintolaan kirkon lähettyvillä. Jo kolmen askeleen päässä ravintolan ovesta paikan yltiöystävällinen emäntä sai meidät suostumaan valitsemaan buffet-lounaan, vaikka emme edes tienneet muista vaihtoehdoista. Palvelu oli todella ystävällistä, mutta ruoka melko yhdentekevää: myöhemmin illalla mietin, mitä olimmekaan aiemmin päivällä syöneet, enkä ollenkaan muistanut koko paikan olemassaoloa. Melko rehvakkaasti emme kierrelleet Tampereella muutoin lainkaan, vaan kiinalainen seisova pöytä oli ainoa kokemamme kohde tässä Mikko Alatalon ja Timo Jutilan kaupungissa. Koti-ikävä alkoi jo painaa, mutta Suomea oli vielä kokematta ainakin parin kohteen verran...

Ideapark: Tampereen lähettyvillä Lempäälässä sijaitseva jättikauppakeskus Ideapark on viime aikoina ollut niin suuren kohun keskellä, että oli pakko tarkastaa, mistä koko hommassa on kyse. Ja kysehän on tietysti kamalasta, lentokentän kokoisesta kauppakeskusmörskästä keskellä peltoa moottoritien laidalla. Tämä on todellista mattivanhas-Suomea: samat Dressmannit ja H&M:t kuin kaikissa keskipientä suuremmissa suomalaiskaupungeissa, mutta yhteen valtavaan moottoritienviereiseen mötikkään paketoituna. On se niin kätevää! Ideaparkissa iski jälleen hieman Visulahti-fiilis: Miksi tällaista pitää olla olemassa? Kuka tänne oikein tulee? Miksi minä olen täällä? Milloin pääsen pois? Suomi voisi luontonsa ja ihmistensä puolesta olla oikein kaunis paikka, mutta kaiken alleen jyräävä bonuskortti-kulttuuri ja teholaatikkoarkkitehtuuri vievät tältä potentiaalilta kaiken pohjan. Surullista. Ostin silti Clas Ohlsonilta juustohöylän.

Puuhamaa: Emme kuitenkaan voineet päättää matkaa järkyttävään Ideapark-itsesääliin, vaan Kimmon syntymäpäivän kunniaksi kurvasimme vielä hänen lapsuusmuistojensa kultaaman Tervakosken Puuhamaan kautta. Itsehän vältyin pienenä myös Puuhamaassa käynniltä ja olen tässä blogissa esittänyt erinäisiä, myöhemmin oikeastaan vääriksi osoittautuneita teorioita tuon paikan aiheuttamista seurauksista, mutta Visulahden, Ähtärin eläinpuiston ja Tangomarkkinoiden tapaan Puuhamaakin oli pakko viimein kokea, kun tällaisella Suomi-reissulla nyt kerran oltiin. Loppujen lopuksi Puuhamaa-pyrähdys osoittautui yhdeksi turneemme viihdyttävimmistä tapauksista. Emme taaskaan halunneet tähänkään kesäkohteeseen varsinaisesti porttia pidemmälle, mutta saavuimme Puuhamaahan juuri sulkemisajan jälkeen ja portit olivat apposen auki, joten ajoimme suoraan sisään. Sovimme keskenämme, että jos joku tulee häätämään meitä pois, esitämme olevamme ruotsalaisia turisteja. Jonkin aikaa Puuhamaan ihmeitä tutkiskeltuamme golf-autolla liikkunut lyhythiuksinen nainen kurvasikin luoksemme ja ilmoitti lempeän tiukasti: "Nyt ulos täältä!" Sopimuksestamme kiinni pitäen Kimmo ihmetteli naiselta "Vad? Vad säger du?", jolloin täti heitti kansainvälisen täsmärepliikkinsä: "Out. Now!" ja kaasutti Puuhamobiilillaan tiehensä. Tästä saimme vielä yhden mieltä ylentävän asiakaspalvelukokemuksen ja reissun viimeisen matkafraasin. Koimme myös olevamme aika cooleja tultuamme heitetyksi ulos Puuhamaasta.

Tervakoskelta ajoimme suoraan Helsinkiin ilman enempiä pysähdyksiä. Suomi - tai ainakin se osa, jota ehdimme Suomesta tällä matkalla nähdä - oli osoittautunut leppoisaksi, asuntoautojen täyteiseksi, parhaimmillaan omaperäisen oudoksi ja huonoimmillaan ketjumaisen tylsäksi paikaksi. Kimmo piti eniten Mikkelistä, Vesa Jyväskylästä ja minä Vaasasta - jokaiselle jotakin. Lörtsyt, ranut, pullat, lehtipihvit, hotelliaamiaiset ja karkkipussit tuntuivat vatsassa ja erilaiset oudot ihmiset ja kokemukset päässä ja sydämessä. Omasta kotimaastaankin voi aina oppia vielä paljon uutta ja Helsingin ulkopuolellekin kannattaa ehdottomasti uskaltaa ainakin kerran kesässä! Paljon on vielä näkemättäkin: Lappi ja Länsi-Suomi jäivät tällä kertaa reitin ulkopuolelle.

Out. Now.

Tweet

Arctic Monkeysin paluu

Upouusi Arctic Monkeys -single Crying Lightning soitettiin brittiradiossa eilen ensimmäistä kertaa. Kappale jatkaa yhtyeen edellisellä levyllä löytämäänsä melko tummanpuhuvaa, jopa pahaenteistä linjaa. Alex Turnerin laulutyyli on entistä pehmeämpi ja taitavampi ja rumpali Matt Helders on edelleen tämän hetken kekseliäimpiä rockrumpaleita.

Arctic Monkeysin linjaan ilmeisesti kuuluu, että albumien ensimmäiset singlet eivät koskaan ole niitä aivan ilmeisimpiä ja tarttuvimpia kappaleita, ja myös Crying Lightning vaatii muutaman kuuntelun ennen kuin sen idea avautuu oikeastaan ollenkaan. Kun biisin olemus vihdoin alkaa valottua, se vakuuttaa vähäeleisyydellään ja itsevarmuudellaan. Kitarariffi on perinteistä yksinkertaista Arctics-tyyliä ja sanoitus Turnerille tuttua verbaaliakrobatiaa. Crying Lightning voisi sijaita bändin edellisellä Favourite Worst Nightmare -levyllä esimerkiksi Do Me A Favourin ja This House Is A Circusin välissä.

Crying Lightning ei missään nimessä ole tämän vuoden yllättävimpiä tai mukaansatempaavimpia julkaisuja, mutta ainakin itse pidän Arctic Monkeysin ominaistyylistä niin paljon, ettei tätäkään voi vastustaa. Yhtyeen kolmas studioalbumi Humbug julkaistaan elokuussa ja omat odotukseni sen suhteen ovat erittäin kovat. Arctic Monkeysissä erityisen kunnioitettavaa on se, ettei bändi ole koskaan yrittänyt erikseen miellyttää ketään (no... mitä nyt vähän P. Diddya) ja Crying Lightning vahvistaa tätä linjaa entisestään.

Kappaleen voi kuulla esimerkiksi YouTubesta, Hype Machinesta tai ostaa iTunesista.

Muuta: Tajusin vasta tänään, että Spotifyssä on totta kai myös klassista musiikkia. Sivistin aamupalan ohessa itseäni Bachilla. Se oli todella hienoa.

Tweet

Linnanmäki!

Olin pienempänä innokas huvipustoissa kävijä: Linnanmäelle oli aivan pakko päästä joka kesä, Särkänniemi kuului aina Tampereen-vierailujen ohjelmistoon, unelmoin kovasti pääsystä Pariisin Disneylandiin ja jopa Vaasan Wasalandia teki suuren vaikutuksen.

Joskus ala-asteen lopussa innostus kuitenkin lopahti, enkä vieraillut huvipuistoissa yli 10 vuoteen. Viime syksynä tehty pikavisiitti Linnanmäen Valokarnevaaleilla kuitenkin herätti huvipuisto- tai ainakin Lintsi-kiehtovuuden kuitenkin uudelleen ja eilinen vierailu vahvisti tätä entisestään.

Huvipuistossa on aikuisena itse asiassa paljon hauskempaa, kuin lapsena: Lintsi-päivään voi suhtautua rennosti ilman suurempia paineita, kun sitä ei enää välttämättä pidä kesän kohokohtana, vaan ainoastaan hauskana parin tunnin illanviettotapana. Nyt vanhempana osaa myös keskittyä laitteisiin paremmin ja priorisoida ne tärkeysjärjestyksessä esimerkiksi pehmiksen tai hattaran yläpuolelle. Kaiken kaikkiaan huvipuistossa on 23-vuotiaana jostain syystä enemmän huvia ja vähemmän vakavuutta, kuin 10-vuotiaana.

Jännyyskynnykseni on hyvin, hyvin matala, joten saan suurta nautintoa myös hieman "laimeammista" laitteista. Esimerkiksi Viikinkilaiva on minulle jo lähes liian hurja - Vuoristorataan en ole koskaan edes uskaltautunut. Suurin suosikkini on ehdottomasti Mustekala, mutta myös Raketin pienoisversio HipHop sekä vanhassa vesitornissa kulkeva Linnunrata ovat juuri sopivan (vähän) rajuja omaan makuuni. Eilen kävin HipHopissa kolme, Linnunradassa neljä ja Mustekalassa kolme kertaa - Viikinkilaivassakin pari, vaikka kummallakin kerralla pelotti hiukan. Sain myös Vekkulan suoritettua kunnialla loppuun asti ja korjattua näin trauman, joka minulle jäi keskeytettyäni reitin edellisellä Vekkula-käynnilläni n. 10-vuotiaana.

Elinen oli loistava päivä käydä Linnanmäellä, sillä sää oli osittain sateinen ja viileä, joten puisto ei ollut tupaten täynnä, vaan oikeastaan jopa hämmästyttävän tyhjä. Puistossa työskentelevä opiskelutoverini tiesi kertoa, että tämä kesä on ollut muutenkin aikaisempia kesiä hiljaisempi. Joka tapauksessa Linnanmäki taitaa silti olla yhä Suomen suosituin matkailukohde. Itsekin taidan suunnata sinne tänä kesänä vielä toisenkin kerran, mutta Särkänniemi ja Wasalandia tuskin mahtuvat kesäohjelmaani uudelleenpuhjenneesta huvipuistokiinnostuksestani huolimatta.

Tweet

Hey, big spender

Tällä viikolla tuhlasin 1700 euroa puolessa sekunnissa.

Törmäsin kaverini autolla liikennemerkkipylvääseen, kun olin peruuttamassa parkkipaikalla 500 metrin päässä kotoa. Rahanmenon ääni kuulostaa jotakuinkin rikki rutistuvalta muoviämpäriltä. Merkkikorjaamon arvio puskurin ja takakulman eheyttämisestä oli tosiaan 1700 euroa.

Onneksi vakuutusasiat olivat huippukunnossa ja taidan luultavasti selvitä vain enintään 300 euron omavastuuosuudella. Kaikkein nolointa tässä on kuitenkin autoaan lainanneelle ystävälleni aiheutettu haitta mm. vakuutuspaperien selvittelyineen ja korjaamoaikojen varaamisineen. Ystäväni ei myöskään vaikuttanut lainkaan vihaiselta, vaan ymmärsi tilanteen todella hyvin. Minulla oli silti varsinkin parina ensimmäisenä tömäyksen jälkeisenä päivänä asian suhteen todella huono omatunto.

Nyt kolari vaikuttaa jo jotenkin kovin kaukaiselta asialta, aivan kuin se olisi tapahtunut vain unessa. (Tähän ehkä vaikuttaa se, ettei mukiloitu auto ole enää oman parvekkeeni alla, vaan jo omistajansa kotipihalla.) Valitettavasti tapahtuma ei kuitenkaan ollut unta - ja herätys tapahtuu viimeistään silloin, kun laskuja aletaan tosissaan maksella.

(Tosin nyt kesällä en ole jaksanut olla kovin huolestunut rahasta. Tärkeintä on, että ulkona paistaa aurinko ja pakastimessa on jäätelöä. Rahaa ei edes kulu, kun makaa kaiket päivät rannalla. Ja jos täytyy ajaa kolari, on parasta ajaa juuri tällainen kolari: ilman henkilövahinkoja.)

Tweet

Hyviä heinäkuussa

Viime aikoina olen nauttinut mm. seuraavista asioista:

Pastanjauhantaa-blogin pizzataikinaresepti. Itse tehty pizza on aina maailman parasta, mutta hyvää taikinareseptiä on vaikea löytää. Tämä on kuitenkin aivan täydellinen: helposti ohueksi kaulittava ja rapean maukkaaksi paistuva. Pidän myös siitä, että reseptin ohjeet ovat hyvin yksityiskohtaiset, joten hieman suurpiirteisemmällekään kokille ei jää mitään epäselväksi. Tämä on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen pizzaresepti!

Pysytään ruoka-aiheessa. Sinuhe-jälkiuuniruisleipäpalat ovat poikkeuksellisen aidon makuisia; intensiivisen rukiisia, mutta silti jopa aavistuksen verran makeita. Lisukkeekseen ne eivät tarvitse muuta kuin voita (oikeaa voita) tai pestoa - yksinkertaiset ja selkeät maut tukevat toisiaan.

Jälkiruokapuolelta on hehkutettava Kotijäätelöä eli Jäätelöautoa. Ehkä Jäätelöauto-innostus on vähän 90-lukulainen juttu, mutta konsepti on edelleen todella toimiva. Omalla kotikadullani jäätelöauto pysähtyy juuri ulko-oveni eteen kerran kahdessa viikossa - mikäs sen kätevämpää (tosin kaksi viikkoa on liian pitkä väli)! Koska jäätelöauton ideassa tärkeintä on ehkä helppous, olisi luultavaa olettaa, etteivät firman jäätelöt pärjää tavallisista kaupoista saataville merkeille, mutta itse asiassa monet jäätelöauton jäätelöt ovat aivan huippuhyviä. Omat suosikkini ovat klassinen Sandwich ja katu-uskottavasti nimetty Smack. Hyvä puoli jäätelöauton jäätelöissä on myös se, että koska ne myydään suurissa pakkauksissa, niitä ei ehkä arvosta samalla tavalla, kuin muita jäätelöitä, eikä turhaan säästele niitä. Jos pakastimessa on vaikkapa Classicia tai Totallya, niitä ei jotenkin kehtaa syödä montaa päivässä, mutta Smackia voi vetää vaikka kuinka paljon. Mikään ei ole parempaa, kuin pitää rannalla makoilusta pieni tauko, käydä sisällä lisäämässä aurinkovoidetta ja napata mukaansa virkistävä Smack paluumatkaa varten!

Ja viimeinen syömiseen liittyvä, maininnan ansaitseva asia tällä kertaa: omatekoinen jäätee. Jäätee on parhaimmillaan yksi virkistävimmistä ja nautinnollisimmista juomista, jopa aivan Pepsin tasoa. Oikein hyvää jääteetä ei kuitenkaan saa kovin usein (mielestäni valmiista jääteistä parasta on Liptonin, mutta sitä ei tällä hetkellä myydä Suomessa. Esim. Nestlét ovat jotenkin ylimakeita.). On siis paras tehdä jääteensä itse. Tässä helppo ohje oikein virkistävään jääteehen (1 litran annos):

• purista kannun pohjalle mehut kahdesta limestä
• kaada päälle reilu määrä sokeria (oman maun mukaan - vinkkinä kuitenkin, että sokeria tarvitaan enemmän kuin ensin voisi luulla)
• laita kannun reunalle roikkumaan kaksi pussia hyvää teetä (esim. Twiningsin Prince of Wales on tähän tarkoitukseen sopivan vahvaa ja silti pehmeää)
• keitä 1 litra vettä esim. vedenkeittimessä, kaada se kannuun (lasisessa kannussa on tässä vaiheessa ehkä hyvä pitää jotain metallista instrumenttia, ettei lasi halkea)
• sekoita kunnolla, puristele teepusseista kaikki mahdollinen maku, anna jäähtyä (tässä kestää melko pitkään), laita jääkaappiin
• muutaman tunnin jälkeen jäätee on valmis tarjottavaksi runsaan määrän jäitä ja lime- tai sitruunalohkojen kanssa

Aivan loppuun vielä kesäinen musiikkivinkki. Olen tällä viikolla saanut lainata Portugalissa lomailevan ystäväni autoa - ja autoilussahan on tärkeintä tietysti autoilumusiikki (ei niinkään esim. perille pääseminen). Supergrassin viimevuotinen Diamond Hoo Ha Men (Spotify) on osoittautunut huippuhyväksi ajelulevyksi: siinä on melko reippaita ja nopeatempoisia kappaleita, joissa on paljon tarttuvia koukkuja ja sopivasti ratinnaputtelua aiheuttavia kohtia, mutta se ei ole niin intensiivisen kunnianhimoinen levy, etteikö sitä jaksaisi kuunnella yhden matkan aikana parikin kertaa alusta loppuun. En tiedä, miksi unohdin laittaa Diamon Hoo Ha Menin viime vuoden parhaiden levyjen listalle (kai olin vain väsynyt kirjoittamaan), mutta se ansaitsee ehdottomasti paikan sillä. Itse asiassa se on koko Supergrassin uran toiseksi paras levy. Myös viime syksyn Nosturin-keikka kaivertaa edelleen lämpimän hymyn kasvoille.

Nauttikaa kesästä! Minä lähden rannalle Muumi-kirjan, limsatölkin ja Smackin kanssa!

Tweet