31 heinäkuuta 2007

Cherry Ghost - People Help The People


Viime viikkoina ensi kertaa kuulemistani kappaleista paras on ehdottomasti ollut Cherry Ghost -nimisen boltonilaisen bändin laulu People Help The People. Siinä on erittäin tarttuva melodia, kiinnostavia sointuvaihdoksia ja mukava sanoitus (johon sisältyy myös na na na -kohta kuten tämän tyylin kappaleeseen kuuluukin!). Lisäksi se tuo mieleen Embracen loistavan debyyttilevyn The Good Will Out vuodelta 1998, jolloin Embrace vielä kuulosti intohimoiselta ja aidolta.

Lataa People Help The People tästä linkistä.

(Muut kuulemani Cherry Ghostin kappaleet eivät tunnu ainakaan välittömästi yhtä vaikuttavilta. Liikaa country-vaikutteita [näköjään ainoa yhteys jossa kestän mitään countryyn viittaavaakaan on Long Gone Before Daylight?] ja jopa vähän pelottavasti Edu Kettunen -tyylistä suomirockfiilistä. Voi ei..! Mutta turha murehtia muusta, kun People Help The People on niin hyvä ja näinä digitaalisina aikoina ei ole pakko enää ostaa koko albumia jos ei halua.)

Tässä vielä kappaleen videokin:

29 heinäkuuta 2007

Kesän kirjat, lauseet


Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että kirjoissa tärkeintä eivät olekaan tarinoiden loput, vaan kaikki se joka tapahtuu alun ja lopun välillä. Ennen pidin kirjoissa tärkeänä sitä, miten koko tarina kulki alusta loppuun, miten lopetus teki oikeutta koko tarinalle. Mutta selkeitä lopetuksia on oikeastaan vain viihde- ja lastenkirjallisuudessa, joten loppukeskeinen näkökanta ei enää toimi kovin hyvin. Monissa hienoissa kirjoissa loppu jää todella avoimeksi tai keskeneräiseksi tai liian äkkiväärän yllättäväksi (tai sen on voinut arvata jo ennalta!), mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Kirjat ovat parhaimmillaan sillä hetkellä, kun niitä lukee. Jälkeenpäin muisteltuina ne eivät oikeastaan ikinä tavoita samaa hohtoa.

Sain tästä muistutuksen taas äsken, kun selailin kirjoja joita olin lukenut aikaisemmin kesällä. Olin tehnyt niihin hiirenkorvia (pahoitteluni, hiirenkorva-vihaajaat... lupaan kyllä suoristaa ne ennen kuin vien kirjat takaisin kirjastoon) sellaisille sivuille, joissa oli mielestäni hyviä lauseita tai ideoita. Olin yrittänyt huomioida lauseita, jotka ovat hyviä joko siinä mielessä että ne kuulostavat säväyttäviltä tai sisältävät ajatuksia, joiden kanssa olen samaa mieltä. Tänään "jälkitarkastuksessa" useimmat niistä olivat kuitenkin aika typeriä eivätkä kovinkaan nokkelia. Ei ehkä olisi pitänyt palata päivänvalossa yöllä luettuihiin lauseisiin...

Minkälaisten juttujen kohdalle sitten olin laittanut hiirenkorvia?

Italo Calvinon kirjassa Halkaistu varakreivi oli pari ihan hauskan dramaattista lausetta: "Jokainen kahden olennon kohtaaminen maailmassa on silpomista". Tämän sanoi kirjan nimihenkilö, joka kirjaimellisesti oli halkaistu, puolikas ihminen. Toinen hyvä samasta kirjasta oli "Ainoa tapa, jolla voimme rakastaa toisiamme, on tehdä yhdessä hyviä tekoja" ja etenkin siihen annettu kyyninen vastaus: "Sepä harmi, minä luulin että olisi muitakin tapoja". (Calvinon Paroni puussa oli muuten kokonaisuutena ehkä vielä parempi kirja, mutta siinä ei ollut yhtä hyviä yksittäisiä repliikkejä.)

Roald Dahlin novellikokoelmassa The Best of Roald Dahl oli tarinassa Galloping Foxley yksi ajatus, jonka totuudenmukaisuutta voi ainakin pohtia: "Believe me, there's nothing like routine and regularity for preserving one's peace of mind". Tarinan kontekstissa Dahl oli varmasti tarkoittanut tämän ironiaksi, mutta mielestäni siinä on - valitettavasti - myös paljon totuuspohjaa. Jos tekee esimerkiksi töitä viisi päivää viikossa kello yhdeksästä kello viiteen, ei ehdi ajatella liikaa asioita ja tulla hulluksi. Se on tylsä fakta.

Irvine Welsh osaa kehitellä vauhdikkaita tarinoita ja kekseliäitä yksittäisiä lauseitakin. Trainspotting-jatko-osassa Porno (joka muuten sopisi elokuvaksi paljon paremmin kuin Trainspotting!) oli pari ihan kohtalaista aforismia. "It's easy to love, or for that matter hate, somebody in their absence" ei ehkä ole mitenkään kovin omaperäinen ajatus, mutta siinäkin on paljon totta. Jo Trainspottingissa Welsh kertoi valaisevasti huumeidenkäytön taustoista ja Porno tarjoaa lisää samaa: "-- The logic in doing drugs is that if you're totally straight, some weeks you're still gonna feel fucked up and paranoid; at least if you do drink and drugs you have a reason to feel that way --". Kuulostaa kyllä loogiselta. Pitäisiköhän kokeilla jonkinlaista dahl-welshiläistä yhdistelmää rutiini + huumeet..?

Lopuksi; eilen loppuun saamassani Martin Amisin loistavassa London Fieldsissä oli sivukaupalla hienoja juttuja, mutta tässä mainituista kirjoista juuri London Fieldsissä korostuu ehkä eniten se, että sen jutut toimivat parhaiten yöaikaan. Amis tiesi sen ehkä itsekin, sillä heti kirjan alussa sanotaan nokkelasti "Because we are all poets or babies in the middle of the night, struggling with being"! Kirjassa on muitakin yöhön, nukkumiseen ja sen sellaiseen liittyviä lauseita, mm: "The planet needed a couple of months in bed. But it wouldn't get them - it wouldn't ever get them" ja "The sun does many things but it's far too busy to flatter the human being with its light. Human beings do that, with their light". Jälkimmäinen on mielestäni erittäin totta. Täysaurinkoiset päivät ovat juuri sen takia jotenkin ankeita, valoa on liikaa. Vielä muutama: "She giggled uglily: ugly giggling". Hauskan kuuloinen lause! "Love can make a woman pick up a bus, or it can crush a man under the weight of a feather. Or it just lets everything go on as it was yesterday and will be tomorrow." "Happiness isn't relative, any more than suffering is. No one's going to feel grateful that his life isn't any worse." Ja viimeiseksi: "'We live in a time', she said, 'of wrong numbers'".

MP3:

The Libertines - Time For Heroes [lähde]
The Libertines - Music When The Lights Go Out [sama]

28 heinäkuuta 2007

Ha ha ha!

Paras musiikkiuutinen aikoihin?

http://www.bloodpitband.com/

Toivottavasti , Sunrise Avenue, Popeda ja Dingo päätyisivät samanlaiseen ratkaisuun!

27 heinäkuuta 2007

Arvoisa vartijatoveri,

ole hyvä, äläkä luule itsestäsi liikoja. Jos joku tuusulalainen sähköamis on kerran erehtynyt kehumaan ulkonäköäsi Irc-galleriassa, se ei todellakaan tarkoita sitä, että sinulla olisi aihetta ylpeyteen. Olet vain onnistuneesti saanut kolmoisleukasi piilotettua.

Ja vaikka sinulla on kolme tutkintoa, se ei tarkoita että olisit missään mielessä älykäs. Manikyristitutkintoa, vartijakurssia ja hygieniapassia ei lasketa.

Entä mikä on se mairea, pikkutyttömäinen ääni, jolla puhut kaikille asiakkaille - etenkin vanhemmille miehille? Se kuulostaa niin läpeensä teennäiseltä, että mieleni tekisi oksentaa. (Mutta ehkä tiedät mitä teet: vanhemmat miehet nimittäin tuntuvat pitävän siitä.)

Ja miten maailmassa on mahdollista asua ja työskennellä Espanjassa kaksi vuotta oppimatta kieltä lainkaan? No, niin; siis tarjoilemalla suomalaisturisteille lihapullia ja perunamuusia ja laulattamalla heitä karaokessa. Mutta kyllä tuollaiseen tietämättömyyteen tarvitaan silti jotain poikkeuksellista lahjakkuutta (ja sinulta näköjään löytyy sitä roppakaupalla)!

Toivotan sinulle hyvää Tallinnan-risteilyä, hyvää viikonloppua ja hyvää loppuelämää.

Dirty Pretty Things - Bang Bang You're Dead

26 heinäkuuta 2007

Talvi heinäkuussa


Stockmann nähtävästi varautuu talveen hyvissä ajoin: pipot, kaulaliinat ja villakangastakit on asetettu esille jo nyt, vaikka heinäkuutakin on vielä jäljellä! Vaatekauppoihin talvi tulee vuosi vuodelta aikaisemmin, vaikka sään puolesta on lopulta siinä ja siinä tuleeko talvi ollenkaan.


Tuntui kyllä hyvältä koettaa päälle paksua ja raskasta takkia, mutta jotenkin tuntuisi hölmöltä hankkia sellainen talven varalle jo nyt... (enkä itse ainakaan kestäisi Liam Gallagherin monesti suosimaa talvitakki-päällä-kesälläkin -tyyliä!)

MP3:

Oasis - It's Better People [sama] (tämä biisi pääsee jostain syystä aina unohtumaan - kannattaa ladata!)
Oasis - Half The World Away [sama]

25 heinäkuuta 2007

Konsertti: Of Montreal (Redrum, 24.7.2007)


Jalkapallo-ottelua ei voi voittaa hyökkäämällä koko ajan yhdellätoista pelaajalla tai väittelyä huutamalla koko ajan suoraa kurkkua. Välillä täytyy osata hellittää hieman, laskea tempoa ja tarkkailla tilannetta.

Sama pätee myös rock-konserttiin. R.E.M.:n kotikaupungista, Georgian osavaltion Athensista tuleva taiderockryhmä Of Montreal olisi myös eilisellä Helsingin-vierailullaan hyötynyt tästä tiedosta.

Of Montrealin musiikin sydämessä sykkivät hienot ja monipuoliset melodiat ja sointuvaihdokset sekä laulaja Kevin Barnesin androgyynin iätön karisma riittäisivät varmasti vangitsemaan kenen tahansa pop-fanin mielenkiinnon, mutta nämä peruselementit eivät tunnu riittävän tälle eksentrisyyteen pyrkivälle muusikkojoukolle. Suurimmassa osassa heidän kappaleitaan on suunnanvaihdoksia, hämäysyrityksiä ja kaikenlaista pientä sälää niin paljon, että kun kuulija on juuri luullut päässeensä biisin ideasta selville, kappaleeseen avautuukin jo joku uusi polku jota pitkin on pakko astella vaikka edellinenkin reitti tuntui aivan hyvältä.

Periaatteessa tällainen yllättävyyteen ja erikoisuuteen pyrkiminen on kunnioitettavaa, mutta Of Montrealilla se tuntuu jotenkin itsetarkoitukselliselta eikä se palvele kappaleiden todellista luonnetta parhaalla mahdollisella tavalla. Hieman keskittyneemmin ja matalampaa intensiteettiä hyödyntäen bändillä olisi käsissään varmasti jo useitakin radiohittejä - sen verran tarttuvia pätkiä heidän musiikissaan on. Hetkittäin mieleen tulee Blur tai Franz Ferdinand ripauksella Morrisseytä ja Flaming Lipsiä popimmillaan. Mutta ylitsepursuavuus vie liikaa huomiota ja se ulottuu musiikin lisäksi myös lavalle: eilisellä keikalla Redrumin yleisö tuntui olevan eniten innoissaan kohdissa joissa esimerkiksi bändin rumpali napsautti rumpukoneen päälle, poistui takahuoneeseen pukemaan päälleen mustan läskipuvun ja kultaisen naamion (kuin metalliin sulatettu Donald Trump, todella pelottavaa!) ja palasi lavalle voimistelemaan musiikin tahtiin. Nähtävillä oli myös valtavia ravunsaksia, tiukkoja kokotrikoita ja kimalteella täytettyjä ilmapalloja. Erittäin viihdyttävää ja jännittävää, mutta koko ajan pois olennaisesta.

Viimeistään tämän tajusi siinä vaiheessa, kun bändi varsinaisen settinsä päätteeksi soitti suosikkibändikseen ilmoittamansa The Kinksin varhaisen hitin All Day & All Of The Night. Se on pop-sävellyksenä niin nerokkaan yksinkertainen, että kuulija pystyy laulamaan mukana jo toisessa kertosäkeessä. Encoren lopuksi Of Montreal versioi lisäksi The Buzzcocksin punk-klassikon Ever Fallen In Love?, joka alleviivasi tätä faktaa vielä uudestaan.

Of Montreal on sen verran mielenkiintoinen ja idearikas yhtye, että toivon heidän pystyvän keskittymään laulunkirjoituksen ytimeen ja luomaan yhtä yksinkertaisen toimivia kappaleita kuin esikuvansa. Silloin tarvittaisiin vähemmän kohkausta ja trikoopukuisia rapuja... mutta toivottavasti niistäkään ei silti luovuttaisi kokonaan.

Arvio: 3/5

The Buzzcocks - Ever Fallen In Love? [lähde]

Redrumista keikkapaikkana vielä sen verran, että se on ehdottomasti todella tervetullut tulokas Helsinkiin. Voi olla, että Of Montrealin kaltainen kovassa nousuhypessä oleva yhtye olisi saanut Tavastiankin täyteen, mutta Redrumin kokoisessa pienemmässä klubissa tunnelma oli täydellisen tiivis ja innostava. Entisen Uniq:in tilat oli uusittu tyylikkäästi ja ilmastointi, valot ja etenkin äänentoisto toimivat täydellisesti. Äänenlaatu oli niin hyvä, että hetken aikaa jopa luulin bändin koko soiton tulevan taustanauhoilta, koska se kuulosti niin kirkkaalta ja tasapainoiselta. Ainoa miinus tulee lavan mataluudesta. Kuten kuvasta yllä näkyy, bändi on lähes samalla tasolla yleisön kanssa mikä tarkoittaa sitä, että hyvän näkymän esiintyjästä saavat oikeastaan vain eturiviin päässeet katsojat.

24 heinäkuuta 2007

Murot


Suomessa murot taitavat olla aika vahvasti aamiaiseen ankkuroitu elintarvike. Eikä ihme: itseni ei ainakaan tee mieli syödä esimerkiksi cornflakeseja muulloin kuin aamuisin (ja silloinkin melko vastentahtoisesti - ennemminkin niitä pistää suuhunsa vain siksi että niin on pakko tehdä, jos ei halua kuolla nälkään).

Esimerkiksi USA:ssa muroja syödään (ainakin Seinfeldin perusteella!) välipalaksi myös muulloin kuin aamuisin. Viimein ymmärrän itsekin, miksi. Hankin pari viikkoa sitten paketillisen "Extreme Creme Taste Oreo O's" -muroja ja nyt mieleni tekisi syödä niitä kaikkien aterioiden tilalla!

Haudoin kyllä vahvoja ennakkoluuloja "vaahtokarkin palasia" sisältäviä supersokerisia keksimuroja kohtaan, mutta pikku hiljaa ne ovat sulattaneet sydämeni (tai joitain makuhermoja kielessäni?). Oreo O's -murot eivät ole läheskään niin äklönmakeita kuin ensin kuvittelin, vaan ne ovat jopa yllättävän terveellisen mutta silti jännittävän ja herkullisen makuisia. Ne ovat oikeastaan liian hyviä aamuisin kiireessä syötäviksi; niitä tekisi mieli säästää arvokkaampiin ruokailuhetkiin. Niitä pitäisi syödä vähintään hopealusikalla!

... Mutta huomisaamuna paketin pohja tulee vastaan ja sisuspussi rapisee tyhjyyttään. En taida olla valmis sijoittamaan ainakaan aivan heti toiste kahdeksaa euroa muropakettiin, vaikka ne hyvin gourmet-muroja ovatkin.

Heipä hei Oreo O'sit, teitä tulee ikävä!

(Extreme Creme Taste Oreo O's -muroja saa ainakin Behnford'silta ja Kampin K-Supermarketista.)

New Order - Temptation [lähde]

23 heinäkuuta 2007

Kuka lukee?


(Tämä ei ole mitenkään henkilökohtaisesti tarkoitettu sinulle, jolle tänään mainitsin asiasta. Eikä myöskään sinulle toiselle, jolle puhuin samasta aiheesta. Mietin tätä nyt aivan yleisellä tasolla.)

Välillä yllätyn siitä, ketkä kaikki tätä blogia lukevat. En oikeastaan ole antanut osoitetta melkein kenellekään, mutta silti aina yllättäen yksi jos toinenkin löytää tänne jotain kautta.

En tiedä miksi se on ongelma, mutta jotenkin välillä koen vaikeaksi sen, että tutut ihmiset lukevat tätä. Vaikka toisaaltahan tämä on juuri heille tarkoitettu. Heillekin.

Ehkä siis häpeän joitakin asioita joita olen kirjoittanut tänne. Jos ne ovat liian noloja. Tai masentavia. Tai jotain. Pelkään myös sitä, että olen (vahingossa!) sanonut pahasti jostakusta, joka lukee tätä. Ja sitten alkaa ikävä itsesensuuri, kun miettii mitä voi kenestäkin sanoa (nimiähän en kyllä ikinä mainitse muutenkaan) - ja joittenkin juttujen koko idea menee pilalle.

Mutta ehkä tästä ei pitäisi kehittää itselleen tällaista ongelmaa tai painetta? Joko kutsuu avoimesti kaikki lukemaan blogiansa eikä muuta sitä tippaakaan. Tai sitten kutsuu kaikki ja lopettaa arveluttavien juttujen kirjoittamisen. Mutta se olisi ehkä väärin. Tai jos lopettaisi koko blogin kirjoittamisen? Tai sitten jatkaa tällä nykyisellä hankalalla linjalla, jossa toivoo ettei kukaan lue mutta toivoo että kaikki lukisivat tai toivoo että vain jotkut tietyt lukisivat ja jotkut tietyt ehdottomasti eivät.

Eli ehkä lopetan koko asian pohtimisen. Levitköön osoite mihin tahansa. Enkä muuta sisältöä. Ne jotka sattuvat ymmärtämään väärin, ymmärtäkööt sitten väärin.

(Mutta muista, että jos joskus luet täältä jotain ikävää minkä uskot koskevan itseäsi; koeta olla loukkaantumatta. Tämä kaikki kertoo varmasti kirjoittajasta enemmän kuin kirjoittajan käsittelemistä aiheista. "Se on ite, joka toisia haukkuu" pitää hyvin pitkälti paikkansa edelleen.)

MP3: The Beautiful South - My Book

Edit: Hmm, se huono puoli siinä vielä olisi, jos kaikki tutut lukisivat, että sitten keksisin entistäkin vähemmän puheenaiheita! "Mitä olet puuhaillut viime aikoina?" "No, mulla oli sellainen juttu että --" "Ai, jaa, joo, luinkin siitä jo sun blogista"

Kai tämä on jonkinlainen blogin keski-iän kriisi. :-D

20 heinäkuuta 2007

Attençion Laura!


Huomio: tiedoksi Lauralle! Kommentoit tätä blogia joskus maaliskuussa, mutta oletko yhä olemassa? Toivottavasti; nimittäin Panu soitti eilen ja kertoi järjestävänsä luokkakokousta Nooran kanssa (tai siis koko luokan, ei pelkästään Nooran... no, ymmärsit varmaan). Yritin lähettää sulle sähköpostia, mutta osoite ei toiminut.


Eli luokkakokous ei ole 07.08.07, vaan joskus myöhemmin syyskuussa. Panu kertoi, että oli saanut kiinni ainakin puolet ihmisistä ja kyseli tiesinkö mä kenestäkään mitään. Mainitsin että olin kuullut Laurasta joskus aiemmin tänä vuonna. Panu ei ollut löytänyt susta mitään jälkeä. Jos sulla on joku toimiva sähköpostiosoite tms. niin voisitko kertoa? Panu lähettää varmaan jotain kutsuja lähiaikoina.

(Mukavaa, että jotkut jaksaa järjestää!)

Kuulemiin!


Niille, joita asia ei koskenut; ladatkaa vaikka seuraava MP3 ja kuunnelkaa sitä jonain harmaana iltana:

The Verve - So Sister [lähde]

19 heinäkuuta 2007

Huumorikato

Jo melko pitkään - oikeastaan koko kesän ajan - minusta on tuntunut siltä, että huumorintajuni on jotenkin kadoksissa. En oikein enää ymmärrä, milloin ihmiset vitsailevat ja milloin ovat vakavissaan - elleivät vitsit ole todella äärimmäisen selkeitä. Ironia ja sarkasmi ovat minulle näinä päivinä aivan liian vaikeita konsepteja.

Tänäänkin eräs ystäväni joutui erään lausahduksensa jälkeen sanomaan minulle: "Se oli vitsi". Se, että joutuu erikseen selittämään mikä oli vitsi ja mikä ei, on ehkä kaikista pahinta. Ennen suhtauduin kaikkiin asioihin, väittämiin ja tarinoihin kuin niillä olisi 50-50 mahdollisuudet olla vitsiä. Nykyään otan kaiken 100%:sen totena. Ja se on tylsää.

Totisuus nimittäin sopii vain niille, jotka ovat myös erittäin fiksuja. Tunnen muutaman tällaisen henkilön, joita vakavuus ei tee tylsiksi, koska he korvaavat sen partaveitsenterävällä älyllä. Mutta mitä minulle jää jäljelle, jos en enää ymmärrä huumoria? En ole läheskään niin älykäs, että pystyisin kompensoimaan huumorikatoa kovinkaan viisaalla tai syvällisellä keskustelulla.

Joudun oikein kamppailemaan sen eteen, etten olisi toisille aivan mahdottoman tylsää seuraa. Se on melko työlästä. Toivottavasti tämä menisi pian ohi. Mutta se on jatkunut jo aika kauan... (En halua, että minusta tulee kuin ex-naapuri hra Viljanto, joka vaikutti koko ajan jotenkin jäykältä ja vakavalta ja ahdistuneelta.)

The Smiths - This Joke Isn't Funny Anymore [lähde]

P. S. Kirjoittelen näitä aina päivisin töistä käsin. Jos tekstissä on paljon kirjoitusvirheitä, se johtuu ärsyttävän jäykästä näppäimistöstä.

17 heinäkuuta 2007

Kesähitti 2007


Montako viikkoa kesää on tähän mennessä ollut? Suurin piirtein yhdeksän. Ja yhdeksän viikon ajan Rihannan Umbrella on ollut brittien singlelistan ykkösenä. Se on siis kiistaton Kesähitti 2007.

The Guardianin verkkosivuilla oli eilen mainio blogi Umbrellasta. Olen sen kirjoittajan kanssa ehdottomasti samaa mieltä oikeastaan kaikesta. Etenkin siitä, että hienoa Umbrellassa on se, että vaikka se on suuri kesähitti, se on myös oikeasti hyvä biisi.

Minulla kesti taas aika kauan ennen kuin aloin "ymmärtää" Umbrellaa. Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa ehkä vasta viitisen viikkoa sitten (en kuuntele radiota), mutta olin lukenut siitä jo aiemmin The Guardianin nettisivujen musiikkiosaston loistavasta vakiosarjasta, jossa arvostellaan musiikkivideoita (nämä pätkät ovat aina todella hauskasti kirjoitettuja ja niiden lukeminen on joka kerta yksi viikon ehdottomista kohokohdista). Kun sitten viimein kuulin kappaleen, en pitänyt sitä kovin kummoisena. Jay-Z:n vierailu biisin alussa on aivan täydellisen turha (mikä on sinänsä harmi, koska Jay-Z on ehdottomasti suosikki-MC:ni), Rihannan ääni on aika ohut ja video on oikeastaan melko vastenmielinen. Mutta toistuvan altistumisen myötä Umbrella alkoi aueta...

Kuten ensimmäisenä linkattu kolumnisti kirjoittaa, Umbrella on mahtavan epäkesäinen kesähitti - jo nimestään lähtien. Se on myös oikeastaan melko melankolinen kappale sekä sanoitukseltaan että melodialtaan. Odottelen vain milloin joku englantilainen kitarabändi tekee siitä sopivan angstisen akustisen cover-version. Paras kohta Umbrellassa on ehdottomasti kertosäkeen alku; sointuvaihdos ja tunnelman muutos - ja se toistuu kertosäkeen aikana hienosti vielä uudelleen kohdassa "Now that it's raining more than ever...". Todella tarttuva sävellys - aivan sama kuka sen esittää. Ja Rihannan robottimainen viileys sopii tähän hyvin. Joku eläytyväisempi r'n'b -laulaja olisi voinut tehdä Umbrellasta liian tavanomaisen.


Lataa tästä [lähde].

Muuta: Työpäivä alkoi tänään aika kivasti. Heti kun olin saapunut paikalle, työparini kysyi minulta: "Haluaisitko hauskan tehtävän?". Tämä tehtävä oli sitten nukkuvan spurgun siirtäminen pois oven edestä. Kesti aika kauan saada hänet hereille! Käteni haisevat yhä savustetulle kirjolohelle, vaikka enimmäkseen yritin tökkiä häntä kengällä. Herättyään hän irvisti pelottavasti, yskäisi muutaman kerran, puhalsi räkää nenästään, oksensi pikkaisen ja lähti horjumaan minua päin. Sain väistettyä ja hän jatkoi horjumistaan Länsiväylän ja Porkkalankadun risteyksen yli toiselle puolelle katua. Se on aika vilkas risteys! "Juopon tuuri" ei ole kyllä mikään keksitty ilmaisu!

16 heinäkuuta 2007

iTunes muistaa


iTunes on tavallaan aika pelottava. Se muistaa niin tarkasti, milloin olet viimeksi kuunnellut mitäkin. Kuuntelin äsken töissä Kentin Hagnesta Hilliä ja totesin, että edellinen kerta kun olin kuunnellut sen kokonaan iPodissa oli 11.7.2006, siis vähän yli vuosi sitten (olen kyllä sen jälkeen kuunnellut sitä CD:ltä, mitä iTunes ei tietenkään tiedä).

Muistan viime vuoden heinäkuun yhdennentoista hyvin. Se oli melko lämmin, mutta todella harmaa päivä, painostava. Ilmassa oli ukkosta. Minulla oli vapaapäivä töistä ja makasin myöhään iltapäivällä kohtalaisen autiolla uimarannalla kuuntelemassa Kentiä. Hagnesta Hill ei edes oikein sovi kesään kovin hyvin. Se kai se pointti olikin. Myöhemmin illalla lähdin katsomaan kavereitteni valmentaman joukkueen peliä HesaCupiin. Kavereitteni joukkue voitti 1-0, ainoan maalin teki maalivahti suoraan maalipotkusta.

Ja siitä on nyt yli vuosi.

MP3: Kent - Musik Non Stop [lähde]

15 heinäkuuta 2007

Hard-Fi:n paluuvideo


Hard-Fi - Suburban Knights
Olen odotellut Hard-Fi:n toista albumia kovalla mielenkiinnolla. Once Upon A Time In The West ilmestyy vasta syksyllä, mutta ensimmäisen singlen Suburban Knights video pyörii Englannin televisiossa jo nyt.
Jotenkin olin odottanut vähän enemmän. Suburban Knightsin soundi on täysin samanlainen kuin debyyttialbumin biiseissä eikä mitään mullistavaa kehitystä näytä muutenkaan tapahtuneen - ainoastaan videoon on käytetty selkeästi enemmän rahaa. Kappale on kyllä hyvä, mutta ei läheskään niin tarttuva kuin vaikkapa Cash Machine tai Hard To Beat, jotka jäivät päähän heti ensikuulemalta. Ja biisiltä jonka nimi on niinkin mahtipontinen kuin Suburban Knights, odottaisi enemmän asennetta.
Mielestäni yhden hiennoimmista harppauksista ikinä ensimmäisen levyn viimeisen ja toisen levyn ensimmäisen singlen välillä teki Oasis vuodenvaihteessa 1994/5. Some Might Sayn aloitusriffi kuulosti vielä siltä kuin se olisi suoraa jatkoa Definitely Maybe -levylle, mutta viimeistään biisin outroon mennessä oli jo selvää, että nyt liikutaan uusilla vesillä. Mielestäni jokaisen bändin pitäisi pyrkiä vähintään vastaavanlaiseen suoritukseen. Valitettavasti Hard-Fi ei näytä siihen pystyvän.
(Tosin muistan kirjoittaneeni jokseenkin samalla tavoin The Killersin singlestä When You Were Young viime kesänä näihin aikoihin. Sekään ei ensikuulemalta vaikuttanut mitenkään erikoiselta, mutta loppujen lopuksi se ja koko Sam's Town -albumi osoittautuivat hienoiksi. En näe mitään syytä, miksi Hard-Fi:n kanssa ei voisi tänä vuonna käydä samalla tavalla.)

Elämisen arvoisia hetkiä


Viimeinkin oikea keissi! Nyt on jo heinäkuun puoliväli ja tämä oli oikeastaan vasta kesän ensimmäinen aito keissi. Aito keissi on nimenomaan sellainen päämäärätön - sitä ei ole suunniteltu tai valmisteltu erikseen, se vain tapahtuu. Ja siihen täytyy sisältyä joku lyhytkestoinen semi-ankea kylmyys / väsymys / tms. -momentti.

MP3: Travis - Sailing Away [lähde] (Yksi uuden levyn parhaista biiseistä. Piilotettu salabiisiksi samalle raidalle New Amsterdamin kanssa.)

13 heinäkuuta 2007

"Johan Sebastian Bach - his name will live forever in the memories of those who are immortal and have astonishingly good recall"


Yritin tänään töissä selittää työkaverille eilen näkemääni hauskaa sketsiä. Sitä oli todella vaikea selittää (eivätkä selitetyt sketsit ole muutenkaan ikinä hauskoja... tämä vain oli pakko kertoa, koska se oli niin hyvä), mutta onneksi YouTube pelasti jälleen.
Australialainen The Micallef Programme tuli muutama vuosi sitten Yleltä hyvin satunnaisiin esitysaikoihin. Mielestäni se on yksi kaikkien aikojen parhaista sketsisarjoista, sillä siinä on hyvin suuri prosentti todella äärimmilleen viedyn näsäviisasta huumoria, jollainen erityisesti tekee minuun vaikutuksen. Kuten ylläoleva sketsi.
The Micallef Programmen ensimmäinen tuotantokausi löytyy kokonaisuudessaan osoitteessa http://www.alluc.org/. Sieltä ja http://www.tv-links.co.uk/ :sta löytyy paljon muitakin hyviä sarjoja ja elokuvia suoraan streamattavassa muodossa. Erinomaista ajanvietettä esimerkiksi työpaikalle!

11 heinäkuuta 2007

Pari juttua vielä (taas)


1) Kesäisin ja etenkin kesän jälkeen joutuu (/saa) kertomaan kesäkuulumisiaan monille kavereille, joita ei ole nähnyt koko kesänä. Itse ainakin olen niin vaihtelunhaluinen, etten jaksa kertoa samoja asioita moneen kertaan. Useasti vastaukset "Miten kesä on mennyt?" -kysymyksiin jäävätkin siis lyhyiksi "Ihan OK..." -tyylisiksi lässähdyksiksi, mutta taas joskus toiste jaksaa kertoa asiat pidemmän kaavan mukaan. Oman kesäni perusjuttuhan on se tarina, miten menin ensiksi huijarivartiointifirmaan ja sitten pääsin vaihtamaan toiseen kunnollisempaan. Se ei ole mikään kovin mieltä ylentävä tarina, mutta tänään onnistuin kertomaan sen kohtalaisen kiinnostavasti. "Onko teidän mielestänne 'Senja' miehen vai naisen nimi..?"

2) PopStars2:n kakkosen Janen ex-jäsen Tea Hiilloste on onnistunut tekemään yhden huonoimmista musiikkiesityksistä ikinä. Tytöt tykkää (kts. video omalla vastuulla - itse toivoisin, etten olisi nähnyt sitä!) on jo niin surkea, ettei se ole enää edes hauska. Tästä ei voi pitää edes kolmevuotias puolikuuro vajukki. Vai voiko... sillä miksi muuten tämä olisi Suomen listojen kärjessä?

Levy: Travis - The Boy With No Name (Independiente, 2007)


En olisi uskonut enää ikinä tarvitsevani yhtään uutta Travisin levyä. Bändi nimittäin teki mestariteoslevynsä jo vuonna 1999 (The Man Who) ja hioi tyylinsä äärimmilleen pari vuotta myöhemmin (The Invisible Band). Melankolinen, melodinen, kevyt, folk-tyylinen akustisten kitaroiden hallitsema pop on parhaimmillaan hyvää ja kivaa, mutta huonoimmillaan tylsää ja siirappista. Uusi The Boy With No Name (selkeä paluu The jotakin-jotakin -linjalle vuoden 2003 Twelve Memoriesin jälkeen) oli kuitenkin pakko saada, koska levyn toinen single Selfish Jean muistutti siitä, miten toimivaa ja innostavaa Travisin musiikki voi parhaimmillaan olla.

Yllätyksekseni albumi kokonaisuudessaan on hyvinkin mainio. Ei, se ei ole niin innostava että heräisin keskellä yötä sen kappaleita päässäni tai että leikkaisin hiukseni kuin Fran Healy, mutta se on sen verran hyvä että sitä kuuntelee ilokseen ja siitä löytää monia mieleenjääviä kohtia. Travisin soundi ei ole The Man Who'sta kuluneiden yhdeksän vuoden jälkeen muuttunut lainkaan (The Boy With No Namea tuottamaan valittiin ensin Brian Eno, mutta hänen kanssaan nauhoitetut sessiot jätettiin julkaisematta) - ei ainakaan reippaampaan suuntaan. Akustiset kitarat ovat oikeastaan vieläkin hallitsevammassa osassa kuin aiemmin, oikeastaan vain parissa kolmessa kappaleessa kuullaan särökitaraa.

Keveydestä huolimatta Travisin musiikissa on kuitenkin jotain särmää, aitoutta ja ajoittaista synkkyyttäkin jota esimerkiksi Coldplayllä ei ole. Välillä kuulostaa siltä kuin laulaja Healy olisi vähällä purkaa ulos joitain aggressiivisempiakin tunteita, mutta aivan niin pitkälle hän ei sentään mene, vaan tummematkin biisit kuten kiinnostavan rytmikäs Big Chair ja rokkaava (mutta ennalta-arvattava) Eyes Wide Open kääntyvät lopulta optimistisempiin tunnelmiin.

Travis siis on mikä on, eikä muuksi muutu. Eikä sen tarvitsekaan: se on löytänyt oman linjansa ja muut bändit voivat sitten halutessaan tehdä vaikka ska-punkia tai progea - Travis tekee travisia. The Boy With No Name sisältää riittävän määrän heliseviä kitaroita, kauniita melodioita ja tarttuvia kertosäkeitä tekemään siitä omassa sarjassaan todella hyvän albumin.

Ja lisäksi se sisältää vuoden parhaan kappaleen Selfish Jean. Se on aivan tarpeeksi tällä kertaa.

Arvio: 3/5 (voisi hyvinkin jonain syksyisenä iltana saada vaikkapa 4/5:kin)

10 heinäkuuta 2007

Konsertti: The Who (Hartwall Areena, 9.7.2007)


Helsingissä eilen konsertoinut The Who on tehnyt pitkän uran, johon on mahtunut paljon nerokkaita hetkiä mutta myös surullisempia sattumia. Alkuperäiskokoonpanosta ovat elävien kirjoissa enää laulaja Roger Daltrey ja kitaristi Pete Townshend. Tällainen minimi-Who kuitenkin riittää mainiosti, sillä The Who on esimerkiksi edesmenneen rumpali Keith Moonin legendaarisesta maineesta huolimatta aina ollut Townshendin bändi, joka on tehnyt juuri niin kuin kapteeni käskee. Yhtye piti n. 25-vuotisen levytystauon 1980-luvulta viime vuoteen asti, koska Townshend ei kokenut perinteisiä bändihommia merkityksellisiksi.

En uskalla arvailla mitä mieltä laulaja Daltrey on ollut tästä äärimmäisyyksiin venytetystä sapattivapaasta, mutta ainakin konserttitilanteessa siitä on ollut pelkästään hyötyä. Niin kyyniseltä kuin se tuntuukin: The Who ei ole tehnyt huonoa albumia yli neljännesvuosisataan (ei siis hyvääkään, mutta ennen kaikkea ei huonoa), mikä tarkoittaa sitä että konsertissa ei tarvitse soittaa jotain 1980-luvun AOR-pehmokauden tuotoksia tai 1990-luvun teknosta vaikutteita saaneita kokeellisia kulttisuosikkeja, koska niitä ei yksinkertaisesti ole. On vain 1960-luvun alkupuoden mod-ajan power-pop -mestariteokset kuten I Can't Explain ja My Generation sekä 1970-luvun mahtipontiset kukkoiluklassikot kuten Baba O'Riley ja Won't Get Fooled Again jotka ovat nykysukupolvelle tuttuja myös C.S.I. -televisiosarjojen tunnuskappaleina. Viimevuotiselta Endless Wire -levyltä soitettiin vain pari kolme kappaletta, eivätkä nekään kaikkien klassikkobiisien lomassa kuulostaneet yhtään hullummilta.

Mielenkiintoinen aspekti koko The Who'n tuotannossa on se, että siinä on jonkinlaisena jatkuvana teemana nuoruuden ja nuorekkuuden ylistäminen. Monet Townshendin sanoitukset kertovat maailmasta teini-ikäisen kokijan näkökulmasta, mikä varmasti vaikutti hieman hämmentävältä jo 1970-luvulla, mutta etenkin nyt kun 63-vuotias Daltrey laulaa My Generationissa "I hope I die before get old", kuulijan on syystä tai toisesta jotenkin vaikea uskoa hänen sanojaan. 1980-luvulta viime vuoteen asti kestäneen pakastusvaiheen ja etenkin Keith Moonin perillisen Zak Starkeyn ansiosta The Who kuitenkin soittaa erittäin pistävästi ja nuorekkaasti. Eilisessä konsertissa Townshend syöksähteli ympäri lavaa niin notkeasti, että ainakin itselläni oli välillä jopa vaikeuksia seurata missä mies menee! Daltrey kärsi yhä jatkuvasta flunssasta ja oli äänensä kanssa aivan sietokykynsä rajoilla; välillä laulu oli aikamoista kuiskailua, mutta toisaalta se toimi monissa biiseissä hienon dramaattisesti.

Konsertti oli 13-kuukautisen maailmankiertueen viimeinen ja se näkyi bändissä vapautuneena ja helpottuneena olona. Townshend kertoili välispiikeissään kappaleiden taustoista ja mainitsi jopa turkulaisen Alvar Gullichsenin Bonk-"taiteen"! Pienissä tumuissa nuoruuttaan uudelleen elänyt, kivipestyihin farkkuihin ja kiertue-t-paitoihin pukeutunut yleisö oli aistittavasti vaikuttunut vanhojen herrojen karismasta ja loi Areenaan paikoin erittäin hyvän mekkalan. Ainoastaan konsertin puolivälissä lyhyen akustisen setin aikana alkoi hillitön kansainvaellus pois salista rakkoa täyttämään tai tyhjentämään.

The Who näytti eilen hienoa esimerkkiä muillekin tämän hetken rock-veteraaneille tai sellaisiksi haluaville. Miten kiinnostava esimerkiksi The Rolling Stones olisi, jos se olisi skipannut 80- ja 90-luvut kokonaan? Ainoa huono puoli keikassa oli se, että mod-henkeä ei näkynyt kuin taustavideoissa eikä sen aikakauden kappaleista kuultu kuin pari. Lisäksi olisi ollut hienoa, että bändi joka oikeastaan keksi punkin My Generationilla, uskaltaisi soittaa kyseisen kappaleen napakan lyhyesti eikä lisätä siihen neljän minuutin kitarasoolokikkailua.

4/5

09 heinäkuuta 2007

Mikä on parempaa...


... kuin lämmitellä käsiä kuumalla kahvimukilla kylmänä ja sateisen ankeana heinäkuisena aamupäivänä kun nettiradiosta tulee hyviä biisejä?

Ensin tulee lämmin olo ja sitten hyperaktiivinen olo ja kaikki ideat alkavat vaikuttaa hyviltä.

Kuten esimerkiksi se, että lähtisi tänään Areenalle katsomaan The Whota. Nähtäväksi jää, vaikuttaako tämä ajatus enää niin hyvältä Lippupalvelun kassalla.

Mutta kai jokaisen modin kunnia-asia on nähdä The Who vähintään kerran livenä. Ja tämä voi olla nyt viimeinen mahdollisuus (ainakin Suomessa).

Ben Lee - Float On [lähde]

Älä halua

Olisin luullut, että tästä viikosta olisi tullut paljon huonompi kuin mitä se oli. No, nyt sattui randomisti hyvä viikko.

On tavallaan helpottavaa olla varma siitä, että ei
voi saada sitä mitä haluaa. Koska tällöin ei halua haluta mitään muuta, eikä siis tarvitse eikä voi haluta yhtään mitään. Ja se on oikeastaan hyvä, sillä haluaminen on useimpien ongelmien alku.

Arctic Monkeys - Only Ones Who Know [lähde]
Arctic Monkeys - Old Yellow Bricks [lähde]

08 heinäkuuta 2007

Live Earth


Mielestäni megakonsertteja saisi järjestää vain "kerran sukupolvessa". Siksi eilinen Live Earth vain kaksi vuotta Live 8:n jälkeen oli aivan liian pian, vaikka olikin jälleen hyvän asian puolesta. Konserteissa kuitenkin esiintyi suurimmaksi osaksi lähes samat bändit kuin Live 8:ssakin - kahdessa vuodessa ei ehdi vielä tulla esille tarpeeksi suurta joukkoa uusia bändejä.
Monet esiintyjät vaikuttivat melko leipiintyneiltä ja tuntuivat lähinnä miettivän sitä, miten paljon miljoonayleisölle esiintyminen nostaa heidän levymyyntiään. Piristävä poikkeus oli New Jerseyn konsertissa (jota kutsuttiin imagosyistä New Yorkin konsertiksi... New Jersey on varmasti parjatuin osavaltio kaikista!) esiintynyt skotlantilainen KT Tunstall. KT:lla oli kaikki hallussa: hän vaikutti iloiselta, hymyili kauniisti, oli pukeutunut hauskasti ja hänen bändinsä oli kovassa vedossa (etenkin rumpali ja kivoja taputuksia tehneet taustalaulajat - stetson-päinen perkussionisti oli ehkä vähän turha). Lisäksi KT soitti kitaraansa reippaan epä-tyttömäisesti, toisin kuin muutenkin flopannut Hampurissa esiintynyt Shakira. Harmi että ylläoleva video on melko huonolaatuinen.
Lontoon konsertissa parhaalta vaikutti Foo Fighters. Vaikka bändi onkin jo vuosia saanut soittaa valtavilla ulkoilma-areenoilla, näytti uuden Wembleyn hohto silti kehittävän bändissä ylimääräistä innostusta. Dave Grohl oli todella tulessa ja etenkin The Best Of You oli erittäin vaikuttava:


03 heinäkuuta 2007

Aika


Hmm hmm hmm, tässä ei nyt ole paljon järkeä... En tiedä otsikosta, en keksinyt mitään erikoisempaa teemaa.

"Aika" sen takia, että näin tänään erästä ystävää, jota olin viimeksi nähnyt kunnolla vuoden 2005 lopulla. Siitä oli kulunut paljon aikaa. Olin jokseenkin ylpeä itsestäni, että sain soitettua hänelle ihan yhtäkkiä - en yleensä tee sellaista; odotan vain että minulle soitetaan (... eikä kukaan tietenkään soita).

Oli mukavaa nähdä häntä pitkästä aikaa, mutta oli surullista että hänellä ei ollut sitten viime näkemän mennyt kovin hyvin, vaan itse asiassa todella huonosti. Rankkoja juttuja. Toisaalta oli pelottavaa, että hänellä ei kuitenkaan ollut mennyt niin hirvittävän paljon huonommin kuin itselläni (riippuu ehdottomasti millä mittarilla ja millä aikavälillä asioita mitataan... tavallaan hänellä ei ollut edes mennyt niin huonosti kuin minulla vaikkapa 2 vuotta sitten), mutta hän oli vain antanut sille enemmän periksi. Tai ei siis sillä tavalla "antanut periksi"... vaan... hmm... tunnustanut tosiasiat ja yrittänyt tehdä asialle jotain. Mikä taas oli johtanut johonkin ja jne.

Uskon silti että hän tulee pärjäämään. Asiat vain vievät aikaa. (Haa, siinä se otsikko tuli taas. On tässä ehkä jotain järkeä...)

Täytyisi tavata useammin. Hölmöä että voi tulla yli 1,5 vuoden taukoja siihen että näkee jotain kaveria.

Koordinaatiokyky on nyt vähän heikko. Piti mennä vain kahville, mutta joinkin jotain muuta. Juon yleensä niin harvoin, että sitten pienempikin määrä tuntuu enemmältä. (Huh, sain deletoitua tästä yhden lauseen.)

Olimme entisessä 10th Floorissa, nykyisessä Loisteessa (?). En ollut ollut siellä aikaisemmin. Näkymät olivat aika kivat ja hintatasokin oli kohtalainen. Palvelu oli vähän... kummallista, mutta ihan ystävällistä.

Ennen 10th Flooria istuskelin tänään Espan puistossa. Siellä pitäisi hengailla useammin, se on aika kiinnostava paikka. On mukava katsella ohikulkijoita, etenkin ulkomaalaisia. Oksennus (tai joku) vain haisi aika pahasti.

Espan jälkeen menin istuskelemaan Kolera-altaan reunalle ja kuuntelemaan The Strokesia, mutta sitten alkoi sataa ja ukkostaa. Kastuin oikein kunnolla. En ollut kuunnellut Is This It? -albumia pitkään aikaan. Se on siinä mielessä jännä levy, että joka kerralla eri biisit kuulostavat parhaimmilta (mikä on hyvän levyn merkki). Tänään Trying Your Luck oli paras, se kertosäkeen riffi on cool.

Korvaan sattuu. Kello herättää töihin kuuden tunnin kuluttua.

The Strokes - Hard To Explain [lähde]
The Strokes - Trying Your Luck [lähde]
The Strokes - Last Nite [lähde]

(Tähän voisi kirjoittaa jotain Strokesin sanoituksia, mutta ainakaan noissa kolmessa biisissä ei ole paljonkaan järkevää sisältöä... ainakaan tähän hetkeen mitään merkityksellistä. Tai sitten en vain huomaa...)

02 heinäkuuta 2007

Tauko


Töissä on nyt niin uskomattoman hiljaista, että on aikaa pitää pitkiä taukoja. Tänään oli hyvä tauko: italialaista jäätelöä, lattea, Ruoholahden kanava, aurinkoa ja ukkosen jyrinää samaan aikaan sekä Morrisseyn You Are The Quarry iPodissa.

Minut pitäisi laittaa ympärivuorokautiseen kofeiinitiputukseen. Mitkään asiat eivät tunnu kovin harmittavilta, kun on sellaisessa pienessä kahvitärinässä tai Pepsi-pöhinässä.

Morrisseylla on kyllä hauskoja juttuja! Maailma on varmasti täynnä 12-vuotiaita koululaistyttöjä, jotka kirjoittavat päiväkirjoihinsa vähemmän pateettisia tarinoita kuin Morrisseyn sanoitukset, mutta kun huvittavan angstiset tekstit ("Jesus, do you hate me?"!) yhdistetään tarttuviin pop-melodioihin ja esitetään vakavalla naamalla, homma toimii hienosti.

Töiden myötä olen löytänyt nettiradiot. Kannattaa kokeilla esimerkiksi Live365.com:in palvelua. Genre-etsinnässä hakusanaksi "britpop" ja löydät paljon ilmaisia nettiradioita, jotka soittavat kaikkia itsestäänselviä klassikoita kuten Oasis, Blur ja Pulp, mutta myös 1990-luvun pienempiä nimiä kuten Elastica, Kenickie tai The Longpigs.

MP3:

Morrissey - I'm Not Sorry [lähde]

(... Tietenkään en löytänyt tähän You Are The Quarryn parhaita kappaleita, mutta kaksi ylläolevaakin ovat aivan hyviä.)

01 heinäkuuta 2007

"...And June becomes July"

Vuoden toisen puoliskon ensimmäinen päivä.

Kuukausien ensimmäiset päivät ovat olleet tänä vuonna aika... outoja.

Ocean Colour Scene - July
The Thrills - 'Til The Tide Creeps In
Bloc Party - So Here We Are [lähde]
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...