Muuta 1 ja 2

1: Kokeile joskus bussissa tai raitiovaunussa tms. istua ikkunapaikalle, asettaa laukkusi tai reppusi viereiselle istuimelle käsivartesi tueksi ja nojata pää n. 90 asteen kulmassa kättäsi vasten (tai voit vaikka nojata jonkun olkapäähän, jos sinulla on joku, keneen nojata). Tutut maisemat näyttävät eri kulmasta aivan uusilta: talot kasvavat vaakasuorassa (tai oikeastaan pystysuoremmassa kuin tavallisesti) ja valo osuu niihin eri tavalla. Ja päätepysäkin lähestyessä bussikuski katsoo peilin kautta oudosti, koska luulee että olet nukahtanut.

2: Olen nyt opiskellut n. kaksi ja puoli vuotta ja vasta tänään oli ensimmäinen kerta, kun ostin kirjakaupasta jonkin opiskelualaani liittyvän teoksen luettavaksi vapaaehtoisesti ilman mitään erityisempää syytä, esim. tenttiä tms. Kertoo ehkä jotain asenteestani opiskelua kohtaan. Mutta yritän muuttaa (sitäkin) asennetta tänä vuonna!

(Kyseinen kirja on Alastair Campbellin päiväkirjateos The Blair Years ja vaikka en ole ehtinyt vielä aloittaa sen lukemista, tiedän että se on varmasti hintansa väärtti jo pelkästään tämän kuvan ansiosta!)

MP3: Pulp - Cocaine Socialism [lähde]

Tweet

Kirja: Thomas Pynchon - Slow Learner (Early Stories)

On kohtalaisen helppoa luoda tarinalle vetävä ja mukaansatempaava alku, mutta loput ovat ongelmallisempia. Etenkin novelleissa suositaan monesti yllättävää loppua, jonkinlaista äkkinäistä käännettä, joka sekoittaa pakan täydellisesti ja saa lukijan raapimaan päätään hämmentyneenä.

Yllättävässä lopussa tasapaino on kuitenkin tärkeintä: se ei saa olla niin yllättävä, että se olisi täysin epälooginen ja veisi kaiken merkityksen sitä edeltävältä tarinalta. Parasta on, jos yllättävä loppu on sellainen, että lukijan olisi se mahdollista arvata, mutta että hän ei kuitenkaan keksi näin tehdä.

Thomas Pynchonin varhaistuotannon parhaat palat 1950 - 60 -luvuilta yhteen kokoava Slow Learner todistaa ainakin sen, että Pynchon on juuri oikeanlaisten yllättävien loppujen mestari. Kirjan viidestä tarinasta pari, kolme on melko sekavaa ja merkityksetöntä haahuilua, mutta parissa on harvinaisen hämmästyttävän täydellinen loppu.

Low-landsin loppu on ehkä helpostikin arvattavissa, mutta se on silti ihmeellinen ja siitä tulee iloiseksi tarinan päähahmon puolesta: hän tekee todella kummallisen ratkaisun erittäin vähällä harkinnalla, mutta se vaikuttaa silti täydellisen oikealta. Kokoelman päätöstarinan The Secret Integration loppu puolestaan on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista lopuista kautta aikojen. Se todella vetää maton liukkaasti lukijan jalkojen alta, mutta tekee sen silti niin nerokkaasti, että sitä ei voi kuin arvostaa ja pohtia sen merkitystä vielä pitkään jälkeenpäinkin.

Eli parhaissa lopuissa on paljon järkeä ja ei järkeä laisinkaan.

MP3: Duffy - Rockferry [lähde]

Tweet

Erilaiset

Tulin juuri äsken teatterista. Olimme kaverini ja hänen poikaystävänsä kanssa Lilla Teaternissa katsomassa näytelmän Pappas pojkar ennakkonäytöstä. Kaverini oli saanut siihen ilmaisliput Hankenilta, jossa hän opiskelee.

Teatterireissu sai minut miettimään sitä, miten hyvinkin erilaiset ihmiset voivat tulla keskenään loistavasti toimeen. Kaverini siis opiskelee Hankenilla, puhuu täydellistä ruotsia ja pitää teatterista, jne. Hänen poikaystävänsä puolestaan on työtön, ei ymmärrä oikeastaan sanaakaan ruotsia eikä suuremmin piittaa näytelmistä.

Mutta silti he menivät yhdessä katsomaan 2,5-tuntista ruotsinkielistä näytelmää ja näyttivät molemmat nauttivan - jos ei varsinaisesti näytelmästä itsestään, niin ainakin yhteisestä ajastaan. Kaverini yritti tulkata juonta poikaystävälleen, mikä ei ollut mitenkään helppo tehtävä. En osaisi nyt itse selittää juonta välttämättä kovinkaan hyvin, vaikka olisin nähnyt näytelmän suomeksikin ("Nicke Lignellillä oli hervoton takatukka ja sen veli ei ollutkaan sen oikea veli ja niiden isä oli kuollut ja niiden vaimot vihasi toisiaan ja ne olikin juutalaisia eikä ne olleetkaan", jne.).

Mietin, onko tällainen päällisin puolin täysin erilaisten ihmisten yhteensovittamisen yrittäminen todella typerää vai ei. Mutta oikeastaan se on itse asiassa melko ihailtavaa. Nyt kummankaan elämä ei ole pelkkää Karjalaa ja Kummeli-DVD:itä (stereotypiani työttömyydestä) tai Burberry-huiveja ja suvun säätiöitä (stereotypiani suomenruotsalaisuudesta), vaan he oppivat toisiltaan parhaat osa-alueet kummastakin maailmasta.

Tuskin se on mitenkään helppoa (ja juuri tällaisten iltojen jälkeen olen pelkästään iloinen siitä, että olen yksin!), mutta parhaimmillaan onnistuessaan se on varmasti hyvin hauskaa ja antoisaa.

MP3: Suede - Stay Together [lähde]

Tweet

Laiskuuden huippu

Laiskuudella ei taida olla yhtä yksittäistä huippua, vaan monta erillistä, mutta olen tainnut saavuttaa niistä jo melko monia.

Esimerkiksi se on yksi laiskuuden huipuista, että jos tiskipöydällä on tahra, ei vaivaudu pyyhkimään sitä rätillä tai talouspaperilla, vaan kääntelee vaivalloisesti keittiön vesihanaa sitä kohti ja säätää virtausvoimakkuutta niin, että vesi lopulta kuluttaa tahran pois.

Kaikki eivät näytä olevan laiskoja: YouTubesta löytyi musiikkivideo Blurin No Distance Left To Runiin toteutettuna Sims 2:n avulla. Mielenkiintoisen suoraviivainen tulkinta kappaleesta. Toinen, ehkä vielä oudompi ja säälittävämpi oli The Darknessin Friday Night RuneScape-pelin hahmoilla.

MP3: Blur - No Distance Left To Run [lähde]

Tweet

"Viinerin makuinen drinkki"

Olen huomannut, että en kirjoita blogiin niin usein silloin, kun on hauskaa. Joten viime päivinä en ole kirjoitellut, koska on ollut hauskaa. Ei mitään legendaarisen, parhaan, onnelliseksitekevän hauskaa, ehkä enemmän sellaista "tyhjää" hauskaa, mutta on sekin jotain.

Viime vuonna en oikein jaksanut tyhjää hauskaa, ja boikotoin ja protestoin sitä vastaan ehkä melko näkyvästikin. Mutta tänä vuonna olen päättänyt uudistaa asennettani ja yrittää nauttia olosuhteista parhaalla mahdollisella tavalla. Ei aina tarvitse ottaa asioita niin raskaasti. Eivät kaikki asiat ole täydellisiä - oikeastaan mitkään asiat eivät tietenkään ole - mutta siitä ei vain pitäisi välittää niin paljon.

(Eli pitäisi siis tehdä kompromisseja ja tinkiä standardeista? Nyt, kun sen kirjoittaa, se kuulostaa taas paljon pahemmalta... Eli juuri tämän takia ei pitäisi miettiä niin paljon.)

Sitä paitsi luulen, että tulen tarvitsemaan tyhjänkin hauskan tarjoamaa akkujen latausta vielä myöhemmin tänä keväänä. Toistaiseksi olen onnistunut sulkemaan esimerkiksi proseminaarin ja kesätyönhaun mielestäni lähes täysin (kieltäminen näyttää toimivan!), mutta ei se tietenkään voi onnistua enää kovin pitkään. Ennustan, että hajoan ehkä jossain vaiheessa maaliskuuta. Mutta siihen on vielä aikaa...

Entä "viinerin makuinen drinkki"? Pohdin tänään, miten jonkinlainen viinerin makuinen juoma voisi olla hyvä keksintö; jonkinlainen täyteläinen sekoitus vaniljaista, hedelmäistä, kardemummaista, pullamaista ja maitomaista ainesta. Sen ei siis pitänyt olla alkoholijuoma, mutta kaverini keksi mennä pyytämään viinerin makuista drinkkiä baarimestarilta. En tiedä, minkälaisia hämmentyneitä ilmeitä tilaus oli aiheuttanut, mutta lopputulos oli sekoitus jotain vaniljalikööriä, vadelmasiirappia, Spritea ja jotain muuta. Sekä lisäksi... pienen pieni rahkapulla erillisellä lautasella! Se oli itse asiassa ihan toimiva kombinaatio. Vaikka pulla oli kyllä koko jutussa paras osa.

MP3:
Kent - Elvis [lähde]
The Verve - On Your Own [lähde]

Tweet

CV / Johnny Cash

CV: Tänään ruotsin-tunnilla piti kirjoittaa CV. Se on mielestäni tylsin mahdollinen tehtävä, oli se sitten millä kielellä tahansa. Siitä seuraa pelkkää masennusta, kun kertoo aina samat asiat: että syntyi siellä ja siellä ja kirjoitti ylioppilaaksi sieltä ja sieltä ja oli kesätöissä jossain blaablaa blaa.

Koska totuudenmukainen CV olisi ollut erittäin ikävystyttävä, kirjoitin ainakin itseäni viihdyttäneen fantasia-CV:n. Sen mukaan olin aloittanut koulunkäynnin 4-vuotiaana tutkimalla Guru Toikkasen johdolla limonadi- ja makeistiedettä, josta valmistuin vuonna 1993 karkkipäivätutkimuksen maisteriksi gradullani "Perjantai vaiko lauantai?". Sen jälkeen menin töihin poimimaan perunoita ja hiiltä, mikä oli hyvin kuluttavaa. Kesällä 2003 koin kuitenkin onnenpotkun ja pääsin kesätöihin Uuden-Seelannin kuninkaaksi. Kesät 2004, 2005 ja 2006 käytin nukkumiseen, kunnes viime kesänä palasin työelämään Forssan Onnelan vahtimestarina.

Maailman kielistä huijasin osaavani mm. ryskaa, byskaa, myskaa ja hyskaa sekä tanskaa ja espanjaa. Harrastuksikseni (onpa outo sana... tuksikseni...) ilmoitin kissanpennut, oopiumin ja meksikolaiset juustot. Kohtaan "muuta" kirjoitin vielä loppukehotukseksi "Hej på dig, hoppas att du anställer mig!"

Olin tuotokseeni kohtalaisen tyytyväinen. Ja opettajakin oli... ainakin sen ulkonäköön! Olin tehnyt ensimmäisestä sivusta todella hienon piirtämällä siihen tussilla tyylikkään näköiset otsikot. Opettaja ei katsonut työtäni sen tarkemmin, mutta näytti sitä muulle ryhmälle kehuen sen sommittelun tyylikkyyttä ja selkeyttä. Luulen, että hän sen luettuaan pitää myös sisällöstä. Oikeastaan kannattaisi ehkä töitä hakiessa tehdä tuon kaltaisia CV:itä ja hakemuksia, ainakin ne erottuisivat. Toisaalta työnantaja voisi ehkä haluta faktojakin...

Johnny Cash: Kaverini kertoi kuunnelleensa eilen töissä Radio Rockia. Siellä oli ollut ilmeisesti perinteiseen keskiviikon alkuillan tapaan ohjelmasegmentti nimeltä Nousuhumalabiisi, jossa kuulijat saivat ehdottaa kappaleita, jotka sopisivat esimerkiksi baari-illan aloitteluun. Joku oli ehdottanut Johnny Cashin versiota Personal Jesus'ista (video)! Siitähän se ilta lähteekin miellyttävän hilpeällä tavalla käyntiin..! Mielestäni tämä oli todella mainio juttu - olipa se sitten synkkääkin synkempää huumoria tai aivan vilpitön musiikkimakumielipide.

MP3: Damon Albarn - Sunset Coming On [varalinkki] [lähde] Kokosin juuri hienon Damon Albarn / Blur / Gorillaz / TG,TB&TQ -sekoituksen. Nyt kuuntelemaan sitä / nukkumaan sitä kuunnellessa. Sunset Coming On on muutaman vuoden takaiselta Mali Music -levyltä, jonka Damon nauhoitti Länsi-Afrikassa paikallisten heppujen kanssa.

Tweet

Vieläkö on...

... villihevosia?
Tämä tuli mieleen erästä blogia lukiessa.
Tenavatähti oli kyllä yksinkertaisesti hyvin kummallinen konsepti.
"Älä julmaa terää sykkivään sydämeen lyö."

Tweet

Tetris

Pelasin tänään liikaa Tetristä. Kun yritin mennä nukkumaan ja suljin silmät, näin silti yhä Tetris-palasia.

Mietin, voiko ihmisen luonteesta päätellä jotain sen perusteella, miten hän pelaa Tetristä. Itse yritän muodostaa sellaisia rakennelmia, joissa mahdollisimman monta riviä pyyhkiytyy pois yhdellä kertaa, kunhan vain juuri se oikea ratkaiseva palanen lopulta löytyy. Se ei välttämättä ole kaikkein viisainta: parempi olisi ratkaista rivi kerrallaan ja käännellä vaikka vähän epäsopivampiakin palasia oikeisiin kohtiin, sillä juuri täsmälleen sopivaa palikkaa ei ehkä tule koskaan.

En myöskään ikinä malta odottaa, että palaset putoavat paikoilleen omaa tahtiaan, vaan painan nuolinäppäintä alaspäin, jotta ne tippuisivat nopeammin. Välillä tästä hermoilusta tietysti seuraa se, että katsoo kohdan väärin, ja pala menee juuri yhden ruudun verran väärään kohtaan.

Periaatteessa siis tiedän, miten mahdollisimman hyvä tulos olisi saavutettavissa, mutta en kuitenkaan pelaa niin.

MP3: Anna Järvinen - Götgatan [lähde]

Tweet

Kun heräät tänä sunnuntai-iltapäivänä...

Tee itsellesi palvelus ja luo rento sunnuntaitunnelma lataamalla yhdysvaltalaisen Felice Brothersin huippujouheva ja ääritarttuva kappale Frankie's Gun tästä blogista.

Frankie's Gun on periaatteessa Dylan-vaikutteista, countryvivahteista americanaa, mutta siinä on jotenkin jopa hip-hopista muistuttava letkeä biitti, haitareita, aavistuksen verran jodlausta, hienoja taustalauluharmonioita ja sanoitus, jossa on niin paljon sanoja, että laulaja saa juuri ja juuri laulettua ne kaikki ("I think I know the bloody way by now, Frankie / Turn the god-damn radio down, thank you"). Eli: se on hauska ja hyvä.

Tästä voi myös katsoa levytettyä versiota astetta sähäkämmän live-otoksen samasta kappaleesta:

EDIT: Suora linkki mp3:seen ei toiminut, joten kannattaa klikata suoraan lähdeblogiin.

Tweet

"Ole hyvä"

Olimme eilen isohkolla porukalla syömässä UniCafessa. Ennen pitkää kaikki poistuivat luennoilleen tai hammaslääkärikäynneilleen tai kuka mihinkin, ja vain kaksi meistä jäi pöytään, sattumalta samalle puolelle vierekkäin. Olimme juuri pari päivää aikaisemmin puhuneet siitä, miten tuntuu typerältä istua suuren tyhjän pyödän ääressä samalla puolella. Sanoin, että olemme kuin valintapaneeli työhaastattelussa: odotamme vain, että hakija istuu toiselle puolelle pöytää valmiina haastatteluun.

Mietimme mikä haastattelu voisi olla kyseessä ja keksimme, että haastattelisimme potentiaalisia uusia kavereita. Pöydällä oli kassakuitti, jonka taittelimme pieneksi kyltiksi, kirjoitimme siihen monimerkityksellisesti Ole hyvä ja jäimme odottelemaan haastateltavia. Samalla kävimme hyvän keskustelun siitä, minkälaisilla kriteereillä hypoteettinen uusi ystävämme rekrytoitaisiin.

Ylipäätään jo se, että joku istuisi alas pöytään Ole hyvä -kyltin johdattelemana, olisi hyvä minimivaatimus. Pidin tärkeänä myös sitä, että ehdokas pitäisi tätä edes jossain määrin hauskana. Valintapanelistikollegani mielestä oli tärkeää myös se, millaisissa porukoissa hakijamme liikkuisi jo ennestään. Itse en niinkään välittänyt moisesta, vaan kelpuuttaisin myös outsiderin, jolla ei välttämättä olisi kavereita entuudestaan laisinkaan.

Puhuimme myös siitä, miten ensivaikutelmat ovat useimmiten melko harhaanjohtavia - tai eivät ainakaan pitemmän päälle tosia. Vain harvat ihmiset pysyvät "alusta loppuun" samanlaisina. Ja vaikka muutos saattaakin useimmiten tuntua surulliselta, se on itse asiassa hyvin tärkeää.

Haastattelutiimissämme oli lieviä käsityseroja sellaisista konsepteista kuten esimerkiksi rehellisyys ja luotettavuus. Valitsijaparini halusi korostaa niitä erikseen, mutta itse pidin niitä täysin itsestäänselvyyksinä. Tässä on luultavasti kyse sukupuoltenvälisistä eroista: tytöillä on alituinen pelko siitä, että heistä puhutaan pahaa selän takana ja juorutaan kielteisiä asioita, kun taas pojat eivät voi edes ajatella, että sellaista tapahtuisi.

Sain kuulla syytöksen, että pidän ystävissä heidän viihdyttävyyttään liian tärkeänä - tärkeämpänä kuin esimerkiksi sitä, että voin soittaa heille, jos minulla on huolia. Myönsin tämän osittain; enimmäkseen siksi, että en ikinä muutenkaan soita kenellekään, koska pidän puhelinta vaikeana. Kuuntelen kyllä totta kai toisten huolia ja haluan auttaa parhaani mukaan, mutta pelkään itse vaivaavani toisia, jos valitan ongelmistani. Päädyimme kuitenkin siihen, että vaikka ei soittaisikaan, on tärkeää että tietää, että edes voisi soittaa.

Lisäksi pohdimme, miten ihmiset enemmän tai vähemmän selkeästi haluavat ystävissään olevan jotain sellaista, mitä heissä itsessään ei ole. Esimerkiksi kaksi ihmistä, joista toinen on krooninen myöhästelijä ja toinen äärimmäisen tarkka aikatauluistaan, voivat hyvin olla kavereita, sillä toisen vastakkainen ominaisuus lieventää toista ja voi auttaa kumpaakin löytämään toimivan tasapainon.

Yli kahden tunnin istumisen jälkeen emme olleet saaneet yhtäkään ehdokasta haastatteluun, joten pakkasimme tavaramme ja lähdimme pois. Ehkä tämä ei ollut paras tapa saada uusia ystäviä.

MP3: Amy Winehouse - You Know I'm No Good [lähde]

Tweet

Supermarketmuistelmat 1991 - 2008

Ruokakaupassa asioiminen on ehkä yksi tavallisimmista ja tylsimmistä asioista elämässä. Suurin piirtein 99 kertaa sadasta se on vain välttämätön velvollisuus, jonka haluaa suorittaa mahdollisimman tehokkaasti, jotta se olisi nopeasti ohi. Puuduttavuudestaan huolimatta supermarketissa käyminen on kuitenkin melko iso osa elämää, ja sitä pohtimalla voi huomata muutoksia, käännekohtia ja suuria linjoja. Tässä oma supermarkethistoriani:

1991: Matka äidin polkupyörän tarakalla oranssissa muovi-istuimessa kirkonkylälle. Uusi ruokakauppa on suuressa valkoisessa rakennuksessa ja varmasti 100 kertaa isompi kuin se pieni koppero missä on ennen käyty.

1993: Nyt äidin kanssa pääsee kauppaan myös autolla. Tosin parkkeeraamme hallissa kauimmaiseen ruutuun, jossa ei ole vieressä ketään häiritsemässä tuoreen ajokortin haltijaa. Bussiaikataulusta varmistetaan, ettei lähdetä liikkeelle samaan aikaan kuin bussi, jottei juututa sen perään tai jäädä sen alle kun se pelottavasti ryntäilee pysäkeiltään takaisin maantielle. Myöskään radiota ei saa aluksi äidin autossa kuunnella. Isän kanssa kauppamatkat ovat erilaisia: kuunnellaan jääkiekkoselostusta radiosta ja ajetaan hissiä mahdollisimman lähellä olevaan parkkiruutuun. Ei myöskään osteta tavallista ruokaa kuten äidin kanssa, vaan sipsejä ja limsaa.

1996: Jääkiekkotreenien jälkeen voidaan käydä jossain espoolaisessa tai helsinkiläisessäkin ruokakaupassa, riippuen siitä missä harjoitukset on pidetty. Ei kitsastella ostoksissa. Kinuan muropaketteja lelujen takia, ja lukuisat Frosties- tai mitkä lie paketit jäävät keittiön kaappiin pölyyntymään heti avaamisen jälkeen.

1998: Kauppareissujen kulta-ajat jatkuvat. Nyt marketissa on jopa CD-hylly, jonka valikoimaa voi tutkailla uteliaana. Kävelen T-paidassa mukavan viileällä pakasteosastolla ja imen poskiani sisäänpäin kuvitellen näyttäväni Richard Ashcroftilta.

2000: Ensimmäinen kerta, kun vastaan itse perheen ruokaostoksista, kun isä on jossain työmatkalla ja äiti lähettää minut kauppaan. Pyöräily keskustaan kauniissa syyssäässä on hauskaa ja ostoksetkin mahtuvat helposti pyörän koriin.

2001: Nyt ei enää ole autoa, kun isä on työttömänä, joten joudun pyöräilemään kauppareissuja useamman kerran viikossa. Enää se ei ole kovin hauskaa, varsinkaan talvella loskamyrskyssä pitkän koulupäivän jälkeen. Maksun suoritan vanhempien Plussa-kortilla, eikä sitä tarvitse sen kummemmin miettiä. Kaupan kassaneidit tulevat tutuiksi, joidenkin rupattelu menee jo liiallisuuksiin.

2003: Vihdoin pääsee taas kauppaan nopeasti ja helposti autolla, ja nyt sitä voi ajaa jopa itsekin. Mutta muuten kaupassakäynnin kultaiset vuodet tuntuvat kaukaisilta; nyt täytyy selvästi miettiä mikä maksaa mitäkin ja mihin on varaa.

2005: Omassa kodissa on ruokaostosvastuussa vain itselleen. Ensimmäisen vuoden ajan se on ihan hauskaakin; aina oppii jotain uutta, ja tuntuu vapauttavalta, kun esimerkiksi Pepsiä voi ostaa aina kun itse haluaa. Mutta kaikkeen kyllästyy aina nopeasti. Rasittavaa, jos unohtaa vaikka maidon eikä voi syödä muroja aamulla (Pepsiä ei viitsi tuhlata murojen kostukkeeksi). Muutenkin kaupoissa suurin osa pakkauksista on liian kookkaita yhden hengen talouteen.

14.1.2008: Voiko olla ankeamman nimistä elintarviketta kuin "arkiwursti"? Se ei kuulosta eikä varsinkaan näytä hyvältä. Ei houkuttele kokeilemaan, miltä se maistuu. Suklaapatukat ovat tarjouksessa 4 kpl / €2 ja kassa ilmoittaa, että kaupan päälle saa vielä piponkin. En käytä pipoa, joten sanon jonossa takanani olevalle pikkupojalle, että hän saa pipon, jos hakee sen muutamaa metriä taaempaa, suklaapatukkaständin vierestä. Hän ilmeisesti ymmärtää minut jotenkin väärin ja käy kyllä hakemassa ilmaispipon, mutta ojentaa sitä minulle. Kuinka ylimielistä olisi oikeasti pistää pikkupojat noutamaan tavaroita itselleen? Nolostun väärinkäsityksestä ja yritän parhaimmalla rennonoloisella käsieleelläni viestittää, että poika saa pitää pipon aivan itse. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä ja kassatätikin hymyilee.

MP3:
The Clash - Lost In The Supermarket [lähde]
Pulp - Common People [lähde] "I said 'Pretend you've got no money' / She just laughed and said 'Oh you're so funny' / I said, 'Yeah? I can't see anyone else smiling in here.'"


Radiohead - Fake Plastic Trees

Tweet

Rottatouille / Gro Harlem Brundtland / vaaleanpunaiset vaniljatupakat / muuta

Rottatouille: Viimeinkin tänään pääsin näkemään Pixarin animaation Rottatouille. Minun on pitänyt mennä katsomaan se jo siitä lähtien, kun se viime syksyllä tuli teattereihin, mutta jotenkin en ole muka ehtinyt. Mutta tänään oli pakko, koska Rottatouille tuskin enää pyörii Helsingin kankailla kovin pitkään.

Pixarin elokuvat ovat aina olleet huippuhienon näköisiä ja vaikka luulin, että tietokoneanimaation ulkonäkö ei voisi enää Ihmeperheestä parantua, oli Rottatouille kuitenkin taas asteen verran komeampi. Esimerkiksi sellaiset vaikeat yksityiskohdat kuin saippuainen tiskivesi tai nahkatakin pinta näyttivät täydellisen aidoilta. Myös se, että animoidun ruuan näkeminen saa katsojan nälkäiseksi, on tekijöiltä melkoinen saavutus!

Tarinana Rottatouille ei kuitenkaan ehkä ollut aivan parhaimmasta päästä. Siinä oli yksi jotenkin todella ärsyttävältä ja turhalta tuntuva käänne ja siinä oli liikaa kliseitä. Yleensä suurin osa kliseistä ei haittaa lainkaan, mutta "sankari on alamaissa ja näkee murheellisen omakuvansa vesilätäkön pinnasta" on jo liian tylsä.

Rottatouille oli ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva joka tapauksessa. Esimerkiksi sen takia, että tarinan synkän kriitikkohahmon työhuone oli ruumisarkun muotoinen, tai sen takia että animoitu retro-Pariisi oli häikäisevän hieno. Mietin myös, tuntisikohan Jyrki Sukula edes pienen piston sydämessään tämän elokuvan nähdessään... huippukokin maine ja einesruoilla rahastaminen, jne. ...

Gro Harlem Brundtland: Tämän päivän Hesarissa kerrottiin, että Norjan entinen pääministeri Gro Harlem Brundtland on työskennellyt Pepsin "neuvonantajana" ja pimittänyt siitä saamiaan tuloja Norjan verottajalta. En mieti niinkään verovilppiä, kuin sitä, miten Pepsin neuvonantajaksi voisi päästä. Se olisi unelmatyöni! Mutta kai sitä ennen täytyisi päästä Norjan pääministeriksi... Ei olisi hullumpi työ sekään. Brundtlandin urakehitys on ollut erittäin nousujohteinen.

Tupakat: Kaverini tuli eilen Belgiasta ja toi minulle tuliaisia: rasian pieniä voin makuisia kuivakakun paloja (yllättävän hyvä keksintö!) ja askin vaaleanpunaisia vaniljan makuisia savukkeita. Jälkimmäinen tuliainen oli vitsi, joka perustui siihen, että olin joskus kesällä kertonut hänelle aloittaneeni tupakoinnin, kun olin polttanut elämäni ensimmäisen ja viimeisen savukkeen. Paitsi ettei se nyt ehkä voikaan jäädä viimeiseksi... Vaikka vaaleanpunaiset tupakat tietysti vaikuttavat aika... arveluttavilta, kai jotain niin outoa on kuitenkin pakko kokeilla. En kuitenkaan aio avata askia vielä nyt, vaan odottelen ehkä jotain arvokasta tilaisuutta.

Muuta: Proseminaarin alkuun on nyt noin puolitoista vuorokautta. Eikä vieläkään mitään välkkyä ideaa aiheesta. Jotenkin ei silti huolestuta. Kumma juttu. Jotkut viikot vain ovat sellaisia, että mikään ei stressaa - ja jotkut sellaisia, että mikä tahansa aiheuttaa ahdistusta.

Muuta 2: Miksi Tennispalatsin elokuvasaleissa on ennen alkumainosten ja trailereiden alkamista keltahohtoinen valaistus? Mielestäni keltainen on elokuvan odottamiseen aivan väärä väri. Pitäisi olla sinistä tai violettia tai jotain vähän tunnelmallisempaa. Nyt paikalla istuessa on samanlainen tunnelma, kuin jos laittaa kesäpäivänä silmät kiinni ja katsoo suoraan aurinkoon. Mutta ilman lämpöä.

Muuta 3: Elokuvissa vieressäni istui kaksi aitoa pesunkestävää amista. He olivat pukeutuneet reisitaskumaastohousuihin, puhuivat "näyttökokeista" ja kertoivat toisilleen autovitsejä. Esimerkiksi: "Mistä 'Opel' on lyhenne? - 'Olen paska, en liiku.'" Mielestäni vitseissä on aina hyvin olennaista se tapa, jolla vitsi kerrotaan. Jos ensiksi vitsin kertoja ei pidä omaa juttuaan kovinkaan hauskana, ja toiseksi vitsin vastaanottaja ei tajua vitsiä, lopputulos on melkoinen pannukakku. "Mistä 'Ford' on lyhenne? 'Fix or repair daily.'" - "Hä?!?" - "'Fiks or re-pai-re deili', korjaa tai huolla päivittäin." No, ainakin tuo juttu - tai etenkin se miten se kerrottiin... varsinkin tavutus - viihdytti minua, jos ei heitä itseään.

P.S. Haluan vielä korostaa, etten yhtään väheksy ammattikoulutusta ja etenkään sen valitsevia ihmisiä. Mielestäni he ovat hyvin järkeviä, ja useamman nuoren kannattaisikin ehdottomasti valita ammattikoulu lukion sijaan. Mutta perus-stereotyyppiamikset jaksavat aina huvittaa.

MP3: Klaxons - No Diggity [lähde] Aivan loistava versio Blackstreetin klassikkohitistä vuodelta 1996!

[Edit 22.49] Muuta 4: "Gro Harlem Brundtland" olisi muuten hyvä nimi jonkinlaiselle teemapuistolle. Se olisi joku gangsterihuvipuisto.

Tweet

Oscar Wilde "suoritettu"

Olin kesästä asti kahlannut läpi kirjaa nimeltä The Complete Illustrated Works of Oscar Wilde ja sain sen loppuun vasta nyt. Harmittavaa, kun aina välillä kirjojen kanssa käy näin. Aivan hyvänkin kirjan kohdalla voi tulla kuukausien mittainen jumitus, kun oikein ikinä ei ole oikeanlaista halua lukea juuri sitä kirjaa.

Dorian Grayn muotokuvan olin lukenut jo muutama vuosi sitten, joten ajattelin että Oscar Wilden tuotannossa olisi varmasti muitakin helmiä, mutta asia ei ollut aivan näin. Gray oli Wilden ainoa varsinainen romaani, ja Complete Worksin muu sisältö oli novelleja, lastensatuja, näytelmiä ja runoja (okei, skippasin runot...) eikä mikään niistä ollut niin tiukka ja jännittävä kokonaisuus kuin Dorian Gray.

Wilden sadut olivat hyvin perinteisiä: jokin asia toistui niissä aina kolme kertaa ja ratkesi vasta kolmannella ja viimeisellä kerralla. Niiden lopuissa oli usein myös aavistuksen verran uskonnollisia opetuksia, mikä oli vähän lällyä.

Novellit ja näytelmät olivat ihan kohtalaisia ja paikoittain todella hyviäkin (The Importance of Being Earnest oli ehkä hauskin), vaikka näytelmiä on hieman hölmöä lukea tekstinä. Toisaalta se on ihan kätevää, pelkkien repliikkien myötä tarinoista tulee melko intensiivisiä. Myös esitystä ohjaavat kommentit olivat paikoin aavistuksen verran huvittavia: esimerkiksi kun hahmo suoltaa ensin tekstiä tyyliin "-- Or I will tear your body limb from limb, / And to the common gibbet nail your head / Until the carrion crows have stripped it bare. / Better you had crossed a hungry lioness / Before you came between me and my love." ja sitten ennen seuraavaa repliikkiä on ohje With more pathos!

1800-luvun kirjallisuudessa on aina se pieni ongelma, että tuon ajan maailmankuvaan ja moraaleihin joutuu lukiessa aina erikseen totuttautumaan. Jonkin tarinan järisyttäväksi tarkoitettu huippukohta voi olla esimerkiksi sellainen, että leskinainen unohtaa kutsuilla viuhkansa naimisissa olevan miehen taloon. 2000-luvun lukijasta tämä ei välttämättä tunnu kovin jännittävältä, mutta 120 vuotta sitten ajat olivat tietysti toiset ja viktoriaaniset käyttäytymiskoodit äärettömän tiukat.

Osa Oscar Wilden tuotannosta siis kärsii ajan kulumisesta, mutta osa taas on täysin ajatonta. Etenkin Dorian Grayn muotokuva voisi aivan hyvin tapahtua tällä vuosituhannella; Dorian Gray voisi olla vaikka IT-osakkeilla rikastunut tyhjäntoimittaja tai jotain vastaavaa.

Wildella on ollut vahva vaikutus myös pop-musiikkiin. Se kuuluu esimerkiksi The Smithsin, The Libertinesin ja Sueden kappaleissa ja yleisemmissäkin ideoissa välillä melko suoraankin.

MP3:
The Smiths - The Boy With The Thorn In His Side [lähde]
Suede - Animal Nitrate [lähde]
The Libertines - Time For Heroes [lähde]

Tweet

Kotikunta

Oli yllättävän hauskaa ja valaisevaa käydä vanhalla kotipaikkakunnalla sellaisten kavereiden kanssa, jotka eivät ole itse varttuneet samanlaisessa pikkukaupungissa. Siinä sai koko paikkaan aivan uudenlaista näkökulmaa, eikä se jotenkin vaikuttanut niin ankealta kuin silloin kun siellä vielä asui. Tosin totta kai on selvää, että vanha ankeus vaikuttaa vain nostalgisen huvittavalta, kun on päässyt siitä pois.

Sinne oli tullut uusia pankkeja ja baareja. Mistä se oikein kertoo? Pankkeja ja baareja.

Kävimme baarissa ja latasimme lähtiessämme jukeboxiin Yön Joutsenlaulun kolme kertaa peräkkäin. Se oli ehkä aika ilkeästi tehty, mutta toisaalta kyseisen baarin asiakaskunta saattaa myös arvostaa sitä. Saattaa jopa käydä niin, että biljardinpeluu lakkaa ja tanssitaan hitaita.

Kierroksellamme näimme myös Kari Tapion aamutakissaan polttamassa piippua talonsa terassilla. Paikallinen nähtävyys.

Muuta: Siitä, kun joku sanoo esimerkiksi että "Mennään lounaalle ensi perjantaina", tulee jotenkin ristiriitainen olo. Totta kai on mukavaa, että on jotain hauskaa, mitä odottaa, mutta toisaalta ei haluaisi ajatella vielä ensi perjantaita. Siihen on vielä niin kauan ja sitä edeltää vielä pitkä viikko. Tällä hetkellä "ensi perjantaita" ei ole vielä edes olemassa, eikä voi olla mitenkään täysin varma, ilmestyykö se ylipäätään ollenkaan. Kai se sieltä taas tulee.

Muuta 2: Kokeilkaa joskus nukkua avoimen konvehtirasian vieressä. Konvehtisuklaa tuoksuu mahtavalta, ehkä paremmalta kuin se maistuu. Ja pimeässä hajuaisti on herkempi. Suklaan tuoksussa on mukava nukahtaa. (Ja sitten aamupala on heti valmiina sängyssä.)

MP3: Jarvis Cocker - Don't Let Him Waste Your Time [lähde]

Tweet

Sarjaidea

Keksin eilen yöllä juuri ennen nukahtamista ihan kohtalaisen tuntuisen idean televisiosarjaksi. Täytyy kirjoittaa se tähän ylös, etten unohtaisi sitä.

Sarja olisi jonkinlainen "lämminhenkinen draamasarja", ehkä vähän kuin Ally McBealin, Housen ja Felicityn sekoitus, tai jotain. Sen tapahtumat sijoittuisivat johonkin Yhdysvaltain itärannikon suurkaupunkiin, vaikkapa New Yorkiin. Pääosassa olisi n. 35-vuotias, huippuetevä ja menestyvä lakinainen.

Tarina alkaisi siitä, että päähenkilö saa potkut kaupungin arvostetuimmasta ja rahakkaimmasta lakifirmasta. Potkut tapahtuisivat niin, että sankari edustaa jossain todella korkean profiilin oikeusjutussa jotain todella rikasta ja vaikutusvaltaista, mutta moraalisesti todella arveluttavaa päämiestä. Jutun viimeisessä, ratkaisevassa istunnossa päähenkilö ei kuitenkaan kykene enää vääntelemään totuutta ammattimaisella viileydellä, vaan antaa omatuntonsa äänen tulla esille ja kääntää yhtäkkiä kelkkansa ja pitää koskettavan saarnan siitä, miten hänen edustamansa päämies on todellisuudessa täydellisen kieroutunut paholainen ja miten hän ei enää pysty valehtelemaan tämän puolesta. Sitten hän marssii ulos oikeussalista omaan toimistoonsa ja tyhjentää työpöytänsä, koska tietää varmasti saavansa potkut.

Ja tästä alkaa varsinainen sarja, josta saisi varmasti ainakin pari, kolme tuotantokautta.

Asianajajansa hylkäämäksi tullut kiero päämies haastaa koko asianajotoimiston oikeuteen valtavasta korvaussummasta ja asianajotoimisto puolestaan haastaa tarinan sankarin oikeuteen myöskin valtavista rahoista (sen takia tämän täytyy tapahtua Amerikassa). Nyt sankari on siis sekä työtön että luultavasti pian pahoissa veloissa, ellei pysty ihmeen kaupalla pelastamaan itseään... eikä tässä vielä kaikki!

Työpaikkansa menetettyään hän menettää myös suuren osan lakimiesystävistään, jotka eivät voi ymmärtää tapaa, jolla hän asetti henkilökohtaisen moraalin ammatillisen (ja taloudellisen!) moraalin edelle. Tähän joukkoon kuuluu myös hänen samassa firmassa työskentelevä pitkäaikainen miesystävänsä. Sankarille jää kuitenkin jäljelle pari uskollista tukijaa, esimerkiksi hänen melko samanikäinen kollegansa, joka osoittaa tukensa hyvin avoimesti ja auttaa sankaria uuteen alkuun. Myös firman pomo on henkilökohtaisesti ex-alaisensa kanssa samaa mieltä, mutta ei virallisesta asemastaan johtuen voi osoittaa sitä suoraan.

Kaupungin muut suuret lakifirmat eivät uskalla palkata tällaista epäluotettavaksi osoittautunutta työntekijää, eikä päähenkilö oikeastaan enää sellaisiin töihin haluaisikaan. Sen sijaan hän menee töihin eräänlaiseen oikeusaputoimistoon, jossa lakimiehet auttavat vähävaraisia tai muuten elämissään hankalissa tilanteissa olevia ihmisiä, esimerkiksi yksinhuoltajia tai päihdeongelmaisia, jne. Hänen tulonsa putoavat alle kymmenesosaan entisestä, mutta sydämessään hänestä tuntuu paljon paremmalta, koska hän kokee vihdoinkin auttavansa oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä, eikä rikkaita sikariroistoja. Hän joutuu kuitenkin oikeusaputöiden lisäksi tekemään vielä siinä sivussa erilaisia hanttihommia, että saisi elämiskulunsa maksettua. Näissä hommissa, esimerkiksi pikaruokaravintoloissa tai flyereiden jakajana, hän tapaa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joista tulee hänelle uusia ystäviä tai asiakkaita tai sekä että. Osa näistä tuttavuuksista voisi olla hieman vaarallisiakin ja ne voisivat johtaa yllättäviin tilanteisiin.

Eli sarjassa olisi melko monta juonta / ongelmakaarta, joita käsiteltäisiin. Olisi entinen työ, uudet työt, itseä vastaan nostettu oikeusjuttu, raha-asiat, ystävyyssuhteet, romanttiset suhteet, ja niin edespäin. Jos haluaisi vielä sekoittaa pakkaa, päähenkilöllä voisi olla vaikka vakavasti sairaana olevat vanhemmat, jotka luottavat paljon tämän apuun, jonka antaminen uudessa tilanteessa tietysti vaikeutuu.

Sellaista olen siis miettinyt. On se ainakin parempi, kuin kesällä suunnittelemani katastrofijännäri / romanttinen komedia, jossa Hugh Grant ja Jennifer Aniston juuttuvat appivanhempineen keskelle vedenpaisumusta.

MP3: Architecture In Helsinki - Maybe You Can Owe Me [lähde]

Tweet

Opintoasiaa / muuta

(Otsikon oli tarkoitus olla ironinen. Oikeasti Opintoasiaa on maailman tylsin otsikko. No on tämä ehkä maailman tylsin kirjoituskin. Paras otsikko ikinä on kuitenkin ehdottomasti Suomen Kansallisooppera. Kaverini oli saanut äidiltään tuolla tavoin otsikoidun sähköpostin koskien heidän suunnittelemaansa oopperaillanviettoa. Kauniin virallinen otsikko! Ei mitään Ensi perjantai tai Oopperaretki tai Moi tai edes pelkkä Ooppera, vaan juhlallisesti Suomen Kansallisooppera [aivan kuin Suomessa olisi ylipäätään muita oopperoita].)

Yritin valita ensi viikolla alkavaan kolmanteen periodiin kursseja. Se ei... onnistunut kovin hyvin. Sain kalenteriin ainoastaan "pakollisen" proseminaarin, ja senkin tieltä joudun jättämään syksyllä alkaneen ruotsin-kurssin kesken. Eli yksi askel eteenpäin ja toinen taaksepäin...

Tein tänään kuitenkin hienon listan kaikista opinnoistani tähän mennessä: mitä olen suorittanut ja mitä on vielä suorittamatta. Siinä oli yllättävän kova homma (samalla tavalla kuin... vaikkapa jääkaapin puhdistamisessa on kova homma: ei se ole hankalaa, mutta sitä ei vain haluaisi tehdä), mutta lopputuloksesta tuli oikein hyödyllinen ja selkeä. Olisi kannattanut tehdä se jo kaksi vuotta sitten.

Lista oli myös siinä mielessä lohdullinen, että siitä näki, että kovin paljoa ei enää puutu kandidaatin tutkinnosta. Jos siis ei laske itse kandidaatintyötä... Tässä olisi muuten lukijakilpailun paikka: keksikää puolestani proseminaarin / kandin aihe? Tai voisin kysellä sellaista vaikka Hesarin henkilökohtaista-palstalta... "22-vuotias opiskelijapoika hakee tositarkoituksella tai vain lyhytaikaiseen hauskanpitoon poliittisen historian kandidaatintyön aihetta. Ikähaarukka 10 - 230 vuotta. Ei tarvitse olla savuton. Kuva ois kiva."

Olen yrittänyt vähän miettiä, olisiko mahdollista saada proseminaarityöhön sisällytettyä se ainoa aihepiiri, josta tiedän ylipäätään yhtään mitään, eli englantilainen kitarapopmusiikki. Ehkei se olisi mahdotonta? Onhan niitä kaikenlaisia tutkimuksia vaikkapa sarjakuvistakin. En vain keksi mitään täysin järkevää tutkimuskysymystä. Ja vaikka keksisinkin, en olisi varma uskaltaisinko kertoa sitä työn ohjaajalle, kun kaikki muut kuitenkin tekisivät omansa väliaikaishallituksista tai saamelaiskysymyksen politisoitumisesta tai jostain.

No, en stressaa aiheesta vielä liikaa. Kuitenkin vielä 8 päivää ennen kuin jotain pitäisi olla keksittynä.

Ja tänään huomasin, että olin päässyt koko syksyä vaivanneen tilastotieteen kurssin läpi! Se oli valtava helpotus, etenkin kun jälkimmäinen välikoe (voiko olla kahta välikoetta?) tuntui sujuneen melko huonosti. Koko kurssista tuli arvosanaksi 1 (nyt minulla on koko sarja ykkösestä vitoseen kerättynä!), mutta ennen kaikkea 8 opintopistettä. Se tarkoittaa sitä, että koko syksyn saldo oli 35 pistettä. Että miksipä sitä yhtään kursseja esimerkiksi kolmanteen periodiin ottaisikaan...

Muuta:

Talvella pyöräileminen on melko hasardia. Siinä tulee kylmä. Onneksi vaihde oli jäätynyt ykköselle. Tai ei sillä paljon väliä, ei niitä muutenkaan ole kuin kolme... Koko talvella pyöräilyn konsepti on itsessäänkin todella tylsä. Kesäisin se on vain luonnollinen ja helppo tapa liikkua, mutta talvisin siitä tulee väkinäistä puurtamista. Toivoisin joskus olevani tilanteessa, jossa ei tarvitsisi edes ajatella talvella pyöräilyä. Sitten kirjoittaisin blogiini vain siitä, miten talvella lentäminen on niin tylsää, kun yksityiskoneeni juuttuu jäänpoistokäsittelyjonossa aina reittikoneiden taakse.

Taas tuli todistettua, että televisio on tiedotusvälineenä parhaimmillaan kaikista antoisin. Kamera on niin julma, että vain parhaat ammattilaiset osaavat pitkän harjoituksen tuloksena esittää jotain muuta kuin ovat. Muut esittävät itseään ja valheellisuus paljastuu hyvin nopeasti. Ajankohtaisessa kakkosessa oli reportaasi moottoripyöräjengistä. Jengin pomo päästi ensimmäistä kertaa historiassa toimittajan sisälle kerhotiloihin, tavoitteenaan ilmiselvästi antaa prätkäjengiläisistä rento, laillinen ja avoin kuva. Se onnistuikin ehkä ensimmäiset 20 sekuntia, mutta sitten jengijohtaja alkoi pudotella pieniä lipsautuksia, jotka paljastivat asioiden todellisen laidan. Kaikista parasta oli, ettei toimittaja esim. kertojanääntä käyttämällä kommentoinut niitä mitenkään, vaan katsoja saattoi tehdä omat johtopäätöksensä! Koko lähetys on luultavasti joskus pian nähtävissä YLE:n Areenassa.

Ja lopuksi pari kuvagalleriaa. Postauksen alussa oleva kuva on The Guardianin lukijoiden galleriasta, jossa on aivan älyttömän laadukkaita ja tyylikkäitä valokuvia maailman hienoista pienistä yksityiskohdista. Tämän selailemiseen jää koukkuun. Ja Facebookista löytyy myös ihan hieno Helsinki-galleria (en tiedä toimiiko linkki, jos ei ole kirjautuneenä Facebookiin).

[Edit 23:09] Ai niin, vielä yksi lievästi outo juttu. Sain aamulla postissa vessapaperia. Paikalliselta supermarketilta tuli kirje, jossa kerrottiin että "Meillä on myynnissä tällaista uutta vessapaperia" ja lähetettiin mukana muutama arkki. Se oli jotenkin... tai tuntuu tavallaan... jotenkin, joltain. ... Mutta taitaa postissa muutenkin tulla pyytämättä outoja asioita, muistan hämärästi äitini saaneen jotain virtsankarkailusuojia kymmenisen vuotta sitten (hän oli tuolloin vähän alle 50-vuotias... ei ehkä ihan kohderyhmää... tai ei sitä voi tietenkään tietää).

Tweet

Messenger

Mesettäminen (inhoan tätä sanaa itsessään, mutta minkäs sille voi...) on parhaimmillaan ehdottomasti ajanvietteiden kiistatonta eliittiä. Messengerissä käytävät keskustelut ovat joskus satunnaisesti - öisin, ehkä kerran parissa, kolmessa kuukaudessa - todella laadukkaita. En tiedä mikä siinä on, että ne ovat parempia kuin "todellisen elämän" parhaatkaan keskustelut.

Ehkä yksi syy on se, että koko ajan voi nähdä mitä itse ja vastapuoli on sanonut, ja vuorovaikutuksesta tulee jotenkin monipuolisempaa. Voi pitää yhden henkilön kanssa montaa keskustelunaihetta auki ja puhua useammasta asiasta samaan aikaan; vastata aina edelliseen aiheeseen sillä välin kun toinen kirjoittaa uutta riviä toisesta aiheesta, ja niin edelleen.

Ei se tietenkään aina onnistu, eikä kaikkien kanssa - Messengerissäkin voi olla vaivaannuttavia "hiljaisuuksia". Mutta ikinä ei voi tietää, milloin erinomainen mesekeskustelu sattuu. Niitä ei voi kärkkyä eikä yrittää väkisin.

Ulkoa kuuluu aurausauton kolina. Herätyskello soi aamulla ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Yritän olla painamatta snoozea.

MP3: Arctic Monkeys - Too Much To Ask [lähde]

Tweet

Johtotähdet

Tänään ei ollut vielä edes joululoman viimeinen perjantai, mutta suurin osa kavereistani näyttää jo nyt odottavan melko malttamattomina loman loppua ja opiskelujen jatkumista. Kaikki tuntuvat jo tehneen kevään opintosuunnitelmansa valmiiksi ja jotkut ovat jopa aloittaneet jo kesätöiden hakemisenkin. Itselläni ei ole vielä harmainta aavistustakaan (tai ehkä hyvin hyvin haaleanharmaa) sen suhteen, mitä teen keväällä - tai varsinkaan kesällä. Olen oikein tietoisesti yrittänyt olla ajattelematta yliopiston kevätkauden (tai kevään ylipäätään) alkamista, mutta se käy päivä päivältä hankalammaksi.

Ensimmäisenä opiskeluvuotenani kopioin opinto-ohjelmani oikeastaan täysin suoraan eräältä opiskelutoveriltani: valitsin yksi yhteen kaikki samat kurssit kuin hänkin. Fuksivuonna se oli tietysti kohtalaisen helppoa, koska vaihtoehtoja on käytännössä alussa vähemmän (etenkin jos valitsee saman sivuaineen). Ensimmäisen vuoden jälkeenkin olen valinnut kurssini enemmän tai vähemmän kavereiden valintojen mukaan, en ole oikeastaan tehnyt lainkaan itsenäisiä päätöksiä. Yhdellä sellaisella kurssilla olen tainnut olla, jossa ei ole ollut ketään tuttua.

Tästä säälittävästä tavastani hallita opintoja on tullut jo jonkinlainen yleinen vitsi. Aluksi suhtauduin siihen itsekin vain olkia kohauttelemalla, mutta oikeastaan siitä on ajan kuluessa muodostunut jo aivan oikea ongelma. Nimittäin siinä suhteessa, että se on pelkistä opinnoista levinnyt koskemaan elämää aivan yleensäkin.

Minusta tuntuu nykyään usein siltä, että oikeastaan kaikkien tuntemieni ihmisten elämät ovat parempia, merkityksekkäämpiä ja toimivampia kuin omani. Ja niin ne varmasti ovatkin, mutta vain tietyillä osa-alueilla, yksi osa-alue per ihminen. Niinhän se on luultavasti meillä jokaisella: joitain tiettyjä puolia toisen elämästä voi kovasti ihailla ja ehkä kadehtiakin, mutta kokonaisuutena vertailu menee useimmiten ainakin lähes tasan.

Mutta ongelmani on se, että unohdan helposti kokonaisuuden ja koen halua poimia kaikkien tuttujen elämistä ne parhaat osat, uskoen että tällä tavalla voisin ymmärtää, mikä elämässä on tärkeää ja tavoiteltavaa - ja saavuttaa sen. Esimerkiksi; jos joku kertoo hakeneensa töihin vaikkapa suurlähetystöön, ajattelen että minun kannattaisi myös toimia samalla tavalla. Toisaalta jos joku toinen hakee töitä kalatukusta, pidän sitäkin hyvänä valintana. Tai jos joku tuttuni aloittaa kuntonyrkkeilyn, alan pohtia olisiko se mahdollisesti antoisa harrastus. Vastaavasti jos joku toinen liittyy shakkikerhoon, ihailen hänen valintaansa ja mietin, olisiko minunkin toivottavaa osata shakkia.

Tämä on oikeastaan hyvin itsekästä ja siksi se tuntuu vähän pahalta. Lisäksi se on täysin hölmöä. Ei kukaan yksi ihminen voi olla suurlähetystössä työskentelevä kalatukkuri, joka suunnittelee nyrkkeilyharjoitusten lomassa shakkihyökkäyksiä. Se ei vain toimi niin, ei siihen riitä aika eikä energia. Eikä siinä ole kokonaisuutena mitään järkeä. Jokaiselle on oma juttunsa, joka on juuri itselle se paras ratkaisu. Mutta itselläni ei nykyään ole käsitystä siitä, mikä minun oma juttuni voisi olla, joten päädyn vain ryntäilemään kaikkien mahdollisten eri johtotähtien perässä - kuitenkaan loppujen lopuksi toteuttamatta mitään näistä esimerkkielämistä. (Juuri se vasta huono juttu onkin. Olisi ehkä parempi tehdä vaikka vääriä valintoja, kuin olla tekemättä valintoja ollenkaan.)

Sen lisäksi että tällainen harhaanjohtava ajattelu lisää itsekkyyttä, se lisää myös eräänlaista epärehellisyyttä tai ainakin vähentää vilpittömyyttä. Kaikki, mitä kuulen ja näen tuntuu mielestäni olevan ainakin jollain tavalla hienoa ja ihailtavaa, mutta eihän se todellisuudessa voi näin olla, vaan jotkut asiat ovat typeriä ja täyttä roskaa. Mutta en oikein enää osaa päättää. En luota omaan arvostelukykyyni, joten silloin siihen ei voi oikein luottaa kukaan muukaan.

Ainoa poikkeus tähän valintojen tekemisen vaikeuteen ja toisten sokeaan ihannointiin ovat pienet yksityiskohdat, kuten esimerkiksi musiikki tai muut vastaavat elämän suurien kokonaisuuksien kannalta turhat asiat. Triviaaleissa asiossa osaan kyllä muodostaa oman mielipiteeni ja erottaa mikä on hyvää ja huonoa. Näistä asioista vain ei ole mitään hyötyä sen suhteen, mitä pitäisi esimerkiksi opiskella ja minkä takia, tai mihin pitäisi elämässä pyrkiä ja minkä takia.

... Taisi olla aivan liian aikaista mennä nukkumaan kolmelta. Jos ei mene vasta silloin, kun on aivan kuolemanväsynyt, kaikenlaiset ajatukset alkavat pyöriä päässä. Viime yönä menin vasta puoli seitsemältä ja silloin ei kyllä enää ehtinyt ajatella yhtään mitään.

Tweet

GMT-5 -aikavyöhyke olisi sopiva...

Ei ehkä ole kaikkein viisainta alkaa katsoa elokuvaa klo 02 yöllä, kun tietää, että se ei lopu ainakaan ennen puoli viittä, mutta tällaiseksi tämä rytmi on taas mennyt... Toisaalta eipä sillä ole paljon väliä, luennot eivät kai jatku vielä ensi viikolla... eiväthän? Onneksi tänä yönä Hesari ei kolahtanut minkään kovin tärkeän repliikin kohdalla.

Tänä yönä katsoin Harry Potter ja salaisuuksien kammion. Vaikka potterit eivät tietenkään elokuvina pääse lähellekään kirjoja, on niissä silti paljon hyvääkin. Koko juttu toimii niin monella eri tasolla... ja samastun tietysti erittäin kovasti itse Harryyn, meillä on paljon yhteistä.

Pari yötä sitten katsoin brittiklassikon Withnail and I, jossa Harry Potterin ilkeää Vernon-enoa esittävällä Richard Griffitsillä oli melko erilainen, mutta toisaalta aika samantyylinen rooli. Harry Potter -elokuvissa on (nimiosan esittäjää lukuunottamatta) muutenkin erittäin kovatasoinen näyttelijäkaarti. Jossain kirjoitettiin, että huippuluokan brittinäyttelijöistä ainoastaan Stephen Fry'ta ei ole vielä Pottereissa nähty, ja että se johtuisi siitä, että hänelle on varattu jokin tärkeä rooli sarjan vihoviimeisessä osassa.

Mielestäni suuri osa Potter-kirjojen viehätystä on siinä, että asiat tapahtuvat niissä kohtalaisen hitaasti. Varsinainen seikkailuvaihde ei ole päällä koko ajan, vaan väliin mahtuu paljon löysää, esim. stressaamista velhokokeista, ruokailua, keppostelua ja muuta päätarinan kannalta hieman epäolennaista. Elokuvissa kaikki tämä jää paljon vähemmälle, koska muuten ne olisivat kahden ja puolen tunnin sijaan varmasti vähintään nelituntisia.

Salaisuuksien kammiossa ehkä paras kohta oli Moaning Myrtlen repliikki "I was just sitting in the U-bend, thinking about death". Loistava juttu - etenkin kun sen sanoo vessassa asusteleva teinikummitus.

Ääh... ei nukuta vieläkään.

MP3: Kim Carnes - Bette Davis Eyes [lähde]

Tweet

Painaa mieltä

No ei paina oikeastaan kovin paljon, mutta äsken tuli mieleen sellainen juttu, että saatoin uudenvuodenaattona vahingossa ehkä ignoorata jotain tuttua / kaveria ruokakaupan tuulikaapissa.

Oli kylmää ja pimeää ja satoi vähän ja olin kiireesti menossa hakemaan vain saippuaa. Marketin ovilla tuli vastaan joku, jota en edes katsonut ennen kuin hän oli jo mennyt ohi, mutta tuntui aivan siltä kuin hän olisi tervehtinyt minua tai jotain.

Ja unohdin koko jutun silloin, mutta äsken se tuli mieleen... Toivottavasti se ei todellisuudessa ollut kukaan tuttu, olisi kovin ikävää käyttäytyä tahattomasti noin töykeästi.

Aika turhaa miettiä tällaisia.

MP3: Radiohad - Jigsaw Falling Into Place (Scotch Mist Version) [lähde]

Tweet

Ohjelmanumerot

Nykyisin lähes missä tahansa kotibileissä / illanistujaisissa / tms. tulee hetki, jolloin ohjelmanumeroksi otetaan YouTuben katselu. YouTube -sessio voi alkaa monella tavalla ja sitä voidaan käyttää useisiin erilaisiin tarkoituksiin.

Yksi lähtökohta on, että katsotaan jotain, jonka kaikki tietävät jo ennestään ja tällä tavalla vahvistetaan vanhaa ryhmähenkeä. Silloin katsotaan esimerkiksi vanhoja Vintiöt-sketsejä tai jotain vastaavaa.

Toinen mahdollinen aloitus on se, että katsotaan jotain, minkä vain osa paikallaolijoista tuntee jo entuudestaan, mutta mikä on lopuille täysin uutta. Tällöin YouTubesta näytetään esimerkiksi japanilaisia mainoksia, vaihtoehtoista amerikkalaista stand-up -komediaa tai jotain muuta vähän "oudompaa".

Näiden lisäksi on erilaisia YouTube -katselun alagenrejä, joista hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi eri jalkapallosarjojen maalikoosteiden katsominen tai tietyn musiikkityylin videoiden pyörittäminen.

Sosiaalinen youtuubbailu on mielestäni hauska ja toimiva ohjelmanumero missä tahansa tilanteessa, koska parhaimmillaan se erkanee nopeasti lähtöasetuksistaan ja kiemurtelee hienon epäloogisesti uusille urille. "Ai niin, tosta tuli mieleen... ootteko nähneet tätä..?"

Viime päivien aikana olen saanut ystävien ja YouTuben ansiosta tutustua mm. korealaiseen purukumimainokseen ja japanilaiseen ihmis-Tetrikseen sekä oppinut, että Fintelligens teki aikoinaan paljon aivan hirveätä roskaa (jännää, miten tuosta lätkäbiisistäkin on niin vähän aikaa, mutta sen oli jo ehtinyt aivan unohtaa...) ja jotain oikeastaan ihan hyvääkin. Ja kuinka monta tällaista häkellyttävän pitkää videota Michael Jackson oikein onkaan tehnyt?

Ohjelmanumeroista vielä sen verran, että yksi parhaista ajankäytön muodoista on hengailla kavereiden kanssa omassa kodissa. Liian harvoin vain tulee kutsuttua ketään tänne "meille", se on jotenkin niin vaikeaa. Uudenvuodenaattona oli hyvä sattuma, kun aivan lopuksi päädyimme kotiini. Mielestäni on aivan oikeasti kivaa yrittää saada vieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Ja ehkä paras puoli omassa kodissa järjestettävissä tilaisuuksissa on se, että saa itse valita musiikin.

Tweet