Musiikit 2011

Edeltäjänsä tapaan myöskään vuosi 2011 ei ollut mielestäni tasoltaan musiikin huippuvuosi. Yksittäisiä valopilkkuja oli toki melko paljon, mutta aivan aidosti järisyttävien uutuuksien puute vähensi vuoden kokonaishohdetta.

Toisin kuin aiemmin, en tänä vuonna listaa levyjä ja biisejä erikseen, vaan tiputtelen tässä sikin sokin ne vuoden 2011 musiikkitapaukset, jotka itseäni eniten koskettivat.

Guillemots


Guillemots oli ehdottomasti vuoden bändi 2011. Näin yhtyeen kevään aikana livenä kolmesti ja noista keikoista jokainen oli omanlaisensa täysosuma. Uusin albumi Walk The River on bändin tähän asti tasapainoisin kokonaisuus ja palkitsee kuulijansa mahtavilla herkuilla, vaikka ei avaudukaan aivan heti. Yllä oleva Dancing In The Devil's Shoes on kauniin melodiansa ja osuvan sanoituksensa myötä mielestäni vuoden paras biisi, mutta levyltä löytyy muitakin huippuja, esimerkiksi I Must Be A Lover, I Don't Feel Amazing Now, Sometimes I Remember Wrong sekä nimibiisi Walk The River. Kovatasoisia sävellyksiä hieman (mutta ei liian) taiteellisella kierteellä esitettynä. SPOTIFY

Arctic Monkeys


Tänä vuonna Arctic Monkeys oli melodinen, herkkä, katkeransuloinen ja helisevä. Alex Turnerin mainio Submarine-soundtrack (SPOTIFY) akustisine kitaroineen ja singer-songwriter -tyylisine, tarinankerronnallisine lauluineen pohjusti keväällä maaperää alkukesästä julkaistulle koko bändin neljännelle albumille Suck It And See. Arctic Monkeysin linja on ollut aina tehdä uudella levyllä jotain erilaista kuin aiemmilla, ja kiemuraisen Humbugin jälkeen suoraviivainen ja helppo Suck In And See oli suuri yllätys. Levyllä ei ole lainkaan filleriä, vaan jokainen kappale on täyttä tavaraa. Surumielisen Love Is A Laserquestin lisäksi suosikkeihini kuuluvat myös mm. She's Thunderstorms, Black Treacle sekä nokkelasti riimittelevä nimibiisi Suck It And See. (SPOTIFY)

Beady Eye


Beady Eye'n debyyttilevy Different Gear, Still Speeding oli piristävä yllätys. The Roller rytmitti keskitalveani ja Millionare kuulosti keväältä. Näin bändin pariin otteeseen livenä ja Liamin esiintymisestä huokuu suuri motivaatio todistaa, ettei Oasis ollut pelkästään Noelin bändi. Jopa alun alkaen pöhköltä vaikuttanut Bring The Light paljasti merkityksensä vuoden mittaan. Beady Eye'lla on varmasti tulevaisuus. (SPOTIFY)

Elbow


Elbow'n Build A Rocket, Boys ei yltänyt aivan edeltäjänsä korkeuksiin, mutta vuoden kaikkien uutuslevyjen joukossa se loistaa silti merkkitapauksena. Levyn avausbiisi The Birds on suorastaan majesteettinen, mutta Elbow'n vahvuus on ennen kaikkea hillityssä vähäeleisyydessä, joista albumilla ovat malliesimerkkejä mm. suorastaan runollinen Lippy Kids (miten joku osaa tiivistää teini-iän muutamalla rivillä?) ja raukea The River. (SPOTIFY) Omasta mielestäni Elbow kuitenkin "hukkasi" pari aivan tykkibiisiä singlejensä B-puolille: Buffalo Ghosts kilpailee vuoden parhaan kappaleen tittelistä ja soundeiltaan synkkä Ticker Tape on erittäin mielenkiintoinen.

Radiohead


King Of Limbs kuulostaa aavistuksen verran välityöltä, mutta koko levyn tekee kuuntelemisen arvoiseksi kappale numero kuusi, Codex. Tällaista tunnelmaa ei Radioheadin lisäksi pysty luomaan kukaan muu. Kohta, jossa torvet tulevat mukaan, aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä... (SPOTIFY)

Noel Gallagher's High Flying Birds


Oasis-fanaatikolle vuosi 2011 oli suoranaista juhlaa. Käytännössä kuultavaksi saatiin 2 Oasis-levyä. Liam rokkaa retron rosoisesti ja Noel tarjoilee silotellusti tuotettuja ja suurella näkemyksellä kirjoitettuja biisejä. High Flying Birds on huippusulava levy, jota haluaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Omat suosikkini ovat pollea avausbiisi Everybody's On The Run sekä ihanalla tavalla vuodelta 1995 peräisin olevalta Oasis- B-puolelta kuulostava AKA... Broken Arrow. Kaikkein jännittävintä on se, että jos tämä oli Noelin helppo pop-levy, niin ensi vuodelle on odotettavissa outo ja sekalainen jatko-osa! (SPOTIFY)

King Creosote & Jon Hopkins


Skotlantilainen folk-laulaja King Creosote löi hynttyyt yhteen tuottaja Jon Hopkinsin kanssa, tavoitteenaan luoda vastaus Talk Talkin mestariteokselle Spirit Of Eden. Diamond Mine on liian suoraviivainen ja "pop" tavoittaakseen Spirit Of Edenin ylimaailmallista henkeä, mutta modernina folk-levynä se on erittäin mainio. John Taylor's Month Away on varmasti vuoden sympaattisin biisi. (SPOTIFY)

MGMT


Sen lisäksi että varsinainen Congratulations-albumi aukesi itselleni vasta melkein vuoden myöhässä, hieno Congratulations (Remixes) -EP kolahti tänä vuonna kunnolla. Erol Alkan on muokannut nimibiisin kuulostamaan siltä, miltä MGMT:n "pitäisikin" kuulostaa: tanssittavalta, coolilta, hieman virnuilevalta ja hyvin energiseltä. Myös Ed Banger -remix Siberian Breaksista ja Corneliusin versio Brian Enosta löytyvät samalta EP:ltä ja toimivat oikein tehokkaasti. (SPOTIFY)

Glasvegas


Sisällöltään hieman ohuehkon ja soundeiltaan liian täyteen ahdetun albumin julkaissut Glasvegas kuuluu vuoden pettymyksiin, mutta Euphoric Heartbreak -levyltä löytyi hienojakin hetkiä – ainakin jos jaksoi kaivaa hieman pintaa syvemmältä. Esimerkiksi tämä minimalistinen liveversio Euphoria, Take My Handistä osoittaa, että bändillä on varmasti vielä paljonkin annettavaa, jos sen koskettavaa perusydintä ei tukahduteta kaikenlaiseen ylimääräiseen sotkuun. Loppuvuodesta kokovalkoinen vaatekertakin ilmeisesti sai kyytiä ja James Allan palasi keikoilla turvalliseen mustaan nahkatakkiin ja koppasi taas myös kitaran käteensä. Ensi vuoteen (toivottavasti), Glasvegas! (SPOTIFY)

Paul Weller


Paul Welleriltä ei tullut vuonna 2011 uutta kokopitkää albumia, mutta mod-keisari julkaisi muutaman yksittäisen herkkupalan. Kesän Starlite-single on mukavan trooppinen ja Drop Out Orcherstran remix lisää siihen vielä extra-annoksen keikutusta. Myös BBC:n futisfiktion lopputeksteihin sävelletty Devotion oli Welleriltä kaunis teko.

Little Dragon


Taas siellä Ruotsissa osataan. Little Dragonin tämänvuotisen levyn nimikappale Ritual Union on koukuttavan omaperäinen jännässä taustariffissään ja mielenkiintoisesti kiemurtelevassa melodiassaan. Myös Tensnaken dubstep-tuulahduksia tuonut remix on kuulemisen arvoinen.

Foster The People


Vuoden tarttuvimpia pop-kappaleita etsittäessä Pumped Up Kicks on varmasti aivan kärkisijoilla. Jollain tavalla lattea levyversio ei sykähdyttänyt mitenkään kovasti, mutta akustisilla kitaroilla säestetty, mukavasti svengaava liveversio jää surraamaan päähän päiväkausiksi.

MUUT:


Tämän vuoden löytöjen ohella fiilistelin tylsään tapaani tietysti myös vanhoja tuttavuuksia. Primal Screamia tuli kuunneltua yllättävän paljon BBC:llä (ja myöhemmin Ylellä) nähdyn Screamadelica-dokumentin jälkimainingeissa. Come Togetherin Terry Farley -versio pyöri kaiuttimissa hyvin useaan otteeseen, ja samalta aikakaudelta peräisin oleva B-puoli Jesus sai myös soittokertoja.

Ensi vuodelta odotan kovasti Noel Gallagherin toista levyä sekä The XX:n loistavan ykköslevyn seuraajaa.

Hauskaa uutta vuotta kaikille!

E D I T :


Hups! Smith Westernsin Weekend unohtui kokonaan listalta! Erittäin mainio biisi, jota tuli fiilisteltyä Lontoon keväässä.

Tweet

TV-katsaus

Bloggaamiseen kuuluu, että vuoden lopussa tehdään listoja. Listoja vuoden parhaista levyistä, elokuvista, konserteista ja kaikesta muusta. Tänä vuonna listapaine ahdistaa: olin etenkin uuden musiikin etsimisen suhteen lähes täysin kohmeessa koko vuoden, joten tuskinpa osaan sanoa siitä mitään pätevää tällä kertaa.

Musiikkilistojen sijaan aionkin muistella, mitä oivia televisiosarjoja on vuonna 2011 tullut katseltua – näistä suosituksista voi joku vaikka saada inspiraatiota joulunpyhien töllöttelyhuviksi.

Curb Your Enthusiasm


"Curbin" kahdeksas kausi oli mielestäni hieman vaisu moniin edellisiin verrattuna sen vuoksi, että tällä kertaa nöyryyttävät ja myötähäpeän tunnetta tuottavat jutut eivät olleet aivan yhtä kamalia kuin joskus aiempina vuosina. Larry David ei tällä kertaa joutunut aivan yhtä noloihin ja törkeisiin tilanteisiin kuin olisi voinut. Joka tapauksessa sarjan 8-kausi on ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä Larry David on kenties parasta, mitä televisiolle on koskaan tapahtunut, eikä muutama vaisu jakso muuta tätä tosiasiaa.

Life's Too Short


The Office -parivaljakko Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin tuorein faktaa ja fiktiota sekoitteleva mukadokumentti-sarja nostaa pääosaan lyhytkasvuisen näyttelijä Warwick Davisin. Tuttuun Gervais / Merchant -tyyliin tarjolla on taas kuivaa ja toisinaan melko pahailkistäkin huumoria. Fiktiivistä versiota omasta itsestään esittävä Davis ei liiemmin sympatiapisteitä keräile, mutta hänen tärkeilevät kommelluksensa huvittavat parhaimmillaan kovasti. Gervaisin ja Merchantin toisesta sarjasta, Extrasista, tuttuun tyyliin lähes joka jaksossa on mukana suuria filmitähtiä cameo-rooleissa, mm. Johnny Depp ja Steve Carrell. Seitsenosainen sarja on BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoa, mikä on monille varmasti jonkinasteinen laatutakuu.

Parks and Recreation


The Officen USA-versio oli parhaimmillaan aivan loistava, mutta syksyllä alkaneessa 8. kaudessa sekä käsikirjoittajat että näyttelijät ovat taivaltaneet todella synkissä varjoissa. Kun 30 Rock on toistaiseksi tauolla, ehdottomaksi suosikikseni tämänhetkisistä amerikkalaisista sarjoista on noussut Parks and Recreation. Sarja alkoi melko hitaalla tahdilla, mutta tänä syksynä alkanut neljäs kausi on sisältänyt pelkästään huippujaksoja. Hahmot on kirjoitettu moniulotteisiksi, dialogi on hauskaa ja homma toimii kokonaisuudessaan huippusujuvasti. Amerikkalaisista sarjoista on aina toisinaan kova työ seuloa jyvät akanoista, mutta Parks and Recreation on ehdottomasti erittäin maukas jyvä.

Bored To Death


Bored To Death on itselleni melko uusi tuttavuus, vaikka siitä on HBO:lla nähty jo kolme tuotantokautta. Pääosassa on mm. Scott Pilgrim VS. The World'istä ja The Darjeeling Limitedistä tuttu Jason Schwartzman, joka esittää nynnyä toimittaja/käsikirjoittajaa, joka paremman tekemisen puutteessa keikkailee myös yksityisetsivänä. Sarjan huumori on mukavan vähäeleistä: hauskoja juttuja ei osoitella liikaa ja tapahtumien tempo pysyy koko ajan hyvin rullaavana. Schwartzmanin lisäksi myös sivuosissa on mukana kovia nimiä, kuten Ted Danson ja Zack Galifianakis. Pidän Bored To Deathistä varmaan myös siksi, että Monk on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani, ja tässä on hieman samaa komedian ja dekkarin sekoitusta, vaikka hyvin paljon hillitymmässä ja ehkä synkemmässäkin muodossa. Bored To Death on myös huomattavan ammattitaitoisesti ja jopa elokuvamaisesti toteutettu, siitä huokuu laatusarjan tuntu heti tunnuskuvista lähtien.

How I Met Your Mother

Muista tässä mainituista sarjoista How I Met Your Mother poikkeaa siten, että se on melkoista liukuhihnakamaa, tämän vuosikymmenen Frendit. Joka jakson konsepti on sama: kolmekymppisten newyorkilaisten kaverusten porukka istuu baarissa ja setvii ihmissuhdekuvioitaan. Perusmössön yläpuolelle "HIMYM":in nostavat kuitenkin ensiluokkaiset komedianäyttelijät kuten suvereeni Neil Patrick Harris, sekä sarjan flashbackeja ja aikasiirtymiä hyödyntävä rakenne, joka mahdollistaa lukuisten yllättävien yksityiskohtien liittämisen peruskonseptiin. Sarja on toisinaan hieman nössö, ja taustanaurut kuulostavat nykyilmastossa todella vanhanakaisilta, mutta sympaattisuudessaan ja tiuhaan tahtiin iskevissä vitseissään HIMYM toimii juuri niin kuin pitääkin.

Pasila


Pasilan kolmoskausi keväällä 2011 oli aivan todella vaisu, ja hirveä pettymys mainioiden kahden ensimmäisen kauden jälkeen. Syksyllä alkanut neloskausi on kuitenkin poikkeuksellisella tavalla nostanut sarjan keväisestä alhostaan ja tykittää taas täysillä panoksilla idearikasta, näkemyksellistä ja paikoin hätkähdyttävääkin sisältöä. Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen komediasarja – ja koska en itse liiemmin välitä muista kuin komediasarjoista, sanoisin jopa, että Pasila on kaikkien aikojen paras suomalainen TV-sarja. Käyttistä!

Stewart Lee's Comedy Vehicle


Hehkutin Stewart Lee'tä varmasti koko kevään, mutta en halua unohtaa häntä tässäkään. Lee oli itselleni Lontoon-kauden parhaita löytöjä: omaperäinen, äkkiväärä ja epähauskuudesta hauskaa tekevä stand-up -koomikko. Stewart Lee's Comedy Vehicle -sarjan toinen kausi esitettiin BBC:llä keväällä ja se sai kriitikkojen piirissä suurta suosiota, mutta Leen huumorin oikukas laatu piti silti huolen siitä, ettei Lee'stä tämänkään sarjan myötä tullut koko kansan suosikkia.

Tweet

Muotiblogi?

Perinteiseen muotiblogiin kuuluisi kai, että otetaan itsestä kuva peilin kautta (kasvot peitettynä) ja kerrotaan, että kuvassa näkyvät tuotteet saa Gina Tricot'sta tai H&M:stä. Tämä on nyt kuitenkin vähän erilainen muotiblogipostaus, sillä en aio kuvata itseäni ja aion kertoa melko harvinaisesta "muoti"-asiasta; nimittäin tohveleista.

Jos oleskelee talvisin sisällä julkisilla paikoilla, saattaa tarvita jonkinlaisia sisäkenkiä. Sandaalit ovat melko yleinen ja kätevä valinta. Itse haluan kuitenkin tehdä asiat aina monimutkaisesti, joten helppojen sandaalien sijaan päädyin sisäkenkävalinnassa käsinvalmistettuihin englantilaisiin samettitohveleihin.

Oikeastaan haluaisin käyttää tohveleita ulkona niin kuin Kanye West, mutta 1) en ole niin kova jätkä kuin Kanye ja 2) Kanye seikkailee ilmastoissa, joissa samettikenkiä voi joten kuten käyttää myös ulkona kaduilla.

Tohvelini on valmistanut Broadland Slippers -niminen firma Norwichissa. Yritys tekee kenkiä vain tilauksesta, ja omiin tohveleihinsa saa halutessaan vaikka sukunsa vaakunan tai minkä tahansa muun haluamansa symbolin. Myös värivaihtoehtoja löytyy burgundinpunaisesta havunvihreään. Minulla ei ole sukuvaakunaa, joten päädyin valitsemaan "tavalliset" mustat tohvelit. Sisäkankaaksi otin lesosti kullan väristä materiaalia.

Broadland toimittaa tohvelit tilauksesta hieman reilussa kuukaudessa. Koska kyseessä on oikea käsityö, kaikessa on mukava vivahde vanhan ajan tyylikkyyttä: esimerkiksi kenkälaatikkoon on kirjoitettu koko- ja mallitiedot käsin. Asiakkaita myös puhutellaan erittäin kohteliaasti...

... Mr. alkuun ja vielä Esq. loppuun. Hauskaa!

Samettitohvelit tuntuvat jalassa oikein mukavilta ja tuovat käyttäjänsä olemukseen vanhan maailman arvokkuutta. Arvokkuuden vaatimusta lisää myös se, että samettisille kengille varoo varmasti viimeiseen asti pudottamasta ketsuppia.

Suosittelen kaikille Broadland Slippersiä ja tilaan varmasti itsekin vielä toisetkin tohvelit – kunhan ensin saisin jostain sen sukuvaakunan.

Muuta: Lehdenjakajan joulukalenteri roikkuu vieläkin koskemattomana, ja joulukuuta on nyt mennyt jo 8 yötä. Mikä avuksi?!

Tweet

Lehdenjakajan joulukalenteri 2011

Lehdenjakajan joulukalenteri vuosimallia 2011 näyttää tältä. Tämä on nyt jo siis neljäs joulu, kun yritän ilahduttaa yöllistä Hesarin tuojaa suklailla. Useimpina vuosina haasteena on ollut viestintä: miten saada kiireinen ja joulukalenterittomiin oviin tottunut lehdenjakaja ymmärtämään, että kalenteri ja suklaat on todellakin tarkoitettu juuri hänelle.

Parina ensimmäisenä vuonna homma alkoi rullata pienen alkukankeuden jälkeen, mutta viime vuonna lehti-kusti ei ottanut namua kai yhtenäkään yönä, vaan rapussa asuvat kakarat pihistivät edelliseltä yöltä jääneet suklaat aina seuraavana päivänä. Tänä vuonna olen panostanut räikeisiin kyltteihin ja runsaisiin nuoliin, jotta kalenteri ei ainakaan jää huomaamatta.

Jännittävää nähdä, nappaako lehdenkantaja herkkuihin kiinni!

Tweet

Muistatko Juuuson?

Muistatko Radio Mafian? Peltsin varmaan muistat, mutta muistatko Juuusoa, kolmella U:lla? Itse olin päässyt unohtamaan Juuuson, kunnes hän yhtäkkiä tuli vastaan melko yllättävässä paikassa...


Juuuso on siis nykyisin näköjään aivan oikeasti kovan luokan tekijä mainosalalla. Pasilasta Madison Avenuelle ei ole mikään lyhyt matka, enkä usko että aivan kovin moni suomalainen on ollut vastaavissa hommissa, joten täytyy todella nostaa hattua Juuusolle!

Tweet

Voisiko Jope jo lopettaa?

Katsoin illalla televisiosta Pasilaa, jonka neljäs tuotantokausi vaikuttaa jälleen hauskalta haahuilevan kolmoskauden jälkeen. Ohjelman päätyttyä TV unohtui päälle ja pääsin näin kurkistamaan Jope Ruonansuun jo ties kuinka monetta vuotta pyörivää Jopet Show'ta, jota en ehkä muuten olisi tullut katsoneeksi. Ajattelin, että ehkä olisi hyödyllistä kerran katsoa, että tietää sitten, mistä ABC-Suomi pitää.

Tiesin kyllä jo ennestään, ettei Ruonansuun huumori ole aivan kansainvälisiä kriteerejä täyttävää, mutta se, miten järkyttävän huonoa se onkaan, tuli kyllä melkoisena yllätyksenä. Jopen sketsit ovat täysin oman käsityskykyni ulkopuolella – en vain kuollaksenikaan keksi, mikä niissä pitäisi olla hauskaa. Mitä ihmeen pointtia on imitoida Pokka pitää -televisiosarjaa, ja vielä kököllä englannilla? Juttu olisi ehkä sivaltanut ajankohtaisuudellaan koulun kevätjuhlassa vuonna 1996, mutta nyt siinä ei kyllä ollut päätä eikä häntää.

Kenties kyseenalaisin Jopen esittämistä hahmoista oli kuitenkin tummaihoinen baarimikko, joka puhui puoliksi muka-amerikkalaisella aksentilla ja puoliksi imitoi Martti Ahtisaarta, ja jonka punchline oli "Obama, Alabama!" Onko kukaan kertonut Jopelle, että nyt ei enää eletä Pekan ja Pätkän aikoja ja että kasvojen mustaaminen on vuonna 2011 melkoisen arveluttavaa?

Lopuissa sketseistä oli enimmäkseen erilaisia rappioalkoholisteja (yksi veneessä, yksi rullaportailla), superajankohtaisia imitaatioita (Elvis, hei?) ja ruotsalaisille vinoilua. Melkoisen oivaltavaa ja freesiä!

Miten Jope voi vielä pysyä valtakunnallisessa ruudussa tällaisilla ansioilla? Onko suurten ikäluokkien syvien rivien maku tällainen? Eikö Jopea itseään hävetä?

(Itse asiassa tässä piilee syy, miksi haluan asiasta kirjoittaa. Tunnen loppujen lopuksi sympatiaa Jope Ruonansuuta kohtaan. Hänen ohjelmansa ovat aivan karmeaa tuubaa, mutta hän on luultavasti ihmisenä aivan mukava. Säälin aina kaikkia surkeita suomalaisia esiintyjiä ja toivon, että he pärjäävät elämässään, vaikka heidän tuotoksensa ovatkin hirveitä. Sama pätee myös esimerkiksi Yön Olli Lindholmiin: en vihaa mitään musiikkia enempää kuin Yön matalaotsaista mollissarypemisjollotusta, mutta toisaalta olen iloinen siitä, ettei Lindholmin enää tarvitse tehdä siivoojan töitä Tampereella. Olenko liian kiltti ihminen?)

Tweet

Yllättävää: töissä on kivaa

Aloitin noin kuukausi sitten työharjoittelun uudessa paikassa. Olen aina ennen ollut hieman "työpessimistinen" henkilö: kaikista paikoista on löytynyt jotain valittamisen aihetta ja syitä, joiden vuoksi en ole viihtynyt. Nyt olen kuitenkin huomannut meneväni töihin joka aamu melko innostuneena ja – mikä parasta – myös lähteväni illalla kotiin iloisin mielin. Monesti aiemmin työ on pilannut muutoin hyvän päivän, mutta nyt työ on osa hyvää päivää. Olen erittäin yllättynyt!

Vaikeinta on ollut ehkä se, että pomoni on ristimänimeltään Pete ja jos toimistossa jotakuta puhutellaan "Petenä", ei tarkoitetakaan minua. On vaikeaa olla reagoimatta, kun kuulee nimen, jota on itse tottunut käyttämään. Mutta nyt käytänkin virallista nimeäni ja tunnen sen myötä oloni ainakin himpun verran asiallisemmaksi (toivottavasti en liikaa).

Monet purnaavat työelämässä palavereista, mutta omasta mielestäni kaikenlaiset kokoustamiset ja tapaamiset ovat aina hyviä. Itse en näe mitään valittamista jutustelussa ja keksien syömisessä, mitä palaverit kuitenkin pohjimmiltaan ovat. (Toki tämä on vain naiivi harjoittelijan mielipiteeni: jos päiväni olisivat niin täynnä hommaa, etten muutenkaan ehtisi tehdä kaikkea pakollista, en varmaankaan haluaisi kuluttaa yhtään enempää aikaa palaveeraamiseen.)

Eli asiat ovat juuri tällä hetkellä aika mukavasti. Peruspessimistinä tiedän, että käänne huonompaan saattaa toki tapahtua milloin tahansa – mutta nautitaan nyt ainakin toistaiseksi. Toivottavasti saan jatkaa samassa paikassa vielä tammikuun jälkeenkin, jolloin kolmen kuukauden mittaiseksi sovittu harjoittelujakso päättyy.

Muuta: Tarkkanäköinen (liian tarkkanäköinen) lukija saattaa huomata, että ajatusviivat ovat tässä kirjoituksessa oikean mittaisia. Syy on siinä, että ostin uuden tietokoneen, jonka näppäimistöstä löytyy eripituisia viivoja paremmin kuin entisestä. Olen tästä uudistuksesta melkoisen innoissani, vaikka se vain pieni uudistus onkin!

Vielä yksi mukava juttu on se, että Fast Show teki paluun – nyt lyhyenä nettisarjana ja olutfirman sponsoroimana, samoin kuin Alan Partridge viime keväänä. Taustanaurunauhasta luopumisesta huolimatta hahmoihin ja toistoihin perustuva sketsiviihde on ehkä hieman vanhentunut formaatti näinä aikoina, mutta jokin Fast Show'ssa jaksaa silti yhä lämmittää. Ja Simon Day on yksi friikeimmistä näyttelijöistä ikinä: kuka muu näyttelee aina vain pelkästään häiriintyneen yrmeitä ja vihaisia äijähahmoja? "Put your knickers on and go make me a cup of tea!!"

Tweet

Vuoden biisi 2011?

No niin, nyt on tosiaan vasta marraskuun alku, joten virallisia listoja vuoden parhaista biiseistä ja levyistä ei saa aivan vielä tehdä, mutta haluan silti nostaa jo nyt esille biisin, joka on omasta mielestäni ollut vuoden paras ja koskettavin.

Guillemotsin kolmas albumi Walk The River ilmestyi keväällä, eikä se uponnut minuun heti täysillä, vaikka bändin vankka fani olenkin. Mutta niinhän se useimmiten käy omien suosikkilevyjen kanssa: ne tulevat hiljalleen, jostain kulman takaa hiipien - ja vasta paljon myöhemmin huomaat, ettet ole pitkiin aikoihin mitään muuta kuunnellutkaan.

Dancing In The Devil's Shoes
Guillemots - Dancing In The Devil's Shoes
(Ylläoleva linkki on streamiin MySpacessa (!), mutta biisi löytyy totta kai myös Spotifystä.)

Walk The River on siis hiljaa hiipinyt yhdeksi vuoden 2011 tärkeistä levyistä ja sen tärkeimmäksi kappaleeksi syksyn mittaan on noussut Dancing In The Devil's Shoes. Biisissä yhdistyvät kaikki Guillemotsin omimmat vahvuudet: sen lisäksi, että Fyfe Dangerfield kirjoittaa hulppean kauniita melodioita ja oivaltavia sanoituksia, koko bändi tuo ne eloon harkitun tyylikkäillä sovituksilla. Dancing In The Devil's Shoes alkaa hiljaisen sähkökitaran säestämänä ja kerää pikkuhiljaa loppua kohden jänniä taustalauluriffejä, juuri oikeanlaisia soundeja hyödyntäviä rytmiosuuksia ja keveää falsettihyräilyä.

Vertailukohta ei ehkä ole maailman coolein, mutta sanon sen silti: Dancing In The Devil's Shoes on kuin U2:n With Or Without You, jos se olisi kuunnellut nuorena jazzia. Se on samanaikaisesti toiveikkaan romanttinen että katkeran surumielinen. Se on sulava, mutta juuri sopivalla tavalla karhea. Siksi se on mielestäni tämän vuoden paras kappale.

(Toisaalta en haluaisi hehkuttaa liikaa. Toivoisin vain, että jokainen haluaisi kuunnella tämän ja muodostaa sitten oman mielipiteensä.)


Edit: Tässä nyt kappale vielä YouTube-versionakin, kun satuin sellaisen löytämään:

Tweet

Levy: Noel Gallagher's High Flying Birds - Noel Gallagher's High Flying Birds (Sour Mash, 2011)

Pari viimeistä Oasis-levyä olivat niitä edeltäneen pienen suvantovaiheen jälkeen oikein mainioita, mutta niitä haittasi hienoinen hajanaisuus: oli kuin albumeilla olisi esiintynyt erikseen Noelin Oasis ja Liamin Oasis. Viimeiseksi jääneellä Dig Out Your Soul -levyllä jako oli jopa niin selkeä, että levyn 10 kappaleesta viisi ensimmäistä oli Noelin säveltämää ja loput viisi vailla vanhemman Gallagher-veljeksen panosta.

Nyt, kun sekä Liam että Noel ovat päässeet irti Oasiksen painolastista ja toistensa vaatimuksista, ovat kuulijat saaneet todellisen käsityksen siitä, mikä miesten todellinen linja olisi ollut, jos he olisivat saaneet päättää täysin itse. Liamin ja muun ex-Oasis -poppoon Beady Eye -porukan keväinen Different Gear, Still Speeding oli hyvin retro ja monin paikoin melko pastissinomainen, mutta silti hauska ja toimiva perusrocklevy. Puolifiktiiviselle High Flying Birds -kokoonpanolle kreditoitu Noelin ensimmäinen soololevy ei musiikilliselta tyyliltään poikkea valtavasti Liamin linjasta, mutta pienet yksityiskohdat ratkaisevat: Noel on yksinkertaisesti parempi biisintekijä.

Sävelet ovat selvät jo heti alussa: muhkean hidaseleisesti paahtava Everybody's On The Run on yksi Noel Gallagherin parhaista sävellyksistä viimeisten 10 vuoden aikana. Heti ensimmäiseen kappaleeseen on kipattu täydeltä laidalta myös tuotannollisia herkkuja: on viulumattoa, kuorohoilotusta ja kaiutettua taustalaulua. Loppuaikojen Oasis-levyiltä tuttu Dave Sardy on luonut soundimaailmasta täyteläisen ja melko siloitellun, mutta ei missään nimessä pliisun. Osassa kappaleita kuullaan hieman "harvinaisempiakin" instrumentteja - ainakin Gallagher-mittapuulla: esimerkiksi kesäisessä The Death Of You And Me -singlessä sekä The Kinksiltä tuoksahtavassa Soldier Boys And Jesus Freaksissä puhallinsovitukset tuovat mukaan lisäsvengiä. Muutenkin soolo-Noel uskaltaa olla jonkin verran rytmikkäämpi ja rennompi kuin Oasis ja biiseissä kuten (Stranded On) The Wrong Beach on mukana jopa lieviä jazz-sävyjä. Myös AKA... What A Life!:n four-to-the-floor -tanssibiittiä olisi ehkä ollut vaikea saada läpi Liamin retro-tutkasta.

Kankeimmillaan High Flying Birds on oasismaisimmissa kappaleissaan. If I Had A Gun, (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine sekä Stop The Clocks ovat kaikki erinomaisesti sävellettyjä ja tarttuvia keskitempoisia anthemeita ja ensiksi mainitun kaunis kertosäe tarttuu päähän jo puolen kuuntelukerran jälkeen, mutta toisaalta ne ovat melko yllätyksettömiä ja tavanomaisia sävellyksiä. "Tavanomainen" Noel Gallagher -sävellys tietysti tarkoittaa laatubiisiä, mutta näistä ei välity aivan samanlainen rentous kuin esimerkiksi vastustamattomasti rullaavasta AKA... Broken Arrow'sta. Albumin heikkoudeksi voidaan mainita myös sanoitukset: useimmiten riimit ovat perus ceiling / feeling / meaning -leikittelyä, ja hieman enemmän tähän puoleen panostamalla Noel Gallagher olisi voinut nostaa lauluntekijäprofiiliaan vielä aivan uudelle tasolle. Silti, kuten parhaissa Oasis-biiseissäkin, loppujen lopuksi ehdottomasti tärkeintä ovat melodiat, ja ne ovat tällä levyllä parhaimmillaan aivan loistavia.

Noel Gallagher's High Flying Birds on kokonaisuudessaan sulavasti etenevä albumi, joka on helppo laittaa soimaan vanhanaikaiseen tyyliin vaikka useamman kerran peräkkäin ilman tylsistymisen vaaraa. Levyltä välittyy samanlainen rento ja vapautunut tunnelma kuin Oasiksen 1990-luvun B-puolilta, jotka sopivasti olivatkin monessa tapauksessa juuri Noelin esittämiä. Noel Gallagherilla ei ole tällä levyllä selvästikään ollut paineita todistella kellekään yhtään mitään, vaan hän on voinut itsevarmasti keskittyä siihen, missä hän on jo tullut todistetuksi sukupolvensa parhaaksi. Klassisella tyylitajulla kirjoitetut, mielenkiintoisilla yksityiskohdilla studiossa maustetut yksinkertaiset rock-kappaleet toimivat aina. Lukipa CD:n kyljessä sitten Oasis tai High Flying Birds, Noel Gallagherin nimi takaa edelleen laadun.

Albumi löytyy Spotifysta bonusbiisillä silattuna sekä jostain kumman syystä varustettuna deluxe-version mukana tulevan DVD:n ääniraidalla.

Tweet

Stone Roses - se voisi toimia?

Alkusyksystä jopa Einsteinin suhteellisuusteoria näytti horjuvan, mutta viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi todisteita tuekseen saanut bändien uudelleenkasaamisteoria ei horju sitten millään. Tuorein palaaja on kieltämättä superlegendaarinen The Stone Roses. Bändi pääsee superlegendaariseksi, kun se hajoaa vain parin levyn jälkeen kitkerään riitelyyn ja toistelee puolentoista vuosikymmenen ajan, että ei enää koskaan aio palata yhteen. Ja nyt superlegendastatus siis joutuu kovaan testiin, kun yhtäkkiä taas ollaankin yhdessä.

Viime vuosien comebackeista The Verven yritys tuotti kelvollisen uuden albumin, mutta kaatui omaan mahdottomuuteensa; Blurin paluu tarjosi muutaman komean keikan ja yhden uuden biisin vaikkei näytä ainakaan heti pidemmälle jatkuvankaan; The Libertinesin kierros lässähti viimeistään siihen, kun paljastui, että bändi harjoitteli miljoonan punnan paluukeikkaansa varten kokonaiset 4 tuntia, ja Pulpin tarjosi helppoa nostalgiaa 1990-luvun nuorille, vaikka suurempi pointti jäikin puuttumaan. Miten The Stone Rosesin sitten käy? Luvassa on kuulemma vanhojen klassikoiden lisäksi myös uutta materiaalia, mikä on toisaalta tarpeellista legitimoimaan bändin uudelleenkasaamista, mutta mikä toisaaltaan avaa mahdollisuuden valtavaan pettymykseen (ja Rosesin historiahan on jo ennestään eräänlainen pettymysten historia).

Uskoisin kuitenkin, että The Stone Rosesin paluulla on edellytyksiä onnistua kaikin puolin. Syitä on useita: mm. se, että bändi lopetti aikoinaan huipulla, ennen kuin se ehti tehdä ainoatakaan vaisua albumia (ja Reni sekä John Squire karkasivat pois jo ennen niitä loppuvaiheen katastrofaalisia keikkojakin, eli päättivät tarinan vielä huipummalla kuin Mani ja Ian Brown). Toinen syy on siinä, että Ian Brownin Stone Rosesin jälkeiset sooloalbumit ovat olleet tasaisesti laadukkaita ja tyyleiltään mukavasti kokeilullisiakin. Squire vajosi Rosesin jälkeen tylsempään perusrock-juoksuhiekkaan, mutta hänen klassinen biisintekotaitonsa yhdistettynä Brownin äkkivääriin ideoihin on edelleen kombo, joka voi tuottaa herkullisia tuloksia. Ja kolmanneksi: tässä ei voi olla kyse pelkästä rahasta. Brown ja Squire olivat 15 vuoden ajan niin huonoissa väleissä ja puhuivat toisistaan niin katkerin sävyin, ettei sellaista voi pelkkä setelivuori korvata. Tässä siis täytyy olla takana jotain suurempaa ja syvempää.

Toivotaan ainakin niin.



Paljon parjattu The Second Coming -levykin sisältää itse asiassa ainakin kourallisen verran fantastisia kappaleita. Tightrope on hyvin ainutlaatuinen.

Tweet

Mitä teen teen eteen

Lähes kuusi vuotta uskollisesti palvellut vedenkeittimeni simahti viikonloppuna ja kiire korvaajan saamiseksi oli kova, sillä keittelen teetä varmaan ainakin viitisen kertaa päivässä, eli aivan pelkällä kattilalla ei pärjää. Sitten edellisen vedenkeittimeni hankkimisen kyseiset laitteet ovat yllättäen kehittyneet melkoisesti: huomasin uutta etsiskellessäni, että nykyään on tarjolla paljon malleja, joissa veden lämpötilaa voi säätää ja joissain on jopa lämpimänäpito-ominaisuus. Hyviä vaihtoehtoja oli siis paljon, mutta ongelma oli siinä, että useimmat olivat tarjolla ainoastaan verkkokaupoissa (Helsingin keskustassa kun ei mitään gigantteja tai kodinanttiloita sijaitse) ja toimitusajoiksi lupailtiin epämääräisiä heittoja viidestä päivästä kahteen viikkoon. Ilman kunnon teetä ei tule toimeen viittä päivää saatika sitten kahta viikkoa, joten täytyi ruveta etsimään vähän erikoisempia vaihtoehtoja.

Ekstensiivisen googlailun jälkeen löysinkin vastaperustetun nettikaupan, jolla oli valikoimissaan haluamani keitin kohtuuhintaan ja joka tarjosi yhdeksi toimitusvaihtoehdoksi noutoa varastolta Maunulassa. Ajattelin, että tämä olisi varmasti nopein tapa saada keitin - postikuljetuskin kun kestäisi lippusineen ja lappusineen ainakin kaksi päivää. Pistin laitteen siis tilaukseen ja lähetin heti perään sähköpostia tiedustellakseni, saanko tulla hakemaan keitintä mahdollisimman pian. Kauppias vastasi sähköpostiini supernopeasti ja soitti vielä perään, että saa tulla hakemaan.

Lähdin siis tänään iltapäivällä teenhimossani seikkailemaan Pohjois-Helsinkiin. Puhelimessa annettu osoite oli hyvien yhteyksien päässä ja löytyi helposti... ja se oli tavallinen maunulalainen kerrostalo. Astuin sisään porraskäytävään ohi kahden huppariasuisen tupakoitsijan ja kipusin ylöspäin etsien ovea, jossa lukisi firman nimi. 1970-luvulla rakennetun talon punaiseksi maalatussa rapussa oli käynnissä remontti ja rakennuspölyä leijaili ympäriinsä häikäisevän kirkkaiden työmaavalojen paisteessa. Punaisten lyhtyjen kuilu. Tunnelma oli hieman erikoinen, sillä - sanotaanko nyt näin - maunulalaisen lähiökerrostalon rapussa ei voi keskellä torstai-iltapäivää olla liikkeellä kovinkaan monenlaisilla asioilla. Täällä oltiin varmasti joskus tehty diilejä muistakin asioista kuin keittiökoneista. Hetken aikaa jopa mietin, että pääsisin todistamaan paloittelusurmaa tai jotain vastaavaa (mielikuvitukseni laukkaa näissä tilanteissa melko nopeasti). Suljettujen punaisten ovien takaa kuului vauvan itkua, pariskuntien riitelyä ja television ääniä. En löytänyt firman nimeä mistään ovesta, joten soitin kauppiaalle. Hän oli hyvin ystävällinen ja sanoi tapaavansa minut pohjakerroksessa. Pian hän kipittikin portaita alas, vei minut ulos parkkipaikalle, löysi pakettiautonsa takaosasta tilaamani vedenkeittimen ja pakkasi sen näppärästi ruskeaan paperipussiin. Kaikki siis sujui loppujen lopuksi hyvin ja asiallisesti.

Uudella keittimellä valmistettu tee maistuu sitäkin paremmalta, kun sen eteen on tällä tavalla nähty vaivaa. Mielestäni on hyvä juttu, että vedenkeittimelläkin on tarina. Ja tämä tarina sijoittui outoon kerrostaloon Maunulassa.

Tweet

Yhtäkkiä syksy onkin jo melko pitkällä. Viikot menevät todella nopeasti!

Lauantain Liam & Patsy Recreation Club oli mahtava: Bar Molotow oli tupaten täynnä, esiintyjät versioivat Oasista aivan huippuhienosti ja (lädi)kulttuuriministerin puhe oli hauska. Itse High Flying Birds -levy kuulosti oikein asialliselta - tarkempaa arviota varmasti pian täällä. Toivottavasti kaikilla oli hauskaa ja toivottavasti seuraavastakin kerrasta tulee yhtä onnistunut.

Sain muuten viime viikolla opettajansijaisena toimiessani ehkä tehtyä viidesluokkalaisesta pojasta uuden Oasis-fanin. Tunnin jälkeen tämä nuorimies kysyi minulta, mikä on mielestäni hyvää musiikkia. Olin jo kiirehtimässä bussiini, joten vastasin vain, että hän tuskin tuntisi mitään nimiä, jos mainitsisin sellaisia. Poika ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tiedusteli minulta, mitä pidän Nickelbackistä (lausutaan yksitoistavuotiaittain 'naikkelbak'). Kerroin, että se nyt vasta on huonointa mahdollista musiikkia. "Mutta mun isäkin tykkää Naikkelbakista!", minulle protestoitiin. Kehotin kertomaan isällekin, että Nickelback on kaameata roskaa. Sitten repäisin muistikirjastani sivun, johon kirjoitin reseptiksi "Oasis" ja "Definitely Maybe" sekä "(What's the Story?) Morning Glory". Toivottavasti tuo poika kävi selvittämässä, mitä sijainen hänelle määräsi.

Sijaisuuksista puheen ollen, tämän viikon lopussa on pääkaupunkiseudun koulujen syysloma ja omalta osaltani muutenkin viimeiset sijaistamiset ainakin hetkeen. Sain hieman omemman alani harjoittelupaikan, joka pitää kiireisenä vähintään tammikuun puolelle saakka. Työnhaku ei koskaan ole mielestäni mukavaa, ja hyvältä tuntuvan työpaikan löytäminen vielä vaikeampaa, mutta tällä kertaa ennakkotunnelmat ovat positiiviset. Olen niin innoissani, että olen jo tilannut netistä kaikenlaista tuikitarpeellista työntekorekvisiittaa kuten mukeja ja kuninkaalliset sisätossut. Olen siis valmiina hommiin!

Tämän kirjoituksen alussa oleva kappale on muuten yksi syksyn suosikeistani. King Creosoten ja Jon Hopkinsin yhteislevy Diamond Mine on juuri oikeanlaista kuunneltavaa harmaassa sadesäässä pyöräilyyn. (Niin: hankin "uuden" pyöränkin!) Yleisestikin viime aikoina on tehnyt mieli kuunnella vähäeleisempää musiikkia. Olen taas vähän pelännyt syksyä, siihen kuuluvaa kylmää ja pimeää ja kaikkea, mutta toisaalta syksy tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta; selkeältä.

Tweet

Liam & Patsy Recreation Club la 8.10. - Noel Gallagher's High Flying Birds -pippalot!

Kun Noel Gallagher tekee paluun parrasvaloihin, perässä seuraa tietysti myös koko Suomen Gallagher-kansan oma Liam & Patsy Recreation Club. Ja paluu on huikea, nimittäin lauantaina 8.10. on luvassa mm. seuraavaa:

• Noel Gallagher's High Flying Birds -levy Suomen ensikuuntelussa - hyvin exclusiivisesti pari viikkoa ennen virallista ilmestymispäivää!
• 2 huippukovaa live-esiintyjää: nuoruuden intoa puhkuva High Covering Birds sekä X-Factoristakin tuttu Elias Hämäläinen!
• ainoastaan Liam & Patsy Recreation Clubissa esitettävä 30-minuuttinen dokumenttielokuva High Flying Birds -albumin teosta!
• uudistunut Oasis-karaoke!
• ja klassiset: kunniakirjan jako vuoden Oasis-urotöistä, juhlapuhe (puhujana yllätysnimi valtakuntamme eliitin parista!), DJ Cuntybollox, uhoilua, muhoilua, turinaa, murinaa ja surinaa!

Tässä on nyt potentiaalia olla kenties mielenkiintoisin ja hauskin L&PRC-klubi-ilta miesmuistiin. Potentiaalin täyttymiseksi tosin tarvitaan vielä juuri sinua: tule paikalle Vaasankadun viihtyisään Bar Molotow'iin lauantaina 8.10. klo 18 alkaen ja anna oma panoksesi Gallagher-aatteen kohottamiseksi!

Ilmoittaudu vaikka etukäteen Facebookissa, jos huvittaa - mutta ennen kaikkea hilaa itsesi paikalle lauantaina 8.10.!

Tweet

Syksylevyt, osa 3: Elvis Costello & The Attractions - Imperial Bedroom (F-Beat, 1982)

Viimeinen ehdoton syksylevy on Elvis Costello & The Attractionsin rehevä Imperial Bedroom. Tämä levy on tarkoitettu sellaisiin syksyisiin iltoihin, kun istut sikarinsavun tuoksuisen 1970-luvun Mersun nahkaisella takapenkillä katselemassa, miten katulamppujen kelmeä valo imeytyy mustan, märän asfaltin syövereihin, ja kirjoittamassa kuulakärkikynällä pieneen, kuluneeseen muistikirjaasi merkintöjä puoliksi tuntemiesi ihmisten ärsyttävimmistä henkilökohtaisista ominaisuuksista. (Ai et vietä tällaisia syysiltoja? En minäkään - mutta kuvittelen, että Elvis Costello on puuhaillut juuri jotain tämän suuntaista Imperial Bedroomia luodessaan.)



Elvis Costello Attractions-yhtyeineen tuli pinnalle punkin ja uuden aallon myötä, mutta seitsemänteen albumiinsa mennessä kokoonpano oli valmis uudistamaan ja laajentamaan soundiaan. Imperial Bedroom onkin Beatles-äänittäjä Geoff Emerickin tuottama ja sovituksiltaan hyvin kaukana suoraviivaisista new wave -kitarapläjäyksistä. Itse asiassa Imperial Bedroom on tupaten täynnä kaikkea muuta kuin kitaroita: se on koostumukseltaan niin täyteläinen, että yksittäisiä soittimia on ajoittain jopa vaikea erottaa, mutta joukossa on ainakin pianoja, jousia, puhaltimia, haitareita ja urkuja. Sovitukset on tehty niin taidokkaasti, että ne eivät tunnu lainkaan päälleliimatuilta, vaan ovat ehdottomasti sävellysten olennaisia osia. Esimerkiksi ...And In Every Homen kertosäettä edeltävät torvikuviot ovat tästä hyvä näyte.



The Attractions soittaa tämän kaiken millilleen asetellun sekamelskan keskellä huikean tarkasti ja koko komeuden kruunaavat Costellon äärimelodiset laulusuoritukset. Imperial Bedroom on kuin syntymäpäiväkakku, jossa on niin paljon kerroksia, koristeita, kynttilöitä ja krumeluureja, että on vaikea tietää, mistä kohtaa nauttiminen olisi suotuisinta aloittaa. Tuottaja Emerickin mukanaolon lisäksi Beatles-vaikutteet kuuluvat siis kappalemateriaalissakin. Costellon sävellyksissä on paljon McCartney-tyylisiä, polveilevia ja rikkaita melodioita ja hän esittää useat niistä Lennon-tyylisellä, hieman nasaalilla ja pidätellyn aggressiivisella laulutyylillä. Oivina esimerkkeinä tästä käyvät vaikkapa reteästi notkuva Tears Before Bedtime tai energisesti kupliva The Loved Ones. Pop-musiikissa voi menestyä hieman heikommillakin laulunlahjoilla, mutta Costello kuuluu ehdottomasti siihen harvinaiseen joukkoon rokkareita, jotka osaavat aivan oikeasti laulaa.

Lisäksi Costellon kappaleet ovat sanoituksiltaan kuin pieniä novelleja ja tekstintekijänä hän on ehdottomasti ollut raivaamassa tietä esimerkiksi Morrisseylle, Jarvis Cockerille tai Alex Turnerille. Imperial Bedroom on täynnä hykerryttäviä huomioita ja nokkelia riimejä. Oma suosikkini on Shabby Dollin ilmiselvä, mutta kekseliäs "There's always a girl in this dress / There's always a girl in distress".



Beatlesilta perityn melodisuuden ja oman punk-taustan lisäksi Costello on Imperial Bedroomilla ottanut komeasti vaikutteita myös klassisilta viihdesäveltäjiltä, etenkin Burt Bacharachilta. Hienon albumin kenties hienoin kappale on hämyisä, jazz-sävyinen ja täysin ajaton Almost Blue. Biisi innoitti myöhemmin komeat cover-versiot mm. Chet Bakerilta ja Diana Krallilta, mutta Costellon alkuperäistä on käytännössä mahdotonta ylittää. Muuten tunnelmallisesti melko täyteen ahdetun levyn keskellä vähäeleinen, vain pianon ja rumpusutien säestämä Almost Blue tarjoaa tarvittavan hengähdystauon ja valmistaa kuuntelijan levyn loppupuoliskoa varten.



Jos Imperial Bedroomista on pakko löytää heikkouksia, on levyn pituus lievä sellainen. Viidentoista kappaleen joukossa ei ole huonoja, mutta koska levy on tyyliltään niin ylitsepursuava, tulee loppua kohti pieni ähky. Nykyisenä iTunes-aikana olisi tietysti helppoa tehdä oma miksaus ja tiputtaa pois joku, mutta mikä? Ei ihanan paatoksellista Human Handsia, ei ainakaan tylyn nokkelaa Pidgin Englishiä eikä ainakaan kaunista Town Cryeria. Tältä levyltä haluaisi mainita jokaisen kappaleen erikseen, mutta ehkä kätevämpää on vain ohjata Spotify'hin jokainen, joka haluaa syksyynsä muhkeita melodioita, tarkkanäköisiä tekstejä ja vastaansanomattoman vaikuttavaa laulunkirjoitustaidetta. Olkaa hyvät.

Tweet

Nostalgista

Tämä viikko on ollut yhtä suurta flasbackia vuoteen 1992. Päivät olen viettänyt koulussa ekaluokkalaisten kanssa ja kotiin tultuani olen pelannut Nintendoa nukkumaanmenoaikaan asti. Kun vielä huomenna saan kaverilta Mario Kartin lainaan, kokonaisuus on täydellinen.

Muuta: Maistoin äsken myös elämäni ensimmäisen proteiinipirtelön. Joku olisi voinut kertoa, että pääosassa on nimenomaan pirtelö eikä proteiini! Olin luullut, että valkuaisainesörsselit olisivat pahan makuisia, kun kerran kaikki urheilullisen oloiset ihmiset näyttävät juovan niitä, mutta nyt muutan arviotani, sillä vielä toistaiseksi mikään suklainen ei tähän mennessä ole ollut terveellistä. Mutta herkullista siis oli.

Tweet

"For once I'd much rather be me"

Tässä on kappale, joka tuo lämpöä ja positiivisuutta syksyyn, mutta ei liian päällekäyvällä tavalla. King Creosote on skotlantilainen folk-indie -konkari ja Jon Hopkins on ollut Brian Enon apuna tuottamassa Coldplaytä. Nyt herrat ovat julkaisseet yhteisen levyn Diamond Mine, joka on myös ehdolla tämän vuoden Mercury Prizen saajaksi.

Kuten sympaattisesta videosta käy ilmi, John Taylor's Month Away kertoo merimiesten rankasta elämästä ja siitä, miten itse voi lohduttautua sillä, ettei ainakaan tarvitse olla merimies, vaikkei omaankaan tilanteeseensa aivan täysin tyytyväinen olisikaan. "For once I'd much rather be me."

Lisäksi pidän kovasti kappaleista, joissa on vain kaksi sointua. (Kiireisille tiedoksi: varsinainen biisi alkaa videon kohdasta 2:28, mutta suosittelen kuuntelemaan alun turinatkin.)

Tweet

Ettekö te tiedä, kuka minä olen?

Vanhojen kavereiden tapaaminen on jotenkin työlästä tässä välivaiheessa, jossa kaikki ovat siirtymässä opiskelijaelämästä kohti... jotain muuta.

"Missä sä olitkaan nyt töissä?"
"Kauanko sulla on sitä harjoittelua vielä jäljellä?"
"Ai asutko sä Kampissa nykyään?"
"Milloin sä olitkaan lähdössä sinne Israeliin... ei kun Algeriaan?"

Kaikkien tilanteet ja tarinat muuttuvat koko ajan sen verran nopeasti, että lyhyenkin tapaamistauon jälkeen tuntuu aina siltä kuin olisi tutustumassa kokonaan uuteen ihmiseen ensimmäistä kertaa.

Yhtä hyvin voisikin kysyä: "Mikä sun nimi olikaan? Miksi me oikein oltiinkaan ystäviä?"


Noel Gallagher - If I Had A Gun

Uusi Noel Gallagher -biisi sentään lohduttaa muuten vähän ankeata tunnelmaa.

Tweet

Syksylevyt, osa 2: Blur - Modern Life Is Rubbish (Parlophone, 1993)

Jos Paul Wellerin Heavy Soul on syksylevy sen vuoksi, että se tuo tunnelmillaan mieleen kellertävät pellot, tummuvat illat ja ajoittaiset ärhäkät syyssaderyöpyt, Blurin Modern Life Is Rubbish on syksylevy hyvin erilaisella tavalla. Modern Life Is Rubbish muistuttaa kesäisen rentoilun ja loikoilun jälkeen syksyyn kuuluvista velvollisuuksista: siitä, millaista on olla yhteiskunnan osanen, kansalainen, työntekijä, kuluttaja.



Modern Life Is Rubbish on olemukseltaan tiiviiksi hiottu, terävästi eteenpäin nakuttava kone. Oikeastaan kaikista muista Blur-levyistä ainakin jostain sopesta löytyvä rento groove loistaa Modern Lifella kokonaan poissaolollaan: rytmit ovat tasaisia ja tiukkoja. Esimerkiksi Advertia ja Colin Zealia hallitsevat kitarariffit kuulostavat ylikierroksilla käyvän mekaaniselta ja Sunday Sundayn tempo kiihtyy kiihtymistään loppua kohden. Levyn ainoa sulavammin soljuva kappale on Miss America, joka omalla raukean väsyneellä tyylillään vain korostaa sitä, millaista paahtoa koko muu albumi on.



Itse musiikin painostavuuden ja kiireyden tunnun lisäksi Damon Albarnin tarinat antavat Modern Life Is Rubbishin teemalle täydellisen loppusilauksen: kappaleissa seikkailevat hahmot elävät elämää, jossa velvollisuudet painavat ja jossa virheisiin ei ole varaa. Colin Zealin ärsyttävän omahyväinen pukumies on sekunnilleen aina ajoissa, For Tomorrow'n nuoripari eksyy kehätiellä ja Chemical Worldin asunnottomaksi jäänyt sankaritar lääkitsee itseään halvalla suklaalla. Modernin elämän - ja syksyn! - paineista ei näytä olevan ulospääsyä.



Modern Life Is Rubbishin - ja syksyn - olennainen hienous piilee kuitenkin siinä, että kaiken kiireen, tylsyyden ja välttämättömän suorittamisen keskeltä löytyy aina pieniä hetkiä, jolloin paine helpottaa ja kaikki tuntuu taas hyvältä. Star Shapedin itseensä kyllästynyt kertoja saa kertosäkeessä helähdyksien saattelemana lohdutusta ystäviltään, Blue Jeansissa tutut farkut luovat turvallisuudentunnetta ja levyn päättävässä, kauniin kehtolaulun kaltaisessa Resignedissa tuudittaudutaan toiveeseen auringonpaisteesta. Viimeksi mainitun kappaleen lopussa Graham Coxonin viheltävän kitaran voi kuulla vaikkapa lokkien huuteluna lämpimällä rannalla.

Yhdistämällä hektiset tarinat taukoamattoman tohinaisiin taustoihin ja toisaalta antamalla juuri oikeissa kohdissa musiikille ja sanoituksille myös tarpeellista tilaa hengittää ja huoahtaa, Modern Life Is Rubbish tuo hienosti esille syksyn sekä nurjat että mukavat puolet. Kiire on kuluttavaa, mutta toisaalta rauhalliset hetket tuntuvat sitäkin antoisammilta, kun niihin pääsemiseksi on ensin täytynyt ryntäillä sinne tänne. Juuri sellaista on syksy.

Modern Life Is Rubbish löytyy tietysti Spotifysta.

Tweet

Katalogi-blues

Kirjoitin tähän liittyvästä asiasta jo viime syksynä, mutta nyt on taas sen aika. Mainoskuvastojen lukeminen tekee minut surumieliseksi. Jokaviikkoinen Lidl on paha, mutta Ikean on kenties kaikkein melankolisin katalogi. Pohjoismaisen puhtaissa ja valoisissa huoneissa ei ole lainkaan ihmisiä; ainoastaan siististi järjesteltyjä laatikoita, "innovatiivisesti suunniteltuja" valaisimia ja kannellisia Droppar-purkkeja, 2,95 / kpl.

"Nahkasohvamme vain paranevat vanhetessaan. Mitä useammat päiväunet siis sohvalla otat, sitä kauniimpi siitä tulee vuosien mittaan."

Ikea-kuvasto on minimalistista, surullista runoutta. Mikroaaltouunin nimi on Framtid.

Tweet

Syksylevyt, osa 1: Paul Weller - Heavy Soul (Island, 1997)

Vaikka kesän ei pitäisi vielä olla lopussa, ulkona näyttää ja tuntuu tällä hetkellä jo sen verran syksyiseltä, että uudesta vuodenajasta voi iloita hyvällä omallatunnolla. Itselleni kesä on tuntunut samanaikaisesti sekä lyhyeltä että melko pitkältä: Suomen kesästä olen päässyt nauttimaan vasta heinäkuusta asti, mutta Englannissa kesäiset oltavat alkoivat vähintään huhtikuun puolella. Olisinkin tästä johtuen hyvin valmis aloittamaan syksyn jo nyt.

Syksyn kunniaksi aion kirjoittaa lyhyet tarinat kolmesta syksyisestä albumista. Nämä ovat levyjä, jotka saattavat levätä iPodin uumenissa pitkiäkin aikoja, mutta joiden kuuntelemiseen iskee jonkinlainen erityinen tarve juuri syksyisin.

Aloitetaan Paul Wellerillä.

Heavy Soul ei taida olla Weller-katalogissa se kaikkein arvostetuin levy. Vuoden 1995 Stanley Road oli sekä myynti- että arvostelumenestys ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Heavy Soul oli pikemminkin aiemman menestyslevyn jälleenlämmittelyä kuin rohkeaa harppomista kohti jotain uutta. Brittipop-aikakauden loppupäässä keksitty halventava termi dadrock sai varmasti pontta mm. juuri tästä albumista.

Suurempia riskejä välttävä, perinnetietoinen isukkirock kuitenkin toimii Heavy Soulilla aivan erinomaisesti ja särmääkin löytyy tarvittaessa. Tällä levyllä Weller kehitti jo Stanley Roadilla alkaneen hyvin muhkean äänimaailman mureasti iskevine kitaroineen huippuunsa asti. Rytmikitaroita soitetaan säästeliäästi, mutta tehokkaasti ja soolokitaroissa on sulavia blues-sävyjä. Esimerkiksi nimikappale Heavy Soul ja kirpeän vihainen Peacock Suit tuovat levyn tätä puolta komeasti esille.



Wellerin herkempää osastoa albumilla edustavat mm. tiivistunnelmainen ja hämyinen Up In Suze's Room sekä mccartneymaisen komea perinteinen balladi I Should Have Been There To Inspire You. Näissä kappaleissa tulee hyvin esiin myös se, että vaikka Wellerin sävellykset eivät mitenkään omaperäisiä olekaan, biisit on sovitettu ja soitettu sen verran mielenkiintoisesti, että levy kestää toistuvia kuunteluita hyvin. Rumpukomppeihin, pianoriffeihin ja kitarafilleihin on keksitty mukavia yksityiskohtia, jotka toimivat tarttuvina koukkuina. Myös kappaleiden kestot on pidetty vuoden 1997 Brittipop-megalomanian asteikolla hyvin tiiviinä: levyllä on vain yksi yli viiden minuutin mittainen kappale ja useimmat kestävät enimmillään vain kolme minuuttia.



Heavy Soulin syksyistä kokonaistunnelmaa verottavat hieman kaksi kohtalaisen aurinkoista ja sisällöltään heppoista perusrokkibiisiä Driving Nowhere ja Golden Sands. Kahdentoista kappaleen joukosta nämä kaksi olisi voitu helposti tiputtaa pois ja käsissä olisi ollut erittäin tiukka 10 biisin levy. Paria pientä notkahdusta lukuunottamatta Heavy Soul kuitenkin kerää tasonsa loppua kohti ja etenkin albumin toiseksi viimeinen kappale As You Lean Into The Light on vaikuttava. Hyvin minimalistisesti soitettu ja sovitettu biisi huokuu erikoista melankolista tunnelmaa levyn nimen arvoisella painostavalla tavalla. Mielestäni syksy kuulostaa juuri tältä. Heavy Soulin päättävä optimistinen Mermaids onneksi vielä laukaisee jännittyneen ilmapiirin ja tuo albumin loppuun hieman hyvää ja kevyttä mieltä.

Heavy Soulin voi kuunnella kokonaan Spotifyssa.

Tweet

Elbow'n B-puolet

Elbow'n keväällä julkaistu levy Build A Rocket Boys! oli miellyttävä ja tarjosi jokusen hienon Elbow-hetken, vaikka ei kokonaisuutena aivan yltänytkään bändin parhaimpien albumien tasolle. Huomattavaa kuitenkin on, että Elbow on tänä vuonna julkaissut singlejensä B-puolilla kaksi loistavaa kappaletta, jotka olisivat sopiviin paikkoihin sijoiteltuina nostaneet Rocketin astetta ylevämpiin sfääreihin.

Ylläoleva Ticker Tape löytyy Neat Little Rows -singleltä ja muistuttaa tummanpuhuvassa surinaisuudessaan hieman A Cast Of Thousandsin aikaista Elbow'ta. Biisissä on myös häivähdyksiä Guy Garveyn viimevuotisesta Massive Attack -yhteistyöstä Flat Of The Blade / Bulletproof Love.

Elbow'n tuoreista mega-B-puolista oma suosikkini on kuitenkin Open Armsin kanssa julkaistu Buffalo Ghosts (Spotify). Kauniisti leijaileva Buffalo Ghosts tuo mieleen Elbow'n ensialbumin tiivistunnelmaisen tuotannon ja on mielestäni heittämällä parempi kuin turhan suoraviivainen ja radiomielistelevä singlen A-puoli. Suorastaan uskomatonta on, että Buffalo Ghosts on ilmeisesti kirjoitettu ja nauhoitettu yhdessä päivässä kesken kevään areenakiertuetta!

Tweet

Uusi Minä

Lontoosta palattuani yritin rakentaa Uutta Minua. Oikeastaan yritin samaa jo Lontoossa, mutta siellä se ei onnistunut. Kotimaahan palattuani otin projektissa päämärätietoisemman asenteen ja aloitin hyvin perustavanlaatuisista asioista asti: uudistin alushousu- ja sukkavarastoni aivan täysin. Stockmannin kassaneiti hieman virnuili, kun ostin kolmekymmentä paria samanlaisia mustia sukkia kerralla, mutta pienet kummastelevat katseet eivät minua suuremmin haitanneet. Tuntui äärimmäisen hyvältä laittaa joka aamu päälle aivan uudet bokserit ja sukat. Suosittelen kaikille.

Aloin myös katsoa klassikkoelokuvia, mm. De Sicaa ja Truffaut'a sekä syödä enemmän kasviksia ja kalaa, sillä olin viettänyt koko kevään sitcom- ja einesruokalinjalla. Lainasin kirjastosta suomenkielisiä romaaneja, jotta sanavarastoni laajentuisi ja oppisin ilmaisemaan itseäni mielenkiintoisemmin. Luin Jari Tervon Myyrää Seurasaaressa ja fiilistelin, että kerrankin poliittisen historian opiskelusta oli jotain hyötyä, kun ymmärsin kirjan suomettumiskuvioita.

Uuden Minun alkuvaihe sujui siis melko hyvin. Kuitenkin jossain vaiheessa tapahtui huomaamatta lievä repsahdus. Yhtäkkiä havahduinkin töllöttäväni italialaisten neorealististen elokuvien sijaan Seinfeldia DVD:ltä ties kuinka monetta kertaa ja lukevani illalla sängyssä vanhoja NME:itä enkä Sinuhea. Huomasin himoitsevani Rainbow-valmistortellineja tuoreen ja itse valmistetun ruoan sijaan. Petyin itseeni ja Uuteen Minuun. Alkoi tuntua siltä, ettei minulla ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa; olin jo ennakkoon itse tylsistynyt joka kerta kun avasin suuni. Siksi en ole voinut kirjoittaa blogiinkaan.

Perinteiseen tyyliini syytän säätä. Helteessä on helppo laiskistua ja löystyä. Uusi Minä ei selvästikään voi olla kesäprojekti. Aivot toimivat paremmin viileässä. Niinpä olenkin nyt pyrkinyt jälleen uuteen alkuun säiden hieman viilennyttyä. Viime viikosta alkaen olen herännyt (suhteellisen) aikaisin aamulla ja mennyt joka päivä kuuliaisesti yliopistolle selailemaan työpaikkailmoituksia ja lukemaan kirjoja. Tänään vein pukuni pesulaan ja varasin ajan parturille. Uusi Minä tulee vielä.

Tweet

Tätä on odotettu!

Noel Gallagherin ensimmäinen soolosingle sai vihdoin ensiesityksensä varttitunti sitten. The Death Of You And Me kuulostaa parin kuuntelun perusteella aivan erinomaiselta kesäbiisiltä kevyine falsettilauluineen, muhkeasti svengaavine torvineen sekä sanoituksen Lovin Spoonful ("Kesäkatu") -assosiaatioineen.

Noel oikeastaan jatkaa siitä, mihin Oasiksen viimeisimmillä levyillä jäi, vaikka biisi itsessään ei varsinaisesti Oasikselta kuulostakaan. Suorin vertauskohta vanhaan on ehkä The Importance Of Being Idle. Ennen kaikkea pidän siitä, että vanhempi Gallagher säveltää nykyisin tällaisia rentoja ja sulavia kappaleita, eikä yritä joka kerta toistaa Don't Look Back In Angerin tai Live Foreverin suurieleisyyttä.

The Death Of You And Me lupaa High Flying Birdsille ehdottomasti parempaa kuin Bring The Light lupasi Beady Eyelle, jos tällainen vertaus on nyt pakko tehdä... mutta myöhemmin Bring The Lightista tuli yksi suosikkibiiseistäni Beady Eye -levyltä, joten mistä näistä tietää...

Tweet

Amy Winehouse 1983 - 2011

Kun Michael Jackson kuoli pari vuotta sitten, reaktio oli suuntaan "Mitä?! Eikö se ollut kuollut jo aiemmin?" Jackson oli vähintään 1990-luvun puolivälistä lähtien ollut enemmän jonkinlainen science-fiction -hahmo kuin aivan oikea ihminen.

Eilen kotonaan Camdenissa menehtyneen Amy Winehousen tapauksessa voisi myös ajatella, että kuolema ei olisi ollut kovin suuri yllätys - mutta monessa mielessä se silti oli. Perinteisen draaman kaavan mukaan seuraava vaihe Winehousen traagisessa saagassa olisi ollut nousu pohjalta ja loistelias paluu menestysvuosien huipputasolle, eikä missään nimessä tarinan kaaren katkaiseva äkkikuolema. On suuri sääli, että nyt kävi näin.

On aivan typerää yrittää mytologisoida nuoren ihmisen huumekuolemaa ja puhua jostain "27 Clubista" ja niin edelleen. (Kurt Cobainin äiti muuten kutsui tuota nuorena kuolleitten taiteilijoiden "kerhoa" nimellä "The Stupid Club"!) Ilman turhia tuonnekuohuja jokainen voi silti varmasti myöntää, että Amy Winehouse oli 2000-luvun lahjakkaimpia artisteja ja etenkin Back To Black oli aivan klassikkotasoinen levy. Popmusiikin maailmassa on melko harvinaista, että jokin on samanaikaisesti sekä taiteellisesti laadukasta että kaupallisesti menestyksekästä. Winehouse saavutti tämän maagisen yhdistelmän Back To Blackilla - levyä on myyty tähän mennessä noin 8 miljoonaa kappaletta - ja olisi ollut erittäin mielenkiintoista kuulla, mitä seuraava albumi olisi tuonut tullessaan.



Tässä mainio esimerkki siitä, miten biisejä omistetaan. Esimerkiksi sanojen muistaminen ei ole läheskään niin tärkeää kuin suvereeni ääni ja itsevarma asenne.




Tässä Winehouse dominoi show'ta itseään tuplasti vanhemman legendan vierellä.

Tweet

Uusi Beady Eye -biisi

Beady Eyen The Beat Goes On -single ilmestyi maanantaina ja yhtye jatkaa yllättäen tasokkaiden B-puolien julkaisemista. In The Bubble With A Bullet pärjäisi mainiosti albumilla tai jopa singlen pääpuolella: kyseessä on jotenkin utuisella tavalla kesäinen ja Beady Eyelle jo tuttuun tyyliin hyvin rennon oloisesti soitettu kappale.

Biisi taitaa olla pääosin Andy Bellin säveltämä, kuten muutkin Beady Eyen kovimmat biisit (Four Letter Word, Millionaire, The Beat Goes On). Odotin Belliltä Riden ja Hurricane #1:n perusteella hyviä biisejä jo Oasis-aikoinakin, mutta tuolloin sävellysten taso Turn Up The Sunia lukuunottamatta oli hieman heikkoa. Onneksi terävintä Belliä saa taas kuultavakseen nyt Beady Eyen myötä.



Myös viime viikolla ensiesityksensä Manchester Cityn ensi kauden pelipaitojen julkistamisen ohessa saanut Blue Moon -versio on hyvin miellyttävä. Liamin uusi, pehmeä laulutyyli toimii. Tällä viikolla sama biisi oli jo uusimman FIFA-videopelinkin mainoksessa, ja keväisen Philips-mainoksen sekä kaiken Pretty Green -touhun kanssa Liam tuntuu olevan nykyään vähintään yhtä paljon liikemies kuin rocktähti, mutta vielä toistaiseksi homma on pysynyt joten kuten tyylikkyyden rajoissa. Pian olisi kuitenkin hyvä hieman hillitä tätä puolta.

Tweet

Vale-Scouser

Eilen yöllä HJK - Bangor City -pelin jälkeen tapahtui monia outoja asioita. Ehkä oudoin niistä oli vale-liverpoolilaisen tapaus.

Seisoskelimme kaverieni kanssa Kampissa Tennispalatsin lähistöllä, kun nuori vaaleahiuksinen tyttö tuli pyytämään meiltä tupakkaa englanniksi. "Do you have cigarettes?", lievästi taidelukiolaisen oloinen nuori neiti kysyi. Heti tässä vaiheessa mieleeni hiipi aavistus, että kysyjä on itse asiassa suomalainen, missä tapauksessa englannin käyttäminen on melko outoa. Vastasimme kuitenkin tytölle englanniksi ja pahoittelimme savukkeiden puutetta.

Tyttö oli jo lähdössä matkoihinsa, kun päätin kokeen vuoksi kysäistä, mistä hän on kotoisin. "From England", kuului vastaus. Puolen sekunnin ajan kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun ajattelin, että saattaisi sittenkin olla mahdollista, että olen erehtynyt. Niin on käynyt ennenkin. Otin kuitenkin riskin ja jatkoin juttelua: "Yeah? Whereabouts in England do you live?" Tyttö vastasi nopeasti ja empimättä: "Liverpool." Viimeistään nyt olin täysin varma, että kyseessä oli valehtelija. Lopullinen vastaus oli kuitenkin vielä yhden varmistavan kysymyksen päässä: "Oh, right, so you're a Scouser?" Tästä tupakanpummaaja meni melko hämilleen ja sönkötti "Öööh, no, I live in, ööh, Fleet Street!" - "No, I mean, you're from Liverpool so you're a Scouser."

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli samalla kertaa sekä ennustettavaa että hyvin yllättävää. Tyttö myönsi valehdelleensa: "Ei! Suomesta mä olen! En mä mistään Liverpoolista oo." Sitten hän nosti kädet kasvoilleen, heilutteli sormiaan silmiensä edessä ja kyyristyi matalaksi mytyksi jalkakäytävälle. "Siis mulla on paniikkihäiriöitä ja mä näin just mun exän ja...", nainen sopersi ja huohotti syvään. Hetken aikaa jo pelkäsimme, että hän saa jonkinlaisen kohtauksen tai jotain. Olisi outoa joutua pidätetyksi kuolinpaikalla ja yrittää selvittää poliisikuulusteluissa taposta epäiltynä, että oli vain yrittänyt paljastaa vale-Scouseria.

Onneksi mitään vakavampaa ei kuitenkaan lopulta tapahtunut ja feikkiliverpoolilainen hävisi pian Helsingin kesäiseen yöhön. Suosittelin vielä perään esimerkiksi Wikipedian Liverpool-artikkelin lukemista, jos aikomuksena on yrittää uskottavaa huijausta.

Muuta:

Noel Gallagherin ensimmäisen soolosinglen kansi näyttää tältä. Kuva on hieno ja mielenkiintoinen, vaikka tuokin mieleen pari vanhaa The Verven singlejen kantta (1, 2). The Death Of You And Me soi radiossa ensimmäistä kertaa ensi maanantaina. Videokin saadaan luultavasti pian.

Muuta II:


Jos joku haluaa kutsun Google+:aan, laittakaa sähköpostiosoitteita alle kommentteihin.

Tweet

Kuinkas sitten kävikään? Pariisi, Marseille ja Nizza

Viimeisenä aamuna Lontoossa etsin tuloksettomasti postimerkkejä takuuvuokran palautusshekkiä varten, nautin luomuhipstersupermarketista ostetun vadelma-mustikka -sekoituksen ja tuijottelin vielä hetken tutusta ikkunasta yli Bloomsburyn kattojen ennen kuin suuntasin St Pancrasin asemalle Pariisin-junaa kohti. Olin kuvitellut junamatkan olevan tyylikäs ja glamoröösi poistumistapa Englannista, mutta todellisuudessa Eurostarissa oli melko ahdasta ja vieressäni istunut, pari miniviinipulloa heti alkumatkasta tyhjäksi hörpännyt ruotsalaisrouva työnsi tyhjennetyn tonnikalasalaattipurkkinsa haisemaan roskikseen minun penkkini puolella. Lontoo - Pariisi -junailu oli siis suunnilleen yhtä hohdokasta ja eksoottista kuin Kauniainen - Pasila -ratamatka, mutta onpahan tämäkin erikoisuus tullut nyt nähtyä.

Pariisiin saavuttuani ensimmäinen tehtävä oli löytää yöpymispaikka. Olin lukenut etukäteen, että Gare du Nordin lähistöllä on suuret määrät erilaisia hotelleja. Ensimmäisenä löysin Hotel de Milanin, jossa yllättäen puhuttiin englantia, mutta jossa oli tilaa vain yhdeksi yöksi. Jätin siis laukkuni Milaniin ja lähdin etsiskelemään majoitusta lopuiksi neljäksi yöksi muualta. Perjantai-iltana suurin osa hotelleista myi eioota, mutta kahden halal-teurastamon välistä Boulevard Marx Dormoylta löytyi mukavan epäilyttävän oloinen Hotel de Paix, josta sai suihkullisen huoneen €40:llä ja jossa oli tilaa vierailuni loppuajaksi. Paix ei oikeastaan vaikuttanut lainkaan hotellilta, vaan enemmänkin vain tavallisen rähjäiseltä pariisilaiskerrostalolta, josta nyt satuttiin vuokraamaan huoneita. Maksu tuli suorittaa käteisellä etukäteen, eikä kuitteja tai muita tositteita tarvittu hommaa sekoittamaan. Kenelläkään muilla vierailla ei tuntunut olevan matkatavaroita mukanaan. Onneksi en ymmärrä ranskaa niin hyvin, että olisin saanut ohuiden seinien läpi selville, mitä viereisissä huoneissa puheltiin myöhään öisin - ehkä parempi olla tietämättä liikaa. Kuten kuvasta näkyy: huoneeseen tosiaankin kuului suihku, kiintoisasti keskelle huonetta sijoitettuna.

Jos lukijalle on nyt tullut sellainen kuva, etten ole Pariisista mitenkään järjettömän innoissani, hän on varmasti aivan oikeassa. Oikeastaan tiesin jo etukäteen, etten voi ehtiä löytää Pariisista niitä Aivan Parhaita Juttuja, koska suurkaupungit todella vaativat kunnolla aikaa paljastaakseen kaikki kiinnostavimmat puolensa. Lontoossakin kului varmasti kuukausi ennen kuin olennaisimmat jutut alkoivat olla hallussa. Pikavisiitti on aina pikavisiitti - Pariisi ansaitsisi pidemmän tutustumisjakson. Perus-Seinen, Louvren, Eiffel-tornin ynnä muun standardikaman lisäksi koin kuitenkin yhden aivan todellisen täysosuman; kaverini suositteleman pienen japanilaistyylisen teehuoneen (jonka nimeä tai sijaintia en juuri nyt muista!), jossa valtavalta listalta valittiin asiantuntevan opastuksen tuella tee, jota nautittiin oikein pitkän seremonian mukaisesti. Kuvassa näkyy vain yksi kannu ja kippo, mutta koko kokonaisuuteen kuului itse asiassa kolme kannua ja kolme erikokoista kippoa, joiden kaikkien läpi teetä huljuteltiin ja haisteltiin ja maisteltiin. Pariisin vilinän ja melskeen keskellä parin tunnin teereissu oli ihanan rauhoittava kokemus.

Pariisi oli mielestäni siis kohtuu-OK, mutta ei mikään megaällistyttävä paikka. Täytyy joskus palata kaupunkiin hieman tarkempia tutkimuksia varten - mielellään jonkun kanssa, joka tietää ja osaa esitellä paikkaa hieman pintaa syvemmältä. Samaan tapaan kuin Lontoo, Pariisikin tuntui koostuvan keskenään melko erilaisista kaupunginosista, joista jotkut olivat ehdottomasti mielenkiintoisia ja omemman tuntuisia kuin toiset. Nyt kun peruskatsaus on tehty, voi sitten ensi kerralla keskittyä hieman tarkemmin vain niihin parhailta tuntuviin paikkoihin.

Yllä kuvassa näkyy oudoin kauppa, jonka olen ikinä nähnyt missään: hotellini lähellä rautatiesillan vieressä oli koju, jossa myytiin pelkkää persiljaa! Kuka edes syö persiljaa? Melko ilmeinen "hämäys" ehkä jonkinlaisten... muiden kasvien myynnille.

Pariisissa oloa latisti hitusen myös huono sää: viidestä Pariisi-päivästäni ainakin neljänä satoi. Muutos olikin melkoinen, kun kolmen tunnin junamatkan päässä (Ranskan sisäinen juna oli miellyttävämpi kuin Eurostar, ja ranskalaisten juna-asemien kuulutussignaali on maailman tyylikkäin) odotti Marseille ja välimerellinen helle. Marseilleen saapuminen oli aivan täydellistä: yhtäkkiä Pariisin harmaat taivaat olivat vaihtuneet pehmeän vaaleansinisiksi ja palmujen koristamalta juna-asemalta ulos astuttaessa suoraan edessä kimalteli Välimeri. Marseillen keskipisteessä on vanha satama, jonka ympärille kaupunki kohoaa korkeiden kukkuloiden rinteillä. Mielestäni tämä on mitä erinomaisin set-up kaupungille: keskellä meri ja reunoilta hienot näkymät merelle.

En ollut nähnyt Välimerta sitten vuoden 1994, joten kolme päivääni Marseillessa kuluivat enimmäkseen vain "etelän tunnelman" fiilistelyyn ja lämmöstä nauttimiseen. Marseille on yllättävän suuri kaupunki - n. 800 000 asukasta - ja se on vasta pikkuhiljaa alkamassa yrittää houkutella ulkomaisia matkailijoita. Englantia ei siis puhuttu sitäkään vähää, mitä Pariisissa, mutta merci'llä ja bonjour'illa pärjäsi yllättävän pitkälle. (Olen siis lukenut ranskaa yläasteella ja lukiossa, mutta jostain syystä se ei koskaan tarttunut päähän kunnolla.) Rantabulevardin sivukatujen pikkubaareissa lasi pastista maksoi n. puolitoista euroa ja mitäs sitä muuta lämpiminä iltoina tarvitseekaan.

Ehkä nautin Marseillesta enemmän kuin Pariisista siksi, että Marseillea kohtaan minulla ei ollut minkäänlaisia etukäteisodotuksia eikä paineita saada paikasta jotain "irti". Pariisille viisi päivää oli aivan liian vähän, mutta Marseillelle kolmen päivän pysähdys oli juuri passeli. Viimeisenä päivänä käväisin myös viereisessä Aix en Provencen pikkukaupungissa, joka oli viihtyisä ja josta sai hyviä keksejä ja pizzaa, mutta jossa ei ollut Marseillen kruunaavaa ihanaa Välimerta.

Marseillesta siirryin jälleen junalla Ranskan-kierroksen viimeiselle etapille Nizzaan, jossa myös tapasin ystäväni Suomesta. Nizza oli paljon turistikkaampi kuin Marseille, mutta mukavan kompakti ja tyylikäs lomakohde. Pääsin viimein myös pulahtamaan ihailemaani Välimereen, ja tuntui oikein hyvältä kelluskella sinisissä aalloissa. Kävimme myös epätodellisen tuntuisessa Monacossa, jonne bussilippu Nizzasta maksoi kokonaisen euron verran. Oletteko tienneet, että Monacon ensimmäinen ruhtinas, nykyisten Grimaldien esi-isä, itse asiassa varasti vallan itselleen naamioitumalla munkiksi ja valeasun turvin valtaamalla aluetta aikoinaan hallinneen munkkiluostarin? Tyylikäs tarina. Ruhtinaanpalatsin kukkulalla oli jopa patsas tästä ensimmäisestä huijari-Grimaldista munkinkaapuun pukeutuneena.

Nizzassa parasta oli ehdottomasti ruoka. Vaikka ruoan löytäminen oli tiettyinä aikoina hankalaa (lounas- ja illallisajat ovat hyvin tiukat: keskellä päivää useimmat ravintolat ovat siestatauolla ja illalla on puolestaan ehdittävä istuutua pöytään klo 22 mennessä tai kaikki mahdollisuudet on menetetty), löytyessään kaikki oli erinomaista ja melko edullistakin. Pidän ranskalaisesta tyylistä, jossa ateria ei todellakaan ole ateria ilman jälkiruokaa: on aivan itsestäänselvyys, että alku- ja pääruokien jälkeen ja ennen kahvia on nautittava jotain makeaa. Sain Nizzassa uskomattoman herkullisia kakkuja ja vanukkaita.

Olin kyllä ehtinyt syödä melko paljon kakkuja ja vanukkaita (tosin en aivan näin maukkaita) jo Lontoon-keväänkin aikana, joten nyt Suomeen palattuani on kuntosalikortin uusiminen jossain vaiheessa ehdottomasti ajankohtaista. Mutta ei nyt aivan vielä. Nyt heinäkuussa täytyy ensin tavata kavereita, uiskennella Itämeressä (maailman radioaktiivisin meri - ehkä minusta tulee mutanttikilpikonna, tms!), soitella kitaraa, katsella elokuvia ja lueskella romaaneja. Heinäkuu on lomakuu.

Sitten elokuussa täytyy alkaa salilla käymisen ohessa miettiä, mitä lähitulevaisuudessa pitäisi tehdä... Kurssit on käyty, paperit on kohta saatu, vaihtokin on takana, joten... jotain muuta kuin opiskelua sitten. Kuuden vuoden jakso elämästä oli hyvä päättää Lontooseen ja Lontoo oli hyvä päättää Pariisiin, Marseilleen ja Nizzaan.

Tweet

High Flying Birds

Noel Gallagherin ensimmäisen soololevyn nimi on siis Noel Gallagher's High Flying Birds. Levy ilmestyy lokakuun 17. päivä. Vuoden kuluttua kesällä on luvassa toinenkin levy: Amorphous Androgynous -bändin kanssa yhteistyössä tehty seikkailullinen sekamelskalevy, jolla on kuulemma funkia, soulia ja free-jazzia jo pelkästään yhdessä ja samassa biisissä.

Odotan toki vanhemman Gallagherin varsinaista musiikkia kovalla innolla, mutta perinteiseen Oasis-tapaan jo pelkät mediaesiintymisetkin tarjoavat suurta viihdettä. Ylläolevassa videossa Noel kertoo oman versionsa bändin hajoamiseen johtaneista tapahtumista ja antaa vyyhdestä hieman erilaisen kuvan kuin Liam. Jotenkin sopivan sekopäistä, että vuosia kestänyt Gallagher VS. Gallagher -taistojen sarja huipentui luumun heittämiseen pariisilaisessa pukuhuoneessa.



High Flying Birds sisältää pari jo Oasis-aikoina nettiin vuotanutta kappaletta. Levyn päättää legendaarisen statuksen Gallagherin omissa puheissa saanut Stop The Clocks ja mukana on myös piiiitkästi nimetty (I Wanna Live In A Dream In My) Record Machine. Verkossa liikkuvat nauhoitukset näistä kappaleista kuulostavat jo sen verran valmiilta, että en lainkaan ihmettelisi, jos esimerkiksi ylläoleva Record Machine olisi tuossa jo aivan lopullisessa asussaan.

Keikoilla Noel on luvannut soittaa soolobiisien lisäksi tuttuja Oasis-kappaleita. Suosio on siis taattu. Toivottavasti biisivalintojen skaala on hieman laajempi kuin tavanomainen Don't Look Back In Anger / Talk Tonight -akseli.

Oasiksen hajoamisessa oli kyllä se hyvä puoli, että kun bändiltä oltiin totuttu viime vuosina saamaan uutta musiikkia noin kerran kolmessa vuodessa, nyt tullaan kuulemaan hieman reilun vuoden sisään kolme uutta levyä!

Tweet

Paluu

Pääsin Pariisin, Marseillen ja Nizzan kautta kotiin Helsinkiin jo viime keskiviikkona, mutta nettiyhteys on kunnossa vasta nyt. Kirjoitan pian ehkä hieman pidempiä tarinoita Ranskasta (ja jotain vielä Lontoostakin), mutta toistaiseksi voisin tiivistää, että on erittäin mukavaa olla kotona, jossa on oma kylpyhuone, jossa on suihku, joka toimii kunnolla ja jossa ei tarvitse käyttää kahta erillistä hanaa. Myös kokolattiamaton puute ilahduttaa. Toisaalta monia asioita on toki jo ikäväkin.



Beady Eyen uusi video näyttää tältä, ja huomenna keskiviikkona Noel Gallagher paljastaa yksityiskohtia tulevasta levystään tiedotustilaisuudessa. Huh!

Tweet