Oikeastaan piti kirjoittaa levyarvostelu uudesta Arctic Monkeysistä, mutta en jaksa keskittyä niin tiiviisti juuri nyt, joten se saa jäädä myöhempään ajankohtaan. Ennakkokommenttina voisin sanoa, että levy on erinomainen ja yllättävän helppo ja tarttuva vastoin kaikkia yleisiä kertomuksia, joita on ehtinyt levyn julkaisun aikoihin kuulla eri medioissa.
Oasis kuulostaa nykyisin erilaiselta, kun bändiä ei enää ole. Kappaleita kuunnellessa ne kuulostavat musiikilta menneisyydestä, pysähtyneiltä kuvilta entisistä ajoista. Oikeastaan siinä on hyvätkin puolensa. Kun ei koko ajan jossain piilotajunnassa odota, että Oasis vielä joskus ylittäisi vaikkapa Slide Awayn, voi nauttia vanhasta, alkuperäisestä, ainoasta Slide Awaystä vieläkin enemmän kuin ennen.
Olen ihminen, joka ei osaa elää nykyhetkessä kuin vain erittäin harvoin. Jopa kadulla kävellessäni yritän ajatella tulevaisuuteen ja hermostun, jos joku lampsii edessäni sellaista linjaa, jonka läpi minun täytyisi kulkea seuraavan puolen minuutin aikana. Niinpä teen ennustavia väistöliikkeitä, jotka eivät tietenkään toimi, sillä noiden sekuntien aikana myös edelläolevat saattavat muuttaa kurssiaan.
Joka tapauksessa: ennakoin ja murehdin tulevaa hyvinkin paljon. Kesällä näin ei tarvinnut tehdä, sillä lähitulevaisuus näytti ainoastaan kivalta, helpolta ja hauskalta. Nyt syksyn koittaessa on taas hyvä aika ja hyviä syitä ounastella tulevaisuuden ikäviä puolia (jotka eivät itse asiassa ole välttämättä niin pahoja, mutta niiden murehtiminen tekee niistä ainakin tuplasti hankalampia). Vaikka olen ollut töissä pian jo kuukauden, sain varsinaiset vakinaiset työvuorolistasuunnitelmat vasta tänään, ja pelkään jo nyt, että tulen olemaan myöhemmin syksyllä hyvin väsynyt ja stressaantunut. Tämä on tietysti hölmö valituksen aihe, sillä hyvin monet opiskelijat käyvät vakituisesti sekä töissä että suorittavat opintojaan oikein menestyksellisesti, mutta itse en ole vielä koskaan tehnyt niin. Olen ollut vain erilaisissa tilapäisissä hommissa, kuten lyhyitä jaksoja opettajansijaisena, joten en ole tottunut siihen, että "koulu" ja työ pitäisi yhdistää vakinaisesti. Ehkä se alkaa sujumaan, kunhan totun rutiiniin, mutta ennaltakäteen se tuntuu melko ahdistavalta.
(Olen muuten alkanut vihata sanaa "koulu", jos sillä tarkoitetaan yliopistoa. Tätini on kritisoinut tätä termiä jo vuosikymmenten ajan, mutta itse olen käyttänyt sitä varsin kevyesti. Nyt olen kuitenkin alkanut olla siitä tarkempi, sillä töissä kaikki puhuvat opinnoistaan "kouluna", mutta suurin osa tarkoittaa sillä jotain ammattikorkeakoulua tai muuta näpräilyopistoa, joten haluan korostaa omaa ylemmyyttäni ja puhua yliopistosta yliopistona enkä "kouluna". Tämä on itse asiassa kokonaan toisen kirjoituksen aihe ja tulen varmasti avautumaan tästä vielä lisääkin, mutta toistaiseksi maailma ei ole vielä valmis tälle puheenvuorolle.)
Joka tapauksessa, rutiinit ja aikataulut ja menot ja tulot yleensäkin luovat pienimuotoista ahdistusta. Olin koko kesän niin vapaa kaikista säännöistä ja rajoituksista, etten enää ikinä haluaisi palata takaisin sellaisten maailmaan. Olen ajoittain harkinnut jopa sellaista suunnitelmaa, että sitten kun (tämäkin on huono sanapari) saan tutkinnon suoritettua, jäisin omasta tahdostani työttömäksi ja valvoisin öisin ja kirjoittaisin lauluja ja yrittäisin vaikkapa opetella pelaamaan pokeria. Tai jotain.
Ylipäätään haluaisin kirjoittaa enemmän lauluja. Kun olin 12-19 -vuotias ja bändissä, sain jotain omaa aikaiseksi ehkä kaksikin kertaa kuukaudessa ja siitä tuli joka kerta maailman paras tunne - aivan vertaansa vailla oleva riemu ja ylpeys. Nykyisin sellainen on monista syistä johtuen hyvin harvinaista, enkä välillä edes muista, että kaipaan sitä. Yllätyin taas viime viikolla, kun pääsin osalliseksi tästä tunteesta, ja vielä todella eriskummallisella tavalla: eräs seuraamani blogirunoilija oli tehnyt laulutekstinomaisen riimitelmän joskus kauan sitten, löysi sen nyt vanhasta paperikasasta ja julkaisi sen blogissaan. Pätkä oli rakenteeltaan niin selkeä ja vahva, että se suorastaan vaati päästä osaksi laulua. Niinpä tartuin kitaraan ja kehittelin muutamassa minuutissa melodian. Kaiken huipuksi vielä nauhoitinkin kappaleen kovasti suhisevalla ja rätisevällä äänenlaadulla yhdellä otolla Windowsin perusääninauhurilla.
Tulos oli mielestäni mukavan spontaani ja koko operaatio oli erittäin virkistävä ja hauska - en ollut koskaan aiemmin tehnyt kappaletta valmiiseen tekstiin, enkä muutenkaan ainuttakaan suomenkielistä biisiä. Kuuntelin valmiin tuloksen varmasti 20 kertaa putkeen ja olin itse suurin oma fanini. Juuri se on parasta koko jutussa. Toivoisin, että voisin kokea sitä useammin. Sitä on oikeastaan mahdotonta edes yrittää selittää sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut. Ehkä vastaavan onnistumisen tunteen voi saada jostain muustakin: piirtämisestä, urheilemisesta, ristisanatehtävästä, kenties jopa työstäkin - eri ihmiset eri asioista, kukin kiinnostuksensa ja kykyjensä mukaan?
Muistan vanhan bändini basistin kanssa käymäni keskustelun entisen koulumme öisellä pihalla joskus 15-vuotiaina. Yritin selittää hänelle, miten hyvältä tuntuu kirjoittaa biisejä. "Luuletko, että se tuntuu paremmalta kuin seksi?", hän kysyi. "Aivan varmasti", vastasin. Johon hän: "Mutta et ole kokeillut seksiä!" Tähän kohtaan vain mumisin "Niin...", ja tajusin vasta liian myöhään, että olisi pitänyt vastata "Mutta sä et ole koskaan kirjoittanut biisiä."
Hmm, nyt tämä menee jo vähän outoihin suuntiin. Syytän ruokavaliota. Olin tänään työpäivän jälkeen niin väsynyt, etten jaksannut kokata itselleni, joten pyöräilin vain Lidliin ja ostin pakastimen täyteen helppoa ruokaa. Nugetit ja ranskalaiset ovat kuitenkin helppoja ainoastaan valmistaa, mutta vaikeita sietää. Sellainenkin masentaa: ajattelee, että koko syksy tulee olemaan vain töitä ja opiskelua ja pakasteruokaa, eikä ollenkaan mitään hauskaa ja suurta ja ainutlaatuista ja oikeasti tärkeää. Vaikka ei se niin tietenkään ole. Ei pitäisi miettiä niin paljon etukäteen. Ehkä lopetan reittien suunnittelun kadullakin: pahinta, mitä voi käydä, on ehkä törmätä johonkin ihmiseen, mutta ehkei sekään ole niin karmea kohtalo.
Arctic Monkeys -arvio huomenna?