Marraskuut ovat yleensä vaikeita. Pitkiä, kylmiä, märkiä ja tylsiä. Kuukausista huonoimpia.
Tänä vuonna marraskuu on kuitenkin ollut poikkeuksellisen hyvä. Olen jopa huomannut olevani marraskuuhun ja muuhunkin aivan tyytyväinen. Perjantaina kävelin töihin pimeässä ennen aamukahdeksaa vaakasuoran ja jääkylmän sateen piiskatessa kasvojani, mutta tunsin silti kaiken olevan oikein hyvin.
En tiedä, mistä tällainen rauhallisuus ja hyvä olo johtuu. Ehkä 9 viikon kesälomalla oli jonkinlainen rauhoittava vaikutus; en ole kesän jälkeen oikein osannut hermoilla asioista niin kuin ennen. Tai ehkä syynä on vakituinen työ: kun kuukausittaista rahantuloa ei tarvitse koko ajan erikseen miettiä (vaikka rahaa ei paljon tulekaan - ja itse työ on hyvin tylsää), on elämässä yksi merkittävä huolenaihe vähemmän. Osatekijä onnellisuudessa on luultavasti myös suoriutuminen seminaarityöstä kohtalaisen vaivattomasti: huomasin, että isojakin asioita saa tehtyä lyhyessäkin ajassa, eikä pahamaineinen professori edes lytännyt työtäni tavalliseen tapaansa.
Tuntuu oudolta, kun kaikki on hyvin. Ja vieläpä marraskuussa! En ole tottunut tällaiseen.
Pian täytyy virittää lehdenjakajan joulukalenteri ja alkaa listata vuoden parhaita levyjä ja biisejä. Ajattelin tehdä vuosilistat tänä vuonna jo joulukuun alussa, jotta voin sitten vuoden lopussa tehdä koko vuosikymmenen parhaille omat listauksensa. Ainoa ongelma tämän vuoden listojen suhteen on se, että en voi missään nimessä sanoa kuulleeni kaikkia relevantteja levyjä tältä vuodelta. Esimerkiksi Manic Street Preachersin uusi levy jäi keväällä jotenkin täysin väliin. No, ainakin TOP5 on joka tapauksessa muutenkin jo kohtalaisen selvästi rajattuna...
Muuta: Mielestäni joulutortut ovat ehdottomasti parhaimmillaan jääkaappiviileinä.
Tässä on hyvin kekseliästä huumoria: upeasti toimiva mash-up, jota ei itse asiassa ole "oikeasti" olemassa, mutta pitäisi olla: Bel Airin prinssin tunnuslaulu Neil Youngin esittämänä!
Voisiko tällaista loistoideaa pitää myös jonkinlaisena viitteenä siitä, että Los Angelesiin siirtyneen ja varhaisemmassa lähetysajassa hieman laimentuneen Conanin myöhäisillan seuraaja Jimmy Fallon on New Yorkissa kursimassa kokoon uuden kulta-ajan aineksia..?
Löysin tänään kieltenopettajaa sijaistaessani yläasteen keskipitkän ruotsin oppikirjasta hyvin yllättävän brittipop-viittauksen: lyhyessä sarjakuvassa keltatukkainen tyttöhahmo brassailee Lontoon-shoppailureissullaan ja esittelee mm. uutta takkiaan, joka löytyi kaupasta, jossa "Sarah Nixey från Black Box Recorder brukar handla"!
Harmittaa, etten saanut kännykkäkamerallani tarkempaa kuvaa. Olin huikean hämmentynyt siitä, että ruotsin-kirjaan oli valittu popkulttuuriviittaukseksi melko tuntemattomaksi jääneen myöhäisbrittipop-yhtyeen laulajatar! Vaikka viittaus olisi ollut cool kirjan tekohetkellä joskus vuonna 2000, olisi se silti luultavasti mennyt 99,999%:lta kahdeksasluokkalaisista täysin ohi. Ja nyt vuonna 2009 siinä on vielä entistäkin vähemmän järkeä.
Olen käyttänyt Googlen Chrome-nettiselainta jo kesästä lähtien ja se on mielestäni yksinkertaisesti paras verkkoselain. Ennen kaikkea se on kevyin, eli se käynnistyy nopeasti, pysyy toiminnassa eikä lataile turhia, aikaa vieviä osia. Lisäksi sen valikot ovat hyvin intuitiiviset: jo parikin kertaa olen löytänyt siitä ominaisuuden toivomalla "olisipa hienoa, jos näin voisi tehdä", kokeilemalla tehdä niin, ja havaitsemalla, että niin voi todellakin tehdä!
Chrome-selaimen suhteen Google on käyttänyt uutta suunnittelufilosofiaansa, jota se on soveltanut myös syksyllä julkistettuun Google Wave -viestijärjestelmäänsä: Chromen taustalla oli idea "Mitä jos verkkoselain keksittäisiin nyt täysin alusta?" ja Waven filosofiana oli sama täysin puhtaalta pöydältä aloittaminen, mutta sähköpostille. Kun Google on nyt enemmän tai vähemmän onnistunut keksimään nettiselaimen ja sähköpostin uudestaan, yhtiö ottaa seuraavan askeleen: mitä jos käyttöjärjestelmä keksittäisiin nyt täysin alusta? Tuloksena on yllä esiteltävä Chrome OS: käyttöjärjestelmä, jossa ei ole juuri mitään muuta kuin internet-yhteys. Tämä on sinänsä loogista, sillä kuten videossakin sanotaan, suurin osa ainakin kotikäyttäjistä tarvitsee koneeltaan vain nettiä varmasti 95% kaikesta tietokoneenkäyttöajastaan. Miksi siis sisällyttää järjestelmään kaikkea ylimääräistä ja epäolennaista, kun ainoastaan verkolla on väliä?
Chrome OS saattaa mullistaa etenkin miniläppäreiden maailman, kun se julkistetaan joskus ensi vuoden lopulla. Ainakaan itse en välttämättä hankkisi jotain toista käyttöjärjestelmää käyttävää minikonetta ennen kuin pääsen näkemään, millainen Chrome OS tulee olemaan. Tietysti asiaan liittyy vielä monia epäkohtiakin (esim. mitä jos haluaisi käyttää läppäriään paikassa, jossa ei ole nettiyhteyttä?), mutta täytyy silti ihastella Googlen ennakkoluulotonta ideoiden dekonstruoimista. Seuraava trendi tietotekniikassa vaikuttaa olevan nimenomaan täysi nettipohjaisuus: esim. Spotify'hän toimii juuri samalla periaatteella, jossa kaikki sisältö on verkossa eikä käyttäjän itsensä koneella.
Tämän viikon hömppäpuheenaiheena ovat olleet Jari Sarasvuon luomat lenkkipolkukyltit. Espoolaiseen metsään kiinnitetyissä, led-valaistuissa viesteissä lukee: Love more, Fear less ja Fight harder. Jutusta löytyy vaikka kuinka monta vinoilun aihetta ja suurin osa niistä onkin luultavasti jo käsitelty lehdissä, radiossa ja nettikeskusteluissa.
Itse haluaisin kuitenkin huomauttaa yhdestä tietystä kylttien viesteihin liittyvästä seikasta, joka kenties avaa sarasvuolaisen maailman taustoja astetta laajemmin: Sarasvuon ajatusten mukaan kaikessa toiminnassa tärkeintä on määrä. Love more, fear less.
Laadusta tai muista hienovaraisemmista ominaisuuksista ei puhuta. Onko enemmän aina parempi?
Mennessäni illalla nukkumaan tunsin oloni hieman kuumeiseksi, mistä ilmeisesti johtui, että näin yöllä melko outoja unia. Juuri kellon soidessa käynnissä ollut, viimeinen muistamani uni oli tällainen:
Olin suuressa, monikerroksisessa, mutta matalakattoisessa rakennuksessa - ilmeisesti jonkinlaisella teollisuusalueella. Huoneessa oli loisteputkivalaistus ja pitkiä valkoisia pöytiä. Tunnelma muistutti hieman esimerkiksi kouluruokalaa. Ikkunoista näkyi kaukaisuudessa loistavia valoja; oli ilta.
Yhtäkkiä huoneeseen johtavat suuret pariovet avautuivat, ja niistä alkoi marssia sisään monessa eri jonossa nuoria, ehkä 13-17 -vuotiaita ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet juhlavaatteisiin. Ymmärsin heti, että he ovat amerikansuomalaisia: heidän kasvonsa olivat amerikkalaistyylisen pehmeäpiirteiset, mutta heidän liikehdintänsä oli jäykän suomalaista. Jonoissa oli varmasti vähintään 200 ihmistä ja lopulta ne pysähtyivät paikoilleen keskelle huonetta. Tässä vaiheessa joku jollain tavalla ilmoitti minulle, että jonoissa seisovat nuoret ovat amerikansuomalaisia, jotka ovat menettäneet perheenjäseniään WTC-iskuissa 11.9.2001. Tämän tilaisuuden tarkoitus olisi antaa heille jonkinlainen palkinto ja tunnustus pärjäämisestä vaikeissa olosuhteissa ja tarjota kaikille tilaisuus tutustua toisiinsa vertaistukiverkon rakentamiseksi.
Tähän mennessä olin seisonut erilläni jonoista täysin yksikseni, mutta yllättäen eräs poika tarttui minua kyynärtaipeesta ja veti minut mukaan jonoonsa. Huoneen ovet aukenivat uudestaan ja sisään marssi vielä yksi pitkä jono nuoria amerikansuomalaisia WTC-sivu-uhreja. Kun viimeisetkin vieraat olivat sisällä huoneessa, jonot alkoivat liikkua kohti pöytiä. Minullekin löytyi istumapaikka, vaikka en ollut 9/11:a henkilökohtaisesti kokenutkaan. Kaikki muut salissa olijat olivat nuoria, varmasti alle parikymppisiä, mutta jostain ilmestyi keski-ikäinen nainen vihreässä puvussa ja alkoi puhua. Hän sanoi: "Lämpimästi tervetuloa tähän tilaisuuteen. Te olette joutuneet kokemaan paljon, mutta me haluamme nyt antaa teille tunnustuksen ponnisteluistanne. Budjetti tosin on hieman tiukalla. Olemme onnistuneet hankkimaan teille kaikille varaparonittaren arvonimen (se on edullisin titteli, jonka esimerkiksi yritykset voivat ostaa työntekijöilleen). Myöskään koristeisiin ei ole ollut varaa panostaa paljon: olkaa hyvät ja huomatkaa, että naispuolisten vieraiden asusteena on tölkki Tuborgia. Joka tapauksessa, hyvät varaparonittaret, tervetuloa!"
Kaikilla tosiaan taisi olla käsilaukkujen tilalla Tuborg-oluttölkit. Puheen päätyttyä jenkkinuoret alkoivat heti keskustella eloisasti ja kysyivät minultakin jotain, mutta olin niin hämmentynyt koko tilanteesta, että en heti saanut sanaa suustani. Onneksi tässä vaiheessa huomio kiinnittyi muualle, sillä eräs vieraista oli leikillään kokeillut kaivertaa pöytää keittolusikallaan, ja yllätyksekseen huomannut, että lusikka uppoaa pöytään helposti! Valkoiseen pöytään syntyneestä viillosta alkoi lisäksi pulputa tummanruskeaa nestettä. Huudahdin: "Guys! The table's made out of crème brûlée!" Tämä herätti kaikissa suurta kiinnostusta ja jokainen alkoi kaivaa pöytää lusikoillaan sekä maistella tämän yllättävän jälkiruokalähteen antimia.
(Itse asiassa se ei ollut crème brûlée'ta, vaan panna cottaa karamellikastikkeella. Tarkistin asian pysäyttämällä unen ja kelaamalla sitä taaksepäin jälkkärin löytymisen hetkeen. Olin myös iloinen, että kelaaminen ylipäätään onnistui!)
Joku saattaisi sanoa, että Placebo on menneen talven lumia, mutta itse asiassa Placebo on malliesimerkki uudenaikaisesta yhtyeestä. Bändi ei ole saanut rockmediassa suurta suitsutusta enää moneen vuoteen eikä sen kappaleita nykyisin kuule radiosta, mutta silti sen levyt nousevat yhä listojen kärkisijoille lähes kaikkialla maailmassa ja se esiintyy uskollisille faneilleen suurilla areenoilla. Juuri tällainen valtavirran ulkopuolisen, mutta silti mittakaavaltaan suuren suosion saavuttaminen ja ylläpitäminen on yksi tämän ajan ilmiöistä musiikkibisneksessä: bändit eivät enää tarvitse 24/7-näkyvyyttä MTV:llä tai lehtien kansissa, sillä ahkera kiertäminen ja aktiivinen faneista välittäminen luovat menestykselle kestävämmän ja vakaamman pohjan.
Placebon eilinen esiintyminen Helsingin Jäähallissa oli jo yhtyeen toinen Suomen-konsertti tänä vuonna. Yleisöä oli paikalla täyden hallin verran, ja jokainen oli varmasti tyytyväinen esitykseen. Kesällä ilmestyneen, perinteistä Placebo-linjaa jatkaneen Battle For The Sun -albumin uudet kappaleet herättivät yleisössä jopa yllättävän innokkaita reaktioita eivätkä hävinneet käytännössä ollenkaan vanhemmille hiteille. Keikan avannut uusien kappaleiden putki For What It's Worth / Ashtray Heart / Battle For The Sun viritti tunnelman heti alusta alkaen nopeatempoiseksi ja kiihkeäksi. Kenttäkatsomon eturivi näytti hyppivän, laulavan ja heiluttavan käsiä todella innokkaasti. Konsertin vauhdikkuus kantoi käytännössä loppuun saakka; bändin erinomaisista hitaammista kappaleista soitettiin oikeastaan vain Follow The Cops Back Home. Vuoden 2005 Meds-albumilta soitettiin yllättävän monta kappaletta, ja niistä monet olivat ehdottomasti koko setin kohokohtia.
Syystä tai toisesta hieman epämiellyttävänä ihmisenä tunnettu laulusolisti Brian Molko esiintyi tällä kertaa melko vähäeleisesti ja jätti enemmän tilaa kitaristi/basisti Stefan Olsdalille, joka heilui ensin hopeisessa puvussa ja sitten läpinäkyvässä hihattomassa paidassa hyvinkin aktiivisesti. Myös yhtyeen uusi rumpali, amerikkalainen Steve Forrest lähestyi yleisöä tehokkaasti viskaamalla katsomoihin ainakin kolme satsia rumpukapuloita ja pari vesipulloa. Pääkolmikon lisäksi yhtyettä oli täydennetty naispuolisella viulisti/kosketinsoittajalla sekä kahdella bassossa, kitaroissa ja koskettimissa vuorotelleella miehellä, joista toinen näytti hyvin paljon TV-tähti Ted Allenilta (mutta tuskin oli hän). Bändi kuulosti oikein terävältä ja iskevältä, varsinkin Olsdalin soittamat bassokuviot olivat mukavan muhevasti esillä. Myös konsertin visuaalinen puoli oli hyvin vaikuttava: lavan värimaailma oli hyvin harkittu ja katon toimiminen videoscreeninä oli omaperäinen ratkaisu. Suurin piirtein puolessa välissä settiä Molkon laulusuoritus hieman herpaantui ja muutaman kappaleen ajan tuntui, kuin hän olisi laulanut hieman väärästä sävellajista. Encoreihin mennessä Molko oli kuitenkin taas koonnut itsensä ja etenkin vihoviimeinen kappale Taste In Men oli kenties yksi parhaita esityksiä, joita olen koskaan nähnyt.
Sunnuntain konsertti todisti, että Placebo on yhä äärimmäisen relevantti rock-yhtye, vaikka se ei enää suurimman julkisuuden valokeilassa paistattelekaan. Bändin esiintymisestä huokui soittamisen riemu ja energinen asenne. Lisäksi se on vuodesta 1996 julkaissut hurjan määrän yksinkertaisesti erittäin hyviä kappaleita: eilen kuultujen huippubiisien lisäksi muutama hitti jätettiin jopa soittamatta. Menen ehdottomasti katsomaan Placeboa seuraavallakin Helsingin-vierailulla - ja tämän päätöksen jakaa kanssani aivan varmasti muutama tuhat muukin eilisen konsertin todistanut.
Blogiin kirjoittaminen on jäänyt hieman vähemmälle, sillä olen viimeisen viikon ajan kirjoittanut seminaarityötäni lähes yötä päivää. Tai oikeammin vain öisin. En pysty keskittymään kirjoittamiseen kotona, joten joudun kirjoittamaan kirjastossa - mutta en pysty kirjoittamaan ihmisiä vilisevässä kirjastossa, joten joudun odottamaan myöhäistä iltaa, jolloin siellä on rauhallisempaa. Tällä viikolla olennaisia elementtejä kirjoitusprosessissa olivat myös Pepsi, Maxi-Tuplat sekä Facebookista löytynyt Dungeons & Dragons -minipeli, joka herätti vanhassa luolamestarissa lämpimiä muistoja.
(En ole ollut minkäänlainen mestari yhtään missään yli 10 vuoteen.)
Työ tuli valmiiksi juuri deadlinen puitteissa, kuten pitääkin. Miksi tehdä mitään valmiiksi yhtään aikaisemmin? Silloin joutuisi jossittelemaan sitä, miksi ei korjannut jotain pientä virhettä, vaikka sellaiseen olisi ollut aikaa.
Nyt vain odotan ensi torstaita, jolloin tutkimusseminaaria vetävä professori repii pääni irti kuin vihreä lohikäärme kaoottiselta kääpiöltä. (Roolipelien ystävät saavat tästä ehkä pienen "lol":in, muut tuskin mitään.) Ainoa toivoni on, että mm. keskiaikaan sekä lasten historiaan keskittynyt professori ei oikein ole täysin perillä hieman modernimmasta aiheestani, jolloin voisin kumota väitteet typeryydestäni vetoamalla väärinymmärryksiin. Tämä on kuitenkin ehkä kaukainen toivo, sillä parin ensimmäisen seminaarikerran aikana on osoittautunut, että kyseinen professori tietää aivan kaiken aivan kaikesta (ainakin omasta mielestään).
Syksyn kovin rutistus taitaa kuitenkin olla nyt jo takana ja nyt voin jo hieman huoahtaakin. Tämän illan suunnitelmissa on suunnata Kirkkonummelle, jossa Dala Doli ja Mirkovic vetävät pienimuotoisen lämmittelykeikan maailmanvalloitusprojektin alkajaisiksi. Huomenna käyn tarkistamassa, miten tämä konsertti vertautuu Jäähallissa soittavaan Placeboon.
Positiivisten tapahtumien jatkeeksi myös Monk jatkuu tänään Ykkösellä klo 19.45 uusin jaksoin!
Unessa käytin soijakastiketta silmänympärysvoiteena. Tarkistin pullon kyljestä vielä erikseen, että kyseessä oli juuri vähäsuolainen soija.
Mitäköhän tällaiset unet kertovat minusta? Valveminäni mielestä unitoimintani vaikuttaa melko teennäiseltä: millainen hipsteritravellerimetroseksuaali oikeasti tekisi noin?
Parin edellisen viikon ajan olen tuntenut itseni taas pitkästä aikaa oikeaksi opiskelijaksi. En ole oikeastaan viettänyt näin paljon aikaa opintojen parissa melkein puoleentoista vuoteen. Etenkin viime lukuvuosi oli melko turha: aikaa kului ja opintopisteitä tuli, mutta varsinaisesti mikään ei edennyt mihinkään suuntaan.
Nyt olen työskennellyt tutkimusseminaarityöni parissa aamusta iltaan ja muistan taas, miltä tuntuu olla täysipäiväinen opiskelija. Vaikka tietty monotonisuus rasittaa, rutiinit ovat myös mahtavia (pois tavallisesta kirjastosta hieman ennen klo 20 sulkemisaikaa, sieltä kauppaan ostamaan banaani ja juoma ja sitten 24h-avaimella Aleksandriaan, jossa rauhallista, vaihtelevan tehokasta työskentelyä klo 24 tai 01 asti). Olen kaivannutkin juuri tällaista, opiskelu on taas hauskaa.
Opiskelu on tällä hetkellä hauskaa myös siksi, että varsinaisten pää- ja sivuaineideni kurssien lisäksi päätin osallistua enimmäkseen huvin vuoksi myös musiikkitieteen Beatles-kurssille. Kyllä, ihan oikeasti: on olemassa Beatles-kurssi! Aivan uskomatonta, että jotkut voivat todella opiskella tällaisia asioita ja saada näistä opintopisteitä! Beatles-kurssia pitää hauskasti englantia murtava italialainen professori, joka näyttää opiskelijoille pätkiä Anthology-DVD:stä ja intoilee esimerkiksi Norwegian Woodin sanoituksen erinomaisuudesta. Tämä on ensimmäinen kurssi ikinä, jolla istun eturivissä ja viittaan myönteisesti kysymykseen "Sopiiko, että luento kestää 10 minuuttia yliaikaa?" Luentosarjan viimeisessä osassa käsitellään kuulemma Beatlesista vaikutteita saaneita myöhempiä yhtyeitä... eli myös Oasista! Jee!
Eilen satanut ensilumikin on mukava asia. Ainakin, jos sitä voi katsella ikkunan takaa eikä tarvitse itse olla sen kasteltavana. Kaikki edelliset marraskuut sitten ajanlaskun alun ovat olleet enimmäkseen kaameita, mutta ehkä tästä vuodesta tulee positiivinen poikkeus? No, tämä arvaus saattaa tietysti vielä osoittautua vääräksi - esimekiksi siitä syystä, että seminaarityöni pitäisi olla valmiina ensi torstaina, enkä ole vielä kirjoittanut merkin puolikastakaan...
Tässä se on: elokuva, jonka tarkoitus on hälventää kaikki Michael Jacksonista liikkuvat huhut ja kumota kaikki häntä koskevat juorut. Tai siis, ei huhuja ja juoruja siitä, mitä hän teki makuuhuoneessaan pienten poikien kanssa, mutta huhuja ja juoruja siitä, missä kunnossa ja millaisessa tilassa hän oli elämänsä viimeisinä päivinä viime kesäkuussa. Oliko Jackson sairas ja hauras? Liian heikko esiintymään? Oliko suunniteltu 50 konsertin sarja Lontoossa vain täysin epätoivoinen yritys pelastaa himmenneen tähden katastrofaalinen taloudellinen tilanne vai oliko kyseessä aidosti intohimoinen comeback vuosien musiikillisen hiljaiselon jälkeen? Loiko kaikki tämä Jacksonille musertavia paineita, jotka loppujen lopuksi johtivat hänen kuolemaansa? This Is It -elokuvan perusteella jokainen katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä asioiden todellisesta tilasta.
Vaikka filmiä ympäröivät olosuhteet eivät olisikaan näin eriskummalliset, kyseessä olisi silti erinomainen musiikkidokumentti ja konserttielokuva. Koska elokuvaa varten koottua materiaalia ei alun perin ollut tarkoitettu esitettäväksi julkisesti, se näyttäytyy paljon realistisempana ja aidompana, kuin varta vasten kootut konserttifilmit. Lontoon konsertteja varten järjestetyissä harjoituksissa kuvatut nauhat oli tallennettu ensisijaisesti vain Jacksonin omaan käyttöön, joten materiaali keskittyy lähes täysin Jacksoniin itseensä: parituntisessa elokuvassa on vain muutama minuutti, joiden aikana Jackson ei ole kameran edessä. Häntä kuvataan tarkkailemassa taustatanssijoiden koe-esiintymisiä, näyttämässä yksityiskohtaisesti mallia koreografeille, keskustelemassa kosketinsoitinsoundeista muusikoiden kanssa ja tutustumassa esiintymislavan teknisiin ominaisuuksiin.
Kaikki tämä välittää yhden totuuden: Michael Jackson oli hyvin tarkka koko show'nsa pienimpienkin osa-alueiden suhteen ja tiesi äärimmäisen tarkasti, miltä hän halusi koko esityksen kuulostavan, näyttävän ja tuntuvan. Jackson oli uskomattoman ammattitaitoinen esiintyjä ja showbisneksen suhteen kiistämättä nero. Mutta toisin kuin odottaisi, hän ei perfektionistisista taipumuksistaan huolimatta ollut sietämätön diiva, vaan hauska, lämmin ja nöyrä yhteistyökumppani kaikille niille kymmenille ihmisille, jotka olivat kokoamassa show'ta yhdessä hänen kanssaan. Jacksonin luonnollisen ja lempeän käytöksen näkeminen elokuvassa on hyvin opettavaista. Hänen asenteensa oli varmasti yksi syy siihen, miksi hän parhaimmillaan saavutti niin merkittävän aseman musiikkimaailmassa.
Kulissientakaisten pätkien lisäksi This Is It on kuitenkin ennen kaikkea konserttielokuva, joka paljastaa, millainen Michael Jacksonin Lontoon-esiintymissarja olisi ollut, jos se olisi toteutunut. Elokuva sisältää kokonaisina esityksinä kaikki Jacksonin suurimmat hitit Wanna Be Startin' Somethingista Man In The Mirroriin täydellisinä, tiukkoina, esitysvalmiina sovituksina. Jackson laulaa hieman varoen, selvästi täyttä potentiaaliaan säästellen, mutta silti paremmin ja koskettavammin kuin lähes kukaan muu. Hänen tanssikuvionsa ovat hätkähdyttävän sulavia ja vaivattoman oloisesti toteutettuja. Ainoa henkilökohtainen valituksen aihe on, että omasta mielestäni Jacksonin olisi kannattanut päivittää kappaleidensa musiikillisia sovituksia hieman ja vaihtaa mm. törkeimmin 90-lukulaiset syntetisaattoribasso-osiot ajankohtaisemman kuuloisiin. On silti ymmärrettävää, että Jackson tahtoi esittää kappaleensa yleisölleen juuri sellaisina kuin yleisö oli ne oppinut tuntemaan: ei riskejä, mutta ei myöskään pettymyksiä. Jacksonin olemuksesta suorastaan loistaa esiintymisen, musiikin ja tanssin ilo, joka todella koskettaa myös elokuvakankaan välityksellä. Toisaalta juuri tämä on hieman surullista: ei voi olla ajattelematta, että viimeisten kymmenen vuotensa aikana Jacksonin olisi pitänyt keskittyä enemmän juuri musiikkiin ja esiintymiseen eikä erakkona Neverlandissa elämiseen - nimenomaan musiikki oli Jacksonin suurin vahvuus, joten hänen olisi pitänyt tehdä sitä enemmän.
Kaiken kaikkiaan This Is It jättää Michael Jacksonista artistina erittäin lämpimän ja osaavan kuvan. Hän ei ollut sairas ja hauras, ei liian heikko esiintymään, ei missään nimessä palaamassa lavoille vain rahan takia, vaan aidosta intohimosta musiikkiin ja halusta tarjota faneilleen unohtumaton elämys. Hänen laulu- ja tanssitaitonsa olivat edelleen maailman kärkiluokkaa, kaikki hänen lahjansa olivat yhä tallella ja Lontoon esitykset olisivat olleet tästä tärkeä muistutus. On sääli, etteivät nuo konsertit koskaan toteutuneet, mutta ainakin tämä elokuva päättää Jacksonin tarinan kirkkaaseen nuottiin.
The Guardianin sivuilla on pian päättyvän 00-luvun kunniaksi käynnissä kirjoitussarja nimeltä 2000 to 2009: Reviews of the decade. Sarjassa yritetään kartoittaa tämän vuosikymmenen suurimpia ilmiöitä mm. politiikan, talouden, tekniikan ja kulttuurin saroilta.
Kevyemmissä teksteissä esimerkiksi Dizzee Rascal ja Paris Hilton kertovat omista 00-kohokohdistaan, mutta hieman syvällisemmistä artikkeleista paras on ehdottomasti näytelmäkirjailija David Haren hieno vuosikymmenyhteenveto It all started 96 hours after 9/11. Siinä Hare määrittelee viimeisten n. 10 vuoden olleen ohikatsomisen vuosikymmen: aika, jolloin olemme kiinnittäneet suurimman huomiomme kaikkeen muuhun paitsi olennaiseen.
Tärkein ohikatsomisen vuosikymmentä määrittelevä toimi on tietysti USA:n edellisen presidentin George W. Bushin sotaisa ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Hare kirjoittaa, miten 9/11-iskujen jälkimainingeissa Bush lähipiireineen päätti tietoisesti suunnata huomionsa kohti Irakia ja Saddam Husseinia, vaikka olennaisimman asian - eli terrorismin vastaisen taistelun kannalta - Irak oli enimmäkseen epärelevantti kohde. Tämä oli alkupiste ohikatsomisen vuosikymmenelle ja tavallaan loi yleisen asenneilmapiirin, jonka puitteissa yhteiskunnan eri osa-alueet ovat siitä lähtien toimineet.
Sama pätee talouteen. Nykyisen maailmanlaajuisen talouskriisin voidaan nähdä myös johtuneen ohikatsomisesta ja tietoisesta tosiasioiden välttelemisestä: USA:n köyhille tarjotut, arvottomat mutta monimutkaisiksi eteenpäin myydyiksi sijoitustuotteiksi paketoidut roskalainat toimivat alkusysäyksenä kansainväliselle taloustaantumalle. Näiden epävarmojen lainojen riskit olivat kyllä hyvin tiedossa, mutta kukaan ei halunnut katsoa totuutta silmästä silmään ja tunnustaa ongelmaa. Tyypillistä ohikatsomisen vuosikymmenelle.
Yleinen ohikatsomisen ilmapiiri ei koske pelkästään korkean tason politiikkaa tai taloutta, vaan näkyy myös päivittäisessä elämässämme. Hare kirjoittaa osuvasti, miten "poissaoleva" tuntuu nykyisin aina voittavan "läsnäolevan": esimerkiksi puhelimeen vastaaminen saa ohikatsomisen vuosikymmenellä aina keskeyttää vaikkapa kahvilakeskustelun, sillä soiva puhelin voi tarjota jotain "uutta" ja "jännittävää", joka tuntuu tärkeämmältä kuin se, mikä juuri tällä hetkellä on jo käsillä. Tekniset laitteet, verkottunut kommunikaatio ja kaikenlaiset oheisaktiviteetit vievät ajastamme yhä suuremman osan ja todellinen elämä on vaarassa jäädä taka-alalle.
Hare ei kuitenkaan itse täysin tuomitse ohikatsomista, vaan tunnustaa tekevänsä sitä paljon itsekin. Silti on oletettavissa, että seuraavalla vuosikymmenellä tulemme kokemaan asenteellisen vastareaktion nykyiselle ilmapiirille. Hare ennustaa, että uuden vuosikymmenen sankareita tulevat olemaan ne, jotka uskaltavat katsoa kohti eivätkä ohi. Toivotaan, että hän on oikeassa.
Viikon viitonen tekee ainakin hetkellisen paluun yleisön toiveesta. On aivan todella mieltä lämmittävää, jos joku on jaksanut kuunnellakin näitä. Nyt on sitä paitsi oikeastaan hyvä hetki tuoda soittolistat takaisin ohjelmistoon, sillä sain iPodin uudelleenrippausurakan valmiiksi toissapäivänä ja nyt voin jälleen kuunnella koko kirjastoani esim. bussissa.
Olen muuten aavistuksen verran tekopyhä: vaahtoan kyllä täällä typeristä työasioista, mutta tänään esimieheni kanssa käymässämme, kaavan mukaisessa vuosittaisessa kehityskeskustelussa kerroin olevani kaikkeen oikeastaan aivan tyytyväinen. Itse asiassa syy tähän oli se, etten oikeastaan koe voivani saavuttaa mitään kertomalla epäkohdista juuri tälle esimiehelle - ja sitä paitsi, kuten olen sanonut, säälin häntä hieman. Voisin kyllä haluta keskustella asioista korkeampien tahojen kanssa, mutta järjestelmälle sopivasti korkeammat tahot eivät järjestä tällaisia keskustelutilaisuuksia kanssamme. No, oikeastaan en edes välitä niin paljoa: olen alkanut käyttää solmion sijasta rusettia ja se on muokannut koko asennettani jotenkin keveämmäksi. Tavallaan rusetti on merkki siitä, ettei ole täysin vakavissaan, ei jaksa välittää?
Selvä, sitten tämän viikon listaan:
Brainpool - Here's A Boy Hurraa! Spotifyssä on 90-luvun puolivälin ruotsalaista korvikebrittipoppiakin! Brainpoolin melodiat olivat aivan kärkitasoa, ne kuulostavat siltä kuin jonkun olisi pitänyt kirjoittaa ne jo 60-luvulla. Ainoastaan vieraan kielen lausuminen tuotti yhtyeelle lieviä ongelmia: esimerkiksi tässä kappaleessa sana check on sympaattisesti shek.
Gay Dad - Black Ghost Älkäämme ruotsalaishuumassa unohtako myöskään aitoa 90-luvun englantilaista brittipoppia. Gay Dad oli aikansa hype-yhtye, mutta muuttui hype-yhtyeille ominaiseen tapaan kriitikoiden lemmikistä kriitikoiden inhokiksi nopeammin kuin maito happanee jääkaapissa. Joka tapauksessa, yhtyeen debyyttilevy Leisure Noise ei sisällä yhtään huonoa kappaletta, vaan suuren joukon mielenkiintoisilla soinnuilla sävytettyjä, melodisia pop-biisejä. Hieman rupisemmilla efekteillä varustettuna esimerkiksi Black Ghostia juhlittaisiin varmasti vuonna 2009:kin.
The Only Ones - Another Girl, Another PlanetThe Only Ones on Britanniassa klassikkobändin asemassa, mutta muualla se on jäänyt ehkä hieman vähemmälle huomiolle muiden punk- ja new wave -aikalaistensa kuten The Clashin tai The Buzzcocksin viedessä suuremman huomion. The Only Onesin lento jäi keskeneräiseksi tavanomaisten huumeongelmien takia (esimerkiksi tämä kuva kertoo varmasti huumeiden vaaroista tehokkaammin kuin tuhat sanaa), mutta Another Girl, Another Planet -hitti soi yhä mm. televisiomainoksissa ja on selvästi innoittanut myös The Libertinesiä ja muita 2000-luvun yhtyeitä.
Babyshambles - Fuck Forever Vuoden ja vuosikymmenen lähestyessä loppuaan on jo aika miettiä 00-luvun parhaiden kappaleiden listaa. Yksittäisiä singlejä, levyjä tai kiertueita tarkastellessa Babyshambles on vaikuttanut melkoiselta sekasotkulta, mutta pidemmällä aikavälillä on todettava, että yhtyeellä on useita huippukappaleita. Fuck Forever tiivistää tätäkin vuosikymmentä tiettyinä aikoina leimanneen turhautuneisuuden klassisella punk-asenteella. Aiemmin vieroksuin Babyshamblesin ensimmäisen levyn liian "kiireistä" kitaransoittotyyliä, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että Patrick Walden olikin erittäin kekseliäs ja omaperäinen kitaristi.
Töissä oli tänään tiiminrakennus- ja hengenkohotuspäivä. Asiasta oli lähetetty e-maileja monta viikkoa, mutta olin onnistunut unohtamaan koko jutun. Tulin töihin normaalisti kahdeksaksi, mutta olinkin puoli tuntia myöhässä, sillä päivän energinen tsemppausohjelma olikin alkanut virallisesti jo puoli kahdeksalta. Kaikki kynnelle kykenevät osa-aikaiset työmuurahaiset oli kutsuttu paikalle ja jaettu päivän ajaksi kolmeen keskenään leikkimielisesti mutta kunnianhimoisesti kilpailevaan ryhmään. Sain kuulla olevani ryhmässä B. Koska olin myöhässä, minulla ei ollut aavistustakaan, keitä muita B-ryhmään kuului. Aloin silti heti kuitenkin tuntea suurta B-ylpeyttä ja vihata A- ja C-ryhmien laiskoja luusereita.
Ryhmien paremmuutta mitattiin oransseilla pöytätennispalloilla, joita jokainen ryhmä sai tiputella onttoihin muoviputkiloihin sitä mukaa, kun työtehtäviä tuli päivän mittaan täytettyä. Omalla B-ryhmällämme kulki eräässä vaiheessa jopa niin hyvin, että saimme ensimmäisen putkilon täyteen palloja ja jouduimme etsimään käsiimme toisen tyhjän putken lisäpalloja varten. Sydämeni oli lähes pakahtua riemusta joka kerta, kun pääsin tipauttamaan pallon onnistumisputkeen.
Päivän lopussa paras ryhmä palkittiin. Suureksi harmikseni se oli ryhmä C. He saivat palkinnoksi keltaiset paperipussit, joista paljastui vaaleanpunaiset, halvimmat mahdolliset Tiimarista löytyvät muistilehtiöt. Heille taputettiin. Sitten kaikkien yhteishenkeä vielä lujitettiin entisestään huutamalla firman nimi yhteen ääneen. Itse huusin sen kaksi kertaa keihäänheittäjämäisellä karjunnalla ennen kuin kukaan muu oli ehtinyt huutaa mitään. Vain yksi ihminen tajusi tämän huumoriksi ja nauroi. Muut luultavasti ajattelivat minun vain olevan todellinen tiimipelaaja, työnantajastaan ylpeä toimistomaailman uskonsoturi. Ehkäpä minut ylennetään junior-projektipäälliköksi ensi viikolla!
Lähdin mitä nopeimmin kotiin viimeisen, hauskan hengenkohotusvideon jälkeen. Paikalle jääneiden iltapäivä jatkui toimistolla oluen ja siiderin parissa ja myöhemmin ohjelmassa olisi siirtyminen johonkin baariin koko porukalla.
Ei, tämä ei ole jokin uusioversio Orwellin 1984:stä. Tämä on totta ja arkipäivää. Toisin kuin Orwell ennusti, emme joutuneet muutaman totalitaarisen supervallan alistamiksi, vaan niiden sijaan saimme satamäärin pseudo-uskonnollis-ideologisia yhteisöjä ja ryhmiä, mm. yrityksiä, joilla jokaisella on oma uuskielensä, maailmankatsomuksensa, pyhät kirjansa ja myyttiset gurunsa, joille vannotaan uskollisuutta naurettavissa seremonioissa, joille kukaan ei uskalla nauraa, koska kukaan muukaan ei naura. Missä voin liittyä Veljeskuntaan?
Palasin juuri Tennispalatsista, joka oli yksi yli 200:sta eurooppalaisesta elokuvateatterista, joihin Robbie Williamsin comeback-keikka välitettiin suoraan livenä Lontoosta. Kuten olen tässäkin blogissa useaan kertaan maininnut, pidän kovasti Robbie Williamsista (vaikka se ei ehkä olekaan kovin coolia?), joten toivoin kovasti, että hänen uuden levynsä kappaleet olisivat tehneet konsertissa vaikutuksen. Valitettavasti kävi kuitenkin toisin.
Robbie itse oli hyvässä kunnossa: laulu sujui erinomaisesti ja esiintyminen oli tutun hilpeää ja karismaattista. Ainoa puute oli, että piakkoin julkaistavalta Reality Killed The Video Star -albumilta soitetut uudet biisit olivat paria poikkeusta lukuunottamatta kovin tylsiä. Eivät tylsiä siinä mielessä, että ne olisivat olleet jotain sellaista tyyliä, josta en vain oikein pitäisi tai josta ei oikein saisi kiinni ensikuuntelulla - vaan tylsiä aivan siinä mielessä, että ne eivät sisältäneet tarttuvia melodioita tai sovituksellisia koukkuja, jotka yleensä tekevät Robbien musiikista oman lajinsa laadukkainta. Kappaleet edustivat laimeinta mahdollista keskitien Radio Nova -rockia, josta on pyyhitty pois paitsi kaikki särmä, myös kaikki ilo ja yllättävyys. Robbien vahvuus kultakaudellaan 1997-2003 oli nimittäin juuri se, että vaikka kappaleet olivat yleissoundillisesti novaturvallisia, niiden melodioissa, sovituksissa ja sanoituksissa oli massasta erottuvia, omaperäisiä ja tyylikkäitäkin ideoita. Sellainen on hyvin pienestä kiinni, mutta samalla hyvin, hyvin tärkeää.
Itse asiassa Robbien kohtalokkain synti on se, että hän teki huippukaudellaan liian hyvää musiikkia. Hän on esiintyjänä ja persoonana niin karismaattinen, että hän olisi tarvinnut supertähtitasolle nousemiseen varmasti vain pari laadukasta biisiä, mutta hän menikin julkaisemaan tällaisia useita kymmeniä. Verrataanpa esimerkiksi George Michaeliin: kuinka monta George Michael -soolobiisiä osaisitte pyydettäessä hyräillä? Aivan. Ja silti mies täyttää stadioneja ympäri Eurooppaa. Robbiella puolestaan on vähintään tusinan verran kaikkien meidän mieliimme tiiviisti tarrautuneita hittejä soolouransa alkupuoliskolta, joten nyt jokainen uusi tuotos vertautuu automaattisesti niihin - ja valitettavasti melko epäedukkaasti.
Robbie siis tarvitsisi esitettäväkseen parempaa materiaalia. Tämä olisi kuitenkin helposti ratkaistava ongelma: Robbien täytyisi ainoastaan paikata jälleen välinsä säveltäjä Guy Chambersiin, jonka kanssa yhteistyössä hän on kirjoittanut kaikki suurimmat hittinsä, mutta joka ei ole osallistunut Robbien kolmen uusimman (tämä mukaanlukien) kirjoittamiseen käytännössä laisinkaan. En osaa sanoa, miksi Robbie ei osaa stimuloitua omalle huipputasolleen muiden laulunkirjoittajien kanssa, mutta näin nyt vain tuntuu olevan. Williams & Chambers oli ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaita pop-parivaljakkoja - jos ei nyt yleisesti aivan Lennon & McCartneyn tai Morrissey & Marrin tasolla, niin kuitenkin omassa tyylilajissaan aivan lyömätön. Robbien on turha jahdata menneisyyden menestystä korvikekirjoittajien kanssa, vaan hänen pitäisi kutsua aito Chambers takaisin. Lisäksi myös liiallinen hiominen kannattaisi jättää pois: ainakin tämän illan konsertin perusteella Trevor Hornin johtama livebändi oli jotenkin liiankin kiillotellun ammattimainen, täynnä vanhan näköisiä ukkoja ja soitti liian siirappisia sovituksia Hollywood-viuluineen ja harppuineen ja kaikkineen.
Robbie Williams on aikamme paras poptähti, mutta hän tuhlaa potentiaaliaan pyörimällä väärässä, tylsässä seurassa.
Arctic Monkeys julkaisee Humbug-levynsä seuraavana singlenä albumin ehkä helpoimman palan, Cornerstonen. Kappaleessa on aivan uskomattoman nokkelat sanat (kuka ensinnäkään voi keksiä tällaisen tarinan ja sitten vielä saada sen sovitettua 3,5-minuuttiseksi, tarttuvaksi pop-biisiksi?) ja pehmeän nautinnollinen melodia, jossa on hieman tyylikkäitä retrohäivähdyksiä.
Cornerstonen musiikkivideo sai YouTube-ensi-iltansa viime perjantaina ja on jo nyt ehtinyt jakaa fanien mielipiteet täysin kahtia. Toiset ylistävät videon minimalismia yllättäväksi ja rohkeaksi - toisten mielestä pätkä taas on maailman typerin musiikkivideo ikinä. Omasta mielestäni video on jälleen kerran osoitus Arctic Monkeysin ainutlaatuisuudesta: valkotaustavideot ovat tietysti jo vanha juttu, mutta näin vähäeleisesti tätä konseptia ei ole uskaltanut tehdä vielä kukaan. Mikä hienointa, Alex Turnerin karisma on niin vahvaa, että esitys pysyy mielenkiintoisena koko kestonsa ajan, vaikka mitään ei oikein tapahdu.
Jo ruudulle ilmestyessään Turner on jotenkin niin erikoisen näköinen, ettei katsoja voi päästää silmiään irti hänestä. Outo, olalta roikkuva pikkunauhuri, aavistuksen verran feminiiniset eleet ja pyörähtelyt sekä ajoittaiset kuvaruudun ulkopuolelle vaeltelut ovat jostain syystä hyvin kiinnostavia. On vaikea sanoa, onko Turner ollut tätä tehdessään aivan vakavissaan, mutta tämän kysymyksen pohtiminen pitää mielenkiinnon yllä. Tosissaan tai ei, ainakin lopputuloksena on ollut yksi viime aikojen ikimuistoisimmista musiikkivideoista. Uskaltaisiko Shakira tai Jay-Z tehdä tällaista?
Muuta: Kaikki Guillemots-fanit iloitsevat tiedosta, että bändin keulahahmolta Fyfe Dangerfieldilta ilmestyy pian soolomateriaalia. Pari kappaletta löytyy jo netistäkin, ja ainakin näiden perusteella Dangerfieldin soolotuotokset ovat lähempänä Guillemotsin debyyttilevyn tyylistä melodista ja intohimoista poppia, kuin bändin toisen levyn aikaista kliinisempää ja enemmän rytmeihin keskittyvää linjaa. Dangerfield on nauhoittamassa soololevynsä lisäksi parhaillaan myös uutta Guillemots-albumia, mutta ilmeisesti hän noudattaa omaa visiotaan nykyisin vahvemmin soolotuotostensa puolella ja antaa Guillemots-kentällä enemmän tilaa bändin toisten muusikoiden vaatimuksille.
Samaan aikaan, kun Bono ja Coldplay kiertävät maailmaa saarnaten ihmisille poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista hyvin ilmiselvin keinoin, Massive Attack pyrkii vaikuttamaan yleisönsä ajatteluun hieman vähäeleisemmällä ja salakavalammalla tavalla. Eilinen Helsingin-konsertti olikin onnistunut sekoitus politikointia ja hittejä häikäisevän visuaalisen show'n tukemana.
Esityksen alku oli pienoista odottelua sekä artistin että yleisön suunnalta. Lämmittelijä Martina Topley-Bird oli hoitanut oman osuutensa niin energisesti ja sympaattisesti, että pääesiintyjä vaikutti alkuun liiankin etäiseltä ja kliiniseltä. Yksittäisistä "raidoista" koostunut led-taustaruutukin tuntui alkuun jotenkin vanhanaikaiselta ratkaisulta ja sen näyttämä sisältö jokseenkin kliseiseltä ja populistiselta: listoja huumeiden nimistä sekä vertailua Englannin parlamentin jäsenten kulukorvausten ja afrikkalaisten sosiaalityöntekijöiden kustannusten välillä. Kun vielä kaikki neljä ensimmäistä kappaletta olivat täysin uusia ja ennenkuulemattomia, alun tunnelma oli hieman huurteinen.
Pian tarinan juoni alkoi kuitenkin selvitä: Massive Attack oli jakanut repertuaarinsa käytännössä kahteen osaan - Robert Del Najan esittämiin supersynkkiin ja aggressiivisiin kappaleisiin, joiden aikana led-tausta vyörytti katsojien silmille kulutusyhteiskuntakriittisiä ja sodanvastaisia viestejä sekä bändin toisen jäsenen Grant Marshallin ja vierailevien vokalistien esittämiin tuttuihin hitteihin, joita taustakuvitus säesti lähinnä ruudunsäästäjämäisillä tunnelmakuvilla. Del Najan yksin johtamat osuudet olivat hyvin intensiivistä multimediatykitystä ja nostivat kokemuksen hienolla tavalla ahdistavaksi: esimerkiksi kidutuksen olemusta syytteittä vangitun uhrin näkökulmasta kuvannut tekstikollaasi oli yhdessä musiikin kanssa äärimmäisen vaikuttava. Konsertin "helpommasta" puolesta kaikkein parhaiten toimi legendaarisen Horace Andyn upeasti kaiuttama Angel ja Deborah Millerin tyylikkäästi tulkitsema klassikko Safe From Harm.
Kahden tunnelman välillä vaihtelu oli ajoittain hieman hajanaista ja kuluttavaa yleisön kannalta: juuri kun show oli päässyt totisen synkkään vauhtiin, lavalle asteli Marshall tai joku vierailijoista ja koko ilmapiiri keveni monen monta astetta - ja toisaalta taas juuri kun väkeä miellyttänyt hittiputki oli saatu auki, koitti Del Najan vuoro maalata omaa nihilististä visiotaan. Kokonaisuutena tämä teki konsertista aavistuksen verran katkonaisen, mutta ratkaisu oli kuitenkin sanoman kannalta aivan perusteltu. Massive Attackhan on kertonut pyrkivänsä tekemään "tanssimusiikkia pääkopalle" ja eilisen kaltaisella tavalla esitettynä tavoite toteutui erinomaisesti.
Tavallaan voisi sanoa, että Massive Attack myös tekee pop-musiikista hieman kuin klassista musiikkia: osaa kappaleista esittävät livenä lähes täysin eri ihmiset kuin levyillä, joten tällöin pääosaan nousee itse sävellys. Esimerkiksi Unfinished Sympathyn aikana lavalla oli kappaleen studiossa luoneista ihmisistä ainoastaan Grant Marshall, ja hänkin levydekin takana, joten konsepti oli hieman kuin sinfoniaorkesterin soittaessa esimerkiksi Bachia: olennaisinta on teos, eivät sen esittäjät. Tietysti myös itse esiintyjät olivat tärkeitä: esimerkiksi Horace Andy sai joka kerta lavalle hipsiessään huikean valtavat aplodit.
Joka tapauksessa, Massive Attack osoitti hienosti, miten kaikkien areenakonserttien ei tarvitse olla jollain vanhalla, varmalla konseptilla kulkevia, vaan miten konsertin muotoja voi muokata kekseliäästi musiikin mukaan. Tunnelmien ja vierailijoiden vaihdellessa Jäähallissa esiintyi käytännössä useampi kuin vain yksi yhtye, mutta koko iltaa yhdisti silti omaperäinen ja juuri monipuolisuudelle perustuva Massive Attack -visio. Nautintoa saivat niin korvat, silmät kuin aivotkin. Massive Attack osasi luoda areenakonsertin, joka todella jättää katsojalle ajattelemisen aihetta. Olisi toivottavaa, että useammat yhtyeet uskaltaisivat olla näin rohkeita ja näin fiksuja. Kuuletko, Bono?
En ole muka taas "ehtinyt" kirjoittaa tällä viikolla. Koko viikko on jotenkin valunut täysin sormien välistä: ajattelin alunperin, että voisin tentinjälkeisenä viikkona ottaa vähän rennommin, mutta tajusinkin, että seuraava tentti on jo ensi viikolla, joten löysäilyyn ei jää aikaa. Tai siis ei pitäisi jäädä. Myös eräs Dala Doliin liittyvä kuvio on vaatinut paljon selvittelemistä, ja on vieläkin aivan täysin kesken...
Kiireisenkin viikon keskellä on silti aina aikaa pistäytyä kahviloissa. Kahvilat ovat parhaimmillaan täydellisiä nautinnon keitaita, mutta valitettavasti Suomessa kahvilakulttuuria heikentää kansallinen taipumuksemme itsepalveluun: hienoissakin kahviloissa joutuu itse jonottamaan, kanniskelemaan tarjotinta ja pahimmassa tapauksessa jopa siivoamaan pöydän. Vaikka palvelu onkin ulkoistettu asiakkaalle itselleen, hinnat ovat silti useimmiten melko tolkuttomia.
Oikein täydellistä, vakiopaikaksi kelpaavaa, miellyttävää kahvilaa on siis vaikea löytää. Viime viikolla löysin kuitenkin yhden erittäin varteenotettavan ehdokkaan: Aleksanterinkatu 50:n tunnelmalliseen yläkertaan on avattu uutuuttaan hohtava kahvila nimeltä La Torrefazione. Paikan erikoisuus poikkeuksellisen sijaintinsa lisäksi (no, on tietysti hieman säälittävää, että muualla kuin katutasossa sijaitseminen on poikkeavaa ja erikoista, mutta tällaiseksi kaupunkimme vain on rakennettu...) on se, että La Torrefazionen sivuhuoneessa on oma pieni kahvipaahtimo. Kahvilassa tarjoiltu kahvi on siis äärimmäisen raikasta, tuoretta ja pehmeää, sillä se paahdetaan suoraan samassa tilassa. Itse voin suositella lämpimästi erityisesti lattea, mutta varmasti muutkin kahvijuomat ovat maukkaita. Olen kolmen käynnin aikana kokeillut myös smoothieta ja ciabattaa, jotka kumpikin valmistettiin erikseen eikä tarjoiltu vitriinissä seisoneina (jälleen asioita, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, mutta jotka silti ovat harvinaisia ja siksi arvostettavia).
Niin, ja La Torrefazionessa on siis myös pöytiintarjoilu.
Toinen erittäin mukavaksi osoittautunut paikka on outo ja erikoinen Manga Café. Kahvila on hieman vaikeasti löydettävissä Kaisaniemenkadun ja Mikonkadun kulman sisäpihalta, sekä pinta-alaltaan melko pieni, mutta vastapainoksi äärimmäisen tunnelmallinen ja omaperäinen. Paikan teema on siis japanilaisuus ja kaikki manga-sarjakuviin liittyvä: tarjolla on japanilaista teetä ja makeisia, hyllyissä on luettavaksi nidekaupalla mangaa ja pöydissä jopa luonnosvihkoja, jos haluaa piirrellä omaa mangaa (itse en halua / osaa, mutta arvostan niitä, jotka niin tekevät). Kahvilan kulmassa nököttää lisäksi Puzzle Bobble -videopeliautomaatti, johon ei edes tarvitse syöttää kolikkoa saadakseen aikaan hermojakutkuttavan pelikokemuksen.
Manga Café näytti olevan erityisesti hieman nuoremman väestön suosiossa, mutta ketään ei tietenkään vieroksuta. Tee oli ehdottomasti parempaa kuin missään muussa kahvilassa (oikeaa japanilaista vihreää, eikä tylsän lällyä perus-Nordqvist-vihreää) ja samaan hintaan sai pyytäessä vielä santsikupinkin. Suklaacookie oli muheva ja paksu, ja limonadivalikoima oli miellyttävän kattava (joskaan ei lainkaan japanilainen). Manga Café on todella hieno piilopaikka ja hauska kurkistus aivan erilaiseen alakulttuuriin. Kaverini huomautti osuvasti, että kahvilan tunnelma on kuin jos sen pitäjät "olisivat lapsina päättäneet, että perustetaan isoina kahvila, ja sitten tehneet juuri niin"!
Suosittelen kumpaakin kahvilaa lämpimästi. Kumpikin on hyvin omanlaisensa ja tyylillisesti täysin eri suuntausta kuin toinen (La Torrefazionessa työskentelee "Suomen barista-maajoukkueen kapteeni" ja asiakkaat kysyvät snobistisesti "Onko teillä guatemalalaista kahvia?", kun taas Manga Caféssa omistajat pelailevat PSP:illään ja maistelevat keskenään suklaita), mutta kumpikin on omassa tyylissään erinomainen.
Syksyn kovat comeback-singlet ovat ainakin toistaiseksi jääneet hieman mitäänsanomattomiksi. Kentin uusi Töntarna ilmestyi tällä viikolla ja on kenties (kent-ies?) tylsin albumin ensisingle Kentiltä ikinä. Musiikillisesti single ei ole räväkän nimensä ja sävähdyttävän kansitaiteensa tasolla. En silti yhtään epäile, etteikö ensi kuussa ilmestyvä uusi Kent-levy Röd olisi kuitenkin kokonaisuutena erittäin hyvä. Bändi tuntuu miellyttävästi jatkavan edellisellä Tillbaka till samtiden -albumillaan löytämäänsä retroelektro-linjaa. Tillbaka till samtiden oli ilmestyessään erittäin positiivinen yllätys, ja näin kahden vuoden kypsymisen jälkeen levy kuulostaa oikeastaan vieläkin järkevämmältä. Kent tulee totta kai Suomeen myös uudella kiertueellaan: liput Hartwall Areenan maaliskuiselle keikalle tulevat myyntiin ensi maanantaina. Vuonna 2007 Kulttuuritalolla näkemäni show oli omasta mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita, joten odotukset konsertin suhteen ovat korkealla nytkin.
Toinen syksyn ajankohtaisista palaajista on tietysti Robbie Williams, joka ei ole julkaissut uutta materiaalia lähes kolmeen vuoteen. Bodies on ilmeisen harkiten hiottu mahdollisimman isoksi ja hittimäiseksi, muttei aivan onnistu nousemaan toivotunlaiseen lentoon. Itse kappale ei ole melodialtaan eikä sanoitukseltaan ollenkaan hullumpi, mutta tuotanto on niin siloteltua, että biisistä jää vähän hengetön vaikutelma. Videokin on suurimmaksi osaksi tylsää autoajelua aavikolla, kunnes nousee lopussa paremmalle tasolle, kun Robbie tanssii lentokoneen siiven päällä ja käyttää äärimmäisen tyylikästä pukua. Bodies kuitenkin paranee ehdottomasti toistokuunteluiden myötä ja vaikuttaa siksi paremmalta kuin melko junnaava Kent.
Ja lyhyesti uudesta Foo Fightersista: Wheels kuulostaa aivan Oasikselta. Sellaiselta kautta aikojen kaikkein eniten parjatulta, yleensä Noelin laulamalta, keskitempoiselta ja mukamahtipontiselta albumiraita-Oasikselta. Paitsi että sellaisesta ei selviä kukaan muu kuin Oasis itse. Foo Fighters on muutenkin hyvin tylsä bändi. Dave Grohl vaikuttaa mukavalta mieheltä, mutta pelaa aivan liikaa amerikkalaisen soittolistaradion sääntöjen mukaan.
Muuta: Tämä on hämmästyttävä juttu! Olisinpa saanut olla mukana kehittelemässä tällaista!
Marraskuut ovat yleensä vaikeita. Pitkiä, kylmiä, märkiä ja tylsiä. Kuukausista huonoimpia.
.jpg)
Tekstit
