Elämän yksi parhaista asioista on nukkuminen. Se on siinä mielessä ironista, että voi perustellusti kysyä, onko nukkuminen elämistä? Oma vastaukseni on, että kyllä on. Ensinnäkin nukkuessakin vanhenee (ellei ole Prinsessa Ruusunen), jo se riittää perusteluksi.
Joka tapauksessa, mikään ei ole mukavampaa kuin se, että herää hetkeksi kello 4.30 aamulla kesken unien, katsahtaa herätyskelloon ja vaipuu takaisin sänkyyn tietäen, että vielä on monta tuntia aikaa nukkua.
Nukkumisen jälkeen on hyvä olo. Mistään ei oikein tule mitään, jos on väsynyt. Mutta silloin kun on virkeä, kaikki tuntuu hyvältä ja mahdolliselta.
Ainoa negatiivinen puoli ovat painajaisunet. Onneksi niitä ei ainakaan itselleni tule hirveän usein, mutta kyllä ne hyvin ahdistavia ovat. Toisaalta onnelliset unet voivat jäädä päähän päiviksi tai jopa viikoiksi, ja niitä muistelemalla saa hyvän olon.
Oma suosikkiuneni oli ehkä viime vuonna alkukesästä. Käännyin kadunkulmasta kotikadulleni, ja huomasin, että siellä oli käynnissä jonkinlaiset katufestivaalit. Pete Doherty levitoi ilmassa pyörien kitaransa kanssa. Hieman etäämmällä The Tears soitti aiemmin julkaisemattoman kappaleensa Push The Cathedral. Se oli ihmeellinen kappale: ensin n. 1,5 minuutin ajan Brett Anderson lauloi äärimmäisen kauniin melodian ja Bernard Butler soitti syntetisaattoria. Sitten tietyssä kohtaa kappaletta Anderson alkoi irrottaa syntetisaattorista virta- ja muita johtoja niin, että soittimen ääni muuttui. Hän teki sen juuri oikeassa järjestyksessä, se oli osa kappaletta. Lopulta kaikki johdot olivat irti ja biisi hajosi siihen.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti