29 marraskuuta 2007

Marraskuu... ohi ohi ohi ohi...

Enää n. 24 tuntia ja marraskuu on ohi! Marraskuu on todettu kliinisissä testeissä vuoden ankeimmaksi kuukaudeksi. 94% marraskuun käyttäjistä sanoo sen olevan turhempi kuin mikään muu kuukausi. TM:n Suuressa Kuukausivertailussa marraskuu otti jumbosijan.


Echo & The Bunnymen - Nothing Lasts Forever (melko tavanomainen brittipop-anthem, mutta klassisen hienoa sisätilojen takinkäyttöä... ja todella outo "I wanna play football for the coach" -outroimprovisointi?!)

Muuta: Huomenna on vihonviimeinen kertauspäivä lauantai-aamun tenttiä varten. En ehtinyt lukea aivan kaikkia kirjoja kokonaan. Se ei ole sinänsä uutta: fuksivuonna en lukenut yhtäkään kirjaa alusta loppuun. (Viime vuonna sain jostain syystä kaikki luetuksi.) Eikä se ole niin tärkeää.

Tenttiä edeltävä päivä on oikeastaan todella hauska. Silloin kaikki viikkoja yksinäisyydessä puurtaneet opiskelijatoverit kokoontuvat kertaamaan yhdessä (ja syömään karkkia). Silloin ei voi enää muuttaa enää mitään suuria linjoja, mutta keskustelevissa kertaustilaisuuksissa voi tehdä oivalluksia ja saada kirjoihin erilaisia näkökulmia.

Päätin ennen vuoden ensimmäistä tenttiä, että kuuntelen aina tenttiaamuna Radioheadin The Bends -levyä. Ensin teen bussissa viimehetken paniikkikertausta (josta ei ole mitään iloa, mutta joka rauhoittaa omaatuntoa) ja sitten kuuntelen kävelymatkalla Elielinaukiolta Porthanialle The Bendsiä. Siinä ehtii juuri kuulla Planet Telexin ja ehkä puolet nimikappaleesta. Ja jos haluaa / ehtii / jaksaa, voi tentin jälkeen jatkaa vielä rauhallisempaan High & Dry'hin.

MP3: Radiohead - Planet Telex [lähde]

P.S. Lauantaina on muuten Levymessut Tavastialla. Suosittelen kaikille: sieltä voi tehdä edullisia ja harvinaisiakin löytöjä.

28 marraskuuta 2007

YLE Extra

YLE päätti sitten lopettaa tänä syksynä aloittaneen Extra-televisiokanavan ensi vuoden alkuun mennessä. Ihmettelen ratkaisua kovasti. On kovin lyhytjänteistä päätöksentekoa ensin perustaa uusi TV-kanava ja sitten lakkauttaa se vuoden sisällä sen toiminnan aloittamisesta.

Itse en ollut vielä edes oikein ehtinyt "löytää" Extraa. Katsoin sitä kyllä satunnaisesti, mutta en ikinä vartavasten. Uuden kanavan vakiintuminen vie aina aikaa, mutta olen varma että katsojat olisivat ennen pitkää omaksuneet Extran kunnolla.

Katselin Extraa viimeksi toissapäivänä ja totuus kyllä on, että kanava vaikuttaa erittäin amatöörimäisesti tehdyltä ja todella kotikutoiselta. Mutta se ei välttämättä ole lainkaan huono asia! Näin pätkän, jossa studioon kutsuttu showpainija riepotteli ohjelman ohjaajaa ja juontaja käveli suutuksissaan pois studiosta, kun painija laukaisi jonkin naisia väheksyvän kommentin. Se oli virkistävän aitoa!

Lisäksi Extra on ollut ainoa kanava, jossa sekä esitetään musiikkia että myös keskustellaan siitä. Tietysti voi kysyä, onko musiikista keskusteleminen nyt niin tärkeää - eikö sitä voitaisi vain kuunnella. Omasta mielestäni se on kuitenkin kiinnostavaa ja esimerkiksi Extra Large -ohjelman Levyraati-tyylinen osio oli parhaimmillaan kohtalaisen mielenkiintoinen, vaikka siinä olikin liian usein niittirannekkeisia hevareita lyttäämässä kaikki ei-heavy -videot "nynnyjen musiikkina". Mutta ei legendaarinen Jyrkikään ollut vielä alussa parhaimmillaan; sekin löysi oman tyylinsä vasta ajan kuluessa.

Kuulin viime viikolla viestinnän luennolla, että lakiin TV:n toimiluvista ja muista asioista on luultavasti tulossa muutoksia ennen vuotta 2010. Siihen mennessä luultavasti YLE:nkin rahoitusta tullaan miettimään uusiksi. Ennen sitä YLE voisi kyllä koettaa vähän skarpata ja ainakin lopettaa tällaisten poukkoilevien aloitus/lakkautuspäätösten tekemisen.

No, jos Extran lopettamisesta pitää löytää hyviä puolia, sellainen voisi olla esimerkiksi se, että seuraavanlaisia pätkiä ei tarvitse nähdä enää edes vahingossa. Huonosti näytteleviä, ärsyttävän oloisia ja kaiken lisäksi vielä rumia muijia (tosin kesäinen Helsinki pätkän taustalla näyttää todella kauniilta):


"Väkevä & Niemi" (näitä tulee jossain Extran ohjelmien lomassa)

MP3:
The Smiths - Frankly, Mr. Shankly [lähde]
Radiohead - Karma Police [sama]

26 marraskuuta 2007

Perspektiivistyminen

Viime aikoina olen huomannut, että olen alkanut entistä lyhyemmällä perspektiivillä tajuta omaa typeryyttä ja ärsyttävyyttä. Ennen oli niin, että saattoi ajatella että "No olinpa muutama vuosi sitten todella väärässä ja ajattelin ja tein tyhmästi". Mutta nykyään sellaiset asiat havaitsee entistä nopeammin: olin rasittava tollo kaksi vuotta sitten / viime vuonna / viime kesänä / viime kuussa / toissapäivänä...

Tästä seuraa varmaankin pian se, että perspektiivi ensin saavuttaa reaaliajan ja sitten menee pian edelle. Sitten voi jo etukäteen tietää olevansa typerys huomenna / ylihuomenna / ensi kesänä / kahden vuoden kuluttua...

Enkä nyt tarkoita mitään yksittäisiä asioita, jotain kännitoilailuja tai sellaista (itse asiassa sellaista pitäisi ehkä ennemminkin joskus kokeilla) - en oikeastaan minkään tekemistä, vaan pikemminkin olemista. Ja siinä on se vaikea juttu, että olemista on hyvin vaikea korjata parempaan suuntaan, ainakaan lyhyellä aikavälillä tai näköjään edes useammassa vuodessa. Tekemistä olisi helpompi muuttaa.

Jos ei olisi pakko, niin en kyllä hengailisi paljoa itseni kanssa. Ainakaan pidempiä aikoja, ei sellaista jaksaisi.

Mutta samanlaista se on varmaan kaikilla. Suurin osa ihmisistä on tiettyinä hetkinä tavalla tai toisella aavistuksen naurettavia tai säälittäviä. Tunnen oikeastaan vain pari ihmistä, jotka ovat täydellisen cooleja koko ajan. Enkä enää ole aivan varma, ihailenko vai pelkäänkö heitä.

MP3:

Massive Attack - Unfinished Sympathy [lähde]
Robbie Williams - Tripping [lähde]

Muuta: Tällaisen tekeminen on kai tällä hetkellä joku ns. juttu. Klikkaa kuvaa ja luo oma friikkimutaatioeläinomakuvasi:

25 marraskuuta 2007

Flight of The Conchords

Huumorimusiikki on ehdottomasti yksi maailman hankalimpia juttuja. Huumorimusiikki ei yleensä ole hauskaa eikä myöskään musiikillisesti tasokasta.

Harvinaisen poikkeuksen tähän tuo "Uuden-Seelannin neljänneksi suosituin kitarapohjainen acappella-rap-funk-komedia-folk-duo" Flight of The Conchords. Heidän konseptinsa on hieman samanlainen kuin Britanniassa jo muutaman vuoden suursuosiota nauttineen Mighty Booshin, mutta toteutuksensa paljon oudompi ja kekseliäämpi. Bret McKenzie ja Jemaine Clement osaavat tehdä erittäin tarkkanäköisiä parodioita eri musiikkityyleistä sekä liittää niihin aivan oikeasti hauskaa sisältöä. Parilla on myös poikkeuksellisen hieno taito käyttää hyväkseen vaivaannuttavia taukoja ja mukahämmentyneitä ilmeitä.

Flight of The Concords aloitti maailmanvalloituksensa ensin stand-up -lavoilta ja siirtyi sieltä BBC:n radioon. Tänä vuonna amerikkalainen HBO tuotti myös televisiosarjan, joka toivottavasti ennen pitkää nähdään YLE:lläkin. YouTubesta löytyy jo lukemattomia pätkiä sekä televisiosarjasta että live-keikoilta. Jotenkin vaikuttaa siltä, että jutut ovat parhaimmillaan elävän yleisön edessä. Tässä muutama valittu pala - suosittelen lämpimästi katsomaan YouTubesta lisää:


Hiphopopotamus VS. Rhymenoceros

Okei, hiphop-parodiat ovat ehkä jo melko kulunut juttu, mutta Flight of The Conchordseilla on oikeasti aika tiukka flow ja riimit ovat nokkelia.

"Sometimes my rhymes are polite
Like 'Thank you Mrs. Johnson for the dinner, that was delicious, good night'
And other times, they're obscene, like a pornographic R-18 dream
About bitches smothered in margarine"



Bowie's In Space

Jemaine Clement kuulostaa tässä paikoitellen todella hämäävästi Bowielta!

"Do you use your pointy nipples as telescopic antennae transmitting data back to Earth?
... I bet you do, you freaky old bastard you"



Jenny

Tämä on aika pitkä ja hämmentävä tarina, joka sisältää paljon hienoja yksityiskohtia...


If You're Into It

Tämä pätkä on TV-sarjasta. Viaton kappale menee hyvin pian täysin överiksi. Tuollainen olisi varmasti kuumottavaa kuultavaa...

22 marraskuuta 2007

The Guardianin 1000 albumia

The Guardian on listannut verkkosivuillaan aakkosjärjestykseen "1000 albumia, jotka jokaisen tulisi kuulla ennen kuolemaansa". Kyseessä ei ole siis täysin perinteinen "1000 parasta levyä ikinä" -lista, vaan valintoja mietittäessä on korostettu puhtaasti musiikillisten ansioiden lisäksi myös esimerkiksi levyn kulttuurillista tai omalle ajalleen tärkeää merkitystä. Lisäksi The Guardian on ottanut säännöksi myös, että yhdeltä artistilta ei saa olla mukana enempää kuin yksi levy.

Mielestäni tuhannen lista oli melko mielenkiintoinen ja hyvä. Ainakin se oli erilainen kuin tavanomaisemmat listat, jotka keskittyvät yleensä "klassiseen" rockiin. The Guardianin listalla myös jazz, hip hop, elektroninen musiikki ja maailmanmusiikki olivat näkyvästi edustettuina. Lisäksi se ei painotu niin paljon 1960/70-luvuille kuin useimmat muut listat, vaan mukana on myös jopa vasta tänä vuonna julkaistuja levyjä.

Toki valinnoissa on paljon kiistelemisenkin varaa: onkohan esimerkiksi ex-S Club 7 -jäsen Rachel Stevensin ainoaksi jäänyt sooloalbumi Come And Get It todellakin kuulemisen arvoinen tai olisikohan The Clashiltä pitänyt valita Clash On Broadway -kokoelman sijaan vaikkapa London Calling? Nappiosumavalinnoista puolestaan suitsuttaisin etenkin sitä, että World Party oli mukana (vuoden 1993 Bang, vaikka itse suosinkin 1990:n Goodbye Jumboa), sitä että The Good, The Bad & The Queen oli valittu 1000:n joukkoon vaikka se onkin niin uusi sekä sitä, että The Beatlesilta oli valittu nimenomaan Rubber Soul.

Laskin nopeasti, että näistä "tuhannesta albumista jotka jokaisen tulisi kuulla ennen kuolemaansa", omistan itse 28 ja olen sen lisäksi kuullut muutaman muun. Eli reilusti yli 900 olisi vielä jäljellä. Jos katsotaan listaa esimerkiksi B-kirjaimen kohdalta, niin Bowien Low'n voisin kyllä haluta kuullakin, mutta Bon Jovin Slippery When Wet'istä en olisi niinkään varma...

Muuta: Vihaan todella kysymystä "Mitä kuuluu?". Tai etenkin sitä, jos ajaudun itse kysymään sen. Se on jotenkin niin käsittämättömän tylsä. Ja kaikki vastaavat siihen samalla tavalla: "No opiskeluja ja töitä" - se on oletusvastaus. Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Ei tietenkään tarvitse keksiä että "No eilen jouduin Bulgarian mafian jahtaamaksi ja myöhemmin tänään tapaan Alberto Tomban", ei missään nimessä. Mutta siis se ahdistaa, ettei itse keksi mitään muuta puhuttavaa, jotain kivempaa. Pahinta on se, jos on joskus ollut jonkun kanssa sellaisissa väleissä, että on keksitty paljon muutakin kuin "mitä kuuluu", mutta sitten on taannuttu taas takaisin "mitä kuuluu"-vaiheeseen, jos ei esimerkiksi olla tavattu aikoihin. Viime aikoina jos minulta on kysytty mitä kuuluu, olen vastannut "En tiedä". En siksi, että pyrkisin olemaan teinimäisen vähäsanainen tai tyly, vaan siksi, että en tosiaan oikein tiedä.

Ja muuta: Britannian singlelistaa on nyt muutaman viikon hallinnut paikallisen X Factor -laulukilpailun viimevuotinen voittaja Leona Lewis kappaleella Bleeding Love. Vaikka nti Lewis saattaakin olla teennäisyyteen asti tuotteistettu kykykilpailun voittaja, Bleeding Love on siitä huolimatta taidokkaasti sävelletty ja etenkin sovitettu pop-kappale, joka jää soimaan päähän jo ensimmmäisellä kuuntelukerralla. Jotenkin se jopa muistuttaa klassisesta All Saints -hitistä Never Ever. Video:


Leona Lewis - Bleeding Love

Kent - Protection (+ Portugali...)


Parin viikon takaisen Kent-keikka-arvion kommenttiosiossa oli keskustelua Kentin sanoituksista ja siitä, ovatko ne ehkä hieman liian hölmöjä ja voisivatko ne toimia jollain muulla kielellä ollenkaan yhtä hyvin kuin ruotsiksi.

On varmasti totta, että Kent on parhaimmillaan nimenomaan äidinkielellään. Joakim Berg on siitä huolimatta kertonut, että Isolalle ja Hagnesta Hillille hän teki sanat ensin nimenomaan englanniksi ja vasta sitten ruotsiksi. Tämä tuntuu aavistuksen verran oudolta ja epäilen hieman voisiko se olla totta. Mutta väitettä tukee ainakin se, että mielestäni ehkä jopa paras Kent-sanoitus löytyy Hagnesta Hillin englanninkieliseltä versiolta, kappaleesta Protection:

"I tried so hard to make you smile
For once I tried to be myself
I made you scared, I made you cry
So I never tried again

--
Now I found a way to make you smile
By pretending I was someone else
'Cause I really missed your smile
More than I missed myself"

Etenkin pätkän loppu on jotenkin todella hieno kamalalla tavalla. Ruotsinkielisessä Beskyddarenissa koko teksti on aivan erilainen. Lataa Protection.

Muuta: Myöhäisillan Portugali - Suomi -EM-karsintaottelu oli aivan tajuttoman jännittävä. Lopputulos taas oli... tavanomainen. Tai toisaalta ei. Olin katsomassa peliä kaverin luona, ja loppuvaiheissa kukaan ei enää pystynyt istumaan - jotkut eivät pystyneet enää edes pysymään huoneessa. Jossittelua riittäisi taas vaikka kuinka. Mutta se on turhaa. Paras karsinta ikinä ja pääpalkinto oli lähellä, mutta eipä se paljon lämmitä. Vastaava tuskin toistuu enää kovin nopeasti uudelleen, kun monet avainpelaajat (esim. Hyypiä, Litmanen) luultavasti lopettavat maajoukkuepelit tähän. Vaikea sanoa oikeastaan mitään, varsinkin jos jossittelu on kielletty. Tavallaan harmittaa aivan älyttömästi ja tavallaan sitä ajattelee, että "No tällaistahan tämä on aina".

20 marraskuuta 2007

Abandontunes: Grandaddy

En ole täysin varma, voiko Grandaddyn kappaletta He's Simple, He's Dumb, He's The Pilot teknisesti laskea kuuluvaksi Abandontunesiin - ehkä monet vielä muistavat bändin ja biisin. Mutta itse olin unohtanut.

Vaikka se kuulostaakin äärimmäisen typerältä, olin joskus vuosituhannen vaihteessa hieman taikauskoinen. Uskoin, että tietyt asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, jos en esimerkiksi astuisi katukiveyksien saumoille tai jos napsauttaisin valokatkaisinta juuri tietyllä sormella tai jotain muuta yhtä typerää.

Tähän liittyi myös se, että en antanut itselleni lupaa kuunnella tiettyä musiikkia, vaikka olisinkin pitänyt siitä. Toisaalta se ei välttämättä ollut suoraan yhteydessä taikauskoon; luulen, että tällainen on melko yleistä käytöstä muutenkin. Tietty musiikki kiinnittyy yleensä tiettyihin hetkiin - hyviin taikka huonoihin - joten ihmiset eivät halua kuulla esimerkiksi jotain kappaletta jonain hetkenä, koska pelkäävät että se tulisi aina myöhemminkin muistuttamaan siitä hetkestä.

Pääsin eroon taikauskosta, kun lukuisten todisteiden valossa viimein ymmärsin, että elämässä tapahtuu pahoja asioita, vaikka miten olisin astumatta saumoille tai napsuttelisin valokatkaisimia juuri oikealla tavalla. Nykyään uskallan myös kuunnella mitä tahansa musiikkia milloin tahansa. Jos jokin kappale tai levy tai artisti sattuu huonompaan hetkeen, sen voi aina ottaa takaisin joskus myöhemmin parempina aikoina.

Nyt jälkeenpäin katsottuna on harmi, että edellämainittujen syiden takia paljon hienoa musiikkia jäi minulta melkein unohduksiin. Esimerkiksi Grandaddyn pitkä ja upea He's Simple, He's Dumb, He's The Pilot. Se julkaistiin vuonna 2000 osana bändin The Sophtware Slump -albumia ja itse tutustuin siihen Q-lehden Best of 2000 -kokoelmalla. Mutta vuodenvaihteessa 2001 se jotenkin samastui ankeisiin aikoihin, enkä ole kuullut sitä sen jälkeen. Muistin vasta tällä viikolla, miten erinomainen kappale se on.

Nyt täytyy miettiä, mitä muuta on mahdollisesti päässyt unohtumaan...

MP3: Grandaddy - He's Simple, He's Dumb, He's The Pilot

En osaa sanoa, mistä kappaleen sanat kertovat. Kyseessä on luultavasti vain jonkinlainen sci-fi -tarina, mutta vuoden 2000 poliittisessa kontekstissa kappaleen sanoitus voisi olla myös hämmästyttävä ennustus seuraavan vuoden alussa alkaneista Bushin hallinnon toilailuista?

19 marraskuuta 2007

Konkreettisia neuvoja

Tänään sain erittäin hyödyllisiä ja ennen kaikkea konkreettisia neuvoja opiskeluasioissa.

Minulla on ollut pientä rimakauhua ensi vuoden alussa odottavaa kandidaatintutkielman tekemistä kohtaan - lähinnä sen vuoksi, että olen luullut, että olisi vaikea keksiä siihen aihetta. Mutta tänään eräs opiskelijakollegani, joka on juuri saamassa omaa kandintyötään valmiiksi, kertoi minulle kohtalaisen helpolta vaikuttavan "kaavan" siihen, miten laajempi aihepiiri on kätevä tarkentaa hyvin rajatuksi yksittäiseksi aiheeksi.

Hän kysyi minulta, mikä minua ylipäätään kiinnostaa. Sanoin, että vaikkapa Britannian lähihistoria ja etenkin Tony Blairin aikakausi. Siitä saisi kuulemma keksittyä aiheen esimerkiksi niin, että "Miten Blairin toisen hallituksen suhtautuminen asiaan X näkyy sanomalehdessä Y aikavälillä Å". Mielestäni tämä vaikutti mukavan yksinkertaiselta ja järkeenkäyvältä. Ehkä se ei välttämättä aivan toimi käytännössä (tai ehkä toimiikin?), mutta ainakin se on jotain mistä aloittaa. Ei siitä tällä tavoin tietenkään mitään uraauurtavaa tiedettä tule, mutta eipä sellainen minua oikein kiinnostakaan.

Juuri tällaista opinto-ohjausta pitäisi saada. Ja ehkä olisinkin saanut sitä viimeistään tammikuussa, kun asia varsinaisesti tulee ajankohtaiseksi. Mutta onneksi satuin saamaan sitä jo tänään UniCafessa. Joskus sentään onnistuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

MP3: U2 - Running To Stand Still [lähde]

18 marraskuuta 2007

Mittakaavan tarkistus

Viime vuonna marraskuu ja joulukuu olivat todella stressaavia. Toivoin, ettei sama toistuisi tänä vuonna (kun nyt on kirkasvalolamppukin ja kaikkea), mutta juuri niin on oikeastaan käymässä. Ei ehkä yhtä pahasti... vielä. Mutta siihen suuntaan.

Viimeisen viikon olen nukkunut todella huonosti ja niskaan ja hartioihin on sattunut koko ajan. En enää tiedä kumpi johtuu kummasta. Se alkaa olla melko rasittavaa.

Nyt pitääkin tehdä mittakaavan tarkistus. Kaikki stressi on täysin itseaiheutettua; oikeasti ei ole mitään syytä stressata.

Seuraavaan tenttiin on vielä kaksi viikkoa aikaa ja olen aivan hyvässä tahdissa. Joulukuun alussa pitää olla valmiina pari, kolme esseetä, mutta sellaisiahan nyt tekee yhdessäkin illassa. Eikä yhden typerän kuvankäsittelykurssin kesken jättäminen haittaa mitään.

Oikeastaan ainoa opiskeluihin liittyvä asia, joka todella on stressaamisen arvoinen, on tilastotiede. Tällä viikolla tipuin taas kärryiltä entistäkin pahemmin (kun jo aiemminkin ehkä raahauduin kärryjen pinnojen välissä toisella kädellä kiinni pitäen). Ensimmäisestä välikokeesta sain tasan yhden pisteen enemmän, kuin mitä läpipääsyyn tarvitaan (kai... olisi nimittäin ihan mukavaa, jos kurssilla olisi varsinaisesti kerrottu, mitä sen läpäisemiseksi oikeastaan tarvitaan).

Olen jo pari kertaa ehtinyt miettiä ensi kesän kesätyöasioitakin. Se nyt on ainakin aivan liian aikaista. Ja vaikka en saisikaan mitään oikeita töitä, ei minun ole silti mikään pakko mennä takaisin vartijaksi. Pitäisi vain yrittää muistaa se. (Tai siis unohtaa koko aihepiiri nyt ainakin vähintään pariksi kuukaudeksi.)

Sekin vetää mielen matalaksi, että ei oikein ole mitään kivaa, mitä odottaa. Tai mitään sellaista suurempaa kivaa. Pienemmässä mittakaavassa voi odottaa vaikkapa keskiviikon Portugali - Suomi -futispeliä tai ensi lauantain pikkujouluja. Ovat kai nekin edes jotain. Etenkin jos Suomi ihmeen kaupalla pääsisi EM-kisoihin!

Muista mittakaava. Pikkuhiljaa.

MP3: The Thrills - Not For All The Love In The World (Sebastian Tellier Remix) [lähde] Ranskalainen DJ lisää The Thrillsin nostalgiseen irkku-kalifornia-melankoliaan kaiutettuja kättentaputuksia ja pöljiä kasarisyntikoita: lopputulos on erinomainen.

The Killers feat. Lou Reed - Tranquilize


The Killers julkaisi tällä viikolla B-puolikokoelman Sawdust. Mukana on myös uusi kappale Tranquilize, jolla vierailee usein legendaariseksi kutsuttu (omasta mielestäni aika yliarvostettu) Lou Reed. Takuuvarman liioittelevaa Killers-tyyliä, tämä olisi sopinut hyvin Sam's Townillekin.

17 marraskuuta 2007

Puuttuva pala?

Keskustelimme tänään kavereiden kanssa jostain syystä palapeleistä (kummastelimme itsekin, miksi).

Kerroin, miten olin pari vuotta sitten siivotessa imuroinut vahingossa yhden palapelin palasen ja sen jälkeen heittänyt koko palapelin menemään, koska sen kokoamista olisi enää turha jatkaa tietäen että siitä tulisi aina puuttumaan yksi pala.

Ystäväni kysyi minulta, puhuinko vertauskuvallisesti vai kirjaimellisesti.

Muuta: Äsken kotiin kävellessäni humalainen mies melkein virtsasi päälleni läheisen ravintolan pihalta. Sain samalla myös ohjeen "Ei kannata kävellä siitä". Meno Helsingissä on taas melko lohdutonta. Enpä haluaisi olla tällaisena yönä portsari, baarimikko, taksikuski tai poliisi.

MP3: Coldplay - Don't Panic [lähde]

15 marraskuuta 2007

Teddy Picker (+ jne.)

Arctic Monkeys julkaisee seuraavan singlensä Teddy Picker joulukuun alussa. Mielestäni kappale on loistava valinta singleksi; se on todella tehokas, äkäinen ja nokkela teos, jossa on täydellisesti kaikki kohdallaan.

Biisin titaanisen tyylikkään musiikkivideon on ohjannut Roman Coppola. Mukava kikka, että videolla kuullaan kappaleesta studiossa soitettu live-versio ja se on kuvattu ilmeisesti aivan oikealle filmille - ainakin värit ovat sävykkäämmät ja "aidommat" kuin useimmissa muissa videossa. Lisäksi bändi näyttää todella coolilta, etenkin laulaja Alex Turner voisi olla kuka tahansa 60- tai 70-luvun klassinen poptähti.


Arctic Monkeys - Teddy Picker

Keväällä jouduin käyttämään jonkin aikaa sen miettimiseen, kuka kumma on Teddy Picker. Lopulta tajusin, että kyseessähän ei olekaan henkilö, vaan kirjaimellisesti "nallenpoimija" eli sellainen laite, joita on esim. huvipuistojen pelihalleissa tai risteilylaivoilla. Teddy pickerissä yritetään mekaanista kouraa ohjaamalla kahmia itselleen rihkama-aarteita, esimerkiksi nalleja tai sormuksia tai mitä tahansa.

Muuta: Kävin tässä joku päivä en nyt muista missä, mutta jossain sisätilassa, jossa haisi tupakka. Uuden tupakkalain aikana on jo muutamassa kuukaudessa ehtinyt unohtaa kyseisen hajun. Oikeastaan minulla on ollut sitä vähän ikävä. Jotenkin se on tietyissä tilanteissa lämmin ja kotoinen ja "oikea" haju. (Enkä siis edes polta itse.)

Muuta II: Viime viikon löysäilyhaahuilun jälkeen olen tällä viikolla ollut todella kiltti poika. Olen noussut aikaisin aamulla, lukenut tenttiin jokaisessa mahdollisessa välissä, käynyt kaikilla luennoilla ja jopa muistanut tulostaa luentokalvot etukäteen aina kun se on ollut mahdollista, huhkinut salilla, pessyt pyykkiä ja tehnyt jopa ylimääräisiä, ei-pakollisia töitä. Ja karman lain mukaan siitä seuraa se... että sain "Boutros Boutros-Ghalin" Facebookissa ystäväksi. Boutroksen profiilin about me -kohdassa lukee "I'm kind of a big deal".

12 marraskuuta 2007

The Blue Team


Minun piti kirjoittaa tästä jo maaliskuussa, kun luin Paul Austerin kirjan Oracle Night ja eräs kohta siitä jäi vahvasti mieleeni. En ole kuitenkaan sen jälkeen kokenut oikein täysin sopivaa hetkeä tälle, vaikka se onkin ollut mielessä enemmän tai vähemmän koko ajan.

Tässä pätkässä kirjan päähenkilö Sidney Orr kertoo vaimolleen kesäleiristä, jolle hän osallistui lapsena. Leiriläiset oli jaettu kahteen joukkueseen - olivatkohan ne nyt Red Team ja White Team tai jotain vastaavaa. Leirin johtajat kuitenkin alkoivat salaa muodostaa kolmatta joukkuetta, Blue Teamiä, johon pääsivät mukaan vain kaikista mukavimmat leiriläiset.

En oikein enää muista mikä Blue Teamin pointti koko kirjassa oli, mutta kuvaus siitä oli todella vaikuttava, koska mielestäni se kertoo hienosti siitä, millaisia parhaat ystävät ovat. Itse ainakin tunnen monta ihmistä, jotka ansaitsisivat paikan Blue Teamissä. Toivottavasti sellainen todella kootaan tässä elämässä jollain tapaa.

" -- Blue Team members didn't conform to a single type, and each one was a distinct and independent person. But no one was allowed in who didn't have a good sense of humor - however that humor might have expressed itself. Some people crack jokes all the time; others can lift an eyebrow at the right moment and suddenly everyone in the room is rolling on the floor. A good sense of humor, then, a taste for the ironies of life, and an appreciation of the absurd."

"But also a certain modesty and discretion, kindess toward others, a generous heart. No blowhards or arrogant fools, no liars or thieves. A Blue Team member had to be curious, a reader of books, and aware of the fact that he couldn't bend the world to the shape of his will. An astute observer, someone capable or making fine moral distinctions, a lover of justice. A Blue Team member would give you the shirt off his back if he saw you were in need, but he would much rather slip a ten-dollar bill into your pocket when you weren't looking."

"Is it beginning to make sense? I can't pin it down for you and say it's one thing or another. It's all of them at once, each separate part interacting with all the others."

MP3: Belle & Sebastian - The Blues Are Still Blue

11 marraskuuta 2007

Huoh


Olipa taas levoton yö. Näin todella outoja unia. Melko usein oudot unet ovat hauskoja ja niiden jälkeen herää pirteänä, mutta tällä kertaa kävi päinvastoin.

Ensimmäisessä unessa sain kesätöitä ensi kesäksi. Kävelin keskellä yötä ulkona ja päätin yhtäkkiä poiketa sisään ensimmäiseen valaistuun rakennukseen kysymään kesätöitä. Siellä oli nahkatakkiin pukeutunut aasialainen mies, joka sanoi: "Totta kai saat kesätöitä. Mitä haluat tehdä?" Kerroin haluavani "haasteellista" ja "hyödyllistä työtä". Pääsin jonkinlaiseksi tehdaskoneisiin liittyvien tietokonejärjestelmien valvojaksi. Palkaksi sovittiin €2100 puhtaana käteen. Sanoin soittelevani asian tiimoilta vielä ennen kesää.

Kesätyöpaikan varmistuttua ostin jostain syystä jonkin Seiska-tyylisen juorulehden, jonka kannessa esiteltiin verotietoja. Siinä oli epätavallista se, että että kyseessä eivät olleet julkisuuden henkilöiden, vaan kaverieni vanhempien verotiedot. Ja ne esitettiin todella oudolla tavalla: "LIISAN* ÄITI JA ISÄ EIVÄT OLEKAAN KUVAAMATAIDON OPETTAJIA: OVAT JURISTEJA JA TIENAAVAT €80.000 VUODESSA!" (*nimi muutettu) Tämä oli jotenkin epämiellyttävää.

Siitä siirryin jotenkin keskelle keväistä peltoa tuijottelemaan taivasta. Katseeni kiinnittyi lentokoneeseen, joka teki valtavia kieppejä ja lopulta tippui alas maahan mustan savupilven saattelemana. Kauhistellessani tätä, huomasin äkkiä taivaalla pyörremyrskyn joka pyöritti Silja Linen risteilyalusta. Sekin tömähti maahan, mutta säilyi ehjänä. Laivan harmaapartainen kapteeni tuli kertomaan, että se johtui siitä että kaikki ovet oli pidetty turvallisesti lukittuina. "Se on ihan harhaluuloa, että mitään onnettomuuksia voi sattua. Pidetään vaan ovet lukossa!"

Lopuksi olin hotellissa, jonka hissiaulassa oli kuntopyöriä ja joka toimi jonkinlaisena tunnelina Tukholman ja Lontoon välillä.

Ja nyt on aika harmaa ja masentunut olo. Mutta ei se kyllä unista johdu.

MP3: Manic Street Preachers - Indian Summer [lähde]

10 marraskuuta 2007

Yhtä tyhjän kanssa

Tämä viikko oli opiskelujen suhteen täysin yhtä tyhjän kanssa. Sain 700-sivuisesta tenttikirjasta luetuksi 15 sivua. Kävin kahdella luennolla, joista toisesta nukuin puolet ja toisesta juttelin vierustoverin kanssa mm. Kaija Koosta, Onnenpyörästä ja Hans Välimäen ex-vaimosta yli puolet ajasta. Lisäksi päätin jättää yhden kurssin kesken.

Ennen olisin ehkä ottanut tällaisesta saamattomuudesta stressiä ja potenut huonoa omaatuntoa, mutta tilanne on niin tuttu jo kahdelta aikaisemmalta opiskelujeni vuodelta, että en jaksa enää välittää. Ensi viikko on luultavasti tehokkaampi - niin se aina tuntuu menevän.

Lähinnä pitäisi oppia se, että kun huomaa olevansa keskellä motivaatioköyhää päivää / viikkoa, pitäisi vain tunnustaa se rehellisesti ja mennä tekemään jotain muuta. Jos istuu kirjastossa ja saa yhden tunnin aikana luettua kolme sivua, ei ole kovinkaan todennäköistä että tahti siitä paranisi, vaikka jaksaisi istua vielä neljä tuntia lisää.

Hmm, ehkä lievää häpeää tunnen myös siitä, että yliopistossa opiskeleminen on kuitenkin ainutlaatuinen mahdollisuus, joka ei toteudu kaikille halukkaille. Kolmisen vuotta sitten olisin luultavasti antanut vaikka vasemman käteni, jos olisin päässyt luennoille ja kirjastoihin. Ja nyt kun pääsen niille, käytän aikani Kaija Koon hygieniatason ja tv-kokin vaimopäivityksen pohtimiseen. Siinä mielessä ansaitsisin kyllä saada kunnon selkäsaunan.

MP3:

WAZ - I Will Follow [lähde] Hieno versio varhaisesta U2-klassikosta. Tällaiseen uudelleentulkintaan tarvitaan jo ripaus mielikuvitusta - laulumelodia on paljon monipuolisempi ja sävykkäämpi kuin alkuperäisessä.

Astrid Swan - Good Girl [lähde] Vähän aikaa sitten postaamani The Killers -cover oli erinomainen, mutta Astrid Swanilta löytyy totta kai omiakin hienoja biisejä. Tässä on jopa aavistuksen verran Beatles-sävyjä, mikä on aina hyvä juttu.

The Thrills feat. Mike Mills - Dancing In The Dark The Thrills ja R.E.M.:n Mike Mills esittävät livenä Bruce Springsteenin kasariklassikon. Harmittelen aina, ettei Pulp aikoinaan tehnyt tästä omaa tulkintaansa, se olisi sopinut Jarvis Cockerin tyylille hauskasti.

09 marraskuuta 2007

Kuntosali

Sarjassa "Outoja tapoja viettää perjantai-ilta" ollaan nyt päästy osaan #86, "Kuntosali".

No, perjantai-illat ovat ehkä muutenkin vähän yliarvostettuja - varsinkin kun seuraava päivä on täysi työ- (luku-) päivä. Enkä ollut läheskään ainoa salilla perjantaitaan viettävä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun käytin yliopiston liikuntapalveluja. Puolen vuoden käyttöoikeus kustansi n. €60, mikä on erittäin halpa hinta kuntoilusta. Lisäksi piti hankkia salihousut ja -kengät (haluan ehdottomasti käyttää termiä 'salihousut', vaikka niissä ei olekaan psykedeelisiä oksennuksenvärisiä kuvioita).

Joillekin ihmisille urheilu ja kaikenlainen kuntoilu on elämän tärkeimpiä sisältöjä - ja miksikäs ei. Itse en ole oikein koskaan osannut arvostaa esimerkiksi urheilusuorituksia sellaisella tavalla, joka niille luultavasti kuuluisi. Jos joku tulee kertomaan minulle että "Tein tänään matsissa hienon taklauksen" tms., en oikein osaa sanoa siihen mitään. "Jahas..? Onneksi olkoon?"

Taidetta ja urheilua ei missään nimessä pitäisi aina asettaa vastakkain, mutta silti mielestäni esimerkiksi taito soittaa viulua on paljon arvostettavampaa kuin taito juosta kovaa tai lyödä tarkasti. (Ainoastaan huippujalkapallo on vähän eri juttu - se lähestyy parhaimmillaan taidetta.) Itse lopetin jääkiekon pelaamisen 13-vuotiaana, kun huomasin että pelejä tai turnauksia enemmän nautin autoradion kuuntelemisesta matkalla harjoituksiin ja takaisin.

Joten olen siis onnistunut viivyttämään kuntosaliharrastuksen aloittamista tähän asti, vaikka kavereistani varmasti n. 90% käy yliopiston salilla. Kiistämätön totuus on kuitenkin se, että liikunnasta tulee erittäin hyvä ja energinen olo, joka on todella addiktoivaa. Vaikka itse suorittaminen on tylsää ja yksitoikkoista, sitä jaksaa silti puurtaa, koska tietää että sen jälkeen tuntee itsensä kevyeksi ja rentoutuneeksi.

Se vähä liikunta, mitä olen viime vuosina tehnyt, on ollut lähinnä lenkkeilyä pari kolme kertaa viikossa. Kuntosali oli kuitenkin paljon hauskempi. Ainakin näin aluksi, koska kaikki uusi on hauskaa. Kai siihenkin kyllästyy melko pian.

Kuntosalilaitteissa oli paljon featureja, mikä oli tietenkin mahtavaa. Soutukoneissa, juoksumatoissa, kuntopyörissä ja muissa oli paljon erilaisia nappuloita ja led-valoja ja digitaalinäyttöjä. Lisäksi kuntoilun lomassa saattoi kuunnella iPodista itse valitsemaansa musiikkia. The Crash sopii loistavasti juoksumatolle, se on musiikkina sopivan hölmöä kuten liukuhihnalla juokseminen on tekemisenä hölmöä.

Huvittava yksityiskohta kuntosalilla oli se, että kaikki todella raskaan sarjan painot ja penkit ja tangot ja ties mitkä oli sijoitettu omaan nurkkaukseensa kulman taakse. Sinne ei tavallisilla käyttäjillä ole asiaa ennen kuin on muskeleita, joilla pullistella. Kulman takana on myös sopivan rauhaisaa nappailla steroideja tai muuta, luulisin.

Mukavaa oli se, että toiset käyttäjät eivät tuijottaneet tai kommentoineet, vaikka luulen etten ihan osannut käyttää kaikkia laitteita oikein (treenasin selkälihaksia lähinnä siten, että yritin kumaraisessa asennossa asettaa selkäpenkkiä sopivalle korkeudelle siinä onnistumatta). Salilla oli sekä julman näköisiä osa-aikaisia portsareita että mikropizzalla eläviä nörttejä ja kaikenlaisia ihmisiä siltä väliltä. Cooleimmalla tyypillä oli juomapullona Jameson-viskipullo ja käsissä hevirumpali-tyyliset sormettomat hanskat.

Eli kokemus oli positiivinen ja haluan pian mennä uudestaan. Sitä ennen pitää rakentaa iTunesissa jonkinlaisia bodaus-playlistejä, tms.


The Crash - Still Alive

Nyt lauantaina olisi muuten The Crashin ainoa Suomen-keikka koko syksynä. Pitäisköhän ehkä mennä? The Crashin näkeminen livenä on kokenut ehkä jonkinlaisen inflaation toistuvien kertojen myötä, mutta toisaalta se ei ole ikinä ollut huono vaan aina vähintäänkin viihdyttävä.

Ja sitten vielä säätilaan sopivasti:


Guns N' Roses - November Rain

Tämä on ehdottomasti tyylitöntä roinaa, mutta juuri sen takia todella vastustamaton kappale. Lisäksi video on kunnioitettavalla tavalla älytön. Ja YouTube -kommenteissa on loistava huudahdus "I can't believe Slash lost the ring!!" + Vielä erityismaininta siitä, että video on niin pitkä, että sen puolivälissä pitää tuoda ruutuun uudestaan esittäjän ja kappaleen nimen kertova grafiikka!

08 marraskuuta 2007

Ajankohtaiset asiat

Joskus muinoin ajattelin, että tämä blogi kommentoisi vahvasti uutistapahtumia ja muita ajankohtaisia asioita. Syystä tai toisesta näin ei kuitenkaan ole tapahtunut - ehkä suurimmaksi osaksi siksi, että useimpiin asioihin on vaikea keksiä kovinkaan omaperäistä näkökulmaa. Ja olisi tylsää vain joka päivä kirjoittaa esimerkiksi että "Olen samaa mieltä tämänpäiväisen Hesarin pääkirjoituksen kanssa" tms. joten useimmiten on parempi jättää kokonaan kommentoimatta, kuin kirjoittaa jotain tylsää ja itsestäänselvää.

Eilinen Jokelan kouluammunta oli kuitenkin sen verran hirveä tapaus, että siitä on syytä kirjoittaa - vaikka sitten itsestäänselvyyksiäkin.

Ensinnäkin, on todella mahdotonta edes kuvitella miltä koulussa eilen kuolleiden omaisista tuntuu tällä hetkellä tai mitä ammuskelijan vanhemmat ajattelevat. Tunnelmat ovat varmasti aika lohduttomat.

Puheenvuoroja nuorison mielenterveysasioiden parantamisen ja aseiden saamisen hankaloittamisen puolesta alkoi kuulua jo heti eilen. Näihin tulisikin ehdottomasti kiinnittää huomiota, mutta on jälleen kovin typerää, että tarvitaan tämänkaltainen muistutus, jotta kyseiset asiat nousevat esille.

Kuten ulkomaisessa uutisoinnissa on (ehkä sensaatiohakuisesti) korostettu, internet ja etenkin YouTube olivat vahvassa roolissa Jokelan tapahtumissa. Tässä asiassa on monta puolta. Vaikka muuten holhousta vastustankin, mielestäni nettiyhteisöissä tapahtuvaan kirjoitteluun pitäisi puuttua hanakammin ja tietyissä tilanteissa jopa rajoittaa ja sensuroida. Jokelan murhaaja olisi varmasti saanut sairaan innoituksensa amerikkalaistyylisiin kouluammuskeluihin ilman internetiäkin, mutta se toimi varmasti jonkinlaisena ylimääräisenä katalyyttinä hänen suunnitelmilleen. Jo se, että hänen mahtipontisen typerä julistuksensa oli verkossa satojen miljoonien mahdollisten käyttäjien nähtävillä, toi hänelle varmasti lisää itseluottamusta ja oikeutuksen tunnetta.

Tähän viittaa myös se, että tänään erilaisilta verkkosivuilta on löytynyt myös eilisiä murhia ihannoivia kannanottoja. Tällainen saa ainakin minut voimaan todella pahoin. On jo tarpeeksi iljettävää, että joku on niin hullu että tekee jotain tuollaista, mutta se että jotkut muut vielä ihannoivat sitä, ei ole mitään muuta kuin täysin sairasta. Kierre jatkuu: ihailihan eilinenkin murhaaja esimerkiksi Virginian ja Columbinen koulumurhia. Vaikka murhafanien enemmistö luultavasti onkin vain ymmärtämättömiä teinipoikia, ylipäänsä tällaisen mielialan olemassaolo on huolestuttavaa.

Tässä tulenkin oikeastaan tämän kirjoituksen pääajatukseen. Mielenterveyspalveluiden, aselakien ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi rakennettujen tukitoimien tulee ehdottomasti olla kunnossa, mutta mielestäni olisi tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, miksi joku ihminen pitää aseita, tappamista ja puolivillaisia "luonnonvalinnan teorioita" cooleina ja houkuttelevina asioina. Eivät tuollaiset ajatukset ja suunnitelmat synny tyhjästä.

En halua syyttää pelkkää mediaa, vaikkakin tämä pistää jälleen kerran miettimään miksi ylipäänsä "väkivalta" on yksi "viihteen" hallitsevimmista osa-alueista. Silti syiden etsimisen sijaan haluaisin uskoa, että keino saada murhia tai muita älyttömyyksiä hautovat ihmiset luopumaan järjettömistä ajatuksistaan löytyisi väkivallan demystifioinnista. Jotenkin pitäisi saada osoitettua, että "salaperäiset pyssysankarit" eivät ole mitään profeettoja, jotka tuovat esille totuuksia joita koko muu maailma kieltäytyy näkemästä. He ovat vain mielikuvituksettomia surkimuksia, jotka eivät osaa ratkaista ongelmia muuten kuin väkivallalla eivätkä näe peilistä omia vikojaan.

Tämä on nyt ehkä vähän julmasti sanottu, mutta jos olet huippuarvosanoja saava lukiolaispoika joka ei ole kavereiden keskuudessa kovin suosittu, aseharrastusta ja natsikirjallisuutta parempi vaihtoehto olisi vaikkapa kestävyysjuoksu ja kunnallispolitiikka. Ne vain eivät vaikuta yhtä jännittäviltä ja tummanpuhuvan tyylikkäiltä, ja nimenomaan tähän asiaan pitäisi jollain tapaa saada jonkinlainen muutos. Vaikeampi tietysti sanoa, miten siinä voitaisiin onnistua. Jonkinlainen valtakunnallinen "Väkivalta on säälittävien ressukoiden juttu" (tms.) -kampanja olisi ehkä paikallaan.

Liittyen vielä eilisten tapahtumien uutisointiin, antaisin sekä YLE:lle että MTV3:lle arvosanan "heikko" (Nelosta en nähnyt). YLE:n klo 14.30 ylimääräiset uutiset kestivät viisi minuuttia ja ankkuri vain luki niissä saman uutistekstin, joka oli jo ollut verkossa jonkin aikaa. Klo 15 uutisissa YLE:llä oli jo toimittaja paikan päällä, mutta ääniyhteys oli huono ja toimittaja hymyili hermostuksissaan, mikä antoi oudon vaikutelman. Suomalaisella televisiolla ei vain ole kokemusta ja rutiinia uutisoida tämänkaltaisia äkkinäisiä tapahtumia. Eikä se ole vain resursseista kiinni - kai nyt YLE ja kouluammuskelu Vantaalla ovat kokoluokaltaan suhteellisen samanlaisia kuin esimerkiksi BBC ja Lontoon metropommit vuonna 2005.

MTV puolestaan haastatteli iltapäivällä miestä, jonka kahdesta lapsesta toinen oli yhä koulun sisällä. Mies oli selvästi melko epävakaassa tilassa, jolloin mikrofonin tyrkkääminen hänen eteensä oli mielestäni melko kyseenalainen teko. Mediafloppien huipennus tapahtui kuitenkin vasta illemmalla A-Studiossa, kun toimittaja Petri Sarvamaa juonsi Suomen Lukiolaisten Liiton puheenjohtajan Antti Melanderin sanoin "-- Ja koska puhumme tässä nimenomaan nuorista, meillä on nyt studiossa nuori: Lukiolaisten Liiton puheenjohtaja --". Mitä ihmettä?

Jokelan tapaus vei siis hyvin sekaviin tunnelmiin. Toivon, että yhteiskunta julkisen keskustelun kautta saa tästä tragediasta irti joitain älykkäitä ja todellisia ratkaisuja ettei tällaista tarvitsisi tapahtua enää uudelleen. Pahoin pelkään, että se saattaa kuitenkin olla turha toivo.

07 marraskuuta 2007

Konsertti: Kent (Kulttuuritalo, 6.11.2007)


Minulla on monesti ollut konserttien suhteen huono tuuri. Olen nähnyt monia bändejä ennen kuin olen alkanut pitää niistä kovasti (esim. The Thrills) tai sitten sellaisessa vaiheessa kun olen jotenkin kyllästynyt niihin (esim. The Killers). Kentin olen aiemmin nähnyt vuosina 2000 ja 2005, jotka ovat sattuneet olemaan aikoja, jolloin en ole innolla soittanut bändin levyjä. Väärässä tilanteessa kuunneltuna Kent on niin synkkää ja huvittavan teiniangstista musiikkia, että se tuntuu tarpeettomalta ja rasittavalta.

Tunnen todella monta ihmistä, jotka Kentistä puhuttaessa sanovat "Kent oli mulle ihan ykkösbändi kun mä olin lukiossa, mutta sen jälkeen se on vähän hiipunut..." Itse olin lukioikään mennessä jo ohittanut suurimman Kent-vaiheen, joten siksi kaksi aikaisempaa konserttia olivat hieman yhdentekeviä, joskin kiistämättä todella hyviä. Oikeastaan olen tullut jälkijättöiseen teini-ikään vasta viimeisen puolen vuoden aikana, joten olen löytänyt Kentinkin uudestaan ja on ollut hetkiä, jolloin ei ole halunnut kuunnella mitään muuta kuin sitä.

Eli tällä kertaa Kentin konsertti sattui henkilökohtaisesti täysin oikeaan aikaan. Mutta tämä hetki on Kentin kannalta myös musiikillisesti oikea aika: muutama viikko sitten julkaistu Tillbaka till samtiden on bändiltä onnistunut yritys tuoda musiikkiinsa uusia sävyjä, kuitenkaan unohtamatta sitä mikä siinä on toiminut täydellisesti jo kymmenisen vuotta.

Kent tuntuu itsekin olevan tietoinen tästä onnistumisesta ja Helsingin-konserttien biisivalintojen perusteella itseluottamus uusinta levyä kohtaan on vahva. Konsertti alkoi Vy från ett luftslottin syntetisaattoriluupilla, jonka aikana lavan taustana olleelle videoruudulle nousi dramaattinen lähikuva auringon pinnasta. Bändi asteli lavalle vähäeleisesti mustissa vaatteissaan ja Sami Sirviö aloitti kappaleen kitarariffin. Tästä eteenpäin Kent hallitsi Kulttuuritaloa häkellyttävän suvereenisti melkein kahden tunnin ajan ja tarjosi lipun hinnalle enemmän kuin tarpeeksi vastinetta.

Viime vuodet Kent on soittanut suurissa saleissa ja jopa omassa jättiteltassaan, mutta Kulttuuritalolla jokainen katsoja saattoi katsoa soittajia suoraan silmiin. Laulaja Joakim Berg oli tyylikkyyden perikuva uudessa lyhyessä hiusmallissaan, istuvassa puvuntakissaan ja Morrissey-maneereissaan. Sirviö oli klassinen rocktähti mystisessä otsatukassaan ja liioittelevissa soittoasennoissaan ja Kentin pulleammat jäsenet Martin Sköld ja Markus Mustonen näyttivät sopivan osiinsa oikein hyvin ainakin niinä hetkinä kun sain silmäni irti Sirviöstä, Bergistä tai taustan upeista videoista.

Kent soitti Tillbaka till samtidenin melkein kokonaisuudessaan ja uudet kappaleet kuulostivat livenä jopa paremmilta kuin levyllä. Levyä hallitsevat konesoundit olivat keikalla häipyneet hieman taaemmaksi kitaroiden tieltä, mikä ei ollut ollenkaan huono asia. Loistava Columbus, jäätävän energinen LSD, någon? ja surullisen kaunis Ensammast i Sverige ovat levylläkin hyviä, mutta konsertissa ne olivat yksinkertaisesti täydellisiä.

Bändi vaikutti innostuneelta ja vapautuneelta kun uusi materiaali sai hyvän vastaanoton. Tuskin kukaan jäi kaipaamaan esimerkiksi Om du var häria tai Dom andraa. Vanhoilta levyiltä ei soitettu niinkään hittejä, kuin hieman "unohdetumpia" albumiraitoja ja nekin osittain uusin sovituksin - esimerkiksi Kungen är dödin uusi intro oli hieno keksintö! Musik non stopistakin oli näköjään varaa jättää sen nerokas kitarariffi kokonaan pois ja nostaa esille Sköldin bassokuvio. Tällaista on mahdollista tehdä, kun bändillä ei ole yhtään heikkoa kappaletta ja se on itsevarman latautuneessa keikkakunnossa.

Kentin konsertti oli siis kaikin puolin uskomaton. Konserttisali, biisilista, soittajat, valot ja videot sekä yleisö olivat kaikki täydellisiä eikä mikään olisi voinut olla paremmin. Kerrankin näin jonkin bändin juuri oikealla hetkellä. Juuri nyt minkään muun musiikin kuin Kentin kuuntelemisessa ei tunnu olevan mitään mieltä. Kunpa kaikki konsertit voisivat olla tällaisia!

Arvio: 5/5




Revolt III sunnuntain 4.11. keikalta. Kappale suorastaan uhkui kiehtovan väkivaltaista energiaa, jota taustavideon räjähtelevät stressaantuneen näköiset ihmiset vain korostivat!

Konsertti: Arcade Fire (Globen Annex, Tukholma, 5.11.2007)

Kanadalainen Arcade Fire on yksi viime vuosien kehutuimmista uusista indie-yhtyeistä. Se ei ole saavuttanut mainstream-listasuosiota, mutta rocklehdistö ja suurin osa maailman bloggaajista tuntuu pitävän sitä maailman parhaimpana asiana sitten mansikkahillon keksimisen.

Kun jokin asia saa niin paljon suitsutusta kuin Arcade Fire on sitten vuoden 2004 debyyttilevynsä Funeral jälkeen saanut, herää tietysti epäilys siitä, voiko se todella olla valtavan kehumäärän arvoinen. Maanantain Tukholman-konsertin perusteella sanoisin, että "ei aivan". Kriittisesti tarkasteltuna Arcade Fire on melko tavanomainen nelimiehinen indiepopbändi, joka esittää yksinkertaisia, paatoksellisia kappaleita - kuin Snow Patrol, jos indiesnobien mielestä olisi OK pitää Snow Patrolista.

Mutta Arcade Fire hakee luonteensa ja eronsa muihin vastaaviin "suurta musiikkia" soittaviin yhtyeisiin siinä, että perinteistä neljän miehen kitara-basso-rummut-kosketinsoittimet -kokoonpanoa täydentää kaksi viulistia, kaksi puhallinsoittajaa sekä joukko sekalaisia instrumentteja soittavia muusikoita. Tämä soittimien monipuolisuus luo yhtyeen kappaleisiin vastustamatonta täyteläisyyden tuntua ja muusikoiden runsas määrä tekee musiikista estottoman etenevää ja kiihkeää.

Suurin osa bändin kappaleista noudattaa melko samaa kaavaa: laulaja/basisti/kitaristi/mandolinisti/urkuri Win Butler aloittaa tunteikkaan ja yksinkertaisen melodian, jonka päälle muut muusikot lisäävät omia soittimiaan kerroksittain niin, että kappaleen loppuun mennessä kierrokset ovat nousseet lähes hysteerisiin lukemiin ja bändi takoo instrumenttejaan maanisesti. Kappaleet ovat melko pitkiä, mutta ne loppuvat melko äkkinäisesti. Ja sitten kaikki alkaa uudelleen alusta.

Tämä on resepti, joka on hullaannuttanut yleisöjä etenkin Britanniassa todella suurissa saleissa (ja kesällä suurilla pelloilla), joten n. kaksi kertaa Tavastian kokoisessa Annexissa ilmapiiri oli sitäkin sähköisempi ja riehakkaampi. Arcade Fire on kiertänyt tuoreimman Neon Bible -albuminsa kanssa jo alkuvuodesta lähtien ja siinä ajassa bändin show on hioutunut timantinkovaksi. Tukholmassa yleisö oli sulaa vahaa jo alkunostatuksen saarnaajavideoista ja neon-efekteistä lähtien ja pomppi ja loilotti musiikin mukana taukoamatta koko puolitoistatuntisen esityksen ajan. Itselleni upposivat lähinnä tutuimmat ja tarttuvimmat kappaleet kuten Rebellion (Lies), Keep The Car Running, No Cars Go sekä viimeisenä kuultu Wake Up, mutta suurin osa yleisöstä tuntui tunnistavan jokaisen kappaleen jo ensimmäisistä nuoteista lähtien. Bändi itse vaikutti todella innostuneelta omasta musiikistaan ja nautti sen soittamisesta, vaikka takana on jo pitkä kiertue. Tällainen yleisön ja bändin yhteisinnostus oli todella vaikuttavaa - sellaista ei voi luoda väkisin.

Konsertissa kuultuna Arcade Fire siis vakuuttaa ja lunastaa oikeutuksen ainakin suurimpaan osaan niitä kehuja, joita se on saanut. Silti tilaisuudesta puuttui jokin viimeinen silaus, lopullinen koskettavuus, joka olisi tehnyt konsertista ikimuistoisen. Kyse on kuitenkin lähinnä henkilökohtaisesta mieltymyksestä ja esimerkiksi sellaisista "sivuiseikoista" kuin että Win Butlerin kampaus ei ollut kovin cool ja hänen kenkänsä olivat hölmöt. Mutta kuten sanottu: ero loistavan ja erittäin hyvän konsertin välillä on hiuksen (tai kengän-) hieno.

Arvio: 4/5

MP3: My Body Is A Cage [lähde] Tämä oli konsertissa hienosti erottuva poikkeus; aavistuksen verran vähemmän mahtipontinen kuin suurin osa muista kappaleista.

06 marraskuuta 2007

Kokosbollar och Ahlgrens bilar


Uuteen paikkaan matkustaessa on aina jonkinlaisia paineita, sillä siellä pitäisi yleensä lyhyessä ajassa "nähdä" paljon kaikenlaista "tärkeää". Siksi onkin aina hauskempaa ja paljon rentouttavampaa matkustaa jonnekin, jossa on jo aiemmin käynyt. Silloin voi vain keskittyä syventämään kokemustaan ja nauttimaan rauhassa "epäolennaisistakin" asioista.

Ensinnäkin oli mahtavaa päästä takaisin Anno 1647 -hotelliin. Se on oikeasti yksi viihtyisimmistä hotelleista ikinä ja hinta/laatu -suhteeltaan täydellinen! Suosittelen Anno 1647:ää jokaiselle Tukholman-kävijälle. Jopa yleensä tylsältä vaikuttavat luontodokumentit muuttuvat kiehtoviksi, kun niitä voi seurata laajakuvatelevisiosta skandinaavisen tyylikkäässä aamiaissalissa samalla kun syö croissantteja kuudenlaisilla marmelaadeilla.

Muuten Ruotsin-vierailu koostui paikalliseen elämänmenoon tutustumisesta kaverin opastuksella. Hän asui kerrostaloksi muutetussa vanhassa koulurakennuksessa, mikä oli jotenkin todella ruotsalaista. Ihmiset säilyttivät tilavissa "rappukäytävissä" tavanomaisten lastenrattaiden ja polkupyörien lisäksi mm. biljardipöytiä, viherkasveja sekä kirjoilla täytettyjä kirjahyllyjä. Naapurit tervehtivät toisiaan luontevasti ja vilpittömästi ja sunnuntaina talossa oli jopa Halloween-juhlat!

"Pakollista" ohjelmaa oli sen verran, että kävimme Wasa-museossa. Jostain syystä en ollut käynyt siellä aikaisemmin, mutta se osoittautui yllättävän kiinnostavaksi. Idea rakentaa museo epäonnistumiselle (uponnut laiva), on melko hauska.

Minulla oli lähes koko matkan ajan suussa joko Ahlgrens bilar -karkkeja tai kokosboll-leivoksia. Jos mihinkä tahansa matkaan saa liitettyä paikallisen elintarviketeeman, se on aina hyvä asia.

Maanantai-illan Arcade Fire -konsertti oli oikein mainio, mutta ei mitenkään muuttanut elämääni. Annex oli kyllä juuri sopivan kokoinen tila bändille, ja yleisö hyppi kappaleiden tahdissa niin raivokkaasti, että parvekkeet huojuivat. Keikka olisi ollut varmasti paljon antoisampi, jos tuntisin bändin tuotantoa tarkemmin. Nyt tiesin vain "hitit" ja muutaman muun, joten paljon hyvää meni varmasti ohi.

Konserteissa käyminen alkaa ehkä tuntua jo vähän työltä, mutta tänään Helsinkiin palattuani minun oli yksinkertaisesti pakko saada lippu Kentin kolmannelle ja viimeiselle keikalle. Lippupalvelussa oli yksi (!) lippu jäljellä ja kiirehdin Kulttuuritalolle melkein suoraan kentältä. Nyt olen täysin puhki, mutta Kent on kyllä kaiken väsymyksen arvoinen. Kirjoitan siitä ehkä huomenna lisää, jos muistan enää yksityiskohtia. 5/5, joka tapauksessa.

Loistavan konsertin ja hyvän konsertin ero on siinä, että loistavan konsertin viimeinen kappale jää soimaan päähän - parhaimmillaan / pahimmillaan useaksi päiväksikin. Vaikka Arcade Firen Wake Up oli todella hieno esitys, Kentin Mannen i den vita hatten vei kyllä voiton. "... Och vi ska alla en gång dö".

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...