Kohtasin perjantaina yhden mielenkiintoisimmista pummeista tähän mennessä. Tämä reilusti keski-ikäinen mies mutisi itsekseen hyvin vihaisesti "Parempi asua ulkona... Ihan turha asua sisällä... Siellä on aina... Kapitalisti naapurina". Mielenkiintoinen näkökulma asunnottomuuteen. Kapitalistinaapurit häiritsevät vapaata sosialistista sielua.
Eilen rannalta palatessani kohtasin hieman ikävämmän ja ärsyttävämmän ilmiön: lapselleen huutavan aikuisen. Mielestäni sellainen on aina jotenkin todella törkeää, hävettävää ja kaikin puolin kuvottavaa.
Ehkä n. 8-vuotias lapsi teki jotain, mikä suututti hänen äitinsä oikein perusteellisesti. Nainen menetti malttinsa täydellisesti ja huusi lehdenpuhaltimen äänenvoimakkuudella kaikkea mahdollista väliltä "Jos et nyt heti lopeta, niin..." / "Pitääkö mun huutaa, vai etkö sä muuten kuule?!" Kailottajanaisen ohi kulkiessani huikkasin, että minä ainakin kuulen ja virnistin päälle parasta katso-nyt-oikeasti-itseäsi -hymyäni. Nainen ei kuitenkaan reagoinut millään tavoin - ainoastaan perheen isä osoitti huomanneensa kommenttini. Häntä minun kuitenkin kävi kovasti sääliksi, hän oli tilanteessa ainoa rauhallinen henkilö ja joutuu joka tapauksessa vielä menemään kotiin räyhäävän vaimon ja kenkkuilevan lapsen kanssa.
Mutta perheen äidille minulta ei riitä sympatiaa. Oikeasti: aikuinen ihminen! Ei saisi tuolla tavalla vajota lapsen tasolle ja menettää täysin malttiaan, varsinkaan julkisella paikalla. Onko se mitään elämää: huutaa kauniina hellepäivänä omalle lapselle uimarannalla kymmenien ihmisten kuuloetäisyydellä jostain loppujen lopuksi täysin mitättömästä asiasta? Kuka haluaa olla sellainen? Ei varmasti kukaan, mutta silti joistain vain tulee sellaisia, eivätkä he itse edes välttämättä huomaa sitä. Se on hyvin pelottavaa ja surullista. Varsinkin kun vaihtoehtojakin olisi.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti