Parhaat 2007: Lauseet

Viimeinen lista: vuoden 2007 parhaat lauseet. Eli tässä listataan parhaat lauseet, jotka olen vuoden aikana kuullut aivan "normaalissa" keskustelussa (no, lauseen sisällöistä voi päätellä, etteivät kaikki keskustelut ole aina olleet aivan normaaleja). Listalle pääsevät sellaiset lauseet, jotka kuulostavat hauskoilta ilman, että niiden taustaa tarvitsee ollenkaan selittää (oikestaan jopa paremmilta, jos sitä ei selitetä). Kuulin kyllä vuoden aikana lukuisia hienoja lausahduksia, jotka sopivat omiin tilanteisiinsa niin täydellisesti, etteivät Gilmoren tyttöjen käsikirjoittajatkaan olisi pystyneet edes sarjan kulta-aikoina niin hyviin suorituksiin. Mutta sellaiset lauseet vaatisivat nimenomaan tilanteen selittämistä, joten ne eivät ole tällä listalla.

Tämän piti itse asiassa olla se hauskin lista, mutta kun vanha tietokoneeni meni rikki, sen mukana katosivat kaikki vuoden lauseet. Joten tässä on vain viisi hyvää lausetta, jotka muistan muuten vain. Onneksi se paras lause on unohtumaton.

5: "Sit kun mä kuolen, mulla on ainakin nääääin pitkä [näyttää käsillä] juurikasvu, koska mun hiuksia ei oo voitu värjätä, kun mä oon ollut niin huonossa kunnossa."

4: "Eiks kaikki pyyhkeet oikeestaan oo lihapyyhkeitä?"

3: "Ja kun sanon 'minä', tarkoitan 'isäni'."

2: "Ne ihmiset, jotka kuuntelee Yötä... niiden ihmisarvo on vähän kyseenalainen."

Lause #2:n kanssa olen niin paljon samaa mieltä, kuin vain olla voi, mutta se ei silti pystynyt voittamaan seuraavaa, vuoden 2007 parasta lausetta:

1: "Oottekste tehneet mitään liimakokeita sillä paksusuolisimulaattorilla?"

Koen olleeni kovin onnekas, että satuin olemaan paikalla silloin, kun tuollainen lause muodostui erään henkilön päässä ja tuli sieltä ulos noina kauniina ja kiehtovina sanoina.

Se oli 2007.

MP3: The Thrills - I Came All This Way [lähde]

Tweet

Parhaat 2007: Albumit

Vuoden 2007 parhaat albumit oli helppo valita. Vaikka tänä vuonna julkaistiin monia oikein hyviä levyjä, kaksi nousee niin selkeästi yli muiden, ettei muita oikeastaan kannattaisi mainitakaan.

Arctic Monkeys - Favourite Worst Nightmare

Jokaisella merkittävällä bändillä on uransa aikana ns. "imperial phase" - vaihe, jonka aikana bändiltä onnistuu aivan kaikki. Arctic Monkeys on ollut siinä vaiheessa jo viimevuotisesta ensilevystään lähtien, ja vaikuttaa siltä että se myös pysyy siinä pitkän aikaa. Ainakin tällä toisella levyllään yhtye osoittaa sellaista asennetta, taitoa, näkemystä ja edistystä, että on vaikea kuvitella sen lipsuvan tasostaan ainakaan lähitulevaisuudessa.

Joidenkin mielestä Favourite Worst Nightmare ei ollut yhtä hyvä kuin Whatever People Say I Am, That's What I'm Not, mutta mielestäni se on selvä parannus. Favourite Worst Nightmare on kaikin tavoin täydellinen levy, siinä on kaikki kohdallaan. Arctic Monkeys on niin selvästi omalla tasollaan, että se vaikuttaa jo tylyltä - mutta saa vaikuttaakin! Tällä hetkellä mikään muu bändi ei pysty olemaan yhtä kiinnostava, merkittävä ja musiikillisesti tasokas kuin Arctic Monkeys. Elämme ihmeellisiä aikoja.

MP3: Fluorescent Adolescent [lähde], 505 [lähde], Do Me A Favour [lähde]

The Good, The Bad & The Queen - The Good, The Bad & The Queen

Vuoden toinen täydellinen viiden tähden levy on Blurista ja Gorillazista tutun Damon Albarnin uuden "nimettömän" bändin levy The Good, The Bad & The Queen.

Damon Albarn on yli 15-vuotisen uransa aikana vaikuttanut aina hieman teennäiseltä ja osannut vaihtaa tekemänsä musiikin tyyliä vaihtuvien muotien mukaan, tehden milloin brittipoppia, milloin post-rockia ja milloin sarjakuva-hip-hopia. Vaikka "nimettömän" superbändin perustaminen mm. The Clashin basistin Paul Simononin kanssa vaikuttaisi selvältä jatkolta tähän tyylinvaihtelujen linjaan, TGTB&TQ:lla Damon Albarn kuitenkin teki uransa rehellisimmän, aidoimman ja koskettavimman albumin. The Good, The Bad & The Queen vangitsi hienosti Irakin-"jälkeisen" maailman tunnelman, ymmällään olon ja hämmennyksen. Ja mikä hienointa, teki sen tarttuvien melodioiden avulla. (Edit: The Good, The Bad & The Queen on muuten nyt Stockmannilla alennuksessa hintaan €9,90 joten kenelläkään ei pitäisi olla mitään tekosyytä olla hankkimatta sitä!)

MP3: Green Fields [lähde], History Song [lähde], Three Changes [lähde]

MUUT

The Thrillsin Teenager jatkoi bändin tyylikästä sarjaa, mutta kuulosti aavistuksen verran väkinäisemmältä kuin edeltäjänsä. Kuuntelin Teenageria todella paljon ja se oli henkilökohtaisesti hyvin tärkeä albumi tänä vuonna, mutta musiikillisesti hienoinen pettymys. MP3: Long Forgotten Song [lähde], No More Empty Words [lähde]

Kentin Tillbaka till samtiden oli toimiva sekoitus uudistumista ja vanhan osaamisen hyödyntämistä. Elektro-soundit olisi kuitenkin voinut toteuttaa vähän tyylikkäämminkin, ne kuulostavat aavistuksen vanhanaikaisilta jo nyt. Vaikka se oli ilmeisesti tarkoituskin. MP3: Ingenting [lähde]

Vuoden yllättäjiin kuului melankolisen brittipopin vanha sotaratsu Travis, jonka The Boy With No Name oli bändin paras albumi puoleen vuosikymmeneen. Jos vain albumin loppupää olisi ollut yhtä tasokas kuin levyn 7 ensimmäistä kappaletta... Ja miksi haudata yksi parhaista biiseistä piiloraidaksi? MP3: Three Times And You Lose [lähde]

Viimeisenä voisi mainita Stephen Duffy & The Lilac Timen tyylikkään albumin Runout Groove, joka sisältää monia mainioita hieman englantilaista folk-perinnettä ja amerikkalaista countrya sekoittavia kappaleita, mutta on kokonaisuutena hieman liian vaatimattomasti toteutettu. (Stephen Duffy oli perustamassa Duran Durania ja toimi Robbie Williamsin hovisäveltäjänä Intensive Care -albumilla... mistä ei oikein voi päätellä yhtään mitään.) MP3: A Dream Of A Girl, Aldermaston

JA AIVAN LOPUKSI

Albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jota kuuntelin Favourite Worst Nightmaren jälkeen varmasti eniten (ellei jopa enemmän kuin sitä): Albert Hammond Jr:n Yours To Keep.

Yours To Keep vaikutti ensikuulemalla hyvältä, mutta aavistuksen verran yhdentekevältä. Sitten siitä kuitenkin kasvoi levy, jota voi soittaa missä tilanteessa tahansa, mihin aikaan päivästä tahansa, minkälaisessa säässä tahansa - ja aina se kuulostaa juuri täydellisen sopivalta. Mielestäni vaatii äärettömän paljon enemmän taitoa tehdä tällainen lyhyt pop-levy, jossa jokaisen soittimen soittama jokainen nuotti on aivan täydellinen, kuin esimerkiksi joku tuplakonseptialbumi, jossa on viisi välisoittoa ja taustatarina mutanttimyrkkysieniä vastaan taistelevasta orpotytöstä (tai jotain).

MP3: In Transit [lähde], Hard To Live In The City [lähde]

Tweet

Parhaat 2007: Biisit

Tämä on se pitkä lista.

Vuonna 2007 julkaistiin todella suuri määrä erinomaisia kappaleita ja oli melko vaikeaa rajata, mitkä niistä olivat "parhaita". Tällaisia blogeja tehdessä nousee myös helposti kiusaus laittaa listalle jotain "coolia", mutta vältin sen sillä tavalla, että otin listalle vain sellaisia biisejä joita olen vuoden aikana tietyissä vaiheissa kuunnellut non-stoppina uudestaan ja uudestaan. Kai sellaisen on täytynyt olla parasta, mitä on halunnut kuulla koko ajan?

Kolme ensimmäistä ovat parhausjärjestyksessä, muut sekalaisesti. (Listassa biisin nimi on linkki mp3-tiedostoon, sen perässä on mahdollisesti mp3:n alkuperäislähde ja lisäksi vielä YouTubesta bongattu video niille, jotka eivät halua tai jaksa ladata mp3:sia.) Eli buoden 2007 parhaat biisit, olkaapa hyvät:

TOP3

1. Manic Street Preachers & Nina Persson - Your Love Alone Is Not Enough [lähde] (video) Tämä on vuoden paras siksi, että saapuessaan joskus maaliskuun lopussa se oli niin todella yllättävä. "Onko se Manics? Onko niillä mukana The Cardigansin Nina Persson? Kuulostaako Manics näin energiseltä?" Tämä on sellainen kappale, että sen tarvitsee kuulla vain kerran ja sitten se jääkin soimaan päähän viikoiksi!

2. Travis - Selfish Jean [lähde] (video) Samalla tavalla yllättävä kuin Your Love Alone... Luulin, ettei Travis enää ikinä tekisi mitään mielenkiintoista, mutta Selfish Jean sämplää Iggy Popin Lust For Lifea ja on melko epätyypillinen Travis-biisi. Tyypilliseen Travis-tapaan video on todella hauska ja nokkela.

3. Amy Winehouse - Love Is A Losing Game [lähde] (video) Julkaistiin varsinaisesti jo viime vuoden puolella, mutta singlenä vasta joulukuussa 2007, joten lasketaan mukaan. Sanoisin, että Love Is A Losing Game on täydellinen pop-kappale, siinä on kaikkea juuri tarpeeksi eikä mitään liikaa.

MUUT

The Hours - Ali In The Jungle [lähde] (video) Hyvää antheemista rokkia Englannista. Sisältää nokkelaa kiroilua.

M.I.A. - Paper Planes [lähde] (video) Monikansallista hip-hopia The Clash -samplellä. M.I.A. liikkuu kiehtovasti pelottavuuden ja naurettavuuden epätarkoilla rajamailla juuri oikealla tavalla. Kertosäkeessä tekee aina mieli laulaa mukana, mutta pyssy- ja kassakoneääniä on vähän vaikea imitoida...

Babyshambles - The Lost Art Of Murder [lähde] (live-video) Vuonna 2007 Pete Doherty mm. syötti huumeita eläintarhan pingviineille, erosi Kate Mossista, tykitti heroiinia kissanpentuun, vietti pari kuukautta vieroituksessa, värjäsi hiuksensa keltaisiksi... ja julkaisi yhden hämmästyttävän hienon biisin. Ei hassummin!

Klaxons - Golden Skans [lähde] (video) Ulina ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Mistä kappaleen sanat oikein kertovat? Mitä väliä?! U-u-u-uuu-uuu-uu-u-uu...

Common & Lily Allen - Drivin' Me Wild [lähde] (video) Ehkä vuoden raikkain biisi! Tämä oli jo melkein menossa TOP3:een.

Razorlight - Funeral Blues (making-of -video) Mielestäni pop-musiikki saa olla ja sen pitääkin ajoittain olla liioittelevaa ja hölmöä. Johnny Borrell on Funeral Bluesissa hienolla tavalla tosissaan. Vaatii melkoista pokkaa laulaa vakavalla naamalla sellaista höttöä kuin tässä ("And your boyfriend is pretty but he's got no sense of style / So let's you and me get off to the mountain / Or you and me make love in Florence")! Tausta on hieno Eleanor Rigby -päivitys uudelle vuosituhannelle. Tämäkin olisi hyvin voinut olla TOP3:ssa.

The White Stripes - You Don't Know What Love Is (You Just Do As You're Told) [lähde] (video) Vuoden jenkkirockbiisi #1. En yleensä pahemmin piittaa White Stripesista, mutta tässä on hauska meno ja todella tarttuva melodia.

Kings Of Leon - Fans [lähde] (video) Vuoden jenkkirockbiisi #2. Tämän ei pitäisi toimia: kappale on 3,5 minuuttua pelkkää yksinkertaisen riffin toistoa ja se kertoo siitä, miltä tuntuu olla rocktähti ja ****** bändäreitä. Mutta silti se toimii eikä kuulosta yhtään äklöltä, vaan jotenkin sympaattiselta, paljolti ehkä laulaja Caleb Followillin jännittävän laulutyylin ansiosta.

Cajun Dance Party - Amylase [lähde] (video) Cajun Dance Partyn debyyttialbumia saadaan odottaa siihen asti, että bändi ehtii saada lukio-opintonsa loppuun. Sillä aikaa voi nauttia tästä hauskasti svengaavasta ja älykkään kuuloisesta rallatuksesta.

Rihanna - Umbrella [lähde] (video) Kesän 2007 ultimate-kesähitti. Ja milloin ikinä ennen Kesähitti on ollut näin melankolinen?!

U2 - Wave Of Sorrow (live-video) U2:lta tulee joka vuosi näköjään jonkinlainen uusi kokoelma tai uudelleenjulkaisu tai jotain. Ja mukana on näköjään joka vuosi hieno uusikin biisi. Tai itse asiassa tämä ei ole täysin uusi: taustat on nauhoitettu The Joshua Tree -sessioissa jo 1987, mutta Bono viimeisteli laulumelodian vasta tänä vuonna. Etenkin aivan lopun huohottava tuplaääninen laulu on jännittävää kuultavaa.

Mark Ronson & Amy Winehouse - Valerie [lähde] (video) The Zutonsin alkuperäinen Valerie oli hauska, mutta hieman kömpelö. Mark Ronson tuo siihen sujuvamman sovituksen ja Amy Winehouse hienon, henkilökohtaiselta kuulostavan tulkinnan. Malliesimerkki siitä, miten nykyään musiikissa voidaan toimivasti yhdistellä vaikutteita eri genreistä ja eri vuosikymmeniltä!

Kate Nash - Mouthwash [lähde] (video) Voisi sanoa, että vuonna 2007 Kate Nashin oli Lily Allenin poissaolessa helppo valloittaa nuori-lontoolainen-tyttö-laulaa-hieman-naiivisti-arkipäiväisistä-asioista -genren ykköspaikka, mutta kekseliäät ja tarttuvat pop-kappaleet kuten Mouthwash kyllä toimisivat minä vuonna tahansa. Ja näin syksyllä SVT:ltä haastattelun, jossa Nash tilasi kahvilassa kannullisen teetä ja viisi erilaista leivosta, mikä oli oikein hyvä juttu.

Grant-Lee Phillips - Soft Asylum (No Way Out) [lähde] (video) En aivan tarkalleen osaa sanoa, miksi Soft Asylum on niin hyvä, mutta se ansaitsee paikan vuoden parhaiden listalla, koska pääsiäislomalla en oikeastaan muuta kuunnellutkaan.

Goodbooks - Passchendaele (video) Juuri tällaisten kappaleiden takia Englanti on musiikin ykkösmaa. Samanaikaisesti sekä tarttuvaa että outoa, helppoa että hankalaa.

Hugh Grant & Haley Bennet - Way Back Into Love (video) Taas hyvä esimerkki siitä, että kirjaa ei kannata tuomita kannen perusteella, jne., tms. Kyllä, tässä laulaa Hugh Grant, mutta kappale itsessään ei ole yhtään vähempää kuin erinomainen. Sen on itse asiassa säveltänyt amerikkalaisen Fountains Of Wayne -yhtyeen Adam Schlesinger.

Leona Lewis - Bleeding Love (video) Samalla tavalla kuin Umbrella, tämäkin on niin mainstreamia listamusiikkia kuin vain olla voi, mutta myöskin hienosti toteutettu todella tarttuva sävellys. Kertosäkeen koukku, jossa Leona Lewisin ääni nousee falsettiin, on ehdottomasti vuoden parhaita. Ja alun urkuintrossa on todella hyvät soundit.

Scandinavian Music Group - Vieläkö soitan banjoa? (video) 2007 oli todellinen poikkeusvuosi, kun listalle pääsee suomenkielinen kappale! Mutta pidän tästä oikeasti todella paljon, tässä on todella mukavan unelias tunnelma. Ja alun viittaus kesän 2006 Venäjän metsäpaloihin toimii hienosti. Olisi TOP3:ssa, jos olisi englanniksi.

Arctic Monkeys - Do Me A Favour [lähde] (live-video) Arctic Monkeysille tulee varmasti tarpeeksi lisähehkutusta parhaiden albumien listalla, mutta ei saa silti unohtaa, että bändin yksittäisetkin kappaleet olivat vuonna 2007 täysin nerokkaita. Tässä on alussa sama rumpukomppi kuin Oasiksen Bring It On Down'issa ja todella omaperäinen Pohjois-Englanti / amerikkalainen road movie -tunnelma. Ja rivi "Do me a favour and break my nose" on loistava - itsestäni on ainakin monta kertaa tänä vuonna tuntunut juuri siltä!

Arctic Monkeys - The Bakery [lähde] (live-video) Ja kuten kaikilla parhaan laatuluokan bändeillä, Artic Monkeysilla myös singlejen b-puolet olivat vähintään yhtä hyviä kuin a-puolet. Toteutukseltaan The Bakery on perinteinen kitarapop-laulu, mutta melodialtaan tämä voisi olla vaikkapa soul-kappale.

Siinäpä ne.

Tweet

Parhaat 2007: Kirjat

Vuoden parhaat kirjat -lista ei ole listoista kattavin, sillä luin koko vuonna ehkä yhden vuoden 2007 aikana ilmestyneen kirjan; kaikki muut olivat vanhempia. Kirjojen kanssa on harvemmin sellaista "pakko saada se heti kun se ilmestyy" -juttua kuin levyjen kanssa. En sitten tiedä, miksi.

Oli miten oli, satuin vuonna 2007 lukemaan todella hyviä kirjoja. Alkuvuodesta Irvine Welshin Trainspotting oli kiehtova ja hieno. Löysin myös Paul Austerin, jonka teoksista pidin Oracle Nightista kaikkein eniten.

Mutta paras kirja tänä vuonna oli kuitenkin Martin Amisin London Fields. Sen tarina oli todella omaperäinen ja yllättävä ja sen tunnelma täysin ainutlaatuinen. Satuin vielä lukemaan sen jotenkin täydellisellä hetkellä: keskellä kesää, usein uimarannalla tai kuuman päivän jälkeen sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Lukuolosuhteet itsessään tekivät kirjan harhauttavasta ja kuumeisesta ilmapiiristä entistäkin jännittävämmän.

Ensi vuonna pitää ehdottomasti lukea lisää Martin Amisia. Toisaalta pitäisi myös lukea enemmän suomenkielistä kirjallisuutta: tänä vuonna luin ehkä kolme romaania suomeksi. Suomeksi lukiessa koko elämään tulee vähän erilainen vivahde ja ainakin sanavarasto kehittyy monipuolisemmaksi.

Tämän vuoden kirjoista pitää vielä erikseen hehkuttaa Blurin basistin Alex Jamesin omaelämäkertaa Bit of a Blur, jonka hän todellakin kirjoitti itse ilman haamukirjoittajien apua kuten yleensä vastaavissa teoksissa on tapana. James kertoo 1990-luvun brittipop-pyörityksestä todella mukaansatempaavasti ja rehellisen oloisesti, vaikka jättääkin varmasti synkimpiä hetkiä kuvaamatta (esimerkiksi vuosikausia jatkunut holtiton alkoholin ja huumeiden käyttö kuitataan huolettoman oloisesti kirjan lopussa: "I'd spent about a million pounds on champagne and cocaine. It sounds ridiculous but, looking back, I don't regret it").

Bit of a Blurissa on monia todella hauskoja kohtia ja Jamesin uteliasta ja kokeilunhaluista - mutta silti kohtalaisen järkevää - elämänasennetta ei voi olla ihailematta. Saattaa olla helppoa kirjoittaa elämästään melko kepeä kuvaus kun on monimiljonääri ex-rocktähti, mutta heitot kuten "My best result was in Eighteenth-Century Literature, which was surprising because I hadn't read any Eighteenth-Century Literature." (siis yliopisto-opiskeluista) tai "-- Things could not have been more tippety-top. Leaving the best hotel with my exalted consort, to arrive at the most expensive restaurant in my own aeroplane, to meet the world's richest living artist. The next day we flew to Mick Jagger's chateau in the Loire." (julkkiselämästä) ovat hauskoja - olivatpa ne sitten liioiteltuja tai eivät.

MP3: Blur - Look Inside America [lähde]

Tweet

Parhaat 2007: Yleiset

Vuoden 2007 kaksi parasta yleistä asiaa: sänky ja Helsinki. [Edit 29.12.: täytyy vielä lisätä aamiaiset!]

Sänky: Hankin kesällä uuden sängyn, ja se paransi elämänlaatua huomattavasti. Hyvässä sängyssä nukkuu hyvin, näkee hyviä unia ja saa päivälle hyvän aloituksen ja lopetuksen. Monesti oli sellaisia päiviä, ettei halunnut mitään muuta tehdäkään kuin vain maata sängyssä. Entistä paljon leveämmästä sängystä oli hyötyä etenkin silloin, kun oli kipeänä: sänkyyn mahtui kirjoja, nenäliinoja, kaukosäätimiä ja muuta sälää ja silti siinä mahtui vielä nukkumaankin. Suosittelen lämpimästi kaikille nukkumista harrastaville hyviin välineisiin panostamista!

Helsinki: Toinen tämän vuoden selkeistä teemoista oli se, että Helsingissä oli hienoa olla. Ja aina, kun palasi jostain muualta takaisin Helsinkiin, tuntui hyvältä ja oikealta tulla takaisin. Joskus aiemmin paluut ovat saattaneet tuntua tylsiltä ja masentavilta, mutta tänä vuonna asia oli toisin. En ollenkaan tiedä, mistä se johtui, mutta niin vain oli. Kaupungissa oli hienoa huomata muutoksia ja pysyvyyksiä, esimerkiksi miten katutöitä valmistui, miten kirjakaupoista tuli Subway-myymälöitä tai miten Ateneumin kulman kattilanrummuttajamies jaksaa vuodesta toiseen kolistella omalla paikallaan.

Aamiaiset: Hyvät aamiaiset ovat hyviä joka vuosi, mutta tänä vuonna oli poikkeuksellisen monta poikkeuksellisen laadukasta tai muuten vain poikkeuksellisen hauskaa aamiaistilaisuutta.

MP3: Klaxons - Golden Skans [lähde]

Täältä voi katsoa muutaman hienon Helsinki- / kuumailmapallovalokuvan.

Tweet

Joulu '07

Omituisia jouluja on ollut totta kai ennenkin, mutta tämänkertainen oli taas jotain aivan muuta.

Olin suunnitellut, että vietän joulun äärimmäisessä rentoutumisen tilassa, esimerkiksi kirjoja lukien ja elokuvia katsellen. Olennainen osa tätä suunnitelmaa oli se, että lataisin netistä filmejä tietokoneelle. Aattoaamuun mennessä olin jo ehtinyt ladata The Commitmentsin (ja katsoakin sen, se oli todella mukava ja hyväntuulinen elokuva!), Dr. Strangeloven, Donnie Darkon ja 87 prosenttia Lock, Stock & Two Smoking Barrelsista, kun pari vuorokautta yötä päivää päällä ollut tietokoneeni yllättäen sammahti. Sammahtamisen ääni oli niin voimakas, että heräsin siihen ja luulin, että ulkona kadulla tehdään jotain poraushommia, tms.! Yritykset saada kone uudelleen käynnistymään ovat olleet turhia. Uskalsin jopa avata koneen kuoren ja irrottaa kovalevyn ja laittaa sen takaisin paikalleen, mutta sekään ei auttanut.

Nyt olen kärsinyt kohta jo kolme vuorokautta ilman tietokonetta. Ei se nyt muuten ole niin paha juttu - en ole mitenkään koukussa tietokoneen käyttöön sinällään (ehen...) ja kaikki tärkeimmät tiedostot ovat varmuuskopioina erillisellä kovalevyllä - mutta tietokoneettomuus tarkoittaa samalla viihdykkeettömyyttä monella tavalla. Ja varsinkin jouluna pitäisi olla viihdykettä. Levyjäkin on pitänyt kuunnella Playstationin kautta.

Kirjoitan tätä Aleksandriasta. Olin jo aikeissa sanoa, miten mukavaa on (ihmisten kannalta yleisesti), ettei täällä ole ketään (siis että kukaan ei ole jouluna opiskelemassa, vaan tekemässä jotain muuta), mutta yhtäkkiä täällä onkin jo vaikka kuinka paljon ihmisiä (jotka kaikki oikeastaan näyttävät enemmän tai vähemmän saaristolaiskalastajilta?!?).

Onneksi TV on ollut tänä jouluna kohtalaisen OK. Mr. Bean -elokuvaan ei taida kyllästyä ikinä... aivan oikeasti! Se kohta, jossa Bean piirtää Whistlerin äidille uuden naaman, on elokuvahistorian parhaimpia kohtauksia. Tai... tämä mielipide johtuu erittäin luultavasti siitä, että olen vain nähnyt aivan liian vähän elokuvia...

Kirjoista ei ole ollut paljon iloa. Sain lahjaksi Sauli Niinistön Hiljaisten historian, joka... no... ei ole kovin innostava.

Joka tapauksessa, en malta odottaa huomisaamua että pääsen viemään koneeni korjaajalle. Tai jos sitä ei ole enää mahdollista korjata, hankkimaan uuden. Pahinta on se, että joutuu odottamaan. Olen aina yleensäkin ongelmien suhteen todella kärsimätön: haluaisin tietää "loppuratkaisun" välittömästi, oli se sitten hyvä tai huono.

Huomisen jälkeen blogissa odotettavissa vuoden loppuun saakka erilaisia listoja vuoden 2007 parhaista asioista, biiseistä, levyistä, leffoista ja lauseista.

MP3: The Smiths - I Don't Owe You Anything [lähde]

Tweet

Bishop Allen - Click, Click, Click, Click

MP3 [lähde]

Tweet

Joululaulut

Jokavuotinen yleinen valituksen aihe jo syksystä lähtien on se, miten joululauluja soitetaan joka puolella niin paljon, että ne "tulevat korvista ulos jo marraskuussa". Se on kuitenkin melkoista liioittelua: oikeastaan yliannostuksen joulumusiikista voi saada vain, jos työskentelee esimerkiksi tavaratalossa, päiväkodissa tai jossain muussa paikassa, jossa joululauluja todellakin on pakko kuulla eikä niitä ole mahdollista välttää. Muussa tapauksessa on melko helppoa valita lähes joululauluton elämä, jos niin haluaa.

Tosin jos on allerginen joululauluille, niistä saa yliannostuksen helpostikin - ne ovat useimmiten luonteeltaan sellaisia, että niistä tulee mitta täyteen nopeasti.

Omasta mielestäni joululaulut ovat kuitenkin oikeastaan aika OK, etenkin kun niitä ei tarvitse kuulla kuin kerran vuodessa. Perinteisistä joululauluista suosikkini on ehkä Jouluyö, juhlayö. Futishuligaaniaikoinani (joku asioista tietävä saattaisi ehkä kiistää tämän termin käytön, mutta se kuulostaa paremmalta... kuin... joku muu termi) teimme Jouluyö, juhlayöstä hienon futisversion, jonka sanoissa toisteltiin joukkueemme nimeä (eikä sitten mitään muuta!).

Traditionaalisten joululaulujen lisäksi on sitten pop-joululauluja, joita niitäkin on oikeastaan kahta sorttia: ensinnäkin vanhat klassikot kuten White Christmas ja sitten tuoreemmat tuotokset, joista muutaman video seuraavaksi:

... Mutta sitä ennen haluaisin vielä ihmetellä sitä seikkaa, että miksi koulujen jouluevankeliuminäytelmissä Joosef ja Maria ovat aina pukeutuneet kylpytakkeihin (esim.)?! Sitä ei osaa oikein enää edes kyseenalaistaa... Tuskin verollepano tapahtui niin yllättäen, että matkaan joutui lähtemään kesken saunavuoron?!

No, joka tapauksessa, muutama vuoden 1980 j.Kr. jälkeen julkaistu joululaulu, olkaa hyvät:

The Pogues & Kirsty MacColl - Fairytale Of New York

Paras pop-joululaulu ikinä. Niin hyvä, että voi kuunnella muulloinkin kuin jouluisin. Tämäkin on sellainen kappale, että joskus ennen ei taikauskosyistä oikein uskaltanut kuunnella tätä ennen joulua, ettei itselle tulisi yhtä surkeaa joulujuhlaa kuin laulun hahmoille. Tällä viikolla BBC sensuroi laulusta rivit "You scumbag, you maggot, you cheap lousy faggot" ja "You're an old slut on junk" poliittisista korrektiussyistä, mutta palautti ne yleisön painostuksesta takaisin. Laulu on jo 20 vuotta vanha, joten miksi sensuroida se vasta nyt?


Band Aid 20 - Do They Know It's Christmas?

Tämä on ihan hyvä kappale, mutta ehkä hieman rasittavalla tavalla saarnaava. Tuskin kovin monella meistä aivan tosissaan on sellaista postikorttijoulua, jollaisen viettäjille Bob Geldof yrittää tässä aiheuttaa huonoa omaatuntoa? Jokaisella on joulustressiä tai -inhoa muutenkin, ja sitten pitäisi vielä ajatella Afrikan lapsiakin... Tämän vuoden 2004 version esiintyjät vaikuttavat jo nyt jotenkin hassuilta, vaikkei tästä ole kuin kolme vuotta. The Darknessin tyypit soittamassa kitarasooloja?!


Luciano Pavarotti & Placido Domingo & José Carreras - Happy Xmas (War Is Over)

Yritin löytää YouTubesta alkuperäistä John Lennonin versiota, mutta siihen tehty video oli aika huono. Tämäkin olisi oikeastaan parempi kappale, jos se olisi rehellisesti joko vain joululaulu tai vain poliittinen laulu - ei niitä tarvitsisi aina yhdistää. Tämä Kolmen tenorin versio on aika huvittava: oopperatyyli on ylilyövän massiivinen eikä kukaan laulajista taida oikein osata englantia.


Wham - Last Christmas

Viimeisenä moderni jouluklassikko. Ja musiikkivideo on hyvin olennainen. Mutta tämäkin on aavistuksen verran melankolinen. Eikö kukaan voi tehdä huolettomia joululauluja?

Tweet

Ruu

Olin eilen jälleen kerran ala-asteella sijaisena, ja kaiken joulupyörityksen ja muun kaaoksen keskellä kuulin erään ajatuksen, jota jäin vähäksi aikaa miettimään.

Välitunnilla kaksi tokaluokkalaista poikaa hyppelehti ohitseni ja kiljui innoissaan: "Me leikitään Nalle Puhia!" Kysyin, miten sitä oikein leikitään, ja toinen pojista vastasi: "En mä oikein tiedä... mutta mä ainakin oon Ruu!"

Oli harvinaista kuulla jonkun olevan noin varma siitä, mitä on. "Mä ainakin oon Ruu." Voisinpa itse vastaavasti sanoa, että "Mä ainakin oon"... jotain. Mutta en voi. En ensinnäkään tiedä, mitä leikkiä itse oikein olen leikkimässä ('elämää', kai?) enkä varsinkaan sitä, kuka minun pitäisi siinä olla. Tai kuka edes haluaisin olla.

Jos otetaan vaikkapa hyvin pinnallinen esimerkki: vielä elokuussa ajattelin, että olen kohtalaisen rento tyyppi, minulla on hienoja takkeja ja tykkään juhlissa juoda olutta. Mutta tänä syksynä huomasin, että olen pikemminkin melko takakireä ja hermostunut tyyppi, takit alkavat olla vähän kauhtuneita ja pidän viinistä enemmän kuin oluesta.

Hmm... en tiedä, mitä yritin tarkoittaa tuolla esimerkillä. Joku pointti siinä oli. Siihen liittyen: on aina hauska kuulla, mitä toiset ihmiset ajattelevat sinun olevan. Ehkä heillä on siitä varmempi kuva kuin itselläsi? Viime viikonloppuna sain kuulla, että pitäisin luultavasti Frankfurtista. Ihmettelin vähän, sillä Frankfurt ei tunnetusti ole Euroopan kiinnostavimpia paikkoja, mutta minulle selitettiin, että Frankfurtissa on paljon pilvenpiirtäjiä ja sandwich-puoteja, millä perusteella luultavasti pitäisin siitä. En lähde kiistämään; hyvin mahdollista.

Ehh... no tuossakaan ei ollut kovin paljon järkeä. Ehkä koko pointti oli se, että haluaisin olla Ruu. Tai ainakin haluaisin tietää haluavani olla Ruu?

MP3: The Beatles - Strawberry Fields Forever [lähde]

"It's getting hard to be someone but it all works out"

Tweet

Joulukoristeet VS. ankeus

Suosikkijuttuni jo pienestä asti on ollut se, että rakennustyömaiden nostureiden päälle ilmestyy joulukuusia! Jotenkin se on hauska yhdistelmä joulun juhlavuutta ja arkista ankeutta.

Näin myös kotini lähellä olevan purettavan varastorakennuksen ylimmässä ikkunassa sotkuisesti roikkuvat jouluvalot. Nekin oli varta vasten laitettu sinne, vaikka koko rakennusta on tuskin olemassa enää pitkälle joulun jälkeen.

Tweet

Soittolista: "Low-key Late Nite"

Omien kokoelma-CD:iden tai soittolistojen väsääminen on yksi nörttimäisimmistä asioista, mitä ihminen voi tehdä. Siihen saa kulumaan valtavasti aikaa ja energiaa, ja yleensä lopputulos on silti joko jotenkin viallinen tai muuten vain yhdentekevä.

Olin onnistunut oikeasti hyvän ja toimivan kokoelman tekemisessä vain kerran aiemmin. Tein kevättalvella hyvän late night -soittolistan, jossa kaikki osaset olivat oikeastaan täydellisesti kohdallaan ja joka toimi juuri halutulla tavalla: sitä kuunnellessa alkaa väsyttää ja lopulta nukahtaa.

Olin ennen sitä ehtinyt tehdä varmasti tusinoittain omatekoisia kasetteja, CD:itä tai iPod-soittolistoja, mutta en ollut kertaakaan ollut tyytyväinen lopputulokseen. Myös sen jälkeen olen yrittänyt tehdä erilaisia ajankohtaan, tunnelmaan tai vaikka vuodenaikaan sopivia yhdistelmiä, mutta niistä ei ole tullut kovin kummoisia.

Mutta pari viikkoa sitten palasin suosikkiteemaani, myöhään yöllä juuri ennen nukahtamista kuunneltavaan musiikkiin. Tuloksena oli soittolista, jolle annoin nimeksi Low-key Late Nite. Nimi ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta ideana oli että soittolistalla olisi aavistuksen verran "pienempiä" bändejä, kun edellisellä onnistuneella yökokoelmalla oli mm. Oasista ja U2:ta ym. isoja yhtyeitä. On tässäkin silti yksi The Cranberriesin kappale, mutta se alkaakin olla jo oikeastaan unohdettu suuruus.

Joten, asiaan: Low-key Late Nite -soittolistan voit ladata tästä. Linkin takaa avautuu zip-paketti, jonka saa ainakin Windowsissa auki ilman mitään sen kummallisempia kommervenkkejä (joten erittäin luultavasti Macissäkin). Se sisältää 12 mp3-tiedostoa, joiden id:t on laitettu valmiiksi kohdalleen, jotta kokonaisuuden voi ladata suoraan omaan mp3-soittimeen.

Soittolista on sekä sisällöltään että kestoltaan rakennettu äärimmäisellä huolellisuudella ja tarkkaavaisuudella takaamaan kuuntelijalleen maksimaalinen relaksaatiotila sekä laadukkaat ja miellyttävät yöunet.

Seuraavassa vielä erittelyt soittolistan kappaleista sekä linkit yksittäisiin kappaleisiin, jos jostain kumman syystä ei halua koko pakettia (mutta kannattaa ehdottomasti ladata se kokonaan, uskokaa pois!). Ja tästä näet selkeän ohjeen, miten Rapidsharea käytetään, jos se ei ole ennestään tuttu.

01: Levy - Rotten Love Late night -soittolistatkin saavat alkaa aavistuksen verran reippaammalla kappaleella. James Levy -nimisellä hemmolla on hauskalla tavalla lannistuneen kuuloinen lauluääni.

02: The Postal Service - Such Great Heights (Pete2ndBest's Low-key Late Nite Tempo Mix) Tämä kappale on moderni klassikko! Vaikka se ei ole kuin muutaman vuoden vanha, siitä on nyt jo lukuisia cover-versioita. Itse pidän eniten alkuperäisestä, ja olen tässä hidastanut sitä 7%:lla, jotta se ei nostaisi nukkumiseen valmistautuvan kuulijan pulssia liikaa.

03: Supergrass - St. Petersburg Supergrassin ura on debyyttilevyn jälkeen ollut kokonaisuudessaan musiikillisesti alamäkeä, mutta myöhemmiltäkin levyiltä löytyy ehdottomia helmiä. Tässä kappaleessa on kiehtova lähtemisen tunnelma ja se muistuttaa hieman John Lennonin soolotuotannosta.

04: The Cranberries - Dreaming My Dreams Tässä kappaleessa Dolores O'Riordanin ääni ei mene hetkeäkään rasittavuus-rajan väärälle puolelle kuten ajoittain yhtyeen muissa kappaleissa. Ja kohdassa 1:19 vasempaan korvaan ilmestyvä viulu on säväyttävä.

05: Arctic Monkeys - Only Ones Who Know (Acoustic) Akustinen live-versio tästä on ehkä jopa parempi kuin albumilla oleva. Ja lisäksi...

06: The Perishers - Trouble Sleeping ... vaihto Arctic Monkeysin kappaleesta tähän toimii täydellisesti! Mietin tänään, että halveksuisinko Trouble Sleepingiä, jos sen laulaisi vaikkapa Celine Dion. Vastaus on "ehkä", mutta sillä ei ole väliä, koska ruotsalainen The Perishers esittää kappaleensa mukavan uneliaasti.

07: Craig Armstrong feat. Evan Dando - Wake Up In New York Tässä vaiheessa soittolistaa kuulijan suvaitsisi olevan jo hyvää matkaa unien puolella. Kuten sanottu, paras New York -kappale ikinä.

08: Imogen Heap - Hide And Seek Loistavan omaperäinen ja ainutlaatuinen kappale. Vaikka Imogen Heap ei ehkä ole maailman kaunein naisen nimi, hänen kiinnostavasti käsitelty lauluäänensä tekee tästä hämmästyttävän hienon. Etenkin korkealle menevät nuotit ovat parhaita, niitä oikein odottaa!

09: Babyshambles - Lost Art Of Murder Malliesimerkki siitä, miten hyvästä sävellyksestä tehdään erinomainen kappale taidokkaalla kitaransoitolla. Lost Art Of Murder on Pete Dohertyn tuotannossa ylintä parhaimmistoa, vaikka kaikki The Libertinesinkin kappaleet laskettaisiin.

10: The Thrills - Deckchairs & Cigarettes Tämän sisällyttäminen soittolistaan tekee siitä ehkä yhden kappaleen liian pitkään, mutta pidän vain The Thrillsistä niin paljon. Sopivan raukeaa.

11: Elbow - Switching Off Yksi maailman mysteereistä on se, miten Englannin Manchesterissä tehdään vuodesta toiseen maailman hienointa musiikkia. Ja tässä tapauksessa kauneinta myös, sanoitus on yliveto.

12: Albert Hammond, Jr. - Blue Skies Late night -soittolistalle tekee hyvää, jos se loppuu onnelliseen kappaleeseen. Eilen soittolistan toimivuutta testatessani olin kyllä jo nukahtanut edellisen biisin kohdalla ja tämä jäi kuulematta. Mutta takaan, että tämä on juuri se olennainen ainesosa, joka takaa miellyttävien unten näkemisen!

Tweet

Craig David, Englannin Anttila ja kaksintaistelu "mustuneesta natsikädestä"

Olen vähän kahden vaiheilla sen suhteen, onko unista kirjoittaminen tylsää vai siistiä. Mutta ainakin niistä saa kohtalaisen hyviä otsikoita postauksiin. Tällaista tapahtui tänään aamuyöllä:

Olin keväisenä päivänä jossain englantilaisessa kaupungissa ja minun oli jostain syystä pakko löytää "Craig Davidin uusi single" (?!) ennen kauppojen sulkemisaikaa. Juoksin ylös mäkistä katua ja näin, miten levykauppiaat olivat juuri vetämässä rautaristikoita oviensa eteen. Mutta onneksi Anttila oli auki! Hyvä homma, että suomalaiset tavarataloketjut ovat laajentaneet toimintaansa muuallekin Eurooppaan!

Pujahdin siis sisälle Anttilaan ja löysin sen levy-osaston singlehyllystä kyllä paljon mielenkiintoista tavaraa, mutta en juuri haluamaani Craig Davidin uutta singleä. Lähdin siis lievästi pettyneenä pois - henkilökunnan uloskäynnin kautta. Sokkeloisessa rappukäytävässä ulko-ovea etsiessäni huomasin, että minulla oli käsissä sormikkaat (vaikka oli lämmin päivä ja olin sisätiloissa). Sormikkaisiini oli lisäksi tarttunut roikkumaan sellainen kaksipuolinen keittiöpesusieni, jossa toinen puoli on sellaista karheaa metallimaista ainetta.

Juuri kun olin astumassa ulos taka-ovesta, vastaani tuli mies, jonka tunnistin Anttilan pääjohtajaksi. Tämä oli kannaltani hyvin noloa, sillä pääjohtaja luultavasti luuli minua lintsaavaksi, ennen sulkemisaikaa poistuvaksi työntekijäksi, joka vielä kaiken lisäksi yrittää kömpelösti varastaa pesusientä. Päätin siis, että olisi ehkä parempi jäädä Anttilaan töihin. Käännyin kannoillani ja marssin tekemään töitä huonekaluosastolle.

Huonekaluosastolla työskentelin lähinnä niin, että istuin mukavalla sängyllä naisasiakkaan kanssa, joka pyysi minua etsimään marihuanasätkän valmistusaineet käsilaukustaan ja toimimaan näkösuojana sillä aikaa, kun hän käärisi sellaisen. Tunnollisena asiakaspalvelijana tottelin pyyntöä, vaikka se hieman hämmästyttikin minua. Tällaista työntekoa ei kuitenkaan ilmeisesti katsottu hyvällä ja pian kollegani (jota en tietenkään ollut ennen nähnytkään) tuli valittamaan suureen ääneen, että pakoilen vastuutani. Hän esitti käytöksestäni imitaation, jossa hän liioitellen sanoi: "Anteeksi, mutta en voi nyt tulla auttamaan: minun täytyy mennä vastaamaan puhelimeen toisaalla" ja teki huvittavan näköisen sukelluksen tyynyliinahyllyjen taakse.

Mielestäni tämä oli kieltämättä melko hauska imitaatio ja ehdottomasti osuva kuvaus olemattomasta työpanoksestani tämän englantilaisen Anttilan huonekaluosaston toimintaan, mutta suutuin silti saamastani kritiikistä. Sanoin kollegalleni: "Sun kannattaa tänä kesänä varoa, ettei sun kaula ala pakoilla sua!" ja yritin tehdä kaulallani samanlaisen sukellusliikeimitaation kuin hän oli tehnyt minusta.

Tiesin jo naurettavaa uhkausta esittäessäni, että se on toooodella huono juttu ja kaulaimitaatio taisi mennä kaikilta paikallaolijoilta jokseenkin ohi. Kriittinen kollegani kuitenkin tulkitsi sen ilmeisesti kaksintaisteluhaasteeksi ja silmänräpäyksessä löysimmekin itsemme jonkinlaisesta siirtolapuutarhasta, jossa taistelisimme pienten peltotilkkujen edessä heinähangoin. Tunnelma oli hyvin uhkaava, taivas oli tumma ja pian alkaisi luultavasti ukkostaa. Jahtasimme toisiamme ympäri pientä puutarhalänttiä, kunnes vastustajani kompastui ja kaatui. Hänen taskustaan lensi pieni muovipussi ja astuin vahingossa sen päälle. Tunsin jalkani alla, miten pussissa oli jotain kiinteää ja miten se muuttui välittömästi pehmeäksi jauheeksi kun olin astunut sen päälle.

Maassa makaava kaksintaistelukumppanini huusi minulle: "NOOO!!! It's my blackened nazi hands... brings bad luck..." Tässä vaiheessa huomasinkin katsovani kamppailuamme televisiosta ja päivitteleväni sitä, että hänen repliikkinsä oli tekstitetty väärin: "Ei! Ne olivat mustat käteni... tuovat pahoja asioita" Harmittavasta epäkohdasta huolimatta olin silti tyytyväinen, että olin tuhonnut hänen pahaa onnea tuovat mustuneet natsikätensä. Ehkä päiväni olikin ollut vaivan arvoinen, vaikken ollutkaan saanut sitä Craig Davidin singleä hankituksi.

Sen pituinen se (aika pitkä). Lähinnä ihmettelen sitä, miksi haluaisin edes unissani kuunnella Craig Davidia..? Varsinkaan kun kyseessä ei ollut Walking Away, joka on Craig Davidin tylsistyttävässä tuotannossa ainoa siedettävä kappale. Lataa Walking Away tästä.

[Edit, muuta: Loistava Fitz ratkaisee alkaa tänään uusintana Ykköseltä klo 22.15! Yksi parhaista sarjoista ikinä. Robbie "Hagrid" Coltrane ja Ricky "Jim Royle" Tomlinson ja käsikirjoittajana Jimmy McGovern, joka mainitaan jopa Manic Street Preachersin kappaleessa!]

Tweet

Hmm... mmmh...

Otsikkoja on aina vaikea keksiä. Nyt ne ovat näköjään tippuneet jo tuollaiselle tasolle.

Tulin taas äsken kirjastosta. Ehdin saada esseen valmiiksi juuri ennen aivan vihoviimeisen bussin lähtöä.

Ainakin kaksi naisopiskelijaa itki kirjastossa klo 23 - 1.30 välillä. Ja tämä vain yhdessä kerroksessa. Siellä on öisin hyvin outo tunnelma.

Tuli taas mieleen tuhat (tai ainakin neljä) asiaa, joista piti kirjoittaa blogiin, mutta tällä hetkellä en muista yhtäkään.

Paitsi sen, että pääsin päivällä osallistumaan aivan mahtavaan keskusteluun! Se alkoi ruokapöydässä melko normaaleista lähtökohdista: siitä, oliko kukaan paikallaolijoista miettinyt vielä joululahjoja ja siitä, halusiko kukaan syödä purukumia. Hyvin nopeasti se kuitenkin johti tavattoman yksityiskohtaiseen suunnitelmaan siitä, miten pitää perustaa yritys nimeltä AB JHY OY, jonka toimialana on lähettää marsujen polkemilla raketeilla kulkukoiria ja vaaleahiuksisia Niini-nimisiä tyttöjä avaruuteen mm. ilmastonmuutoksen, nälänhädän ja liikakansoituksen estämiseksi. Yrityksen toiminta sekä pelastaa maailman että auttaa tuotoillaan rahoittamaan sen perustajalle omistetun, loputtomat purukumivarannot sisältävän mausoleumin rakentamisen.

Se oli hyvin mielenkiintoinen keskustelu. On vähän vaikea kuvata sitä tässä niin että siinä olisi mitään järkeä. Mutta siinä oli järkeä. Tuollaiset keskustelut ovat elämän suola. Voisipa sellaista tehdä työkseen...

Muuta: Äsken kotimatkalla huomasin, että Lasipalatsiin oli avattu entisen R-Kioskin tilalle pieni kauppa nimeltä Pick-a-Deli ja se oli auki vaikka kello oli kaksi yöllä! Ja se on ilmeisesti auki kello viiteen asti! Asiaan täytyy tutustua vielä tarkemmin, mutta vaikuttaa lupaavalta. Juuri jotain tämänsuuntaista on kaivattukin.

Ja muuta: Asun ehkä maailman tylsimmällä kadulla. Nyt yöbussilta kävellessäni huomasin sen taas. Yleensä kuljen viereistä samansuuntaista katua aivan loppuun asti ja käännyn vasta viimeisestä mahdollisesta kulmasta kotikadulleni. Mutta nyt kävelin jostain syystä koko matkan omaa katuani ensimmäistä kertaa useaan kuukauteen ja se on oikeasti aivan järkyttävän tylsä! Ainakin 50 kilometriä tyhjillään olevia teollisuusrakennuksia... se tuntuu loputtomalta.

MP3: Blur - Caravan [lähde]

Tweet

Hoitajat / Ruotsin lihaskandaali / hedelmät / essee / Amy Winehouse

Hoitajat: Jotenkin tuntuu nykyään siltä, että aina kun avaa sanomalehden tai surffaa netin uutissivustoilla, siellä olisi uusia tarinoita ilkeistä hoitajista. Erilaisten hoitajien eri puolilla Suomea tekemät virheet, huijaukset ja jopa murhat ovat olleet otsikoissa ainakin loppukesästä lähtien, kun Lehtimäen (missä lienee) insuliinisurmat (joita muutama viikko sitten kutsuttiin lööpeissä jo "morfiinimurhiksi" - melko raflaavaa!) tulivat julkisuuteen. Sen jälkeen on ollut muitakin kyseenalaisia tapauksia ja sitten vielä tietysti Tehyn melkein-alkanut lakko, joka sekään ei välttämättä esittänyt hoitajia aivan parhaassa mahdollisessa valossa.

Tänään Hesarissa oli kolme juttua pahoista hoitajista: insuliinisurmien oikeuskäsittely, vanhuksilta €180 000 kavaltanut hoitaja ja kehitysvammaista "sivaltanut" hoitaja. Hoitajien ammattikunnan julkisuuskuva on siis tällä hetkellä melko heikoilla. Varmasti muissakin ammateissa on taitavien ammattilaisten joukossa mustia lampaita, mutta jostain syystä juuri hoitajien teot ovat viime aikoina nousseet kovasti esiin. Murhia ja varastamista en suvaitse, mutta "sivaltavaa" hoitajaa kyllä ymmärrän ainakin osittain. Luulen, että itsellenikin tulisi kiusaus joskus heittäytyä fyysiseksi hankalia potilaita kohtaan stressaavan työpäivän keskellä. Toisaalta tuntuisi äärimmäisen pahalta, jos vaikka joku lähiomainen olisi moisen sadistihoitajan armoilla.

Ruotsin lihaskandaali / hedelmät: Ruotsalaisissa ruokakaupoissa oli pakattu parasta ennen -päivämäärän ohittaneita lihoja uudestaan ja myyty tuoreina. Ällöttävä osoitus siitä, miten niinkin arkisessa asiassa kuin ruoassa luottamus on hyvin tärkeää, eikä kauppiaan moraalia usein tulisi edes mieleen kyseenalaistaa. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö vastaavaa tehtäisi myös Suomessa. Miksi muka ei tehtäisi? Nykyään ei kyllä muutenkaan oikein tee mieli syödä lihaa. Söisin vain hedelmiä, jos se olisi mahdollista. Mutta hyvien hedelmien löytäminen on niin vaikeaa - ja niiden syöminen on vielä vaikeampaa: en aivan oikeasti osaa avata appelsiinia! Omenat ovat hyviä, mutta niistä tulee välillä allergiaoireita. Luumut eivät onneksi petä koskaan. Hyvin harvoin olen tavannut huonoa luumua.

Essee: Tulin äsken kirjastosta. Kirjoitin yhden illan aikana 10-sivuisen esseen. Se oli ihan OK-suoritus. Totta kai siitä tuli oikeastaan vain kirjareferaatti höystettynä parilla sivulla tyhjänpäiväistä omasta päästä keksittyä löpinää. Mutta silti, 10 sivua yhdessä illassa. Nyt eletään niitä aikoja opiskeluvuodesta, jolloin määrä voittaa laadun (oikeastaan niitä aikoja eletään lähes koko ajan, hahah).

Amy Winehouse: Meinasin jo alkaa listata tännekin vuoden 2007 parhaita albumeita ja kappaleita, jne., mutta onneksi en aloittanut aivan vielä. Kuulin vasta tällä viikolla ensimmäistä kertaa Amy Winehousen uuden singlen Love Is A Losing Game ja se menee kyllä luultavasti vuoden parhaiden biisien listalla kärkikolmikkoon. Tietysti se on alunperin julkaistu jo viime vuonna Back To Black -albumilla, mutta single tuli vasta tällä viikolla, joten kai se voidaan laskea tämänvuotiseksi. Pidän muutenkin Amy Winehousesta, mutta näemmä en ollut edes kuullut vielä kaikkea olennaista! Love Is A Losing Game voisi olla suoraan jostain klassikkoarkistosta: se on yksinkertainen, tyylikäs, nokkela ja vaatimaton. Parasta siinä on se, että jokainen säkeistönpätkä loppuu (melkein) samaan fraasiin ja että se kestää vain alle kolme minuuttia, mikä on täydellinen pituus pop-kappaleelle - siten sen jaksaa kuunnella uudestaan ja uudestaan monta kertaa peräkkäin.

Lataa Love Is A Losing Game tästä, katso harmittavan tylsä video tästä:

Tweet

Kuinka monta huijausta?

Pitää vielä kirjoittaa tästä, tämä on sen verran outo juttu. Sunnuntain Hesarissa oli asiasta vain pieni uutinen, mutta katselin eilen BBC Worldiä ja siellä oli tästä pitkät pätkät.

Eli tapaus John Darwin. Vanginvartija John Darwin katosi melontaretkellä vuonna 2002. Hänen katoamisensa johti suuretsintöihin, joissa kuitenkin löydettiin vain pari airoa. Darwin julistettiin kuolleeksi ja vaimo Anne lunasti henkivakuutuksen. Kuitenkin seuraavana vuonna John Darwin ilmestyi vaimonsa yllätykseksi vanhalle kotiovelleen. Vaimo otti miehen takaisin ja majoitti tämän salahuoneeseen heidän asuntoonsa. Herra Darwinille hankittiin passi väärällä nimellä ja hän liikkui ajoittain ulkona valepukuisena. Parin aikuiset lapset olivat yhä siinä uskossa, että heidän isänsä oli kuollut.

Kunnes tämän viikon maanantaina John Darwin yllättäen ilmoittautui lontoolaisella poliisiasemalla väittäen kärsivänsä muistinmenetyksestä. Darwinin löytymisestä ilmoitettiin hänen pojilleen, jotka olivat hämmästyneitä ja riemastuneita. He laittoivat isänsä soittamaan puhelun myös vaimolleen, joka osasi näytellä yllättynyttä, vaikka oli tiennyt asioiden todellisen laidan jo yli neljä vuotta. Kun totuus myöhemmin tällä viikolla paljastui pojillekin, he ilmoittivat katkaisevansa välit vanhempiinsa totaalisesti tästä edespäin.

Darwinin pariskuntaa odottaa nyt syyte mm. vakuutuspetoksesta ja passihuijauksesta, jne., tms. Itseäni ei kiinnosta miten heille käy oikeudessa, mutta mietin lähinnä sitä, että miten monta huijausta tässä tapauksessa oikein on ollut? Kaikki ovat huijanneet kaikkia ja aiheuttaneet toisille ihmisille (omille perheenjäsenilleen!) aivan äärimmäistä surua.

Ensimmäisen huijauksen teki John Darwin itse, ja on jotenkin todella omituista että vaimo antaa tällaisen anteeksi ja ottaa vuoden verran kuolleeksi luullun aviomiehensä takaisin luokseen. Ja sitten vielä jatkaa huijausta ja piilottaa hänet heidän omilta lapsiltaan. Miten ihmisen mieli oikein voi toimia tällä tavalla?!

Tämän tyylisille tapauksille on Wikipedian mukaan aivan oma terminsäkin: pseudocide. Hukkumisen lavastaminen on ilmeisesti suosituin tapa järjestää moinen valekuolema. Mielestäni valekuolema voisi teoriassa olla oikein siisti juttu, mutta John Darwin ainakin teki sen täysin päin honkia. Ei huijauskuolemaa saisi perua niin, että ensin palaa vuoden kuluttua vaimonsa luo ja sitten neljän vuoden kuluttua lapsiensa luo! Kyllä valekuolemankin pitäisi olla kerrasta poikki.

MP3: The Beatles - Nowhere Man [lähde]

Tweet

Friikit

Kaikenlaiset friikit ovat mielestäni erittäin olennaisia suurkaupunkitunnelman kannalta. Friikkien läsnäolo pakottaa jokaisen olemaan hieman tarkkaavaisempi ympäristönsä suhteen. Skarppaaminen tekee välillä hyvää. Lisäksi he muistuttavat siitä, että vaikka sinulla itselläsi ei ehkä olisi asiat maailman parhaimmalla tolalla, ainakaan et käytä aurinkolaseja pimeällä.

Tai ehkä se oli joku rocktähti, joka oli menossa bussilla jonnekin Itä-Pakilaan. Käyttäähän Bonokin aurinkolaseja yötä päivää. Tosin Bonoa harvemmin näkee kanniskelemassa tyhjiä pulloja muovikassissa.

MP3:

LCD Soundsystem - New York, I Love You But You're Bringing Me Down [lähde] Harvinaisen sympaattinen ja rehellisen kuuloinen kappale. Laulusuoritus ei ole ehkä teknisesti täydellinen, mutta sanoma välittyy sitäkin paremmin.

Tweet

"Suomalainen nainen"

"Hei hei hei, onks Lysti vielä auki?"

- "Sori, en tiedä, en huomannut katsoa. Mutta tossahan se on ihan kulman takana, että jos vaan kävelet kolme metriä eteenpäin niin sittenpähän näät."

"Heee-eei... ei sun tarvii sanoa sitä noin! Nyt on Itsenäisyyspäivä! Kyllä suomalainen nainen osaa Itsenäisyyspäivänä tajuta, että pitää mennä kulman taakse katsomaan!"

- "Okei... no... sori? Miten mun ois sitten pitänyt sanoa? Hyvää Itsenäisyyspäivää, MOIKKA!"

Kuulepas nyt, "suomalainen nainen". Kello on puoli yksi yöllä. Jäätävä vesi sataa vaakasuoraan päin naamaa ja menee läpi ohuista puvun housuista. Olen pienessä laskuhumalassa (en edes mistään korkeilta tasoilta, joten se on sitäkin ankeampaa), tulossa turhauttavan pitkistä tylsistä juhlista, ja ainoa tavoitteeni on päästä mahdollisimman vauhdikkaasti sisälle lämpimään juomaan teetä ja Finrexiniä.

Joten olen pahoillani, jos satuin näissä olosuhteissa vastaamaan kysymykseesi jotenkin näsäviisaasti. Toivottavasti Lysti oli vielä auki. Toivottavasti sinulla oli siellä lystiä. Toivon niin ihan oikeasti.

MP3:

Albert Hammond, Jr. - Hard To Live In The City [lähde] (Kuuntelin tätä, kun jouduin pysäytetyksi. :-D)

Suede - By The Sea Viikon levynä on tällä viikolla ollut Sueden Coming Up. Huomasin, että olen kuunnellut sitä aikoinaan niin paljon, että osaan ulkoa kaikki rumpufillitkin. Ei niin, että se haittaisi lainkaan. Mahtavaa, että jokin asia voi olla niin tuttua, mutta silti yhä hyvää. Se on harvinaista. Ja By The Sea on aivan uskomaton! Etenkin kohta 2:15 on huippu.

Tweet

Toisena iltana peräkkäin

Koska eilisestä Controlista jäi jonkin verran karkkia yli, menin tänäänkin elokuviin. My Blueberry Nights alkoi todella lupaavasti, mutta oli lopulta kokonaisuutena kovin ohut.

Norah Jones näytteli kohtalaisen vakuuttavasti, mutta hänen hahmolleen ei ollut kirjoitettu oikein minkäänlaista taustaa, joka olisi saanut katsojan välittämään elokuvan tapahtumista. Jude Law ja muut sivuhahmot olivat paljon monitasoisempia ja kiinnostavampia.

Parasta elokuvassa oli New York -tunnelma, mutta sitä oli alun jälkeen kovin vähän. Memphis vaikutti vain pysähtyneeltä ja tukalan kuumalta, ja Nevada tylsän ruskean pölyiseltä. Voitaisiinkohan DVD:lle laittaa jonkinlainen vaihtoehtoinen versio, jossa Jude Law on pääosassa ja joka tapahtuu enimmäkseen New Yorkissa..?

Olisin itse asiassa halunnut mennä katsomaan Rottatouillen, mutta siitä ei ollut tänään iltanäytöksiä. Lisäksi jäin vahingossa bussista pois Tennispalatsilla, vaikka elokuva oli Kinopalatsissa. Piti sitten juosta Kampista Kaisaniemeen.

MP3: Craig Armstrong feat. Evan Dando - Wake Up In New York [lähde] Kuulin tämän ensi kertaa kesällä, kun kaverini väitti että tämä on paras New York -biisi ikinä. Olin alkuun hyvin skeptinen moista väitettä kohtaan, mutta hän oli oikeassa.

"I'll meet you in New York
By the drugstore on First Avenue
And then we will lie down
With the buildings all around..."

P.S. Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Tweet

Elokuva: Control

Jos katsoja tietää jo elokuvasaliin mennessään, että tarinan päähenkilö hirttää itsensä viimeisessä kohtauksessa, jää itse elokuvan tehtäväksi selvittää, miksi näin tapahtuu.

Tunnustetun valokuvaajan Anton Corbijnin esikoiselokuva Control perustuu tositapahtumiin Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin lyhyeksi jäänestä elämästä. Curtisin hahmo on miehen kuolemasta kuluneina 27 vuotena ehtinyt saavuttaa jo melko legendaariset mittasuhteet ja Joy Divisionin parin albumin mittainen tuotanto on jälkeenpäin hyvin helposti tulkittu yhdeksi pitkäksi itsemurhaviestiksi. Control kuitenkin murtaa tätä myyttiä ja pyrkii luomaan kuvan Ian Curtisista tavallisena, joskin hyvin ahdistuneena luoteisenglantilaisena nuorena miehenä - ei niinkään nerona tai rocktähtenä tai runoilijana.

Mustavalkoisessa ja muutenkin omaperäisen vähäeleisessä elokuvassa pääosaa näyttelevä Sam Riley tekee hyvää työtä kuvatessaan Curtisin lyhyen matkan huolettomasta nuorukaisesta moniongelmaiseksi, syvästi tuskastuneeksi persoonaksi. Mutta oikeastaan tämän elokuvan kannalta sen sivuhahmot ovat tavallaan Curtisiakin tärkeämpiä. Etenkin Samantha Morton hyljeksittynä Deborah-vaimona tuo taidokkaasti esille sen turhautuneisuuden, jota Curtisin lähipiirin on täytynyt tuntea yrittäessään ymmärtää tätä.

Controlin perusteella saa sen käsityksen, että Curtisin elämän suurin virhe oli mennä naimisiin 19-vuotiaana ja jäädä loukkuun ankeaan 1970-lukulaiseen lähiöön vaimon ja pienen lapsen kanssa. Hän ei kyennyt nauttimaan Joy Divisionin hyvin alkaneesta menestyksestä, koska ei osannut päättää olisiko lojaali vaimolleen vai seuraisiko tunteitaan kiertueella tapaamaansa belgialaista Annikia (elokuvassa hämmästyttävän karismaattinen Alexandra Maria Lara) kohtaan. Kun tähän yhdistyi ylimääräistä epävarmuutta ja kontrollin tunteen puutetta aiheuttava epilepsia, epilepsiaa pahentanut juopottelu sekä yleinen pettyminen tähteyden saavuttamiseen, Curtis ei nähnyt ongelmiensa ratkaisemiseksi muuta vaihtoehtoa kuin viedä itseltään henki.

Tässä elokuvassa (toisin kuin muutaman vuoden takaisessa 24 Hour Party Peoplessa, jossa Joy Divisionin tarina oli yksi sivupoluista) Curtis ei hirtäkään itseään keskellä yötä humalassa, vaan vasta aamulla epilepsiakohtauksen jälkeisten yöunien jälkeen. Hän siis tekee pimeimmän tekonsa kirkkaassa päivänvalossa. Siihen kiteytyy se, miten Ian Curtisin elämässä pimeys ja valo sekoittuivat niin, ettei hän itsekään enää lopulta tiennyt, kumpi oli kumpaa - ja kumpaa hän halusi enemmän.

Arvio: 3/5

MP3: Nouvelle Vague - Love Will Tear Us Apart [lähde] (Suurin Joy Division -klassikko bossa nova -versiona, ranskalaisella aksentilla.)

Muuta: Näin tänään, kun miesasiakas tuli ulos Kampin Keltaisesta ruususta niin kiireissään / tohkeissaan / jossain, että sai napitettua sepaluksensa loppuun asti vasta ylös kadulle päästyään. It's a dirty world.

Tweet

Parturiarvostelu: The Barber Shop, Fredrikinkatu 19

Hyvän parturin löytäminen on melko vaikeaa. Yleisin ongelma on se, että hiuksesi leikkaa 1970-luvulla tyylioppinsa saanut keski-ikäinen täti, jonka asiakaskunnan enemmistön muodostavat semi-sokeat mummot, jotka eivät niinkään välitä hiustenleikkuun lopputuloksesta kuin mahdollisuudesta päästä juomaan ilmaista kahvia ja päivittelemään sairauksiaan eläville olennoille. Olen jopa kerran lähtenyt eräältä tällaiselta tätiparturilta pois maksamatta, kun tulos oli niin järkyttävä.

Pari viime vuotta olen käynyt hauskoilla ja taitavilla vietnamilaisilla partureilla Kluuvissa, mutta jokin aikaa sitten heidän liikkeensä muuttui perusparturista jonkinlaiseksi lifestyle-kylpyläksi ja vaikuttaa nyt niin fiiniltä, ettei sinne oikein enää uskalla mennä. Siellä saa lievästi paheksuvia katseita, jos haluaisi vain hiuksensa leikatuksi eikä mitään mintunlehtialoeveravuorikristalli-naamahoitoja.

Taas parturipakolaiseksi joutuneena päätin siis kokeilla City-lehden "Kaupungin parhaaksi" valitsemaa The Barber Shop -parturiliikettä Fredrikinkadulla. Vaikka City yleensä onkin rasittavien teko-snobistelijoiden lehti, tällä kertaa se osui täysin oikeaan.

The Barber Shopissa on kaikki kohdallaan: leikkaus, hinta ja etenkin tunnelma! Parturimestari Rody Maherilla on perusenglantilaisen lädin univormu (kalju kuontalo, suuri hopeinen panssariketju ja Fred Perry -pikee), hän tietää huonostakin selityksestä minkälaisen hiusmallin asiakas haluaisi, leikkaa sen taidokkaasti (käyttäen myös veistä - tärkeä yksityiskohta!) ja soittaa samalla stereoistaan mielenkiintoista musiikkia. Pääsin kuulemaan mm. tulevan I'm Not There -elokuvan soundtrackia sekä Calexicoa, josta hra Maher kertoi keikkamuistoja Lontoon Shepherd's Bushista.

Tuokio The Barber Shopissa on siis täysin päinvastainen elämys kuin käynti jossain keskustan partureissa. Ei tätejä, ei Radio Suomipoppia, ei koneella kynittyä niskatukkaa. Tilalla casuaalia brittimeininkiä, tyylikästä musiikkia ja selkeän hyvä hiustenleikkuu. Suosittelen.

5/5

MP3: Super Furry Animals - Ice Hockey Hair [lähde]

Edit klo 23.20:
MP3: Willie Nelson & Calexico - Señor (Tales Of Yankee Power) [lähde] Tämä on siis edellämainitulta I'm Not There -soundtrackiltä, jossa nimekkäät artistit versioivat Bob Dylania. Mahtavan tyylikkään synkkä meksikolaisvaikutteinen countryballadi, jonka loppupuolella oleva espanjaksi laulettu osa tekee viimeistään vaikutuksen (vaikka minulla ei ole aavistustakaan, mitä siinä sanotaan).

Tweet

Lehtikatsaus / Levymessut

Ei tämä itse asiassa ole mikään "lehtikatsaus". Lähinnä vain huomio siitä, että Helsingin Sanomien NYT-liite on ehkä kehittymässä taas hieman parempaan suuntaan. Joskus muinoin NYT:issä oli parasta se, että se oli kiinnostava sekoitus ajankohtaista asiallista asiaa ja ajankohtaista kevyempää viihdykettä. Oikeasti mielenkiintoiset asialliset jutut ovat viime vuosina loistaneet poissaolollaan, mutta tämän syksyn aikana lehti on selvästi alkanut hakea taas uutta tasapainoa.

Esimerkiksi tämän viikon kansijuttu Suomesta eräänlaisena luokkayhteiskuntana oli melko hyvä, vaikka yksittäisten ihmisten haastattelujen taustaksi olisi voinut ehkä esittää vielä enemmän yleistä pohdintaa asiasta. Ajattelevatko ihmiset kuuluvansa johonkin tiettyyn luokkaan? Onko sellaisia oikeasti tänä päivänä olemassa? Miten luokat jaotellaan ja erotetaan toisistaan? Toimivatko ihmiset luokkansa mukaisesti?

Luulen, että jutussa esiintynyt 56-vuotias työtön yksinhuoltaja ei voi olla tuntematta jonkinasteista kateutta tai ärsyyntymistä tai hämmästystä, kun samassa lehdessä eri jutussa parin sivun päässä nuori muotisuunnittelija määrittelee "hyvien farkkujen" hinnaksi 400 - 1000 euroa. Ainakin minusta kontrasti tuntui jotenkin mauttomalta. Mutta juuri tällainen tavallaan on NYT:in vahvuus...

Muuta: Eiliset Levymessut olivat oikein hyvät. Vaikka etukäteen luvattuja ruotsalaisia myyjiä olikin paikalla vain yksi, kotimaisillakin oli paljon vaihtelevaa tarjontaa ja hinnat kohdallaan. Hankin seuraavat levyt:

Black Rebel Motorcyble Club - Baby 81 Vuosi alkaa kohta olla lopuillaan ja nyt on viimeistään aika tutustua "tuoreina" niihin tämän vuoden levyihin, joihin ei ole ehtinyt perehtyä. Baby 81 olisi oikein hyvä levy kuunneltavaksi lauantai-iltaisin ennen ulos lähtemistä (tosin sellainen käyttö taitaa jäädä valitettavan vähäiseksi... ;-)) MP3: Berlin [lähde]

Style Council - Classic Kokoelma kerää yhteen Paul Wellerin uran keskivaiheet, jotka ovat valitettavan väheksyttyjä. The Style Council teki parhaimmillaan hienoa sinisilmäsoulia. MP3: You're The Best Thing [lähde] (Vastustamattoman 80-lukuisella tavalla imelä mutta samalla vilpitön kappale!)

Eri esittäjiä - The Burt Bacharach Collection Yksi parhaista löydöistä ikinä! Tupla-CD maksoi vain €7 ja sisältää kaikki Burt Bacharachin klassikkosävellykset legendaaristen artistien esittämänä! Laulajina toimivat mm. Dionne Warwick, Tom Jones, Dusty Springfield ja Aretha Franklin. On aivan käsittämätöntä, että yksi ihminen on voinut säveltää näin monta näin täydellistä pop-kappaletta! MP3: Dionne Warwick - Walk On By, I Say A Little Prayer [molempien lähde]

Muut levyt messuilta: McAlmont & Butler - Bring It Back, The Cardigans - For What It's Worth -single, Pulp - The Sisters E.P. ja The Thrills - Don't Steal Our Sun -single.

Tweet

Marraskuu... ohi ohi ohi ohi...

Enää n. 24 tuntia ja marraskuu on ohi! Marraskuu on todettu kliinisissä testeissä vuoden ankeimmaksi kuukaudeksi. 94% marraskuun käyttäjistä sanoo sen olevan turhempi kuin mikään muu kuukausi. TM:n Suuressa Kuukausivertailussa marraskuu otti jumbosijan.


Echo & The Bunnymen - Nothing Lasts Forever (melko tavanomainen brittipop-anthem, mutta klassisen hienoa sisätilojen takinkäyttöä... ja todella outo "I wanna play football for the coach" -outroimprovisointi?!)

Muuta: Huomenna on vihonviimeinen kertauspäivä lauantai-aamun tenttiä varten. En ehtinyt lukea aivan kaikkia kirjoja kokonaan. Se ei ole sinänsä uutta: fuksivuonna en lukenut yhtäkään kirjaa alusta loppuun. (Viime vuonna sain jostain syystä kaikki luetuksi.) Eikä se ole niin tärkeää.

Tenttiä edeltävä päivä on oikeastaan todella hauska. Silloin kaikki viikkoja yksinäisyydessä puurtaneet opiskelijatoverit kokoontuvat kertaamaan yhdessä (ja syömään karkkia). Silloin ei voi enää muuttaa enää mitään suuria linjoja, mutta keskustelevissa kertaustilaisuuksissa voi tehdä oivalluksia ja saada kirjoihin erilaisia näkökulmia.

Päätin ennen vuoden ensimmäistä tenttiä, että kuuntelen aina tenttiaamuna Radioheadin The Bends -levyä. Ensin teen bussissa viimehetken paniikkikertausta (josta ei ole mitään iloa, mutta joka rauhoittaa omaatuntoa) ja sitten kuuntelen kävelymatkalla Elielinaukiolta Porthanialle The Bendsiä. Siinä ehtii juuri kuulla Planet Telexin ja ehkä puolet nimikappaleesta. Ja jos haluaa / ehtii / jaksaa, voi tentin jälkeen jatkaa vielä rauhallisempaan High & Dry'hin.

MP3: Radiohead - Planet Telex [lähde]

P.S. Lauantaina on muuten Levymessut Tavastialla. Suosittelen kaikille: sieltä voi tehdä edullisia ja harvinaisiakin löytöjä.

Tweet

YLE Extra

YLE päätti sitten lopettaa tänä syksynä aloittaneen Extra-televisiokanavan ensi vuoden alkuun mennessä. Ihmettelen ratkaisua kovasti. On kovin lyhytjänteistä päätöksentekoa ensin perustaa uusi TV-kanava ja sitten lakkauttaa se vuoden sisällä sen toiminnan aloittamisesta.

Itse en ollut vielä edes oikein ehtinyt "löytää" Extraa. Katsoin sitä kyllä satunnaisesti, mutta en ikinä vartavasten. Uuden kanavan vakiintuminen vie aina aikaa, mutta olen varma että katsojat olisivat ennen pitkää omaksuneet Extran kunnolla.

Katselin Extraa viimeksi toissapäivänä ja totuus kyllä on, että kanava vaikuttaa erittäin amatöörimäisesti tehdyltä ja todella kotikutoiselta. Mutta se ei välttämättä ole lainkaan huono asia! Näin pätkän, jossa studioon kutsuttu showpainija riepotteli ohjelman ohjaajaa ja juontaja käveli suutuksissaan pois studiosta, kun painija laukaisi jonkin naisia väheksyvän kommentin. Se oli virkistävän aitoa!

Lisäksi Extra on ollut ainoa kanava, jossa sekä esitetään musiikkia että myös keskustellaan siitä. Tietysti voi kysyä, onko musiikista keskusteleminen nyt niin tärkeää - eikö sitä voitaisi vain kuunnella. Omasta mielestäni se on kuitenkin kiinnostavaa ja esimerkiksi Extra Large -ohjelman Levyraati-tyylinen osio oli parhaimmillaan kohtalaisen mielenkiintoinen, vaikka siinä olikin liian usein niittirannekkeisia hevareita lyttäämässä kaikki ei-heavy -videot "nynnyjen musiikkina". Mutta ei legendaarinen Jyrkikään ollut vielä alussa parhaimmillaan; sekin löysi oman tyylinsä vasta ajan kuluessa.

Kuulin viime viikolla viestinnän luennolla, että lakiin TV:n toimiluvista ja muista asioista on luultavasti tulossa muutoksia ennen vuotta 2010. Siihen mennessä luultavasti YLE:nkin rahoitusta tullaan miettimään uusiksi. Ennen sitä YLE voisi kyllä koettaa vähän skarpata ja ainakin lopettaa tällaisten poukkoilevien aloitus/lakkautuspäätösten tekemisen.

No, jos Extran lopettamisesta pitää löytää hyviä puolia, sellainen voisi olla esimerkiksi se, että seuraavanlaisia pätkiä ei tarvitse nähdä enää edes vahingossa. Huonosti näytteleviä, ärsyttävän oloisia ja kaiken lisäksi vielä rumia muijia (tosin kesäinen Helsinki pätkän taustalla näyttää todella kauniilta):


"Väkevä & Niemi" (näitä tulee jossain Extran ohjelmien lomassa)

MP3:
The Smiths - Frankly, Mr. Shankly [lähde]
Radiohead - Karma Police [sama]

Tweet

Perspektiivistyminen

Viime aikoina olen huomannut, että olen alkanut entistä lyhyemmällä perspektiivillä tajuta omaa typeryyttä ja ärsyttävyyttä. Ennen oli niin, että saattoi ajatella että "No olinpa muutama vuosi sitten todella väärässä ja ajattelin ja tein tyhmästi". Mutta nykyään sellaiset asiat havaitsee entistä nopeammin: olin rasittava tollo kaksi vuotta sitten / viime vuonna / viime kesänä / viime kuussa / toissapäivänä...

Tästä seuraa varmaankin pian se, että perspektiivi ensin saavuttaa reaaliajan ja sitten menee pian edelle. Sitten voi jo etukäteen tietää olevansa typerys huomenna / ylihuomenna / ensi kesänä / kahden vuoden kuluttua...

Enkä nyt tarkoita mitään yksittäisiä asioita, jotain kännitoilailuja tai sellaista (itse asiassa sellaista pitäisi ehkä ennemminkin joskus kokeilla) - en oikeastaan minkään tekemistä, vaan pikemminkin olemista. Ja siinä on se vaikea juttu, että olemista on hyvin vaikea korjata parempaan suuntaan, ainakaan lyhyellä aikavälillä tai näköjään edes useammassa vuodessa. Tekemistä olisi helpompi muuttaa.

Jos ei olisi pakko, niin en kyllä hengailisi paljoa itseni kanssa. Ainakaan pidempiä aikoja, ei sellaista jaksaisi.

Mutta samanlaista se on varmaan kaikilla. Suurin osa ihmisistä on tiettyinä hetkinä tavalla tai toisella aavistuksen naurettavia tai säälittäviä. Tunnen oikeastaan vain pari ihmistä, jotka ovat täydellisen cooleja koko ajan. Enkä enää ole aivan varma, ihailenko vai pelkäänkö heitä.

MP3:

Massive Attack - Unfinished Sympathy [lähde]
Robbie Williams - Tripping [lähde]

Muuta: Tällaisen tekeminen on kai tällä hetkellä joku ns. juttu. Klikkaa kuvaa ja luo oma friikkimutaatioeläinomakuvasi:

Tweet

Flight of The Conchords

Huumorimusiikki on ehdottomasti yksi maailman hankalimpia juttuja. Huumorimusiikki ei yleensä ole hauskaa eikä myöskään musiikillisesti tasokasta.

Harvinaisen poikkeuksen tähän tuo "Uuden-Seelannin neljänneksi suosituin kitarapohjainen acappella-rap-funk-komedia-folk-duo" Flight of The Conchords. Heidän konseptinsa on hieman samanlainen kuin Britanniassa jo muutaman vuoden suursuosiota nauttineen Mighty Booshin, mutta toteutuksensa paljon oudompi ja kekseliäämpi. Bret McKenzie ja Jemaine Clement osaavat tehdä erittäin tarkkanäköisiä parodioita eri musiikkityyleistä sekä liittää niihin aivan oikeasti hauskaa sisältöä. Parilla on myös poikkeuksellisen hieno taito käyttää hyväkseen vaivaannuttavia taukoja ja mukahämmentyneitä ilmeitä.

Flight of The Concords aloitti maailmanvalloituksensa ensin stand-up -lavoilta ja siirtyi sieltä BBC:n radioon. Tänä vuonna amerikkalainen HBO tuotti myös televisiosarjan, joka toivottavasti ennen pitkää nähdään YLE:lläkin. YouTubesta löytyy jo lukemattomia pätkiä sekä televisiosarjasta että live-keikoilta. Jotenkin vaikuttaa siltä, että jutut ovat parhaimmillaan elävän yleisön edessä. Tässä muutama valittu pala - suosittelen lämpimästi katsomaan YouTubesta lisää:


Hiphopopotamus VS. Rhymenoceros

Okei, hiphop-parodiat ovat ehkä jo melko kulunut juttu, mutta Flight of The Conchordseilla on oikeasti aika tiukka flow ja riimit ovat nokkelia.

"Sometimes my rhymes are polite
Like 'Thank you Mrs. Johnson for the dinner, that was delicious, good night'
And other times, they're obscene, like a pornographic R-18 dream
About bitches smothered in margarine"



Bowie's In Space

Jemaine Clement kuulostaa tässä paikoitellen todella hämäävästi Bowielta!

"Do you use your pointy nipples as telescopic antennae transmitting data back to Earth?
... I bet you do, you freaky old bastard you"



Jenny

Tämä on aika pitkä ja hämmentävä tarina, joka sisältää paljon hienoja yksityiskohtia...


If You're Into It

Tämä pätkä on TV-sarjasta. Viaton kappale menee hyvin pian täysin överiksi. Tuollainen olisi varmasti kuumottavaa kuultavaa...

Tweet

The Guardianin 1000 albumia

The Guardian on listannut verkkosivuillaan aakkosjärjestykseen "1000 albumia, jotka jokaisen tulisi kuulla ennen kuolemaansa". Kyseessä ei ole siis täysin perinteinen "1000 parasta levyä ikinä" -lista, vaan valintoja mietittäessä on korostettu puhtaasti musiikillisten ansioiden lisäksi myös esimerkiksi levyn kulttuurillista tai omalle ajalleen tärkeää merkitystä. Lisäksi The Guardian on ottanut säännöksi myös, että yhdeltä artistilta ei saa olla mukana enempää kuin yksi levy.

Mielestäni tuhannen lista oli melko mielenkiintoinen ja hyvä. Ainakin se oli erilainen kuin tavanomaisemmat listat, jotka keskittyvät yleensä "klassiseen" rockiin. The Guardianin listalla myös jazz, hip hop, elektroninen musiikki ja maailmanmusiikki olivat näkyvästi edustettuina. Lisäksi se ei painotu niin paljon 1960/70-luvuille kuin useimmat muut listat, vaan mukana on myös jopa vasta tänä vuonna julkaistuja levyjä.

Toki valinnoissa on paljon kiistelemisenkin varaa: onkohan esimerkiksi ex-S Club 7 -jäsen Rachel Stevensin ainoaksi jäänyt sooloalbumi Come And Get It todellakin kuulemisen arvoinen tai olisikohan The Clashiltä pitänyt valita Clash On Broadway -kokoelman sijaan vaikkapa London Calling? Nappiosumavalinnoista puolestaan suitsuttaisin etenkin sitä, että World Party oli mukana (vuoden 1993 Bang, vaikka itse suosinkin 1990:n Goodbye Jumboa), sitä että The Good, The Bad & The Queen oli valittu 1000:n joukkoon vaikka se onkin niin uusi sekä sitä, että The Beatlesilta oli valittu nimenomaan Rubber Soul.

Laskin nopeasti, että näistä "tuhannesta albumista jotka jokaisen tulisi kuulla ennen kuolemaansa", omistan itse 28 ja olen sen lisäksi kuullut muutaman muun. Eli reilusti yli 900 olisi vielä jäljellä. Jos katsotaan listaa esimerkiksi B-kirjaimen kohdalta, niin Bowien Low'n voisin kyllä haluta kuullakin, mutta Bon Jovin Slippery When Wet'istä en olisi niinkään varma...

Muuta: Vihaan todella kysymystä "Mitä kuuluu?". Tai etenkin sitä, jos ajaudun itse kysymään sen. Se on jotenkin niin käsittämättömän tylsä. Ja kaikki vastaavat siihen samalla tavalla: "No opiskeluja ja töitä" - se on oletusvastaus. Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Ei tietenkään tarvitse keksiä että "No eilen jouduin Bulgarian mafian jahtaamaksi ja myöhemmin tänään tapaan Alberto Tomban", ei missään nimessä. Mutta siis se ahdistaa, ettei itse keksi mitään muuta puhuttavaa, jotain kivempaa. Pahinta on se, jos on joskus ollut jonkun kanssa sellaisissa väleissä, että on keksitty paljon muutakin kuin "mitä kuuluu", mutta sitten on taannuttu taas takaisin "mitä kuuluu"-vaiheeseen, jos ei esimerkiksi olla tavattu aikoihin. Viime aikoina jos minulta on kysytty mitä kuuluu, olen vastannut "En tiedä". En siksi, että pyrkisin olemaan teinimäisen vähäsanainen tai tyly, vaan siksi, että en tosiaan oikein tiedä.

Ja muuta: Britannian singlelistaa on nyt muutaman viikon hallinnut paikallisen X Factor -laulukilpailun viimevuotinen voittaja Leona Lewis kappaleella Bleeding Love. Vaikka nti Lewis saattaakin olla teennäisyyteen asti tuotteistettu kykykilpailun voittaja, Bleeding Love on siitä huolimatta taidokkaasti sävelletty ja etenkin sovitettu pop-kappale, joka jää soimaan päähän jo ensimmmäisellä kuuntelukerralla. Jotenkin se jopa muistuttaa klassisesta All Saints -hitistä Never Ever. Video:


Leona Lewis - Bleeding Love

Tweet