Satanen ja kakkonen

Tänään tuli 100 opintopistettä täyteen! Se näyttää WebOodissa komealta luvulta. Ja siis 1/3 tutkintoa on nyt takana!

Mutta mutta: sata tuli täyteen vähän harmittavalla tavalla, nimittäin tentistä josta sain arvosanaksi kakkosen. Se oli ensimmäinen kakkonen, jonka olen saanut. Aiemmin olin ajatellut, ettei arvosanoilla ole oikeastaan väliä, kunhan saa opintopisteitä. Kolmonen ei tunnu miltään, nelonen tuntuu hyvältä ja vitonen tuntuu yllättävältä. Mutta kakkonen tuntui yllättävän harmittavalta. Siitä on enää niin lyhyt matka ykköseen ja ykkösestä siihen, että tulee hylätyksi...

No, tuskinpa muistan tätä enää ensi viikolla. Ellen sitten lue omaa blogiani.

Muuta:

Vähän yli viisiviikkoinen säästökausi loppuu tänään ja tulos oli... yllättävän huono. Vaikka lähes kaikki kiva oli lähes täydellisessä boikotissa (niin, ehkä lähes'it selittävät heikon tuloksen), ei tilillä todellakaan ole nyt enempää rahaa kuin viisi viikkoa sitten. Eikä edes samaa summaa. Vaan aika paljon vähemmän...

Toisaalta - ja nyt seuraa selityksiä - opintotuki tulee vasta maanantaina ja palkka tulee vasta parin viikon kuluttua. Mutta toisaalta puhelin- ja nettilaskut erääntyvät myös pian. Ääh, raha on niin tylsää kun sitä pitää miettiä! Ensi kerralla kun jossain on rahankuljetusauton ryöstö, haluan osille!

Oasis - Getting Older [lähdeblogi] Tästä kappaleesta tulee selväksi, ettei Noel Gallagherilla ole ainakaan pulaa rahasta (vaikkei se häntä onnelliseksi teekään).

Tweet

Enter

Olen kirjastossa lukemassa ja teen samalla muistiinpanoja tietokoneella. Olin kirjoittanut 8 sivua, kun nukahdin. Herätessäni olin sivulla 300-jotain... mutta ne olivat kaikki tyhjiä. Olin nukahtanut sen näppäimistön alakulmassa olevan Enter-painikkeen päälle.

Tweet

Kirja: Paul Auster - The Brooklyn Follies (Faber and Faber, 2005)

En saa unta, joten kerronpa kirjasta jonka luin äskettäin.

Pidän aina kirjoista, joissa päähenkilö on syystä tai toisesta jotenkin kaikkivoipa - sellainen, että hänellä on (realismin puitteissa) mahdollista tehdä melkeinpä mitä tahansa.

Paul Austerin kirjan The Brooklyn Follies päähahmo Nathan Glass on tällainen. Glass on eläkkeellä, joten hänellä on aikaa tehdä mitä tahansa. Hän on toipunut keuhkosyövästä, joten hän uskaltaa tehdä mitä tahansa. Hän on eronnut vaimostaan, joten hän saa itse päättää tekevänsä mitä tahansa. Ja eron jälkeen Glass ja vaimo myivät yhteisen asuntonsa, joten Glassilla on rahaa tehdä melkein mitä tahansa.

Tämä ei kuitenkaan ole kirjan kantava idea millään tapaa, mutta tällaiset lähtökohdat mahdollistavat sen, että kirjan päähahmo voi tehdä monenlaisia asioita monenlaisissa tilanteissa ja se vaikuttaa loogiselta.

Lyhyesti kerrottuna Brooklyn Folliesin juoni menee niin, että herra Glass muuttaa eron ja syövän jälkeen melko masentuneena Brooklyniin eikä odota elämältä enää oikein mitään, pelkkää yksinäisyyttä ja tylsyyttä vain. Pian hän kuitenkin tapaa sisarenpoikansa Tomin ensi kertaa vuosiin ja tämän kautta tutustuu suureen joukkoon muita ihmisiä, jotka muuttavat hänen elämänkatsomuksensa ja -tarkoituksensa täysin. Matkalle mahtuu kuolemia, eroja, rakastumisia, riitoja, raskauksia ja keskenmenoja, matkustamista, jekkuja, unelmia, kirjoja ja elokuvia... aivan kaikkea! Lopussa kaikkien hahmojen tarinoiden langat solmitaan yhteen... mutta sitten onkin 11.9.2001...

Auster on erittäin taitava kuljettamaan kirjan monipuolisia yllätyskäänteitä lyhyessä tilassa (Brooklyn Follies on vain 300-sivuinen). Tällainen taito ylläpitää lukijan kiinnostusta muistuttaa ainakin omasta mielestäni Nick Hornbystä, jonka kirjoissa on samanlaista vauhdikasta vetovoimaa ja mustaakin huumoria. Parissa asiassa Auster kurkottaa kuitenkin hieman liian korkealle: ensinnäkin teoksen happy end tuntuu vähän liiankin onnelliselta (vaikkei se oikeasti ehkä olekaan, nyt kun mietin tarkemmin...) ja toiseksi yritys liittää Yhdysvalloissa ennen George W. Bushin voittoon päättyneitä vuoden 2000 presidentinvaaleja vallinnut ilmapiiri osaksi kirjan hahmojen henkilökohtaisia koitoksia jää hieman vajavaiseksi. Tällaiset pikku nyanssit eivät kuitenkaan ole koko tarinan kannalta merkittäviä.

Brooklyn Follies on erittäin älykkäästi ja hurmaavasti kirjoitettu kirja, enkä usko että se on edes Paul Austerin paras. Täytyy lukea niitä muitakin. Ihan jo senkin takia, jos niissä kuvattaisiin New Yorkia yhtä elävästi ja vetoavasti kuin tässä.

Tweet

Helsingin Sanomissa alkoi muutama viikko sitten uusi suomalainen sarjakuva nimeltä Fingerpori. Ajattelin mainita siitä siksi, että se on ihan hyvä. Ei se mikään megaökyhuippusarjakuva ole, mutta useasti kohtalaisen hauska sellaiseen pikkunokkelaan tyyliin. (Klikkaa kuvaa, niin se näkyy kokonaisena.)

Kannattaa katsoa sarjakuvasivut arkisin! (Sunnuntaisin ei kannata.)

Tweet

Coolit epäcoolit biisit

Maailmalla on jo muutaman viime vuoden ajan vallinnut ns. guilty pleasures -trendi, jonka varjolla on tehty kokoelmalevyjä ja radio-ohjelmasarjoja ja muuta. Ideana on "paljastaa" jollain tavalla "noloja" kappaleita, joista ihmiset pitävät kovasti, mutta eivät uskalla tunnustaa pitävänsä.

Mielestäni nolossa musiikissa ei ole mitään pahaa, ellei se sitten ole aivan oikeasti absoluuttisesti huonoa. Itsellänikin on monia suosikkikappaleita, jotka voitaisiin monillakin mittareilla todeta nolostuttaviksi. Eräs tuli mieleen tällä viikolla.


Phil Collins - In The Air Tonight

Phil Collinsin ensimmäinen soolohitti In The Air Tonight on oikeasti aivan loistava kappale. Siinä on hieno, pahaenteinen melodia, tarttuva kertosäe ja komeasti rakennettu tunnelman kaari. Lisäksi Phil keksii siinä sittemmin raivostuttavaksi muodostuneen 1980-luvun rumpusoundin. Tästä voisivat taas kerran hevarit ottaa mallia, miten tehdään pelottavaa musiikkia ilman kasvomaalauksia tai sanoituksia ruumiista tai noidista, tms.!

Miksi In The Air Tonight on sitten nolo? No, itse kappale ei välttämättä olekaan, mutta Phil Collins on kyllä nolo. Mies on sentään Sveitsissä asuva Genesiksen melkein kalju ex-rumpali, Englannin konservatiivipuolueen kannattaja (kai) ja Disney-piirrettyjen hovisäveltäjä. Lisäksi jopa aikamme suurin filosofi Noel Gallagher on itse sanonut: "People f***ing hate c**ts like Phil Collins - and if they don't, they f***ing should".

Ja mistä Phil Collins tuli tällä viikolla mieleen? Tästä:


Naturally Seven - Feel It (In The Air Tonight)

Phil Collins tuntuu kiehtovan hip hop -artisteja. Tämä on varmastikin jo vähintään kolmas tai neljäs rap/r&b -versio In The Air Tonightista, ja muutama vuosi sitten julkaistiin jopa kokonainen levy Phil Collins-covereita, joiden esittäjinä olivat r&b:n ja hip hopin tähtinimet.

Tweet

Pasilalle lisähehkutusta!

Vähän aikaa sitten ylistämästäni Pasilasta tuli tänään siis toinen jakso ja sekin oli äärimmäisen hauska! Se on vain niin yllättävää, että Suomesta tulee yhtäkkiä näin taidokkaasti tehtyä tavaraa.

Vaikka Pasila on animaatio, se ei ole tapahtumiltaan niin fantastinen, etteikö sitä pystyttäisi toteuttamaan elävienkin näyttelijöiden avulla. Näytelmäversio sarjasta olisi varmasti myös loistava! Tarinat ovat niin hyviä, että toivottavasti tämä "formaatti" saadaan myytyä jonnekin ulkomaillekin!

Ennen kuin huutomerkit loppuvat kesken, muistutan vielä että tämäkin jakso tulee ensi tiistaina ladattavaksi osoitteessa http://www.yle.fi/pasila!

Tweet

Syksy? Kesä?

Tajusin tänään, että kesään on enää alle 70 päivää ja se alkoi ahdistaa.

En nimittäin oikein pidä kesästä, jos totta puhutaan. Kyllähän silloin aurinko tietysti paistaa ja ihmiset hymyilevät ja syödään ulkona ja niin edespäin, mutta ei se kaikki ole välttämättä niin kivaa.

Kesä on nimittäin oikeastaan viimeinen vuodenaika. Se on pakkotauko kaikesta. Jos et ole kesään mennessä saanut tarpeeksi opintopisteitä, et oikeastaan voi saada niitä kesällä lisää. Jos et ole kesään mennessä löytänyt työpaikkaa tai tyttöystävää, on erittäin todennäköistä ettet löydä sellaisia kesälläkään.

Kaikki pitää saada valmiiksi ennen kesää, koska kesällä asioiden tila ei muutu.

Viime kesä ainakin oli todella yksinäistä aikaa, nyt kun sitä miettii. Jos laskee hyvin väljästi, että minulla on esimerkiksi 30 kaveria, näin heistä kesän aikana enemmän kuin yhden kerran ehkä kolmea tai neljää. Aika pientä prosenttiosuutta siis. Kesällä oli paljon päiviä ja jopa viikkoja, kun ei tavannut yhtään kavereita. Oli vain itsekseen ja kävi töissä. Ja viime kesänä vain yhtenä päivänä töissä oli oikeasti kivaa.

Syksy on itse asiassa ensimmäinen vuodenaika, silloin kaikki alkaa tai jatkuu. Syksy on täynnä mahdollisuuksia. Silloin peli vihelletään taas käyntiin ja on taas seuraavaan kesään asti aikaa toteuttaa kaikki se, mikä pitää toteuttaa. Tai ainakin seuraavaan helmikuuhun, jolloin tuleva kesä alkaa jo painaa mielessä.

Yritän vakuuttaa itselleni, että kesään - kuten kaikkeen muuhunkin - pätee sääntö, ettei se voi olla niin paha kuin sen odottaa olevan.

Oasis - Champagne Supernova

"'Cause people believe that they're gonna get away for the summer"

Tweet

Paras suomalainen TV-ohjelma aikoihin

Miltä seuraavanlainen konsepti teidän mielestänne kuulostaa: uusi suomalainen poliiseista kertova animaatiosarja TV2:lta lauantai-iltaisin? Aivan, se kuulostaa reseptiltä katastrofiin.

Mutta jostain kumman syystä Ylen uusi Pasila-animaatio on parasta suomalaista TV-viihdettä sitten... en edes muista milloin! Sarjaa on tullut vasta yksi jakso, mutta se vakuutti ainakin minut. Harvoin minkään sarjan ensimmäinen jakso on kovin hauska, mutta jos Pasila oli jo ensimmäisessä jaksossaan näin hyvä...

Ehkä tärkein syy sarjan onnistumiseen on sen tekijäjoukko. Atte Järvisen käsikirjoitus on erittäin nokkela ja yksityiskohtainen, ja eräät Suomen hauskimmista näyttelijöistä - mm. Kari Hietalahti, Jani Volanen sekä tuleviin jaksoihin luvatut Petteri Summanen ja André Wickström - tuovat hienosti sarjan hahmot eloon. Oma suosikkini on kuvassa näkyvä vanhempi komisario Rauno Repomies. Sarjan päähenkilö on kuitenkin täydellisen ärsyttävä Kyösti Pöysti (loistava nimi!), johon on hyvin vaikeaa samastua ja josta on hyvin vaikeaa pitää, mikä on sarjan kirjoittajilta jännittävä ratkaisu.

Yle 2 siis esittää Pasilaa lauantaisin klo 22.05 ja uusintana keskiviikkoisin (tänään!) klo 20.05 (tosin käsitin, että keskiviikon jakso on aikaisemmasta esitysajankohdastaan johtuen jotenkin "siivottu"). Mutta mikä parasta, uusimman jakson voi aina esityksen jälkeisestä maanantaista alkaen katsoa osoitteesta http://www.yle.fi/pasila/!

Kannattaa hypätä Pasilan kelkkaan jo nyt! Joko siitä tulee arvostettu kulttisarja tai sitten se vaipuu täydelliseen unohdukseen. Kävi miten kävi, Pasila on hauskin suomalainen TV-sarja tällä hetkellä!

Tweet

Yksi vuosi

Melko tarkalleen näihin aikoihin tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen kerran tähän blogiin. Alkuun innoittivat Ninni jolla oli myös uusi ja hauska blogi, Matti Klinge joka sanoi että joka päivä kannattaa kirjoittaa ja Torr joka piti hienoa blogia (se on nytkin hyvä, mutta vielä parempi se oli ennen kuin Torr muutti Los Angelesiin).

Klinge oli siinä mielessä oikeassa, että lähes päivittäisestä kirjoittamisesta on kyllä ollut hyötyä. Vaikka tiettyjä sanoja (esim. loistava ja muut vastaavat adjektiivit) tulee ehkä edelleen käytettyä liikaa ja välillä lauseet saattavat olla aika sotkuisia, on tietynlainen näppituntuma kirjoittamiseen parantunut selvästi. Tästä on hyötyä esim. opiskeluhommia tehdessä. Tavoite olisi se, että pystyisi sitten vaikka tentissä tai harjoitustehtävässä kirjoittamaan vähintään neljä sivua roskaa aiheesta kuin aiheesta. Siihen on vielä jonkin verran matkaa.

Alussa tämä blogi oli itse asiassa aika huono. Osaksi se johtui siitä, että olin itsekin aika huono (kaikin tavoin) ja osaksi siitä, että kirjoitin huonoja asioita. Viime kesä oli mielestäni jonkinlainen käännekohta, sen jälkeen jotkut jutut ovat olleet parempia. Esimerkiksi New York -päiväkirjat (1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8 ja 9) olivat jälkikäteen katsoen erittäin siistejä. Myös musiikki-aiheiset kirjoitukset ovat mielestäni monesti hyviä. Musiikkisisällöltään tämä on ehdottomasti paras suomenkielinen blogi maailmassa... ainakin väitän näin vakavalla naamalla. Varsinkin nyt, kun yritän minkä tahansa postauksen loppuun laittaa jonkun hyvän (ja / tai aiheeseen liittyvän) biisin. Levy- ja muita kulttuurituotearvosteluja saisi olla tiheämmin, viime kuukausina ne ovat jääneet aika vähille. Pitäisi ehkä arvostella esim. vanhoja levyjä, joita muut eivät (juuri siitä syystä) arvostele.

Henkilökohtaisia juttuja voisi ehkä olla vähemmänkin. Käy sääliksi niitä, jotka lukevat tätä blogia esimerkiksi musiikkikirjoitusten takia ja sitten joutuvat lukemaan jotain omia surullisia vuodatuksiani. No, kai kaiken voi scrollata yli, jos haluaa. Itselle päiväkirjatyyliset tunnelmamerkinnät ovat ehkä olleet jollain tavalla hyödyllisiä. Ainakin ne palauttavat maan pinnalle, jos joskus tuntuu siltä että olisi päässyt kehittymään ihmisenä.

Kiitän kaikkia jotka ovat joskus lukeneet ja mahdollisesti myös kommentoineet tätä blogia! Palaute on aina hyvää, vaikka se olisi negatiivistakin. Toivottavasti vuoden kuluttua... Hmm, en itse asiassa oikeastaan osaa toivoa mitään konkreettista. Tällainen kohta vain pitää aina kirjoittaa kaikkiin vuosiarvioihin.

Toivottavasti vuoden kuluttua asiat olisivat paremmin. Se olisi loistavaa.

The Good, The Bad & The Queen - Green Fields [lähdeblogi]

Tweet

Hyvää ja huonoa

Hyvää viikkoa seuraa näköjään aina huono viikko. Tai ainakin outo viikko ja huono viikonloppu. Ja ihan omaa syytä. Pitäisi vain... olla hiljaa. Tai ainakin miettiä tarkemmin, mitä sanoo. Se on vähemmän viihdyttävää, mutta toisaalta ei tule niin paljon loukkaantuneita. Itselläni on niin erikoinen suhde sanoihin. Minulle ne eivät merkitse mitään, mutta sitten on taas ihmisiä jotka ottavat sanat hyvin kirjaimellisesti (niin kuin ne kai pitäisikin ottaa...) ja suuttuvat. Mutta nyt tämä alkaa olla jo pelottavaa. Pelkään, että en saa enää ikinä anteeksi. Ja se olisi kamalaa... se olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. En voi elää itseni kanssa, jos todella olen tällainen typerys.


The Good, The Bad & The Queen - Herculean (live)

The Good, The Bad & The Queenin levy pitää kyllä hankkia heti kun säästöviikot vain loppuvat (säästösuunnitelma kyllä meni tällä viikolla muutenkin vähän pilalle). Nämä livepätkät ovat todella mielenkiintoisia. En ole ihan varma, miten Damon Albarniin pitäisi taas suhtautua. Silinterihattu, sormella osoittelu ja muut maneerit vaikuttavat jälleen jotenkin teennäisiltä, mutta itse kappaleet kuulostavat todella vilpittömiltä. Blurinkin parhaat kappaleet olivat aina näitä hitaampia ja mietiskelevämpiä, ja näköjään TGTB&TQ:n kappaleista iso osa näyttää noudattavan tätä tyyliä.

Herculean-livevideossa on mukavaa huomata, että ex-Verve Simon Tong pääsee edes hieman väläyttämään omaa tyyliänsä. Muuten hän tuntuu soittavan prikulleen niin kuin Damon on häntä käskenyt.


The Good, The Bad & The Queen - Green Fields (live)

TGTB&TQ on ehdottomasti nerokas kokonaisuus, Damonilla on ollut hienoa näkemystä bändin kasaamisessa. Jotenkin koko yhtye sekä henkilöiltään että kappaleiltaan kuvastaa hienosti tätä vuosituhatta tässä vaiheessa; se maalaa väreillä joita kukaan muu ei tällä hetkellä käytä. Bändin jäsenet myös näyttävät mahtavalla tavalla aika väsyneiltä ja loppuunpalaneilta. Se sopii tähän musiikkiin mainiosti.


The Good, The Bad & The Queen - 80's Life (live)

Tweet

Yöllä tekee aina mieli kirjoittaa blogiin...

... Mutta on ehkä viisaampaa olla kirjoittamatta.

Oasis - Cast No Shadow [lähdeblogi]

"Bound with all the weight of all

the words he tried to say

But as he faced the sun

he cast no shadow"

Tweet

Kesäpaikka

Englannin rannikon pikkukaupungit vaikuttavat todella kiehtovilta. Niistä on nähnyt niin monta tv-sarjaa, lukenut niin monta kirjaa ja kuullut niin monta laulua, että alkaa toivomaan että olisi päässyt viettämään lapsuutensa kesiä sellaisessa.

Ne ovat varmasti melko outoja paikkoja. Perheet tulevat niihin kesän alussa ja lähtevät syyssateiden alkaessa. Kaupungit ovat elossa vain kesäisin, talvisin ne ovat melkein täydessä horroksessa.

Varsinkin pienenä olisi ollut varmasti todella hienoa viettää kesät aina samassa paikassa: kuin kotona poissa kotoa. Näkisi aina samat kaverit talvitauon jälkeen ja seikkailisi heidän kanssaan luolissa ja rannoilla. Käytäisiin tivolissa ja souturetkillä. Välillä olisi ukkospäiviä ja pitäisi pysytellä sisällä.

Sitten syksyn alkaessa lähdettäisiin pois, kaikki takaisin omiin koteihinsa. Jotenkin hienon dramaattista.

Harmi, että tällaista ei oikein ole suomalaisessa kulttuurissa. Kaikki vaan menevät omille mökeilleen jonnekin maaseudulle metsän keskelle. Paitsi suomenruotsalaiset? Heillähän on sellaista huvilakulttuuria kuitenkin; mennään Hankoon tai jonnekin.

Koko aihe tuli oikeastaan mieleen kun kuulin Rialton mahtavan Summer's Over -kappaleen satunnaissoitossa ja aloin muistella erästä kirjaa, jonka luin pari vuotta sitten. Harmi, etten muista sen nimeä, se oli loistava kirja. Siinä oli irlantilainen poika, jonka perhe vietti kesää rantakaupungissa. Kaupunkiin tuli hienostunut ranskalaisperhe, jonka tytär rakastui poikaan. He viettivät uskomattoman kesän yhdessä, mutta sitten poika harrasti seksiä jonkin keski-ikäisen naisen kanssa rannalla ja välit menivät tietenkin poikki. Sitten tuli syksy ja ranskalainen tyttö lähti takaisin kotimaahansa. 40 vuoden kuluttua he tapasivat uudelleen ja selvittivät asian.

Se oli todella hieno kirja. Juonilyhennelmän perusteella - nyt kun se on tuossa kirjoitettuna - se vaikuttaa kyllä melkoiselta roskakirjalta. Olikohan se hyvä ollenkaan? Hmm...

Joka tapauksessa, tässä ladattavaksi kaksi aiheeseen liittyvää hienoa kappaletta:

Rialto - Summer's Over
The Divine Comedy - The Summerhouse

Tweet

Omakehu haisee

Nyt täytyy taas kerran haukkua muita ihmisiä ja kehua itseä.

Nimittäin; miksi useimmat ihmiset tuntuvat olevan niin surkeita kalvo- / PowerPoint -tyylisissä esityksissä? Aihe esitellään huonosti, "otsikko" unohdetaan mainita, ryhmäesityksessä ei saada selvyyttä siihen kenen vuoro on milloinkin, luetaan yleisölle suoraan ne samat asiat (joskus vieläpä jopa turhia numeroita!) jotka kaikki jo näkevät kalvolta ja lopetetaan ilman minkäänlaista johtopäätöstä. Tällaiset esitykset ovat yhtä tyhjän kanssa - niistä ei jää kenellekään mitään käteen. Täyttä ajanhukkaa!

Ja sekin vielä, ettei aikarajoja noudateta. Jos esittelyyn on annettu viisi minuuttia aikaa, pulistaan tylsyyksiä vähintään kahdeksan minuuttia!

Ainoastaan minä ja Vesa olemme näissä hyviä, osaamme tuoda olennaisen tehokkaasti esille. Muut: olette surkeita.

Ian Brown - Dolphins Were Monkeys (Single Version) [lähdeblogi]

Tweet

Kirja: Irvine Welsh - Trainspotting (Martin Secker & Warburg, 1993)

Edellinen todella hyvä kirja, jonka luin, oli Paolo Coelhon Alkemisti kaksi vuotta sitten. Se oli loistava kirja, eikä mikään sen jälkeen lukemani ole ollut läheskään yhtä hyvä. Irvine Welshin Trainspottingin ostin Anttilan alesta jo viime kesänä, mutta pääsin lukemaan sen vasta nyt. Trainspotting on varmasti yhtä hyvä kuin Alkemisti, mutta täysin erilainen.

Trainspottinghan on kaikille tuttu samannimisen elokuvan kautta, eikö niin? Itse en ole elokuvaa kokonaan nähnyt, joten pääsin lukemaan kirjan aivan tuorein mielin - nyt lukemisen jälkeen minun on kyllä pakko päästä näkemään elokuva pian.

Kirja koostuu lyhyistä välähdyksenomaisista tarinoista, jotka kertovat nuorten skotlantilaismiesten taistelusta heroiiniriippuvuuden kourissa. Hahmot ovat hyvin erilaisia: älykäs Renton, johdateltavissa oleva Spud, naistenmies Sick Boy, alati aggressiivinen Begbie ja muut Welshin luomat hahmot ovat taitavasti kirjoitettuja ja lukija alkaa välittää heidän kohtaloistaan vaikka ne usein vastenmielisiä ovatkin. Welshiltä on myös hieno tehokeino käyttää kirjassa koko ajan Skotlannin murrettua englantia, se luo autenttisuuden tuntua. Murteeseen tottuminen kestää vähän aikaa ja joitain sanoja saa oikein erikseen pohtia, mutta se antaa kirjalle jännittävän säväyksen.

Hienointa Trainspottingissa oli mielestäni juuri se, miten koskettava koko kirja oli. Vaikka monet sen tapahtumista ovat ällöttäviä ja moraalittomia, Irvine Welsh osaa kuvata ne niin aidon tuntuisesti ja niin tehokkaalla tavalla, että lukija todella kokee tuntevansa jotain. Itse ainakin jään monesti kirjoista kylmäksi enkä kykene tuntemaan niiden hahmojen puolesta, mutta Trainspotting on kirjoitettu niin taidokkaasti, että kylmät väreet kulkivat monesti selkääni pitkin, vaikka se klisee onkin.

Erityisen kiehtovasti ja samalla toisaalta luotaantyöntävästi Trainspotting valottaa heroiiniriippuvaisen sielunmaisemaa. Myönnän, että olen itse monesti pohtinut huumeita, vaikka en ole niitä kokeillutkaan. Mutta jotainhan niissä on pakko olla, kun niin monet niitä käyttävät ja niistä on ammennettu niin paljon esimerkiksi hienoa musiikkia (olen yhä ehdottomasti sitä mieltä, että esimerkiksi Noel Gallagher teki parhaat levynsä silloin, kun oli vielä koukussa kokaiiniin). No, Trainspotting kertoo osuvasti, mitä niissä oikein on ja mitä niissä ei ole. Kirjassa Renton kuvailee heroiinia romantikkojen huumeeksi. Sitä käytetään, koska maailma tuntuu jotenkin pettymykseltä, koska itse tuntee olevansa jotenkin liian hyvä tähän maailmaan, eivätkä mitkään "tavallisille ihmisille" iloa ja onnistumisen tunnetta tuottavat asiat tunnu miltään. Uskoisin, että useimmista meistä tuntuu toisinaan juuri tuolta. Mutta kaikki eivät hae siitä poispääsyä heroiinin avulla. Kirja myös muistuttaa jälleen kerran siitä, että huumeriippuvaisetkin ihmiset ovat kuitenkin ajattelevia ja toimivia ihmisiä - he eivät ole koko ajan aivan "muissa maailmoissa" ja toimintakyvyttömiä.

Trainspotting on äärimmäisen surullinen kirja (itse säälin ehkä eniten hahmoa nimeltä Tommy, joka tyttöystävän lähdön jälkeen kokeilee heroiinia "vain kerran"... ja loput ehkä arvaattekin), mutta siinä on myös paljon huumoria. Juuri koko tämä realismin, surullisuuden, huumorin ja kekseliään tarinankerronnan yhdistelmän ansiosta Irvine Welshin Trainspotting on yksi parhaita kirjoja, joita olen ikinä lukenut. Tulen varmasti lukemaan sen vielä monta kertaa uudestaankin.

Ja nyt pitää nähdä se elokuva.

Blur - Sing (elokuvan soundtrackilta) [lähdeblogi]

Tweet

Nahkaliivi ja yksinpuhujat + öljyvahinko

Satuin äsken näkemään Neloselta pätkän Jeopardy-visailua (joka ilmeisesti lausutaan "jepardi", ehh...) ja kohtasin jälleen kerran nahkaliivin, yhden nyky-yhteiskuntamme pahimmista vitsauksista.

Nahkaliiviä kauluspaidan päällä käyttävät yleensä keski-ikäiset, kaljuuntuvat ja ylipainoiset miehet. Ehkä he yrittävät nahkaliivillä tavoitella jonkinlaista cowboy / biker -imagoa tai sitten vain peittää kaljavatsakumpujaan, mutta kummassakaan tapauksessa he eivät kyllä onnistu. Suomessa ei vain yksinkertaisesti ole cowboy'ta, moottoripyöräjengiläiseksi tulemiseen tarvittaisiin muutakin kuin vain liivi, eikä se edes peitä vatsaa koska sitä ei koskaan käytetä napitettuna. Ainoa missä nahkaliivi toimii on tyylittömyyden ja säälittävyyden korostaminen.

Lukiossa opinto-ohjaajalla oli aina avonainen nahkaliivi kauluspaidan päällä ja hän oli todellinen luuseri. Syytän kyseistä miestä turhasta välivuodesta. Mutta vihasin nahkaliivejä siis jo ennen häntäkin.

Toinen asia, jota vihaan... tai en oikeastaan vihaa vaan suhtaudun siihen erittäin kriittisesti, on yksinpuhelu. Ne tyypit bussissa, liukuportaissa, kaupassa, kadulla, jotka mutisevat itsekseen - joko ääneen tai äänettömästi. En tiedä huomaavatko he tätä itse vai eivät, mutta minua se ärsyttää kovasti. Jos on jotain asiaa, niin sen voi sanoa kunnolla kuuluvalla äänellä - tai jos ei ole, niin voi pitää sen suun kiinni! Yritän aina tuijottaa yksinpuhelijoita mahdollisimman aggressiivisella "haluatko-turpaan" -katseella.

Toivottavasti en itse puhele itsekseni. Joskus kyllä lauleskelen. Hmm...

Lopuksi vielä: Kerroin sunnuntaina keittiössäni sattuneesta oliiviöljyvahingosta. Lähetin rikki menneen öljysumuttimen jo maanantaina sen valmistajalle OBH Nordicalle ja sain heiltä heti tiistaina sähköpostilla vastauksen, jossa he kertoivat että tuote vedettiin lehti-ilmoituksilla pois markkinoilta viime heinäkuussa, koska yksi sumutin kymmenestä tuhannesta räjähtää. He lupasivat korjata aiheutuneet vahingot kuitteja vastaan, ja sain rahat tililleni jo tänään. Jäin kyllä tappiolle: vaikka sainkin täysin uuden paidan ja farkut sekä pari maustepurkkia, en saanut öljyspraypullon hintaa eikä siivoukseen kulunutta aikaa ja vaivaa voi oikein korjata. Pyyhin satunnaisia öljyroiskejäämiä keittiössäni vielä tänäänkin. Olin ehkä liian kiltti: tällaisissa tapauksissa firmoilta voisi vedättää paljon enemmänkin korvauksia. Mutta ainakin omatunto on suht' puhdas, vaikka keittiö ei olekaan. Ja plussaa OBH:lle erittäin nopeasta vastauksesta!

Tweet

Monster, monster, monster

Tajusin juuri äsken, etten ole ikinä nähnyt yhtään kauhuelokuvaa. Conanin mainoskatkolla tuli traileri taas jostain uudesta pelotteluleffasta, jossa ranskalainen nainen tuijotteli avaimenreiästä sisään ja joku tökkäsi yllättäen häntä silmään.

Ehkä kerran olen istunut samassa huoneessa joskus pienenä, kun sisko on katsonut jotain kauhuleffaa videolta. Siinä oli muistaakseni joukko omituisen näköisiä lapsia, joilla oli jotain pelottavia erikoisvoimia. Mutta tätäkin katsottiin keskellä kirkasta päivää ja pienestä televisiosta, eikä niin kuin kauhuleffat on tarkoitettu: pimeässä teatterissa suurelta ruudulta hyvän äänentoiston kanssa.

En oikein osaa sanoa, miksi en ole ikinä katsonut yhtään kauhuelokuvaa. Ei vain ole tullut katsottua. Eivät ne kyllä kovin paljoa kiinnostakaan, tuntuu jotenkin tyhmältä varta vasten pelotella itseään. Monissa vaikuttaa myöskin olevan niin tyhmä juoni, että tuskinpa ne edes pelottaisivat kunnolla vaikka sitä haluaisikin.

Mutta ehkä taustalla on kuitenkin joku pelkäämisen pelko. En ole ikinä käynyt myöskään vuoristoradassa.

Pulp - The Fear (Live, Glastonbury 28.6. 1998) [lähdeblogi]

Tweet

The Hours - Ali In The Jungle

Viime päivinä olen kuunnellut englantilaisen The Hoursin uutta singleä Ali In The Jungle lähes non-stoppina. Se on erittäin taidokas kappale; alun nakuttavasta pianosta tarttuvien kertosäkeiden kautta lopun rytminmuutokseen ja radioselostajan ääneen saakka erittäin harkittu ja näkemyksellä kasattu kokonaisuus.

En ollut kuullut The Hoursista ennen kuin näin Ali In The Jungle -videon Torrin blogista aiemmin tällä viikolla. Bändissä soittaa ilmeisesti entisiä Joe Strummerin yhtyeen The Mescalerosin jäseniä ja joitain suhteita Pulpiinkin löytyy. Tällainen kokemus kuuluu selvästi ainakin Ali In The Junglessa: bändi kuulostaa niin varmalta omasta tyylistään ja taidoistaan että siitä huomaa ettei kyse ole mistä tahansa vasta-alkajien ryhmästä.

En ole vielä ehtinyt perehtyä bändin muuhun tuotantoon, mutta debyyttialbumi Narcissus Road ilmestyy nyt alkavalla viikolla ja se pitää varmaankin hankkia heti säästöperiodin loputtua. Toisaalta en ole ihan varma, pitäisikö minun ikinä edes kuunnella mitään muita kappaleita The Hoursilta koska pidän Ali In The Junglesta niin paljon, että sitä saattaa olla vaikea ylittää.

Kokeilkaa itse mitä mieltä olette, The Hoursin kappaleen Ali In The Jungle voi ladata tästä [lähdeblogi].

Muuta: Äsken kokkaillesani öljysumutinpullo räjähti aivan itsestään ja sotki koko keittiön ja vaatteeni oliiviöljyyn. Pelästyin myös melkoisesti! Onneksi räjähdys ei rikkonut mukanaan esimerkiksi mitään lasitavaraa. Gilmore Girls meni melkein kokonaan ohi siivotessa. Pahus.

Tweet

Groundhog Day & The Beautiful South

Eilen 2.2. oli Groundhog Day. Groundhog Day on erityisesti USA:ssa vietettävä juhlapäivä, jolloin groundhog eli jonkinlainen murmeli (tai joku muu samanlainen ötökkä) ennustaa kevään etenemistä oman varjonsa perusteella. Groundhog Dayn teki kuuluisaksi saman niminen elokuva vuodelta 1993 (suomeksi Päiväni murmelina). Elokuvan pääosassa on nerokas Bill Murray ja se on ehdottomasti suosikkielokuvani. Päätin tämän joskus, kun piti äkkiä keksiä vastaus kysymykseen suosikkifilmistä.

Minulle on myöhemmin tullut yllätyksenä, että Groundhog Day on itse asiassa monien muidenkin - jopa kriitikoiden! - suosikkielokuva. Se ei menestynyt teatterikierroksensa aikana kovinkaan kummoisesti, mutta on sen jälkeen saavuttanut videoiden ja TV-esitysten myötä laajan fanijoukon ja vakaan aseman populaarikulttuurissa. Kielenkäytössä "groundhog day" merkitsee nykyään jotain toistuvaa, ikävää asiaa (elokuvassahan siis Bill Murrayn hahmo kokee murmelipäivän aina uudelleen ja uudelleen).

Eilistä olisi siis pitänyt juhlistaa esittämällä Päiväni murmelina jälleen kerran televisiossa. Haloo, Suomen tv-kanavat! Elokuvaa ei ole näytetty nyt ainakaan pariin vuoteen - mikä oikein mättää?

Toinen loppuviikon tärkeä tapahtuma oli englantilaisen The Beautiful South -yhtyeen ilmoitus hajoamisestaan "musiikillisen yksimielisyyden" johdosta. Vaikka tämä ei nyt monen maailmaa järkytäkään, on kyseessä taidokkaasti tehdyn popmusiikin kannalta surullinen asia.

Beautiful South oli yksi niistä yhtyeistä, jotka osasivat kirjoittaa lähes täydellisiä pop-kappaleita. Laulaja Paul Heatonin nokkelat sanoitukset yhdistettyinä kitaristi Dave Rotherayn taidokkaisiin melodioihin tuottivat monen monta upeaa biisiä. Lisäksi bändiltä oli rohkea ja toimiva veto käyttää kolmea eri vokalistia: kahta miestä ja yhtä naista, aina kappaleen mukaan. The Beautiful South ei saavuttanut kansainvälistä massasuosiota, mutta tilastojen mukaan Britanniassa joka seitsemäs kotitalous omistaa bändin ensimmäisen kokoelma-albumin Carry On Up The Charts vuodelta 1994. Viimeiseksi levyksi jäi edellisvuoden Superbi.

Kumma kyllä, Beautiful Southin hajoamisesta luettuani ensimmäisenä mieleeni tuli, miten Paul Heaton tulee pärjäämään taloudellisesti. Oma ihannekuvitelmani poptähteydestä kun on se, että lauluntekijä voi muutaman suuren hitin jälkeen elää teostotuloilla leveästi koko loppuelämänsä. Oliko The Beautiful South saavuttanut niin suuria hittejä, että Paul Heaton voisi ottaa tästedes rennosti? No, erittäin luultavasti siis oli; bändillä oli kolme Englannin listaykkösalbumia ja etenkin Carry On Up The Charts todellakin myi miljoonia. Lisäksi Heaton ja Rotheray ovat kuulemma investoineet kotikaupunkinsa Hullin kiinteistöbisnekseen. Eläkepäivät varmasti siis järjestyvät.

Olen miettinyt tätä samaa aiemmin monien muidenkin bändien kohdalla. Mikä oudointa, asia tulee mieleeni aina kun joudun ajattelemaan kaikkien aikojen inhotusyhtyettäni Yötä. Bändin laulukyvytön keulamies Olli Lindholmhan ajoi Yön 1990-luvun hittikuivien vuosien aikaan taksia Tampereella, ja tiedän ettei se ole mitään herkkua. Tietyllä tapaa olin siis Lindholmin puolesta helpottunut, kun Yö nousi taas suureen suosioon tämän vuosituhannen alussa. Mutta toisaalta hän on siis mielestäni ehdottomasti maailman huonoin laulaja ikinä ja Yön musiikki on maailman hirveintä musiikkia ikinä. Eikö Yö voisi siis, kiltti tuulipukukansa, saada vielä yhtä jotain niin superhypermegagigamassiivista hittiä että Olli ja muu bändi voisi jäädä lopulliselle eläkkeelle? Sitä varten voitaisiin perustaa vaikka radiokanava, joka soittaisi pelkkää Yötä, joten muiden kanavien ei tarvitsisi.

No, hirveistä Yö-aprikoinneista vielä takaisin Beautiful Southiin. Tässä nimittäin neljä kappaletta ladattavaksi bändin uusimmalta, Carry On Up The Chartsia päivittäneeltä Gold-kokoelmalta, jonka voit tilata esimerkiksi Stupido Shopista hintaan €14.90 (tupla-CD!).

The Beautiful South - Let Love Speak Up Itself

The Beautiful South - Perfect 10

The Beautiful South - My Book

The Beautiful South - You Keep It All In

"This is my life and this is how it reads

For every chapter a thousand memories

A murder, a mystery where everybody bleeds

A fantasy, a thriller with romance and disease..."

- My Book -

Tweet

Tiedoksi: Pete Doherty tekee siis musiikkiakin

Välillä kyseinen fakta jää kaiken muun varjoon, mutta tässä on muistutukseksi Babyshamblesin uusin musiikkivideo Love You But You're Green.

Tällaiseen Dohertyn pitäisi käyttää aikansa ja energiansa.

Tweet

Pete Dohertyn tuorein video

Tällä kertaa Pete Dohertyn uusin video ei ole musiikkivideo, vaan aamulla brittitabloidi The Sunin nettisivuilla julkaistu salakuvattu pätkä, jossa Doherty käyttää suonensisäisiä huumeita.

Video on ilmeisesti kuvattu Dohertyn ja hänen naisystävänsä Kate Mossin yhteisellä Thaimaan-matkalla vuodenvaihteessa.

Kaiken muun ällöttävyyden lisäksi videossa on todella surullista se, että siinä soi taustalla Gorillazin kappale Clint Eastwood, ja Doherty laulaa mukana kohdassa "I'm useless but not for long / The future is coming on" juuri samalla kun hän pistää neulan käsivarteensa.

Ihmettelen myös sitä, että miten Dohertyn huumeidenkäyttö on jälleen kerran päätynyt nauhalle. Tämäkin otos on kuvattu siis thaimaalaisessa hotellihuoneessa, johon on luultavasti varta vasten asennettu kamera tällaisten skandaalivideoiden kuvaamiseksi. Nettisivuillaan The Sun tuomitsee kovin sanoin huumeet ja näyttää videon lopuksi tukipuhelimen numeron, mutta ei kerro paljonko se on maksanut videon kuvaajalle otoksen käyttämisestä - tai paljonko lisää lehtiä se myy tänään videosta otettujen kuvien ansiosta!

Nauha on siis vähintään kuukauden vanha ja tällä viikollahan Doherty kirjautui jälleen kerran sisään vieroitusklinikalle Lontoossa. Edelliset yritykset eivät ole tuottaneet mainittavaa tulosta (kuten eivät myöskään Dohertyn vatsaan asennetut kaksi implanttia), mutta ehkäpä tällä kertaa. Uusi vuosi ja kaikki, jne.

Tweet