Pätkä uudesta Oasis-singlestä kuultavissa!

Ylläolevassa videossa on katkelmia ja kohokohtia Oasis-historiasta... sekä n. kohdassa 2:24 pätkä uudesta singlestä The Shock Of The Lightning!
Vaikka kyseessä onkin vain parinkymmenen sekunnin pikakurkkaus, The Shock Of The Lightning vaikuttaa erittäin kiinnostavalta kappaleelta. Rummut paukkuvat napakammin kuin ikinä, kitarat murisevat tummanpuhuvasti ja Liamin ääni on taas kunnossa. Ainakin itselläni ennakkotunelmat uutta Oasis-levyä kohtaan ovat nyt kiihkeämmällä tasolla kuin kertaakaan sitten 11 vuoden takaisen Be Here Now -kuumeen...

Tweet

Sämpylätieto lisää tuskaa

Olen koko kesän ollut ihastunut työpaikallani aamuisin tarjottaviin tuoreisiin sämpylöihin. Ne ovat vaikuttaneet todella erilaisilta kuin useimmat muut sämpylät. Pehmeämmiltä, joustavammilta, kotitekoisemmilta ja juustoisemmilta. Olen kuvitellut, että ne ovat luultavasti jonkin lähileipomon joka aamu tuoreena leipomia ja tänne kuljettamia erikoisherkkusämpylöitä.

Maanantaina söin kaverini kanssa lounasta puistossa ja vein hänelle maistiaisiksi yhden tällaisen supersämpylän. Hänen kommenttinsa oli, että ne ovat "aivan hyviä" ja maistuvat valkosipulilta.

En itse ollut huomannut sämpylöissä valkosipulin makua ennen kuin kuulin siitä, mutta nyt en voi olla huomaamatta sitä. Se on suolainen, esanssinen ja epäluonnollinen aromi, joka tekee leivästä teollisen ja tunkkaisen makuista. Enää en usko, että aamiaissämpylät ovat minkään oikean pikkuleipomon spesiaalituote, vaan luulen, että ne vain sulatetaan työpaikan keittiössä joka aamu jostain 1000:n kappaleen pakastesäkistä.

En missään nimessä inhoa valkosipulia, mutta en myöskään pidä siitä mitenkään erityisesti. Jotenkin vain se, että herkkusämpylän ainutlaatuinen maku paljastui niin yksinkertaiseksi kikaksi, on vienyt niiden syömisestä enimmän nautinnon. On hyvin kummallista, miten tällainen asia voi vaikuttaa. Se jos mikä on todiste siitä, että tieto todellakin lisää tuskaa!

(Tosin tässä yhteydessä sanat "tieto" ja "tuska" esiintyvät hyvin väljissä merkityksissä.)

MP3: Glasvegas - Geraldine [lähde]

Tweet

Yliluonnollista!

Kotimaisista televisiokanavista kristillinen TV7 on ehdottomasti omituisin. Se on kiehtova ja järkyttävä kurkistus tosiuskovaisten omalla omituisella logiikallaan pyörivään maailmaan, jossa usko on vahvaa mutta tv-tekninen osaaminen heikkoa.

Mielenkiintoisimmilaan TV7 on kesäisin, kun sen kotimainen sisällöntuottajajoukko on lomalla ja kanava näyttää lähes pelkästään amerikkalaisia uskonnollisia ohjelmia. Jenkkien paatoksellinen Jeesus-hurmos olisi pelkästään huvittavaa, ellei se olisi myös melko pelottavaa.

Yksi oudoimmista TV7:ltä näkemistäni amerikkalaisista ohjelmista oli eilen bongaamani "Yliluonnollista!" jossa messiaanisen herätyksen kokenut toimittaja Sid Roth keskustelee vaihtuvien vieraiden kanssa show'ssaan, joka "haastaa maallisen tiedonvälityksen". Eilisessä jaksossa vieraana oli saarnamies, joka väitti että Raamatun maininta "nöyristä, jotka perivät maan" tarkoittaa aivan kirjaimellisesti taloudellisen laman aikaista tilannetta. Eli siis rikkaat maan-, asunnon- tai muun omistajat joutuvat talousromahduksessa myymään omaisuutensa vaatimattomille kristityille, jotka saavat matalasuhdanteessa lunastettua sen erittäin halpaan hintaan ja näin "perivät maan".

Jumala antaa ilmeisesti myös muita sijoitusvinkkejä: erästä meksikolaista farmaria hän oli käskenyt myymään lehmät ja ostamaan tilalle pässejä – ja kas: pässinmetsästyksestä oli tullut turistien suosima vetonaula ja farmari oli rikastunut suunnattomasti. Niin helppoa se on, kun vain uskoo Jumalan investointisuosituksia!

Suomessa Jumalaa ja rahaa tuskin uskallettaisiin yhdistää näin raflaavasti, mutta Yhdysvalloissa moinen on ilmeisesti melko luonnollista, ainakin tällaisille höyrypäille. He itsekin luultavasti tienaavat melko mukavasti televisio-ohjelmillaan ja kiertävillä luennoillaan Amerikan uskonnollisilla sydänmailla. Joten kyllä Jumala auttaa ainakin joitain menestymään.

Muuta:

Katselin eilen töissä YouTube-pätkiä The Verven esiintymisestä Glastonburyn festivaalilla kesäkuun lopussa. Bändi vaikuttaa olevan aivan titaanisessa vedossa ja Richard Ashcroftin ja Nick McCaben sähköinen dynamiikka lisää jokaiseen kappaleeseen kiehtovaa jännitettä. Etenkin Ashcroft on saanut laimeiden soolovuosiensa jälkeen esiintymiseensä takaisin sitä intohimoa ja itseluottamusta, josta hän alun perin tuli tunnetuksi. Katsokaa vaikka The Drugs Don't Work ja etenkin kohta n. 3:09! Itselläni ainakin kylmät väreet kirjaimellisesti kulkevat pitkin selkää, kun Ashcroft muuttaa tuttua laulumelodiaa aavistuksen verran lisäten siihen vielä yhden pykälän aitoa koskettavuutta ja luoden pienen yksityiskohdan avulla ainutlaatuisen hetken:

The Verve - The Drugs Don't Work (Live, Glastonbury 29.6.2008)

Tweet

Rantakaraoke: suosittu haittatekijä

Edellisessä postauksessa haaveilin standardirantalomasta. Kuvitelmissani perusturistipäännollausmatka vaikutti hyvin houkuttelevalta. Sitä se on vieläkin, mutta ehken ottanut aivan kaikkia asioita huomioon.

Esimerkiksi mahdollisuutta rantakaraokeen.

Olin eilen pitkästä aikaa Espoossa Kivenlahden uimarannalla, joka on aikaisemmin ollut erittäin viihtyisä ja toimiva rentoutumispaikka. Puitteiltaan se oli sitä yhä, mutta eräs pieni yksityiskohta vaivasi melkoisesti ja heikensi aurinkonautintoa merkittävällä tavalla: rantabaarin terassilla oli käynnissä karaoke. "Ja seuraavana meillä on vuorossa... Pirjo! Ja Pirjolla on tänään 60-vuotissyntymäpäivä, onneksi olkoon Pirjo! Pirjo laulaa kappaleen Sydän lyö bum bum bum, ole hyvä, Pirjo!"

Oikeastaan edes se, että Pirjo tovereineen vuodatti keskioluenkatkuista sydänvertaan masentaviin suomalaisiskelmiin, ei ollut kaikkein pahinta. Itse asiassa eniten häiritsi koko konsepti yleisesti: se, että jostain löytyy suuri rypäs ihmisiä, joiden ajatus hauskasta tavasta viettää helteistä sunnuntai-iltapäivää on vääntäytyä espoolaisen uimarannan rähjäisen rantakahvilan terassille kumoamaan tuoppeja, käristämään punertavaa ihoaan aivan melanoomariskin äärirajoille saakka ja korisemaan korneja iskelmätekstejä epätoivoisen innokkaan karaokejuontajan johdolla.

Eikä siinä vielä kaikki: ... jotkut parit jopa intoutuivat tanssimaan.

Joten en olekaan enää aivan täysin varma, nauttisinko sittenkään Torremolinoksen-lomasta. Pitäisi luultavasti varmistaa etukäteen, ettei karaoke ole alueella suosittu harrastus. Juntit, eläimet ja lapset eivät häiritse minua lainkaan, kunhan niitä ei tarvitse koskettaa, eikä niistä kuulu ääntä.

MP3: Travis - Turn [lähde]

Tweet

Loman tarpeessa

Viime aikoina olen tuntenut olevani kovasti loman tarpeessa. En ole oikeastaan pitänyt kunnon kesälomaa kolmeen vuoteen, eikä kesävapaa silloinkaan ollut oikein rentouttava.

Töihin mennessäni ohitan lähes joka päivä matkatoimiston näyteikkunan, jossa erilaiset matkatarjoukset esittävät houkuttelevia kutsujaan. Vaikka kaupunkikohteet ovatkin suosikkejani ja monen monta hienoa suurkaupunkia on vielä käymättä, jotenkin nyt tuntuu siltä, että kaikkein mieluisin lomalokaatio olisi joku perus-rantaturistikohde, esimerkiksi Torremolinos, Mallorca tai muu vastaava.

Kun olin pieni, kävimme lähes joka kesä jossain "etelässä". Sitten kun olin n. 11-vuotias, vaihdoimme rantakohteet kaupunkeihin ja siitä edespäin olen lievästi halveksinut ja kritisoinut aurinkopakettimatkoja. Eihän joku Rhodos voi millään vetää vertoja Lontoolle tai Roomalle – miksi joku siis haluaisi tylsälle rannalle mieluummin, kuin kiehtovaan kaupunkiin?

Kuitenkin parin viime vuoden aikana ajatus siitä, että viettäisi viikon tai pari jossain Kreetalla päivät hiekkarannalla maaten ja illat miekkakalaa syöden, on alkanut tuntua hyvinkin houkuttelevalta. Rantalomat eivät ehkä ole kovin stimuloivia tai kiinnostavia, mutta ainakin ne ovat rentouttavia. Haluaisin vain laittaa aivomassan narikkaan ja paistua jonkin aikaa välimerellisessä lämmössä.

Tarvitsisin todella sellaisen nollauksen ennemmin tai myöhemmin.

MP3: Blur - Advert [lähde]

Tweet

Nationwide Mercury Prize

Palkintogaalojahan maailmassa riittää. Useimmat niistä järjestetään aina vuoden alussa: tammi-helmikuussa on hyvin helppo seota kaikkien oscareiden, britsien, venlojen ja Marttojen teräsvillaneulepalkintojen keskellä.

Musiikin saralla yksi tärkeimmistä ja arvostetuimmista palkintojuhlista on kuitenkin keskellä vuotta. Nationwide Mercury Prize on kuin englantilaisen musiikkiskenen vastine Finlandia-palkinnolle suomalaisessa kirjallisuudessa. Mercury-palkintojen ehdokaslista julkistetaan aina heinäkuussa ja voittaja valitaan syyskuussa. Mukaan pääsevät edeltävän vuoden parhaat englantilaiset albumit ja kilpailun kriteerit ovat nimenomaan musiikillisia ja taiteellisia, eivätkä kaupallisia kuten useimmissa muissa palkintomittelöissä.

Tämän vuoden Mercury-ehdokaslista julkaistiin eilen ja joukossa on monta erinomaista albumia Radioheadin In Rainbowsista Adelen 19:n kautta The Last Shadow Puppetsin The Age Of The Understatementiin. Omasta mielestäni palkinnon ansaitsisi kuitenkin ehdottomasti Elbow'n The Seldom Seen Kid, joka ei ole pelkästään tämän vuoden, vaan myös ehkä koko vuosikymmenen paras albumi. Toivon Elbow'n levyn voittoa niin paljon, että asetin sen puolesta €100:n panoksen William Hillin vedonlyöntipalvelussa. Olisin The Seldom Seen Kidin voitosta joka tapauksessa äärimmäisen mielissäni, mutta vedon ansiosta lisäksi vielä €700 enemmän mielissäni.

Mercuryt ovat kuitenkin siitä hieno kisa, että voittajaa on hyvin vaikea ennustaa: välillä ennakkosuosikit (1996 Pulp, 2004 Franz Ferdinand) jyräävät, välillä yllätysnimet (1997 Roni Size / Reprazent, 2002 Ms. Dynamite) kaappaavat palkinnon. Vasta 9. syyskuuta saamme tietää, kuka voittaa.

Sitä ennen kannattaa viimeistään nyt tutustua Elbow'n klassikkoalbumiin, jos ei ole sitä jo tehnyt. The Seldom Seen Kid -levyn voi tilata itselleen esimerkiksi tästä.

MP3:
Elbow - The Bones Of You [lähde]
Elbow - Grounds For Divorce [sama]
Elbow - An Audience With The Pope [sama]


Elbow - One Day Like This (Live, Glastonbury 2008)

Tweet

Nolostuttaa

Tänään on jotenkin hankala päivä. Mikään ei oikein suju. Olisi pitänyt jäädä sänkyyn. Kadotin aurinkolasitkin. Ja kaiken lisäksi tein äsken jotain melko nolostuttavaa.

Olen siis töissä ja minun pitäisi erästä tehtävää varten katsoa koneelta videota. Jotta en häiritsisi muita, käytän työskennellessäni kuulokkeita.

Otin nappikuulokkeet irti iPodistani ja työnsin niiden piuhan tietokoneen kuulokeliitäntään. Ennen varsinaisen työskentelyn aloittamista lueskelin kuitenkin The Guardianin musiikkisivuja, jotka kertoivat mielenkiintoisen jutun amerikkalaisesta farmarista, joka oli levyttänyt aivan järkyttävän hirveän punaniskaoikeistolaisen kappaleen nimeltä The Republican Song.

Kurkkasin siis YouTubesta republikaanilaulun tahattoman huvittavan videon ja sen päälle vielä Guardianin jutun linkistä löytämäni Tom Robinson Bandin kappaleen Glad To Be Gay. Se oli aika tarttuva ("Siiiing if you're glad to be gay"), joten lisäsin kuulokkeisiini volyymia.

Kunnes huomasin, että kuulokkeeni eivät olleetkaan kiinni koneeni kuulokeportissa, vaan sen viereisessä samanlaisessa pyörylässä. Ja kaikki äsken kuuntelemani laadukas musiikki oli siis kantautunut kaikkien lähistölläni istuvien työtovereitteni korviin.

Tilannetta oli aika vaikea kääntää tästä tyylikkäämpään suuntaan. Kysyin hieman tarpeettomasti "Kuulitteko ton jenkkilaulun?", johon kaikki vastasivat kyllä kuulleensa sen.

Pääsisipä jo takaisin nukkumaan. Toivottavasti mitään muuta ei tapahdu enää tänään. Tämä piristi vähän, mutta arvostelukykyni on silti tällä hetkellä sen verran sekaisin, etten ole ihan varma, oliko tässä sittenkään oikeasti mitään hauskaa:

Tweet

Arkipäivän rocktähdet

Yksi suurimmista unelmistani olisi olla menestyvä rocktähti. Jos (ja kun) se ei ole mahdollista, olisi hienoa löytää jotain työtä, joka olisi niin lähellä rocktähteyttä kuin vain mahdollista: epäsäännölliset työajat, matkustelua, rahaa, jne. jne.

Mietin tätä taas tänään ja tajusin, että itse asiassa tunnen montakin ihmistä, jotka käytännössä elävät rocktähtimäistä elämää. He pelaavat pokeria.

Minulla on monia ystäviä, jotka elättävät itsensä oikeastaan kokonaan pokerinpeluulla. He ovat parikymppisiä ja tienaavat silti enemmän kuin keskiluokkaiset vanhempansa. Heidän elämänsä vaikuttaa kieltämättä hienolta: eräätkin ovat viimeisen vuoden aikana matkustelleet mm. Australiassa, Miamissa ja Las Vegasissa. Ja kaikki siis eri reissuilla, ei millään yhdellä yhtenäisellä Kilroyn budjettimaailmanympärysmatkalla. Kun on varaa, eikä ylimääräisiä velvoitteita, on helppo lähteä muutamaksi viikoksi maailmalle.

En missään nimessä ole heille kateellinen, päinvastoin ihailen heitä kovasti. Tiedän, että nettipokerielämä vaatii myös satoja ja taas satoja tunteja istumista vihertävänhohtoisen ruudun ääressä napsimassa muutamien dollareiden voittoja – ja joskus kärsimässä tappioitakin. Pokeri ei ole mitään leikkiä, se on ehdottomasti taitopeli, eikä itselläni ikinä riittäisi siihen kärsivällisyyttä ja loogisuutta.

Mutta on joka tapauksessa jotenkin todella ihmeellistä, että Suomessa on nykyään yhtäkkiä suuri joukko nuoria ihmisiä, jotka voivat elää melko fantastista arkea, kuin rocktähdet konsanaan. Ja on todella hienoa, että he pystyvät elämään tuollaista elämää nimenomaan parikymppisinä ja kokemaan maailman ihmeitä nuoressa iässä.

Media on kyllä nykyään täynnä juttua suomalaisista kasinomiljonääreistä, mutta nimenomaan tällainen hyvin menestyvä, laaja "pokerirahvas" olisi erittäin mielenkiintoinen tutkimuskohde.

MP3: DJ Jazzy Jeff & The Fresh Prince - Summertime [lähde]

Tweet

Kapitalisti naapurissa ja nolo nainen rannalla

Kohtasin perjantaina yhden mielenkiintoisimmista pummeista tähän mennessä. Tämä reilusti keski-ikäinen mies mutisi itsekseen hyvin vihaisesti "Parempi asua ulkona... Ihan turha asua sisällä... Siellä on aina... Kapitalisti naapurina".

Mielenkiintoinen näkökulma asunnottomuuteen. Kapitalistinaapurit häiritsevät vapaata sosialistista sielua.

Eilen rannalta palatessani kohtasin hieman ikävämmän ja ärsyttävämmän ilmiön: lapselleen huutavan aikuisen. Mielestäni sellainen on aina jotenkin todella törkeää, hävettävää ja kaikin puolin kuvottavaa.

Ehkä n. 8-vuotias lapsi teki jotain, mikä suututti hänen äitinsä oikein perusteellisesti. Nainen menetti malttinsa täydellisesti ja huusi lehdenpuhaltimen äänenvoimakkuudella kaikkea mahdollista väliltä "Jos et nyt heti lopeta, niin..." / "Pitääkö mun huutaa, vai etkö sä muuten kuule?!" Kailottajanaisen ohi kulkiessani huikkasin, että minä ainakin kuulen ja virnistin päälle parasta katso-nyt-oikeasti-itseäsi -hymyäni. Nainen ei kuitenkaan reagoinut millään tavoin - ainoastaan perheen isä osoitti huomanneensa kommenttini. Häntä minun kuitenkin kävi kovasti sääliksi, hän oli tilanteessa ainoa rauhallinen henkilö ja joutuu joka tapauksessa vielä menemään kotiin räyhäävän vaimon ja kenkkuilevan lapsen kanssa.

Mutta perheen äidille minulta ei riitä sympatiaa. Oikeasti: aikuinen ihminen! Ei saisi tuolla tavalla vajota lapsen tasolle ja menettää täysin malttiaan, varsinkaan julkisella paikalla. Onko se mitään elämää: huutaa kauniina hellepäivänä omalle lapselle uimarannalla kymmenien ihmisten kuuloetäisyydellä jostain loppujen lopuksi täysin mitättömästä asiasta? Kuka haluaa olla sellainen? Ei varmasti kukaan, mutta silti joistain vain tulee sellaisia, eivätkä he itse edes välttämättä huomaa sitä. Se on hyvin pelottavaa ja surullista. Varsinkin kun vaihtoehtojakin olisi.

MP3: Blur - Sing [lähde]

Tweet

Kesäkuume

Mistä tietää, että on kuumeessa? Esimerkiksi siitä, että kuulee radiosta Eppu Normaalia ja ajattelee pitävänsä siitä.

Outoa olla kipeänä kesällä, en ole ikinä ennen ollut.

Ja Mel Gibsonin dubbaaminen suomeksi olisi vaikeaa täysin terveenäkin.

MP3: Radiohead - There There. (The Boney King Of Nowhere.) [lähde]

Tweet

Googanalyysi-meemi

Stazzy siis haastoi meemiin, jossa on tarkoituksena Googlen kuvahakua käyttäen vastata muutamaan kysymykseen. Määritelmä "muutama" muuten ilmeisesti tarkoittaa kaikkia lukumääriä välillä 2 - 99, ainakin Suomen lain mukaan. Kuulin pari viikkoa sitten jutun, jossa mökkiläinen oli kysynyt naapuriltaan, saisiko hän kaataa "muutaman" puun tämän tontilta. Puunhakkaajamökkiläinen oli sitten niittänyt isolta tontilta 99 runkoa. Naapuri totta kai tulistui ja juttua selviteltiin oikeudessa, mutta ilmeisesti siis laki sanoo, että "muutama" voi enimmillään tarkoittaa 99:ää.

No niin, nyt siis asiaan.

1. Minkä ikäinen olet seuraavana syntymäpäivänäsi?

Ajattelin tätä juuri tänään aamulla työpaikan portaita kiivetessäni. Olen yhä itse asiassa erittäin nuori, vaikka välillä onkin vähän "vanhentunut" olo.

2. Mihin haluaisit matkustaa seuraavaksi?

Jos minulla olisi käytössäni erittäin suuri summa rahaa, suuntaisin oikopäätä Tokioon. Itse asiassa koko Japani kiinnostaa muutenkin. Olisi hauskaa esimerkiksi sekoittaa itsensä Tokiossa videopeleillä, sushilla ja neonvaloilla parin viikon verran ja sitten vetäytyä sen päälle johonkin maaseutukylpylään nauttimaan vihreästä teestä ja höyryhoidoista.

3. Suosikkipaikkasi?

Tämä on totta kai melko vaikea kysymys; hyviä paikkoja on monia. Mutta eräässä helsinkiläisessä saaressa on eräs erinomainen ranta, joka kerta toisensa jälkeen rauhoittaa ja innostaa. Itse asiassa se ei ole tässä kuvassa: tämä on toinen ranta samalta alueelta. Ja en löytänyt tätäkään Googlesta, vaan hoolyjournalin Flickr-sivulta.

4. Lempitavarasi?

Tämä puolestaan on erittäin helppo. En kestäisi tylsää arkea ilman iPodia. On niin ihmeellistä pitää kaikkia levyjään koko ajan mukana yhdessä pienessä laitteessa. 30-gigatavuinen tulee varmasti täyteen vielä tämän vuoden aikana, joten nyt pitää säästellä uutta varten.

5. Lempiruokasi?

Sushia ei oikein voi verrata mihinkään muuhun ruokaan. Pidän kyllä monenlaisesta, mutta sushi on aivan omassa sarjassaan. Tämä on tietysti vähän kliseistä, mutta sushi ei ole pelkkää ruokaa, vaan parhaimmillaan se lähenee taidetta. Ja pidän tietysti siitä kuvassakin näkyvästä pienestä muovisesta ruohomatosta, joka yleensä asetellaan sushipalojen väliin. Se on hauska ja typerä kontrasti: erittäin luonnollista ruokaa ja erittäin epäluonnollinen koriste.

7. Lempieläimesi?

En pidä eläimistä kovinkaan paljoa. Kirahvit ja koalat ovat tavallaan OK, mutta kaikenlaiset peruskoirat ja -kissat ovat todella ärsyttäviä, ällöttäviä ja älyttömiä – marsuista, jäniksistä ja muista rotista puhumattakaan. En mitenkään vihaa eläintenrakastajia, mutta en vain itse näe, mikä eläimissä on niin upeaa. Ajattelin laittaa tähän kirahvin kuvan, mutta sitten muistinkin varsinaisen suosikkieläimeni: Palmolive Aquarium -saippuapullossa esiintyvän keltaisen kalan. Kutsun häntä Kala Karlssoniksi. Kala Karlsson on ehdottomasti lempieläimeni.

8. Lempiväri?

Valkoinen. Mutta se ei toimi ilman kontrastia, joten se tarvitsee aina parin. Mustavalkoinen on hyvä yhdistelmä. Pienempänä pidin kovasti violetista, jostain syystä.

8. Tämänhetkinen tunnetilasi?

On jotenkin odottavainen olo. Mutta ei onneksi kuvassa näkyvällä tavalla.

9. Kulkuneuvosi?

HKL:n bussi, satoi tai paistoi. Tavallaan bussi on aika OK: se on melko nopea, luotettava ja kohtalaisen mukavakin kulkuväline. Mutta toisinaan bussit myöhästelevät, hajoavat kesken matkan tai ovat tupaten täynnä hikisiä setiä tai itkeviä lapsia. Silloin aina ajattelee yksityisautoilun ihanuutta. Julkisista kulkuvälineistä oma suosikkini on kyllä itse asiassa raitiovaunu. Haluaisin joskus asua alueella, jonne kuljetaan raitioteitse.

10. Mitä teit viime lauantaina?

Päivällä pelasin Ghettopolya ja illalla menin Ruttopuistoon syömään hampurilaisia ja katselemaan mega-äänekkään teknon tahdissa heiluvia teinejä.

11. Mitä teit viime sunnuntaina?

Olin Suomenlinnassa piknikillä. Söin kymmenen minuutin sisään kolme jäätelöä. Sää oli mitä mainioin, mutta tulin silti kipeäksi. Suomenlinna on aivan loistava paikka, ehdottomasti yksi Helsingin valtteja verrattuna mihin tahansa maailman kaupungeista.

12. Keneltä näytät?

Tämä on vähän huono. Minulle on kerrottu, että näytän mm. Robert Carlyleltä, Radioheadin Jonny Greenwoodilta, Kurt Cobainilta ja Andy Warholilta. "Julkkiksista" (hyvin väljässä merkityksessä) näytän kuitenkin ehkä eniten Mansunin basistilta Stove Kingiltä (kuvassa). Tosin Stove King pilaa näköistemme ihmisten mainetta käyttämällä kuvissa melko usein melko rumia vaatteita.

Noin, siinä siis se. Menipä rattoisasti puolitoista tuntia työpäivästä. Haastan tähän seuraavaksi Tankearkivetin, Välitilityksiä elämästä -blogin sekä Las Aventuras de la Gorran (voisitko muuten Ulla ystävällisesti lisätä blogiinne kommentointimahdollisuuden myös ei-rekisteröityneille käyttäjille? Kiitos!).

MP3: Radiohead - Paranoid Android [lähde]

Tweet

Oasis - Dig Out Your Soul, 6.10.2008

• Bag It Up
• The Turning
• Waiting For The Rapture
• The Shock Of The Lightning
• I'm Outta Time
• (Get Off Your) High Horse Lady
• Falling Down
• To Be Where There's Life
• Ain't Got Nothin'
• The Nature Of Reality
• Soldier On

Muista odotuksen avuksi myös remix-versio kappaleesta Falling Down.

Tweet

Levy: Albert Hammond, Jr. - ¿Como Te Llama? (Rough Trade, 2008)

The Strokesin kakkoskitaristi Albert Hammond, Jr:n ensimmäinen soololevy, vuoden 2006 Yours To Keep oli valloittavan simppeli kokoelma tarttuvia ja sujuvia pop-lauluja. Yours To Keep on siitä harvinainen levy, että se sopii lähes mihin tahansa tilanteeseen: aamuun, yöhön, työpäivään, sadepäivään, kotiin, matkalle... Sellainen on erittäin harvinaista, mutta erittäin hienoa.

Toisella sooloalbumillaan ¿Como Te Llama? Albert Jr. jatkaa toimivan konseptinsa mukaisesti, mutta tuo siihen myös uusia sävyjä. Ajattelin, että tämä arvostelu voisi olla track-by-track -periaatteella kirjoitettu, eli kerron erikseen levyn jokaisesta kappaleesta.

01 - Bargain Of A Century Aloitusbiisi on hyvä tiivistelmä koko levyn tunnelmasta: strokesmaiset new wave -kitarat surisevat ja Albertin laiska newyorkilainen aksentti laulaa niiden päälle kauniin ja hienoja yksityiskohtia sisältävän melodian. Bargain Of A Century näyttää myös sen, mikä tällä levyllä on uutta Yours To Keepiin verrattuna: erilaisia ja erilaiselta kuulostavia kitaroita on nyt paljon enemmän päällekkäin ja ne soittavat rohkeasti paljon sooloja. Ainakin itseäni kitaramusiikin ystävänä tällainen leppeä kitaramatto miellyttää: akustisten ja sähkökitaroiden sekoitus takaa, että kappaleet ovat energisiä, mutta silti melodisia.

02 - In My Room Tämä kappale voisi olla millä tahansa The Strokesin levyllä. Paitsi että The Strokes ei ole moniin vuosiin säveltänyt näin hyviä biisejä. In My Room sisältää tyylikkäitä vaihtoja aurinkoisesta tunnelmasta hieman melankolisempiin sävyihin ja sen kertosäe on erittäin tarttuva.

03 - Lisa Jo Yours To Keepin erityispiirteenä olivat erittäin melodiset ja monipuoliset rummut. Vain harvoilla levyillä kuuntelija pystyisi lähes viheltelemään pelkkien rumpujen mukana, mutta Yours To Keepillä se oli mahdollista. Sama linja jatkuu ¿Como Te Llama?:lla, mistä Lisa erinomainen esimerkki. Lisa on erinomainen esimerkki myös eräästä toisesta ¿Como Te Llama?:n vahvuudesta: kappaleen jokainen lyhytkin suvantokohta on täytetty jollain hauskalla pienellä riffillä tai melodianpätkällä. Tällainen yksityiskohtiin panostaminen on nykyään jopa melko harvinaista, joten se, että Albert Hammond Jr. jaksaa keskittyä kappaleissaan niiden pienimpiinkin osasiin, on erittäin riemastuttavaa.

04 - GfC Omituisesti nimetty GfC on levyn ensimmäinen single ja ilmiselvästi hitin kuuloinen. Tarttuva kitarakuvio ja mukavan elastinen bassolinja tukevat Albertin tarttuvaa laulumelodiaa. Kappaleen loppu on omistettu jälleen hienoille ja taitaville kitarasooloille, jotka eivät kuitenkaan ole itsetarkoituksellisia, vaan pelkästään nautinnollisia.

05 - The Boss Americana Tämän nimisellä kappaleella ei voi olla muuta kohtaloa kuin kuulostaa kesäisen reippaalta autoilumusiikilta. Vanhanaikaisesti nykivä kitarariffi ja sitä melko tarkasti seuraava laulu jäävät päähän heti ensikuulemalta. Ja kuten koko levyllä, Albert Hammond Jr. ei lähde venyttämään melko yksinkertaisia ideoitaan liian pitkiksi, vaan osaa lopettaa kappaleen juuri oikeaan aikaan hieman ennen kolmen minuutin rajapyykkiä.

06 - Rocket Tämä on ensimmäisten kuuntelujen jälkeen ehkä oma suosikkibiisini levyltä. Painokkaasti muriseva kitara avaa kappaleen tehokkaasti, hieman sotilasmarssityyliset rummut tuovat siihen vastustamatonta potkua ja Albert laulaa raketeista heittäen mukaan "Oo-oo" -ulvaisuja, jotka nostavat minkä tahansa kappaleen arvosanaa aina yhdellä pykälällä. Erityismaininta ensimmäisen kertosäkeen jälkeisestä välisoitosta, joka vie kappaleen aivan uudelle tasolle, mutta ohjaa silti nokkelasti toiseen säkeistöön.

07 - Victory At Monterey Ylväs bassokuvio tuo taas mieleen tuoreimman Strokes-levyn, mutta muuten tämä synkkä kappale on paljon retrompi, kuin Hammond Jr:n pääbändin tuotanto. Kertosäkeen jouheva kitaratausta jää mieleen heti ensikuulemalta ja vaikka kappale onkin tavallaan melko junnaava, se on ehdottomasti yksi levyn kohokohtia. Rumpukomppi on jälleen erittäin kekseliäs ja Albertin laulusuoritus on intohimoinen ja tunteikas.

08 - You Won't Be Fooled By This Valssitahtiseen uuden aallon balladiin liittyy loppua kohden mukaan kauniilta kuulostavia viuluja. Ei mikään ääretön mestariteos, mutta sopii loistavasti levyn kokonaiskuvaan ja toimii hyvänä siltana ennen...

09 - Spooky Couch Selvä poikkeus albumin yleistunnelmassa ja tavallaan koko sen keskipiste. Tämä seitsenminuuttinen instrumentaalikappale pyörittelee käytännössä yhtä erittäin yksinkertaista melodiaa koko pitkän kestonsa ajan, mutta saa silti taitavalla kerroksittaisella tunnelmanrakentelullaan kuulijan mielenkiinnon säilymään. Lopun rummut ovat jopa aavistuksen verran triphopahtavat. Yleensä en suuremmin pidä instrumentaalibiiseistä, mutta tässä on jotakin selittämätöntä rauhallisuutta, hyväntuulisuutta ja leppoisuutta. Miksi instrumentaalien tarvitsisi aina olla otsa kurtussa leivottua bändin oman tekniikan ja tyylitajun ylikikkailevaa ylistystä? Albert kavereineen näyttää, että asiat voi tehdä toisinkin...

10 - Borrowed Time Bluesreggae-kappale kuulostaa lähtökohtaisesti kauhealta, mutta Albert Hammond Jr. osaa toteuttaa tällaisenkin kiinnostavasti ja tarttuvasti. Kertosäe on pelkkää "Ooo ooo oooh, aaa aaa aaa-aaah":ia, mikä ei ole ollenkaan paha asia, vaan jälleen hieno osoitus tämän levyn vaivattomasta pop-näkemyksestä. Kitarasooloja piisaa jälleen.

11 - G Up Kesäisesti keinuva G Up tuo mieleen edellisen levyn Holidayn ja Hard To Live In The Cityn. Kappale sisältää jälleen kaikki tämän levyn yleisimmät ominaispiireet: kerroksittaiset kitarat, nokkelat rumpukuviot, taitavat tunnelmanvaihdot, Albertin äärimmäisen miellyttävän lauluosuuden ja noin kaksi-ja-puoliminuuttisen keston.

12 - Miss Myrtle Tämäkin voisi helposti olla Yours To Keep -levyltä. Yksinkertainen kitarakuvio helisee aavistuksen verran jamaikalaisen rytmin päällä ja Albert pudottelee sen päälle leppoista laulua. Myöhemmin kappale ottaa matkalta mukaansa yhä enemmän ja enemmän instrumentteja ja päätyy iloiseen sekametelisoppaan.

13 - Feed Me Jack or How I Learned To Stop Worrying And Love Peter Sellers Rauhallinen ja kaunis balladi päättää levyn hienoihin tunnelmiin. Rumpukomppi on jälleen kerran astetta hauskempi kuin tällaisissa kappaleissa yleensä ja jouset sekä kaiutettu laulu tuovat kokonaisuuteen oman upean sävynsä. Ja taas kaikki on ohi ennen kuin kolme minuuttia tulee täyteen.

Kokonaisuudessaan ¿Como Te Llama? siis laajentaa Yours To Keepin lähes täydellistä pop-palettia uusiin suuntiin: hieman rockimmaksi, hieman reggaemmaksi, hieman monipuolisemmaksi. Musiikillisten tyylisuuntien kokeilu ei kuitenkaan missään vaiheessa vie huomiota pääasiasta, eli erinomaisen taidokkaasti kirjoitetuista kappaleista. Albert Hammond Jr. on tämän hetken nuorista pop-kyvyistä tyylikkäimpien ja taidokkaimpien joukossa ja ohittaa soololevyillään käytännössä jopa The Strokesin. ¿Como Te Llama? on vuoden 2008 ehdoton kesälevy ja pitää varmasti pintansa myös syksyn sateiden saapuessa.

4/5

MP3:
GfC [lähde]
Lisa [ibid.]
Victory At Monterey [lähde]


Albert Hammond, Jr. - Spooky Couch -"video"

Tweet

Oasis - Falling Down (Chemical Brothers Mix)

Ylläolevasta videosta voit kuulla Chemical Brothersin remixin upouudesta Oasis-kappaleesta Falling Down. Voit myös ladata sen tästä linkistä (kiitos ruotsalaisen Oasisgeneration.com:in mainiolle keskustelufoorumille).
Kyseessä ei siis ole lokakuussa Dig Out Your Soul -levyllä julkaistava biisi, vaan Chemical Brothersin versio kappaleesta. On vaikeaa mennä sanomaan, miltä "alkuperäinen" (tässä on nyt hieman outo aikaperspektiivi) biisi kuulostaa, mutta ainakin tämä versio on mielestäni melko kiinnostava ja positiivisia lupauksia herättävä. Noelin ääni kuulostaa tyylikkään pehmeältä ja kappaleen melodia on yksinkertaisuudessaan hieno. Chemical Brothers tuo mukanaan perusbiittinsä, mutta myös jollain tapaa newordermaista viileyttä ja jopa aavistuksen verran italohouselta (hyvin, hyvin kaukaa haetusti ilmaistuna) vivahtavia kosketinsoittimia.
Vaikka ainakaan tämä tulkinta Falling Down'ista ei aivan täydellinen täysosuma olekaan, jotenkin aina toivon, että vielä joskus Oasis uskaltaisi tehdä kokonaisen levyn tämän tyylistä materiaalia. Noel on osoittanut kokeiluvalmiutensa mm. aiempien Chemical Brothers -yhteistöiden kautta, mutta "tosipaikan" (eli kokopitkän studioalbumin) tullessa linja onkin sitten aina ollut perinteisempi.
Silti, odotukset lokakuuta ja Dig Out Your Soulia kohtaan eivät ole tämän jälkeen ainakaan yhtään matalammalla, kuin aiemmin. Pikemminkin päinvastoin...
Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Tweet

Juomat ja juominen

Pidän kovasti syömisestä ja juomisesta, mutta ennen kaikkea juomisesta. Enkä siis niinkään tarkoita alkoholijuomia. Itse en vain pysty juomaan kahdeksaa tuoppia illassa, parinkin kohdalla raja alkaa jo tulla vastaan. Mutta ei huonon olon vuoksi, vaan enemmänkin maun vuoksi. En vain oikein ole löytänyt omaa suosikki-alkoholijuomaani. G&T on joskus hyvä, mojito myös, viski joissain tilanteissa, Bailey's, ehkä pullo Stellaa tai hyvä Guinness... mutta mikään ei vain voita Pepsiä.

Voisin teoriassa olla joka hetki juomassa jotakin. Jokaiseen kellonaikaan, paikkaan, tilanteeseen ja tunnelmaan on sopiva juoma. Mikä muka tuntuu paremmalta, kuin astua sateisena ja harmaana päivänä johonkin lämpimään kahvilaan ja tilata höyryävä juoma mukaan? Tai hörppiä uimarannalla kylmästä limsatölkistä, jonka kosteanviileään alumiinipohjaan on tarttunut hiekanmurusia? Oikein hedelmälihainen appelsiinimehu aamulla lämpimän paahtoleivän kanssa?

Keväällä minulle sattui nk. "Radiohead & Pepsi -yö". En saanut unta, joten join vuoron perään teetä ja Pepsiä ja kuuntelin Radioheadin uusimman levyn monen monta kertaa läpi. Kuuma tee sai haluamaan kylmää Pepsiä ja kylmä Pepsi vuorostaan kuumaa teetä: se oli positiivinen noidankehä.

Omat suosikkijuomani ovat siis Pepsi ja vihreä tee. Sitrushedelmillä ja runsailla jääpaloilla höystettyä Pepsiä parempaa kokonaisuutta ei olekaan. Viimeksi jääkaappini oli ilman Pepsi-varantoja luultavasti joskus viime syksynä. Vihreä tee puolestaan on raikas, lämmittävä ja maukkaalla tavalla terveellisen olon aikaansaava neste. Joskus saan postissa saksalaiselta ystävältäni lähetyksenä vihreää kiinalaista luomuteetä, jonka veroista en ole vielä mistään muualta löytänyt. Se kuitenkin loppuu aina liian pian, joten perusteeni tällä hetkellä on yhä New Yorkin Chinatownista jo puolitoista vuotta sitten ostettu satsi vihreää ruutia.

Oikeastaan ainoat juomat, joita en juo, ovat erilaiset kuplivat mineraalivedet sekä maito. Niillekin tietysti löytyy oma tilanteensa, mutta sellaiset tilanteet vain ovat hyvin harvassa. Itse asiassa maidon juominen on aikuiselle ihmiselle melko epäluonnollista: ihminen on käytännössä ainoa nisäkäs, joka juo maitoa vielä kasvuiän jälkeenkin. Pepsin juominen on sen sijaan hyvin luonnollista.

Äsken Sähkötalon Robert's Coffeesta aamulattea ostaessani jonossa takanani ollut amerikkalaismies tilasi leveällä jenkkiaksentilla "A black coffee and an apple strüdel". Hänkin varmasti tiesi, mikä juoma sopii juuri omenatortun kanssa juuri tällaisena aamuna.

MP3: Radiohead - House Of Cards (Scotch Mist Live) [lähde]

P.S. Pidän erittäin paljon englanninkielisestä määritelmästä soft drinks. Se kuulostaa aina todella houkuttelevalta.

P.P.S. Ylläolevasta kuvasta löytyvä AquArius oli erinomaisen raikasta urheilujuomaa, jota oli myynnissä n. vuoden 1992 kieppeillä Barcelonan olympialaisten aikaan. Sitä valmistetaan ilmeisesti yhä joissain Euroopan maissa, mutta en ole päässyt maistamaan sitä vuosikausiin. Ikävoin AquAriusta.

Tweet

Pelottavaa päivänvalossakin

Massive Attackin Risingson on mielestäni ehkä maailman pelottavin musiikkiesitys. Se karmii selkäpiitä jopa päivänvalossa: pari viikkoa sitten kävelin Kampin kauppakeskuksen läpi Risingsonin soidessa korvakuulokkeissa ja se sai jopa siistin ja kliinisen ostosparatiisin vaikuttamaan vainoharhaiselta ja vieraannuttavalta paikalta. Miltäköhän Risingson tuntuisi esimerkiksi pimeässä huoneessa ukkosella?

Risingson ei pelottele yllätyksillä tai efekteillä, vaan hitaasti hiipivällä klaustrofobisella tunnelmalla, joka aivan kirjaimellisesti saa kuulijan veren sakkautumaan. Ainakin itselläni suonet tuntuvat menevän ihan oikeasti aivan elottomiksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Daddy G:n matala ja käheä, jotenkin haudantakaiselta kuulostava ääni lipuu mukaan toisessa säkeistössä.

Kappaleen video on ehkä hieman liian alleviivaava, mutta se kyllä tavoittaa jotain biisin hyytävästä olemuksesta. Vielä parempaa on kuitenkin laittaa silmät kiinni ja kuvitella itse...

Tweet

Pernan venttausta

Englannin kielessä on sanonta "to vent one's spleen", eli vapaasti käännettynä ehkä "tuulettaa pernaa", tms. Pernan venttausta. Mielestäni se on oikein hyvä sanonta ja haluankin nyt taas kerran vähän ventata pernaani.

Siis kuinka ankeita jotkut ihmiset voivat olla? Kuinka bläääähhhejä ajatuksia voi esittää? Tänään töissä erästä tehtävää varten meidän piti miettiä kuuluisia suomalaisia maamerkkejä, mielellään mahdollisimman korkeita. Itse ehdotin tietenkin Stadionin tornia ja Näsinneulaa, koska ne ovat oikeastaan ainoat tunnetut korkeat rakennelmat maassamme. Mutta eräs henkilö vähätteli esimerkiksi Stadionin tornia ja tarjosi omana ehdotuksenaan... Puijon tornia!

Siis! Puijon! Tornia! Kuinka moni suomalainen tietää, miltä Puijon ****n torni näyttää? No, luultavasti kaikki kuopiolaiset, joihin Puijon tornin ehdottaja itsekin lukeutuu, mutta se ei riitä. Totta kai Suomessa on melkoinen pula helposti tunnistettavasta korkean profiilin arkkitehtuurista, mutta silti. Sama kuin ehdottaisi kuuluisimmaksi suomalaiseksi urheilijaksi Naakkakylän Hiihtoseuran 18-vuotiaiden murtomaamestaria.

No, mitään ideoita ei saisi suoraan täysin tyrmätä – enkä tietenkään niin tehnytkään. Hymistelin vain. Ja venttaan täällä nyt pernaa.

Toisen kerran sama henkilö ärsytti minua tänään, kun Bassoradio soitti mash-up:in Peter, Björn & Johnin Young Folksista ja Amy Winehousen Rehabista. Tämä todellinen ignoramus (toinen erinomainen englanninkielinen termi) luuli, että kyseessä on Gorillaz! Ei kai kukaan parikymppinen, ilmiselvästi pop-kulttuuria seuraava henkilö voi olla tunnistamatta parin viime vuoden kahta ehkä eniten soitettua kappaletta ja niistä tehtyä yhdistelmää? Miten siihen voi vielä sekoittaa Gorillazin?

Tuommoinen ärsyttää. Ja hyvin helposti saa itsensä ärsyyntymään, kun alkaa ärsyyntyä. No, ei se ole niin vakavaa. Nyt on perna ventattu.

MP3: Garbage - Only Happy When It Rains [lähde]

Tweet

Nintendo Wii

Pääsin tänään kaverin luona kokeilemaan Nintendo Wii'tä ensimmäistä kertaa. Olen suuren luokan Nintendo-fani: 7 - 12 -vuotiaana pelasin alkuperäistä Nintendoa ja Super Nintendoa lähes joka päivä. Nintendo oli tuolloin yhtä olennainen osa elämää, kuin syöminen ja nukkuminen. 1990-luvun lopussa Nintendo kuitenkin jäi yleisesti Sonyn PlayStationin varjoon. Itse siirryin Nintendosta enemmän tietokonepeleihin.

Nintendon uusin konsoli, langattomuutta hyödyntävä Wii on kuitenkin jälleen nostanut Nintendon ykkösnimeksi konsolimaailmassa. Yhtiön pelit ovat aina olleet ennakkoluulottomia, mutta viime aikoina epäkonventionaalinen suunnittelu on tuotu myös itse koneisiin: esimerkiksi GameBoyn seuraajaa DS:ää ohjataan kosketusnäytöllä ja Wii'tä tosiaankin langattomalla ohjaimella. Riskinotto on kannattanut: voin kuvitella, että Wii'n hankkivat sellaisetkin ihmiset, joita konsolipelaaminen ei perinteisesti ole kiinnostanut.

Itse pääsin tällä kerralla kokeilemaan Wii Sportsia ja Wii Fitiä. Sports sisältää monenmoista urheilupeliä tenniksestä nyrkkeilyyn ja Fit kaikenlaisia kunnonkoettajia aerobicista hulavanteen pyöritykseen. Piuhaton ohjain ja Fit-pelissä käytettävä tasapainolauta tekevät peleistä todellisen kokemuksen: esimerkiksi nyrkkeilyssä täytyy oikeasti heiluttaa käsiä ja mäkihypyssä ponnistaa jaloilla. Homma on todella addiktoivaa ja läkähdyttävää! Hiki nousee pintaan, mutta silti on vain pakko lausua maagiset Nintendo-sanat: "Yksi kerta vielä..."

Olin kuullut ylistäviä kommentteja Wii'stä aiemminkin, mutta en ollut kuvitellutkaan, että laite ja sen pelit ovat todellisuudessa aivan näin koukuttavia. Enkä kokeillut vielä edes MarioKartia... Suosittelen Wii'tä kaikille ihmisille riippumatta siitä, kiinnostavatko konsolipelit yleensä. Wii on enemmän kuin pelikonsoli, se on todella uudenlainen todellisuudenlaajentaja ja -jatke. Voin helposti kuvitella, mihin käyttäisin kaiken vapaa-aikani, jos oman television vieressä nököttäisi valkoinen Wii-mötikkä...

MP3: The Last Shadow Puppets - S.O.S. (Rihanna cover) [lähde] Kyllä!

Tweet

Muistamattomuus, osa 3816

Taas yksi osoitus siitä, että en ikinä muista mitään. Esimerkiksi mitään, mitä olen sanonut. Kaverini laittoi eilen Facebookissa suosikkilainauksiensa joukkoon optimistisen kehotuksen "Enemmän jätskiä, vähemmän murehtimista. Rajansa kaikella!", jonka olin ilmeisesti sanonut joskus joitain aikoja sitten.

Itse en muista tätäkään, mutta olen jälleen kerran samaa mieltä itseni kanssa. Enemmän jätskiä, vähemmän murehtimista – rajansa kaikella!

MP3: Warren G & Nate Dogg - Regulate [lähde] "N.A.T.E. and me: tha Warren to tha G."

Tweet

Mmmbop / Pravda

Siitä on jo 11 vuotta, kun Hansonin kesähitti Mmmbop hallitsi maailman radioaaltoja. Ja ärsytti aivan tavattoman paljon. Rasittava renkutus tytönnäköisiltä pojilta.

Silloinen suhtautuminen Mmmbopiin oli ilman muuta turhan kriittistä. Jatkuva voimasoitto ehkä teki biisistä rasittavan, mutta pohjimmiltaan se on oikein tarttuva, kesäinen ja optimistinen kappale. Sen kuuleminen tekee iloiseksi. Mitä muuta voi kolmen minuutin pop-laululta vaatia?

MP3: Hanson - Mmmbop [lähde]

Toinen tällä hetkellä ihmetystä ja hämmennyksensekaista kunnioitusta herättävä asia on Pravda.ru-verkkolehti. Se ei ole täysin suoraan neuvostoaikaisen legendaarisen Pravdan perillinen, mutta ilmeisesti osa työntekijöistä on yhä samoja. Ainakin otsikot ja artikkelit ovat sensaatiohakuisuudessaan ja raflaavuudessaan aivan ylivertaisia! Missä muussa lehdessä voisi olla mm. jutut "Raging Earth tries to destroy humans with immense power", "4th of July - Nothing to celebrate", "Happy birthday America: a bunch of spoiled, whiny brats" tai "When are Indians going to eat cows?"?! Pravdan linja on nationalistinen, sensationalistinen ja usein melko fantastinen: jutut avaruusolioista ja muista kummallisuuksista ovat Pravdalle melkein jokapäiväistä kauraa. Silti kaikki artikkelit on päällisin puolin kirjoitettu hyvin asiallisen oloisesti ja perinteisellä journalistisella otteella. Pravda.ru on vähän kuin oikeasti olemassa oleva versio Alivaltiosihteerin sketseistä.

(Alivaltiosihteeri, lähetetäänköhän sitä yhä? Se oli 10-14 -vuotiaana suurin suosikkini, mutta sittemmin radionkuuntelu ja sen myötä myös Frangén, Heikura ja Liikka ovat päässeet haihtumaan elämästäni...)

Tweet

Miksi en ollut nähnyt tätä aikaisemmin?

Jarvis Cocker - Don't Let Him Waste Your Time
Tämä loistava video julkaistiin siis jo pari vuotta sitten, mutta jostain syystä en ollut sitä nähnyt ennen kuin nyt... Varmasti yksi parhaista musiikkivideoista ikinä! Parhaita kohtia: 1) Kun Jarvis kääntyy ensimmäisen kerran 2) "... Then some skinny bitch walks by in some hot pants..." 3) Discopallon saapuminen 4) Renkaanvaihto 5) Kun auto katoaa Jarviksen ympäriltä ja hän kiitää ilmassa pitkin Lontoon sateista yötä...

Tweet

Kaveri kuumiin kesäpäiviin

Viilentäväksi kumppaniksi kesän kuumiin tunteihin rannalla tai työpaikalla sopii erinomaisesti Hansen's Natural Green Tea Soda. Lisäaineettomat ja luonnollisen makuiset teepohjaiset limsat ovat oma uusi suosikkini.

Kampin K-kaupassa on myynnissä kahta makua: tangeriinia ja pomegranaattia. Kumpikin on aivan älyttömän virkistävän makuista!

Lähes puolilitraiset tölkit ovat juuri täydellisiä: tölkistä limsa on aina raikkaampaa ja maukkaampaa kuin muovipullosta, mutta tavallinen 0,33-litrainen ei usein hellepäivänä tahdo riittää. Amerikkalaistyylinen (tänäänhän on 4. heinäkuuta...), suurempi tölkki ratkaisee ongelman ja lisäksi näyttää hyvin viehkeältä.

Suosittelen kokeilemaan!

MP3: The Beatles - Everybody's Got Something To Hide Except Me And My Monkey [lähde] Tämä on Beatles-kappaleista hengästyttävimmin nimetty, mutta tiesittekö että saksan sanassa Rindfleischetikettierungsüberwachungsaufgabenübertragungsgesetz on 63 kirjainta?

Tweet

Shampanja, Playboy, Aku Ankka ja Albert

Alkuviikosta mieli oli hieman maassa ja työstressi tuntui erityisen rankalta, mutta pari viime päivää ovat olleet mahtavia. Olen päässyt näkemään työni jäljen, tuntemaan siitä itse ylpeyttä ja vastaanottamaan muidenkin kehuja. Eräästä projektista sain kiitokseksi jopa shampanjapullon!

Tuntuu hyvältä olla töissä paikassa, jonka lehtihyllyyn tilataan sekä Playboyta että Aku Ankkaa, vaikken niistä luekaan kuin toista.

Lisäksi nyt on helteinen heinäkuu ja nerokkaan Albert Hammond, Jr:n toinen sooloalbumi ¿Como Te Llama? julkaistaan ensi viikolla. Kärsimättömänä latasin sen verkosta jo pari viikkoa sitten ja se on osoittautunut erittäin mainioksi levyksi. A.H. Jr:n ensimmäinen soolo Yours To Keep oli rento paketti täydellistä pop-musiikkia ja uusi levy jatkaa samoilla linjoilla, mutta hieman monipuolisempana ja rokkaavampana. Täytyy päästä vaihtamaan laiton digiversio oikeaksi CD:ksi heti, kun se on mahdollista!

MP3: Albert Hammond, Jr. - The Boss Americana [lähde]

Muuta: Toinen uusi Oasis-kuva – *****:n siistiä!

Tweet

En aio unohtaa

Pahoittelen taas viimeaikaista kuivuutta postauksissa. Nyt on vain ollut niin kiireistä, ettei ole ehtinyt kirjoittaa, vaikka olisi ollut paljon aiheita. Haluaisin päivittää tätä blogia paljon useammin, sillä pidän kaikista lukijoista ja välitän blogin tasosta.

Lupaan, että vielä joskus lähitulevaisuudessa kirjoittelen paljon enemmän ja paljon useammin.

Tältä päivältä voi mainita erään oudon tapahtuman. Olin aamulla metrossa matkalla töihin. Metron ovien avauduttua Kampissa kaksi miestä pyrki kiireesti ulos samaan aikaan. Toisen miehen reppu tönäisi vahingossa toista miestä, joka horjahti ja jäi muutaman askeleen jälkeen. Tönäistyksi tullut mies juoksi reppumiehen kiinni, tyrkkäsi tätä selkään ja alkoi huutaa jotain "Mitä****uusämullealat"-tyylistä tekstiä (en aivan kuullut, koska iPod peitti melua). Reppumies oli niin hämmentynyt, että tyrkkäsi takaisin ja tätä nahistelua jatkui vielä liukuportaisiin asti.

Kun ensin tönäistyksi tullut tyyppi sitten kyllästyi tappeluun ja jatkoi kiireistä harppomistaan kohti automaattirappusten yläpäätä, huomasin että hänen t-paidassaan luki... Non-fighting Generation.

Niin se kai toimii.

MP3: The Verve - Mover [lähde]

Tweet