New York, osa III

Matkustan tänään iltapäivällä New Yorkiin. Tämä on jo kolmas kerta, kun olen menossa sinne. Joka matka on ollut lähtökohdiltaan melko erilainen.

Ensimmäisen kerran pääsin Amerikkaan lukiolaisena, kesällä 2003. Voitin koulussamme järjestetyn kirjoituskilpailun (johon osallistui neljä palkinnosta kiinnostunutta nuorukaista) ja pääsin kymmeneksi päiväksi Yhdysvaltain itärannikon kiertomatkalle. Silloin vietimme New Yorkissa viisi päivää, vierailimme mm. YK:n päämajassa ja kävimme katsomassa Broadway-musikaalia. Se oli aivan satumainen matka, olo oli kuin rocktähdellä: kaikki oli hoidettu valmiiksi etukäteen, itse tarvitsi vain herätä ajoissa aamulla ja tarkastaa paperista, mitä kiehtovaa tänään olisi ohjelmassa. New Yorkin ohella vierailimme päivän reissuilla myös Philadelphiassa, Gettysburgissa, Washington D.C:ssä, Niagaran putouksilla sekä Kanadan pääkaupungissa Ottawassa. Olin aivan ihmeissäni siitä, että olin päässyt mukaan moiselle matkalle - tunsin olevani yhtä onnekas kuin Harry Potter silloin, kun hän sai kuulla olevansa velho. Vieläkin joskus ihmettelen, miten jotain niin hienoa voi tapahtua minulle.

Toisen matkani New Yorkiin tein oikeastaan tasan kaksi vuotta sitten. Kirjoitin siitä jälkeenpäin tähän blogiin yhdeksänosaisen matkapäiväkirjan, joka on luettavissa sivun oikealta laidalta löytyvistä linkeistä. Silloin lähdin matkaan jotenkin hälläväliä-asenteella: olin ollut koko edellisen syksyn jotenkin alamaissa, joten ajattelin, että voisin hurvitella Isossa Omenassa kuin viimeistä päivää välittämättä siitä, miltä paluu arkeen tuntuisi. Sekin oli erinomainen matka ja minulla oli erittäin hauskaa, mutta käytin kallisarvoista New York -aikaa silloin ehkä hieman huolimattomasti ja yritin tehdä ja nähdä ja kokea kaikkea ehkä vähän liikaa.

Tällä kertaa lähtötunnelma taas on sellainen, että haluan totta kai nauttia matkasta parhaalla mahdollisella tavalla, mutta haluan nauttia elämästä myös matkan jälkeen. Nyt ei ole sellaista kiirettä ja maanisuutta kuin viime kerralla. Viime kerrasta poiketen myös tosin pieni huoli taloudellisesta tilasta saattaa painaa takaraivossa, mikä ei tietenkään ole aivan paras lähtökohta New York -kokemukselle. Varasin tämänkertaisen matkan syyskuussa, kun kesätyön jatkuminen syys-, talvi- ja kevättyöksi näytti vielä täysin varmalta, mutta sittemmin yleismaailmallinen finanssikriisi on välikäsien kautta iskenyt myös itseeni ja tilanne on muuttunut toisenlaiseksi. Ei se kuitenkaan ehkä täysin toivoton ole, eikä sellaista tietenkään pitäisi miettiä lomalla. Aionkin päästä kaikista arjen huolista eroon heti lentokentälle saapuessani ja viettää seuraavat kaksitoista päivää aivan omanlaisessaan, taianomaisessa New York -maailmassa. Tämä vuosi on sen velkaa minulle.

Tällä hetkellä matkafiilis ei siis ole vielä aivan täydessä latingissa, mutta kyllä se sieltä varmasti tulee. New Yorkin hienoutta on vaikea muistaa silloin, kun ei ole siellä. Delit, dinerit, bagelit, pilvenpiirtäjät, katujen ihmiset, New York -ilma, limsapurkkien koko, amerikkalainen puhetyyli, valot, keltaiset taksit, Central Park, Donald Trump, ruutuasemakaava ja kaikki muu... näiden hienouden tajuaa taas vasta silloin, kun pääsee niiden kanssa lähempään yhteyteen.

Tätä kirjoittaessani mietin New Yorkin olevan minulle suurin piirtein vastaavanlainen asia kuin Miami on Johanna Tukiaiselle.

En välttämättä pääse bloggaamaan paikan päältä, koska en ole viemässä omaa läppäriä mukanani. Palattuani kirjoitan taas ehkä jonkinlaisen matkakertomuksen, jos jaksan. Jotain olisi hyvä saada tallennettua, sillä monet pienet hienot asiat saattavat unohtua, jos niitä ei kirjoita muistiin. Ja valtavasta koostaan huolimatta New Yorkissa ja Amerikassa juuri pienet asiat ovat monesti niitä hauskimpia.

Siis oikein supermegaflash-rattoisaa uutta vuotta kaikille!

The Wombats - Moving To New York
Richard Ashcroft - New York
Craig Armstrong & Evan Dando - Wake Up In New York
LCD Soundsystem - New York I Love You But You're Bringing Me Down
U2 - New York

Tweet

Uni mitättömistä vaaleista ja sipulimehusta

Oi oi, ehdin vielä ennen vuoden päättymistä nähdä yhden erinomaisen unen, vaikka se jäikin vähän kesken puhelimen soitua.

Unen alussa olin ilmeisesti yliopiston kampuksella. Käynnissä olivat jonkinlaiset vaalit johonkin melko mitättömään luottamustehtävään. Katselin punaiseen jakkupukuun sonnustautunutta punahiuksista naista, joka oli ilmeisesti ehdolla vaalissa ja kertoi jollekin motiiveistaan kliseiseen tapaan, tyyliin "Lähden ehdolle, koska haluan olla mukana vaikuttamassa asioihin ja olen todella aikaansaava henkilö", jne. Moinen tavanomaisuus ärsytti minua kovasti, joten intoni äänestää vaalissa oli jo lähtökohtaisesti hyvin alhainen.

Äänestysintoni laski silti vielä entisestään, kun huomasin, että äänestyspisteet oli hajautettu ulkosalle eri puolille maastoa - ja vieläpä niin, että joka puolueella oli oma äänestyspaikkansa: yhdellä esimerkiksi yliopiston oven edessä ja toisella kukkulan päällä läheisessä metsässä. En mitenkään jaksanut kiertää jokaisen eri puolueen äänestyspistettä saadakseni selville, ketkä olivat ylipäänsä ehdolla ärsyttävän punahiuksisen naisen lisäksi. Yritinkin vain kuikuilla, ketä ja mitä kaverini olivat ehtineet äänestää. Se oli mahdollista nähdä, sillä äänet oli merkitty ruutupaperille jokaisen äänestyspisteen oheen. Jotkut eivät olleet edes jaksaneet kirjoittaa ehdokkaan numeroa: eräänkin ehdokkaan nimen viereen oli vain tuherrettu kuulakärkikynällä "X2".

Sitten alkoi sataa. Ruutupaperit kastuivat ja suttaantuivat, enkä muutenkaan pystynyt erottamaan, ketä kannattaisi äänestää. Viimein saavuin Kokoomuksen äänestyspisteelle, jossa ehdokaslistat oli sadeystävällisesti laitettu nahkakantisten, muovisivuisten kansioiden sisään. Selailin Kokoomuksen kansiota ja löysin yllätyksekseni mieleiseni ehdokkaan: äänestäisin tietenkin Bernard Butleria! Iloni oli kuitenkin vain lyhytaikaista, sillä tajusin harmikseni heti, että herra Butler oli ehdolla vain Englannissa, enkä täten voisi äänestää häntä oman alueeni vaaleissa.

Pettyneenä päädyin vain rustaamaan horjuvan sinisen viivan tyhjää ääntä merkitsemään. Opiskelutoverini Akseli kulki juuri tuolloin ohitseni ja katsoi minua säälivästi. Sateesta litimärkänä ja äänestämättömyydestä murheellisena lampsin takaisin sisään yliopistolle.

Tässä vaiheessa uni kuitenkin muuttui vauhdikkaammaksi ja omalta kannaltani myönteisemmäksi. Yhtäkkiä olin kesäisenä päivänä siskoni kanssa taksissa matkalla kohti tätini asuntoa. Taksi kurvaili esikaupunkialueen kapeita ja hyvinhoidettuja katuja vauhdilla, kunnes katu muuttui punaisilla tiilillä päällystetyksi väyläksi. Itse asiassa emme olleetkaan enää laisinkaan millään kadulla, vaan jonkin omakotitalon pihassa. Se ei kuitenkaan ollut tätini talo, mutta menimme siskoni kanssa silti sisään.

Talossa meidät otti vastaan erittäin tyylikäs ja boheemin oloinen pariskunta: noin 30-vuotiaat mies ja nainen. Oli aivan kuin he olisivat odottaneet meitä, sillä he olivat juuri kattamassa ruokapöytää ihmeellisillä tarjoiluilla. Mies selitti heti ensi alkuun, että hän on muslimi ja siksi heidän tapansa saattavat vaikuttaa minun ja siskoni silmissä aavistuksen verran erikoisilta. Tässä vaiheessa katsoin kädessäni jostain syystä olevaa vedenkeitintä ja totesin helpottuneena itselleni, että onneksi se ei ole vasemmassa kädessä.

Maittavan aterian aikana olin hieman huolestunut: yritin koko ajan kysellä siskoltani, oliko hän ilmoittanut tädilleni, että olisimme myöhästymässä, koska olimmekin tehneet tällaisen reitiltä poikkeavan koukkauksen tämän ystävällisen pariskunnan luokse. Siskoni vastasi tavanomaiseen tyyliinsä, että ei kaikesta pidä aina ilmoittaa. Isäntämme tuntui olevan samaa mieltä. Välillä hän poistui viereiseen huoneeseen, jossa hänellä oli levytysstudio. Myös hänen teini-ikäisellä pojallaan oli siellä levytysstudio: he istuivat kuulokkeet korvillaan vastapäisten tietokonepöytien ääressä ja äänittivät kumpikin tahollaan jotain rankan kuuloista musiikkia. Yllätyin hieman, että pikemminkin folk-henkiseltä vaikuttava mies soitti speed-metallia.

Lopulta olin aterian siinä vaiheessa, että olin siirtymässä viimeisiin juomiin. Isäntämme kertoi minulle, että edessäni oli sipulimehua. Kehuin sitä "yllättävän raikkaaksi", enkä edes valehdellut. Pöydällä oli myös vesilasi, kahvia sekä Gordon'sin nimellä varustettu pieni pullo Beefeater-giniä. Olin samaan aikaan sekä mielissäni ystävällisistä tarjoiluista että huolissani siitä, että saattaisin olla jo aivan kylläinen ja hieman humalassakin jahka viimein pääsisimme tätini luokse. Kysyin siskoltani vielä kerran, eikö meidän olisi jo aika lähteä ja eikö tämä nyt ole vähän törkeää olla ilmoittamatta parin tunnin myöhästymisestä, mutta hän ei edelleenkään nähnyt asiassa mitään ongelmaa.

Tweet

Parhaat 2008: Albumit

Vuosi 2008 toi mukanaan runsaan määrän erinomaisia levyjä. Kiinnostavia levyjä tuntui ilmestyvän jopa niin paljon, etten ehtinyt vuoden aikana edes kuulla kaikkia merkittäviä julkaisuja. Haluan kuitenkin nostaa erikseen esille kolme ylivoimaisesti parasta sekä mainita muutaman muun erittäin hyvän.


1. Elbow - The Seldom Seen Kid

The Seldom Seen Kid ei ole pelkästään tämän vuoden vaan kiistattomasti koko vuosikymmenen paras albumi. Tässä väitteessä ei ole pätkääkään liioittelua.

Neljännellä levyllään Elbow kokosi jo aiemmin tutuiksi tulleet suurimmat vahvuutensa yhteen, mutta lisäsi keitokseen vielä yhden ylimääräisen ripauksen rohkeutta, omaperäisyyttä, tyylitajua ja älyä. Nerokkaat melodiat, nokkeluudellaan ja rehellisyydellään säväyttävät sanoitukset ja sympaattinen Manchester-charmi saivat The Seldom Seen Kidillä seurakseen näkemyksellisesti loppuun asti rakennetut sovitukset ja muiden "isojen kitarabändien" massasta suuresti poikkeavan, hienovaraisen tuotannon. Elbow'hun suhtautuu aina kitarabändinä, mutta itse asiassa The Seldom Seen Kid sisältää hyvin vähän kitaroita. Siitä on välillä muutenkin vaikea sanoa, mitä se oikein sisältää: sen musiikki on vain niin kokonaisvaltainen rakennelma, että yksittäisiin soittimiin ei kaiken hurmoksen keskellä osaa kiinnittää erillistä huomiota.

Kaiken muun loistokkuuden lisäksi The Seldom Seen Kid voitti Mercury Music Prizen ja toi minulle vedonlyönnissä €700. Hienoa, miten levy voi murtautua ulos pelkän kuuntelukäytön rajoista ja tulla olennaiseksi osaksi elämää. Sellaista ei todellakaan tapahdu usein, mutta The Seldom Seen Kidin kohdalla niin tapahtui.

The Seldom Seen Kid -arvio tässä blogissa 29.3.2008
kuuntele esim. One Day Like This, The Fix


2. Glasvegas - Glasvegas

Glasvegasin ensilevy on merkittävä monesta syystä. Ensiksikin se on todella harvinaisen valmis kokonaisuus debyytiksi: se sisältää todella kypsiä ja taidokkaasti kirjoitettuja pop-kappaleita, se on tuotettu kokonaiskuva päällimmäisenä mielessä pitäen saumattomaksi paketiksi ja sillä soittaa yhtye, jonka omaperäinen tyyli ja itsevarmuus erottuvat muiden levytysuraansa aloittelevien bändien joukosta. Glasvegas on miettinyt viestinsä loppuun asti ja tuo sen esiin teräväksi hiottuna tällä upean yksinkertaisella ja iskevällä levyllä.

Glasvegasia on monesti verrattu Oasikseen, etenkin sen takia, että levymoguli Alan McGee väittää "löytäneensä" kummankin yhtyeen, mutta mikä todella yhdistää Glasgow'n poikia ja tyttöä Manchesterin legendoihin on se, että kummankin asenteesta huokuu vilpitön aitous ja kuten Oasis vuonna 1994 poikkesi soundiltaan ja ilmeeltään kaikista aikalaisistaan, erottuu Glasvegas samalla tavalla vuonna 2008.

Kuuntelin Glasvegasia marraskuun lopussa lumisella juna-asemalla eräässä pääkaupungin ympärystaajamassa ja mietin mielessäni, että vaikka Glasvegas ei enää koskaan myöhemmin pystyisi toistamaan debyyttilevynsä magiaa, sillä ei olisi mitään väliä, koska tämä yksi levy tulee kestämään aikaa niin hyvin, että siitä voi nauttia aina. Toisaalta bändin tulevaisuudesta ei taida olla pelkoa, nimittäin ainakin kekseliäisyyttä näyttää löytyvän: Transylvaniassa kirkkokuoron kanssa nauhoitettu, kaunis ja yllättävä joululevy A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) julkaistiin joulukuun alussa, vain pari kuukautta tämän levyn jälkeen.

Glasvegas -arvio tässä blogissa 29.9.2008
kuuntele esim. Geraldine, Polmont On My Mind


3. Oasis - Dig Out Your Soul

Kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni Oasis on monta vuotta ollut jollain tapaa hukassa: uusia albumeita on aina odotettu valtavalla innolla, mutta ne eivät ole sisältäneet samanlaista aitoa ja väkevää tunnelmaa kuin yhtyeen ensimmäiset levyt.

Syksyllä julkaistu tiukka ja jopa lievästi kokeellinen Dig Out Your Soul kuitenkin puhalsi koko paletin taas uusiksi. Vuoden 2008 Oasis kuulostaa taas merkityksekkäältä, tiiviiltä ja nälkäiseltä. Parhaimmillaan Oasis on aina ollut maailman parasta itsetunnonkohotusmusiikkia ja ärhäkkä Dig Out Your Soul palauttaa jälleen tämän magian. Kun Dig Out Your Soul soi kuulokkeissasi istuessasi matkalla minne tahansa, tunnet olevasi bussin ja määränpääsi paras, tyylikkäin, nerokkain ja komein ihminen. Se on Oasiksen tarkoitus ja siinä Dig Out Your Soul yltää nappisuoritukseen.

Dig Out Your Soul -arvio tässä blogissa 9.10.2008
kuuntele esim. The Shock Of The Lightning, To Be Where There's Life


MUITA HYVIÄ LEVYJÄ VUODELTA 2008:

The Verve - Forth
Richard Ashcroft sopi jälleen kerran vanhat riitansa Nick McCaben kanssa ja The Verve julkaisi ensimmäisen uuden levynsä 11 vuoteen. Forth oli yritys nostaa yhtyeen psykedeliajuuret vahvemmin esille myöhäisemmän lauluntekijäballadilinjan oheen ja levy onnistuikin tässä mainiosti. Parhaat kappaleet kuten Sit And Wonder ja Judas perustuvat juuri The Verven ainutlaatuiselle yhteissoitolle ja myös Ashcroft-painotteisemmista, perinteisemmin "laulumaisista" biiseistä löytyi todellisia helmiä, kuten laajakankaan levyinen Valium Skies ja tyrmäävän terävä singlehitti Love Is Noise. Forth -arvio tästä blogista 21.9.2008


Brett Anderson - Wilderness
Wilderness on itse asiassa aivan ehdottomasti vuoden kärkilevyjä, hätyyttelee jopa TOP3:sta. Brett Andersonin dramaattinen ääni ja vähäeleiset piano- ja sellosovitukset nostavat melankoliset kappaleet kuten A Different Place ja Clowns koskettaville tasoille ja osoittavat, että Andersonin taika toimii myös ilman Suede-aikojen ironista pintasilausta.

Sigur Rós - Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust
Joskus ennen pidin islantilaista Sigur Rósia vähän teennäisenä ja ylitaiteellisena, vaikka se kieltämättä vaikuttavaa ja älykästä musiikkia tekikin. Kesällä julkaistu Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust kuitenkin pehmensi suhtautumistani Sigur Rósiin, sillä se osoitti, että yhtye osaa halutessaan käyttää älyään myös helpommin lähestyttävien pop-kappaleiden säveltämiseen. Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust sisältää monta avaraa, euforista, intensiivistä ja hauskaa kappaletta. Esimerkiksi nimikappale Með Suð Í Eyrum ja paisutteleva Ára Bátur käyvät suoraan sydämeen.



The Last Shadow Puppets - The Age Of The Understatement

Arctic Monkeysin kaksi ensimmäistä albumia olivat niin hienoja, että odotukset laulaja Alex Turnerin 60-lukuvaikutteista sivuprojektia The Last Shadow Puppetsia kohtaan olivat melko kovat. Hieman kankea ja päälleliimatun oloinen The Age Of The Understatement ei aivan onnistunut lunastamaan näitä suuria odotuksia, mutta sisälsi silti monta hienoa sävellystä, kuten esimerkiksi My Mistakes Were Made For You ja The Time Has Come Again. The Age Of The Understatement -arvio tästä blogista 15.5.2008



Monkey - Journey To The West

Damon Albarnin viime vuonna ensi-iltansa saanut, mandariinikiinaksi laulettu ooppera kääntyi tänä vuonna levymuotoon ja tarjosi jännittävän sekoituksen itämaista eksotiikkaa, Gorillaz-tyylistä elektropoppia ja Albarnille perinteisiä, kauniin melankolisia melodioita, kuten esimerkiksi kappaleessa The Living Sea.



MGMT - Oracular Spectacular

Time To Pretend -hitti ei tosiaankaan jäänyt hämyduo MGMT:n ainoaksi taidonnäytteeksi, vaan kokopitkä Oracular Spectacular tarjoili yhdeksän muutakin annosta epäsovinnaisen raikasta pop-musiikkia. MGMT:n tyyli on vaikeasti sanoin määritettävissä, mutta se on ehdottoman jännittävä korvin kuultaessa. Keikkasetin karaoketyyliin päättävä Kids on hyvä osoitus siitä, miten MGMT osaa kuulostaa innostavan iloiselta ja nostalgisen surulliselta samaan aikaan - ei siis edes saman kappaleen aikana, vaan samaan aikaan, yhtä aikaa.



Guillemots - Red

Omaperäinen Guillemots ei yllättäen saavuttanutkaan toisella albumillaan aivan ensimmäisen tasoa, lähinnä siitä syystä, että bändin juuri kiinnostavaksi tekevät virtuoosimaiset jazz-vivahteet oli häivytetty syrjään suoraviivaisemman popin tieltä. Silti hittihakuisetkin kappaleet kuten singlet Get Over It ja Falling Out Of Reach nostavat Redin tämän vuoden parhaimpien levyjen joukkoon.



Albert Hammond, Jr. - ¿Como Te Llama?
Ensimmäisellä sooloalbumillaan Strokes-kitaristi Albert Hammond, Jr:n suurin vetovoima perustui hänen kappaleidensa sympaattisuuteen ja lämpimään tunnelmaan. Toinen levy ¿Como Te Llama? oli rokkaavuudessaan astetta etäisempi, mutta silti omassa lajissaan oikeastaan virheetön kokonaisuus. Kuuntele esimerkiksi You Won't Be Fooled By This tai Victory At Monterey ja lue kappale-kappaleelta arvostelu tästä blogista heinäkuun 14. päivältä 2008.
Coldplay - Viva La Vida or Death And All His Friends
Uusin Coldplay-levy saapui kesällä melkoisten fanfaarien kera ja muistuttaa paikoin enemmänkin tarkkaan viilattua tuotetta kuin intohimolla kirjoitettua pop-levyä, mutta silti Coldplay on yhä omassa tyylilajissaan ehdoton mestari. Chris Martinin melodiat esimerkiksi kappaleissa Loves In Japan ja Cemeteries Of London ovat iskevyydessään jälleen kerran huipputasoa ja kappaleiden sovituksissakin on kunnioitettavaa yritystä rajojen rikkomiseen. Viva La Vida or Death And All His Friends on ehkä niin rohkea levy, kuin mitä maailman tämän hetken menestynein kitarapop-yhtye (o)saa tehdä. Viva La Vida -arvio tästä blogista 23.6.2008



LOPUKSI VIELÄ PERINTEINEN "EI JULKAISTU TÄNÄ VUONNA, MUTTA UUTTA MINULLE" -ENTRY:
Talk Talk - Spirit of Eden (1988) ja Laughing Stock (1991)
Tämän vuoden suurin vanha löytö oli ehdottomasti Talk Talk. Luulin ennen, että se oli vain yksi 1980-luvun kamalan tyylittömistä MTV-hittibändeistä, mutta sen kaksi viimeistä levyä osoittautuivatkin täysin toisenlaisiksi yllätyksiksi. Spirit of Eden ja Laughing Stock ovat unenomaisia levyjä, joissa eri soittimet, tunnelmat ja laulumelodiat lipuvat toistensa ohitse ja lomitse hypnoottisella tavalla. Ne vaativat muutaman kuuntelun avautuakseen lainkaan, mutta kun ne sitten alkavat avautua, ne paljastavat yhä uusia ja uusia upeita kokemuksia. Olen kuunnellut näitä albumeja varmasti joka viikko elokuusta lähtien, mutta en silti ole vieläkään kyllästynyt. Tällaiseen musiikkiin ei voi kyllästyä. Kuuntele esimerkiksi Wealth Spirit of Edeniltä tai Ascension Day Laughing Stockilta ja lue Spirit Of Eden -arvio tästä blogista syyskuun 6. päivältä 2008.

Tweet

Parhaat 2008: Biisit

Listojen aika. Vuoden 2008 parhaat kappaleet. Tänä vuonna balanssi albumien ja yksittäisten kappaleiden välillä on ollut tavallaan päinvastainen kuin viime vuonna: silloin ilmestyi liuta huippusinglejä, mutta hienot albumikokonaisuudet olivat harvassa, kun taas tänä vuonna on julkaistu todella monta erittäin hienoa levyä, joilta on vaikea nostaa muiden yläpuolelle yksittäisiä kappaleita. Mutta yritetään. Ensin TOP10 absoluuttisessa parhausjärjestyksessä ja sen jälkeen vähintään saman verran muita loistobiisejä sekalaisessa järjestyksessä:

No. 1, Vuoden Paras Kappale 2008:
MGMT - Time To Pretend Vuonna 2018 julkaistavalla That Was The 00's -vuosikymmenhittikokoelmalla vuotta 2008 ei voi edustaa mikään muu kuin brooklyniläisen MGMT:n Time To Pretend. Se on oikeastaan täydellinen pop-kappale: se alkaa tarttuvalla kosketinriffillä ja päättyy yeah yeah yeah'eihin, ja alun ja lopun välillä se kertoo riemastuttavan ylilyövän ja itseironisen tarinan unelmista, eskapismista ja hauskanpidon mitasta. Tänä vuonna mietin monena päivänä, pitäisikö minun ottaa Time To Pretendin sanoma oman elämäni ohjenuoraksi. Ainakin MGMT:n pojille se on näyttänyt toimivan. Jo helmikuussa oli lähes varmaa, että Time To Pretend olisi vuoden ykkösbiisi, mutta miellyttävä yllätys loppuvuoden osalta oli se, ettei MGMT jäänyt yhden hitin ihmeeksi.

No. 2
Coldplay - Viva La Vida Coldplayn neljännen albumin nimikappaleesta Viva La Vida tuli heti ilmestymisensä jälkeen jonkinlainen instituutio. Tänä vuonna sen nakuttavat jouset ja jylisevät patarummut säestivät varmasti kaikkea mahdollista iPod-mainoksesta olympiakisalähetysten kautta kuuraketin laukaisuun. Siinä oli heti jotain erittäin tuttua, mutta myös jotain uutta ja kiehtovaa. Joka kerta kun Viva La Vida alkaa soida esimerkiksi kahvilan tai tavaratalon kaiuttimista, kuulijan korvat terästäytyvät välittömästi valmiusasentoon. Chris Martin ansaitsee hatunnoston näin tehokkaan ja täsmätoimivan kappaleen kirjoittamisesta, vaikka taiteileekin usein ärsyttävyyden rajamailla ja joskus tuon rajan toisellakin puolella.

No. 3
Elbow - Starlings En ikinä unohda, missä kuulin ylivertaisen loistavan The Seldom Seen Kid -levyn avauskappaleen ensimmäistä kertaa. Starlings on ehkä paras aloitusbiisi millekään levylle ikinä ja se tekee heti ensi sekunneista lähtien selväksi, että vuonna 2008 Elbow operoi aivan eri tasolla, kuin kukaan muu. En myöskään varmasti ollut tänä vuonna ainoa, joka käänsi Starlingsin alussa CD-soittimen volyymia kovemmalle kuullakseni paremmin vähäeleiset samplet, huokauskuorot ja pianot ja tullakseni sitten yllätetyksi muita soittimia paljon voimakkaammin korviin pärähtävistä trumpeteista. Hauskan äänenvoimakkuuskikan lisäksi Starlingsissa on myös yksi parhaimmista rakkauslaulun sanoituksista ikinä. Varsinaiseen aiheeseen kierretään hitaasti ja hauskasti: ensin manataan pääministerin kyvyttömyyttä ja vasta sen jälkeen haikaillaan rakastetun luokse. Starlings on siis ainutlaatuisen taidokas kappale sekä musiikin että sanoituksen osalta. Tällaista popmusiikkia ei tehdä joka vuosi!

No. 4
The Last Shadow Puppets - My Mistakes Were Made For You Ainoa sataprosenttinen täysosuma The Last Shadow Puppetsin retrotyylikkäällä levyllä. Mukavasti svengaava rumpukomppi tukee Alex Turnerin soljuvaa laulumelodiaa ja nokkelasti rimmaavaa sanoitusta. Täydellinen sekoitus 2008:aa ja 1968:aa.

No. 5
Glasvegas - It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry Tuntuu väärältä nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden Glasvegasin upealta debyyttialbumilta - etenkin siksi, että suosikkikappale vaihtelee joka kuuntelulla - mutta pateettinen, dramaattinen ja täyteläinen It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry saa paikan listalla sen vuoksi, että se oli yksi ensimmäisiä Glasvegas-kappaleita, joita kuulin vuonna 2008. Suosikkikohtani kappaleessa on se, kun James Allan saa ensin kompasteltua ulos suustaan tavuja täynnä olevan rivin "What's the story morning glory, I feel so low and worthless...", jonka päätteeksi hän täräyttää yksinkertaisesti "...Yeah" ja muu bändi asettaa soittimensa vielä yhtä vaihdetta aikaisempaa myllytystä tiukemmalle.

No. 6
The Verve - Love Is Noise Tämä yllätti kesällä ainakin siinä, etten jotenkin osannut uskoa, että The Verve tekisi paluunsa näin tehokkaalla ja hittipitoisella singlellä. Love Is Noise jää päähän heti ensikuulemalla. Tärkeää ja itsetärkeydessään hämmentävää - niin kuin vain The Verve osaa.

No. 7
Supergrass - Diamond Hoo Ha Man Syksyn ökykeikka Nosturissa hilasi Supergrassin osakkeita myös vuoden biisien listalla. Diamond Hoo Ha Manin tasoista riffimyllytysrockia ei ole tehty näin hyvin ehkä vuosikymmeniin. Gaz Coombesin sekoileva laulusuoritus kruunaa koko komeuden ja sovituksessakin on monia nautinnollista hymyä herättäviä kikkoja. "When the sun goes down, I just can't resist... BITE ME!"

No. 8
Madness - NW5 Tämä oli myös loppuvuoden yllättäjiä: en kuullut tästä jo tammikuussa julkaistusta singlestä kuin vasta pari viikkoa sitten. Madness hämmästyttää tekemällä vuonna 2008 yhtä rapeaa pop-musiikkia kuin suuruudenaikoinaan 1980-luvulla. Täysmelodinen NW5 ei häviä vertailussa pätkääkään esimerkiksi My Girlille, Tomorrow's Just Another Daylle tai It Must Be Lovelle. Monet uudemmat bändit voisivat ottaa Madnessin sediltä oppia siihen, miten tarttuvia kertosäkeitä oikein kirjoitetaan.

No. 9
Sigur Rós - Inní Mér Syngur Vitleysingur Islannin post-rock -valtias Sigur Rós siirtyi tänä vuonna menestyksekkäästi kohti mainstreamia mainiolla Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust -levyllään ja vastuttamattomasti pomppiva Inní Mér Syngur Vitleysingur on yksi levyn terävimpiä kohokohtia. Laulaisin mukana, jos minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä "Allt verður smærra / Ég öskra hærra / Er er við aða, í burtu fara" tarkoittaa.

No. 10
Brett Anderson - Blessed Ex-Suede-laulaja Brett Anderson todisti tänä vuonna hienolla Wilderness -soololevyllään, että hän hallitsee halutessaan yhä myös aivan oikeasti tunteellisten ja koskettavien kappaleiden tekemisen. Kaunis ja hyväntuulinen Blessed oli yksi albumin parhaita kappaleita.

MUUT SATUNNAISESSA JÄRJESTYKSESSÄ:

A Camp - Stronger Than Jesus Nina Perssonin omintakeinen yhdistelmä keveyttä ja melankolisuutta toimii jälleen kerran hienosti. Stonger Than Jesus on kuin yhdistelmä Long Gone Before Daylightia ja Lovefoolia.

She & Him - Sentimental Heart Zooey Deschanel osoittaa, että näyttelijä / laulaja -yhdistelmäura ei ole niin pelottava, kuin yleensä voitaisiin luulla. Sentimental Heart on yksinkertaisesti erittäin söpö (!) kappale. Toivon kovasti, että jokainen jaksaisi klikata edelläolevaa linkkiä ja kuunnella tämän YouTubesta.

Coldplay - Strawberry Swing Kaikesta hehkutuksesta huolimatta Coldplayn Viva La Vida Or Death And All His Friends -albumi ei ehkä ollut niin vapautunut ja kokeellinen, kuin bändi itse halusi väittää. Strawberry Swing on kuitenkin aivan kiistämätön osoitus siitä, että Coldplaykin voi halutessaan kuulostaa rennolta ja lämpimältä.

Oasis - The Turning Oasis ei ole ikinä osannut julkaista albumeiltaan oikeita kappaleita singleinä. Oasis-mittapuulla rytmikäs ja millä tahansa mittapuulla erittäin ryhdikäs The Turning olisi ollut ehdottomasti hyvä valinta singleksi. Joskus vuonna 2000 unelmoin, miltä Oasis kuulostaisi, jos Doves tuottaisi sen kappaleet, ja The Turning on luultavasti melko lähellä tätä kuvitelmaa.

Oasis - Bag It Up Mainion Dig Out Your Soul -levyn huippukova aloituskappale. Bag It Up muistuttaa uhmakkuudessaan Oasiksen alkuaikojen iskukunnosta ja Liamin ja Noelin adrenaliinia uhkuvat tuplaharmoniat ovat todella vaikuttava aloitus vuoden 2008 hienolle Oasis-levylle. Tämäkin singleksi, kiitos - tai ainakin vähintään keikkasettiin!

Albert Hammond, Jr. - Spooky Couch Indie-rockin herrasmieslähettiläs Albert Hammond, Jr. ei saavuttanut tämänvuotisella ¿Como Te Llama? -albumillaan ehkä aivan samaa tasoa kuin debyyttilevyllään Yours To Keep, mutta seitsemänminuuttinen instrumentaalikappale Spooky Couch oli silti ehdottomasti vuoden parhaita.

Elbow - One Day Like This Aivan vastustamattoman valoisa kappale. Kuten Starlingskin, One Day Like This on hymyilyttävän kekseliäs rakkauslaulu. "Holy cow, I love your eyes!"

Guillemots - Kriss Kross Guillemotsinkaan toinen levy ei ollut aivan ensimmäisen tasoa, mutta sisälsi silti monia erinomaisia kappaleita. Esimerkiksi Kriss Krossin kekseliäs yhdistelmä alun pahaenteisiä Mortal Kombat -jousia ja lopun vapautunutta purkausta ("And as for you, friend...") on ehdottoman hieno.

MGMT - Electric Feel Hieno osoitus siitä, miten MGMT pystyi vuonna 2008 saamaan minkä tahansa kuulostamaan tyylikkäältä. Väärissä käsissä Electric Feel voisi olla järkyttävä laukkakomppihipsteridiskokeitos, mutta MGMT teki siitä äärimmäisen tarttuvan ja hilpeän kesähitin.

Monkey: Journey To The West - Heavenly Peach Banquet Kuka olisi uskonut Girls & Boysin aikoihin, että Damon Albarn tulee vielä kirjoittamaan naissolistin kiinaksi laulaman, ehkä persikoista kertovan kappaleen säestykseksi kiinalaiselle akrobatiaoopperalle, ja että se tulee kuulostamaan näin hyvältä?!

Duffy - Warwick Avenue Tämä on niitä kappaleita, jotka kuulostavat omiin korviin hienoilta suihkussa laulettuna. Mutta silti Duffyn alkuperäinen versio pianoineen, jousineen ja pehmeine kitaroineen on joka kerta parempi. Myös yksi niistä vuonna 2008 julkaistuista kappaleista, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisivat olleet olemassa aina.

Goldfrapp - Caravan Girl Tätä kesäisempiä kappaleita tuskin on olemassakaan. Joinain päivinä tämä soi tauotta päässä. Yksi maailman suurimpia vääryyksiä on se, että Madonna esiintyy Wembleyllä, mutta Alison Goldfrapp ei.

Jack White & Alicia Keys - Another Way To Die Uudessa Bond-elokuvassa oli jälleen kerran kaikki kohdallaan, heti loistavasta tunnuskappaleesta alkaen. Tässä on ehkä vuoden parhaat rummut.

Black Kids - I'm Not Gonna Teach Your Boyfriend How To Dance With You Näillä soundeilla on viime vuosina tehty paljonkin musiikkia, mutta usein soundien takana ei ole ollut yhtä hyvää kappaletta kuin Black Kidsillä tässä. Duffyn tapaan Bernard Butlerin tuotantoa.

Travis - Sarah Travis toipui pitkästä julkaisupaussistaan viime vuoden The Boy With No Name -levyn myötä ja saattoi ilmoille uutta materiaalia myös tänä vuonna. Sarah on kesällä julkaistun digitaali-EP:n päättävä kaunis balladi. Pidän etenkin hieman klassiselta kuulostavasta pianosta.

Tony Christie - Only Ones Who Know Arctic Monkeysin Alex Turner yritti tänä vuonna palata viulujen ja smokkien täyteiseen pop-menneisyyteen The Last Shadow Puppetsin kanssa, mutta oikeastaan legendaarinen crooner Tony Christie onnistui tässä tavoitteessa jopa Turneria paremmin versioimalla Arctic Monkeysin viimevuotista kappaletta Only Ones Who Know.

Alphabeat - Digital Love (Acoustic Version) Loppuun vielä toinen cover-versio. Daft Punkin legendaarinen Digital Love saa jopa hieman hippimäisiä West Coast -sävyjä tanskalaisen Alphabeatin käsissä.

Tweet

Jouluna

Joulun kunniaksi todellinen peruspostaus. Tämän blogin ehkäpä yleisimpiä aiheita taitaa olla se, että pidän muiden ihmisten tekemisiä ja ideoita typerinä. Se ei välttämättä ole kovin mukavaa, enkä oikein ajatellut kirjoittaa sellaisesta jouluna, mutta tänään koin niin perus-blogitilanteen, että koen lähes velvollisuudekseni kirjoittaa siitä.

Kävelin urheiluliikkeessä kahden viiksekkään, keski-ikäisen, kenties insinööri tms. -miehen ohi. Toinen heistä osoitti vitriinissä olevaa huipputeknisen näköistä sykemittaria ja sanoi toiselle: "Harri, tollaset me otetaan! Ajattele, kun sut nähdään paltsussa tollanen ranteessa!"

Oli jotenkin hellyyttävää ajatella, miten näiden miesten piireissä tehdään muihin vaikutus "paltsussa" kantamalla ranteessaan uusinta sykemittaria. Sillä töissähän sitä sykemittaria nimenomaan tarvitsee. Sykemittarinpalvonta on ehkä viimeinen jäänne jo melko hyvin katoamassa olevasta urheiluvarusteet ei-urheilutilanteissa -genrestä (esimerkiksi juoksulenkkareita ja verryttelyhousuja näkee nykyään urheilukenttien ulkopuolella enää melko harvoin). Mietitytti myös, tunnistaisivatko nämä paltsumiehet oikeasti hienoa kelloa, jos siinä ei olisi teelautasen kokoista digitaalista numeronäyttöä ja verenpaineenmittausominaisuutta?

Muuta: Kauan odotettu loistosarja Pasila jatkuu lähes vuoden luvattua myöhemmin: uudet jaksot alkavat Kakkosella 19. tammikuuta. Toivottavasti Pasilan tekijätiimi on käyttänyt lähes kahden vuoden tauon huippuideoiden kehittelemiseen - fanien suunnalta paineet ovat nyt aika kovat. Tervetuloa takaisin, Pöysti ja muut!

Rentouttavaa ja lämmittävää joulua kaikille! Kiitos, kun olette jaksaneet seurata tätä blogia tänä vuonna!

Tweet

Ennen joulua

Minulla on oikeastaan vain kaksi jouluperinnettä, jotka täytyy ehdottomasti toteuttaa.

Ensimmäinen niistä on täyttää yksi jääkaapin hylly limsatölkeillä: tein tämän perinteen vuoksi äsken kaksi reissua Behnford'sille ja jääkaappi näyttää nyt jälleen hyvin jouluiselta. En nyt jaksanut ottaa uutta kuvaa, mutta tältä se näytti jouluna 2006.

Toinen on joulubagel. Jouluaattona saan perinteisiä jouluruokia enoni luona, mutta joko ensimmäisenä tai toisena joulupäivänä asiaan kuuluu valmistaa itse runsas graavilohibagel ja nauttia se parin limsatölkillisen kanssa. Joulubagel todella kruunaa joulun.

Pidän itse omista jouluperinteistäni kovasti. Ne ovat ehkä hieman epäjouluisia, mutta siksi juuri hauskoja. Muutenkin ihmisten pitäisi mielestäni joulun kunniaksi yrittää tehdä ennemmin jotain sellaista, josta he itse pitävät, kuin sellaista, jota "pitäisi" tehdä, "koska niin tehdään aina".

Joululahjojen hankkimiseen ovat mielestäni parhaita päiviä pari juuri aattoa edeltävää päivää, ainakin nyt kun ne osuvat näin arkipäiviksi. Eilen illalla kaupoissa ei ollut oikeastaan lainkaan tungosta ja sain lahjat kasaan melko nopeasti. Tänä vuonna myös hankin mukavampia lahjoja kuin edellisvuonna: silloin olin jotenkin ajatuksissani ja ostin siskolleni jotain shampoita ja kylpygeelejä, vaikka en ole ollenkaan varma, käykö hän edes suihkussa. (Vitsivitsi!) Tänä vuonna tajusin kuitenkin paremmin ja hankin hänelle kirjan ja levyn. Niillä ei voi mennä vikaan.

Jouluvalmistelujen päätökseksi yritän ehtiä vielä tänään SPR:n Veripalveluun luovuttamaan verta. Siitä tulee itselle monella tapaa hyvä olo ja se voi aivan oikeasti auttaa jotakuta tarpeessa olevaa. Seuraavan kerran Veripalvelun toimipisteet ovat auki Tapaninpäivänä 26. joulukuuta.

Loppuun vielä se kaikkien aikojen paras joululaulu, tällä kertaa vuoden 2005 uusintaversiona.

Tweet

Kandipäivitys

Taas on ollut taukoa blogin päivittämisessä. Aina alkukuusta katsoo, että "Jaahas, viime kuussa kirjoitin vain noin vähän - nyt täytyy yrittää enemmän", mutta eihän siitä kaiken kiireen keskellä sitten mitään tulekaan. Vaikka juuri kiireen keskellä yleensä saisi ehkä parhaat postaukset.

Sain keskiviikkona todistuksen valtiotieteiden kandidaatin tutkinnon suorittamisesta. Ajattelin sen kunniaksi kirjoittaa ensimmäisen hienon blogipäivitykseni alemmasti korkeakoulutettuna je ehkä pohtia opiskelu-uraani ja yliopiston tilaa, jne., mutta oikeastaan tätä aihetta tuli käsitellyksi jo edellisen postauksen kommenttiosiossa.

Kandipäivä ei muutenkaan oikein innostanut kirjoittelemaan, koska se oli tavallaan jonkinlainen antikliimaksi. Kandidaatin tutkinto on jotakin, mutta se ei ole kovin paljon: ja maisterin tutkintoon minulla on vielä matkaa. Oikeastaan pidän vieläkin kovimpana opiskelusaavutuksenani pääsykokeen läpäisemistä kolme vuotta sitten (kolme vuotta jo!). Toisaalta olen kandidaattiudestakin ylpeä, sillä omassa perheessäni ei ollut yhtään yliopisto-oppinutta, joten ainakin sillä mittapuulla olen saanut jo jotakin aikaan.

Torstaina juttelin bussissa vanhan yläastekaverini kanssa. Hän kysyi minulta, mitä alaa oikein opiskelen ja vastauksen kuultuaan sanoi "Sä valmistut aika paskaan aikaan". Sanoin, että ajat ovat oikeastaan alasta riippumatta "aika paskat" nyt ja lähitulevaisuudessa. Mutta oikeassahan hän oli, ilman muuta.

Perjantaina kolmannen periodin opintojani suunnitellessani otinkin tulevaisuuskuvan enemmän tai vähemmän tahallani huomioon ja jätin gradun ensimmäisen aloitusvaiheen eli tutkimuskurssin valitsematta. Aloitan sen siis aikaisintaan vasta ensi syksynä, joten valmistuminenkaan ei tapahdu aivan pian. Mutta mikäs kiire tässä tosiaan on valmistua?

En muuten ikinä ollut suunnitellut seuraavan periodin opintoja näin aikaisin: jo yli kolme viikkoa ennen periodin alkua. Opinto-oppaan selaileminen ja kurssien merkitseminen kalenteriin tuntuu minusta aina jotenkin vastenmieliseltä - en osaa täysin sanoa, miksi. Mutta nyt, kun se on tehty, olo on helpottunut. Senkin takia, ettei vielä aloita gradua. Toisaalta sen kimppuun ryhtyminen jää siis yhä kummittelemaan takaraivoon, mutta toisaalta tietää ainakin, ettei sen suhteen tarvitse stressata vielä tulevana keväänä.

Nyt pitäisikin yrittää vain rentoutua aivan täysin ja viettää virkistävä joululoma. New Yorkin -matka tulee todelliseen tarpeekseen: en ole ollut tänä vuonna vielä kertaakaan ulkomailla. Esimerkiksi viime vuonna olin neljä kertaa. Aina välillä on hyvä päästä jonnekin. Tutussa ympäristössä ei voi ottaa samalla tavalla rennosti, kuin jossain "poissa".

Muutenkin olen nyt vuoden päättymisen kunniaksi yrittänyt elää mahdollisimman mukavasti: nukkua pitkään, käydä lounailla, illallisilla, baarissa ja bileissä, nauhoitella musiikkia, katsoa televisiota, ynnä muuta kaikkea sellaista, jota toive-elämässä tekisi oikeastaan koko ajan.

Tänään olin hyvissä kotibileissä. Se on todella harvinaista. Yleensä aina kadun sitä, että lähdin mihinkään, mutta tänään oli oikeasti erittäin hauskaa - ei pienintäkään valittamisen aihetta, kaikki oli tip top!

Ensi viikolla aion luultavasti julkaista tässä blogissa perinteiset Vuoden Parhaat -listat albumien ja yksittäisten biisien osalta. Aiemmin mainitsemani Talvisoittolista saa odottaa ehkä tammikuulle asti, vaikka se onkin jo valmis.

Tweet

Motivoiva sää, historian reiluuden epäreiluus ja urbaanin viidakon lait

Outoa, miten aina unohtaa sen, että sää voi vaikuttaa mielialaan todella paljon (vaikka Oasiskin siitä muistuttaa). Tänään iltapäivällä kaupunki tuntui jotenkin keväiseltä, ihan kuin olisi esimerkiksi maaliskuun alku eikä joulukuun puoliväli ollenkaan. Ilmassa oli ohutta sumua, ja valo taittui sen ansiosta mielenkiintoisesti. Sellainen piristää (vaikka sumu todennäköisesti olikin jokin matalapaineen alas tuoma saastepilvi tai jotain vastaavaa). IPodin satunnaissekoituksestakin tuli juuri säätilaan sopivia kappaleita.

En ole sellainen ihminen, joka pystyisi toimimaan tehokkaasti koko päivän. Olen kaiken suhteen vähän kuin ex-jugoslavialainen jalkapalloilija: jos esimerkiksi säätila sattuu sopivasti kohdalleen juuri senhetkisen mielialan kanssa, pystyn ainakin hetken aikaa tekemään huippusuorituksia, mutta vain hetken aikaa. Ja jos olosuhteet ovat jostain syystä jotenkin pielessä, en saa oikein mitään aikaan.

Tänään olosuhteet siis suosivat, joten kävin innolla vuoden viimeisen esseen kimppuun. Turhauttavan työtaakan alla stressaantunut professori oli antanut esseen suhteen ohjeeksi, että "Tärkeintä on, ettei se ole kovin pitkä". Aivan ymmärrettävää sinänsä, mutta kertoo ehkä myös jotain opetuksen tasosta maamme pääkaupungin yliopistossa. Hieman tämän koko tilanteen pohjalta kirjoitinkin esseen, josta tuli tavallaan enemmänkin kolumni kuin akateeminen kirjoitelma, mutta luulen ainakin, että professori itse saa siitä enemmän hupia irti kuin tavanomaisista artikkelinreferoimisesseistä. Pohdin tekstissäni sitä, miten historia oppiaineena on tavallaan siitä epäreilussa asemassa, että historia on harrastuksena avoin kaikille ja tavallaan melko suuri osa "jokapäiväisestä" historiakeskustelusta käydään melko pitkälti eri aiheista, kuin mitä yliopistomaailmassa ehkä pidetään tärkeämpinä.

Esseestä tuli jonkinlainen sympatianosoitus akateemisia ammattihistorioitsijoita kohtaan ja vuodatus siitä, että historian opiskelu ei omasta mielestäni ehkä sittenkään ole kovin fiksua tai mukavaa. Sain sisällytettyä siihen sekä asiallista pohdiskelua että myös pari humoristisempaa kohtaa. Siitä tuli ainakin omasta mielestäni ehkä tämän vuoden paras omista esseistäni. Pitäisi ehkä laittaa se vaikka tänne blogiin joskus.

Kun sitten olin saanut esseen palautettua, tartuin päivän varsinaiseen suurprojektiin, eli joulukorttien postittamiseen. Tiedän, että tekemällä tämän (itse asiassa ihan mukavan) pakollisuuden vaikkapa päivääkin aikaisemmin, olisin säästynyt epätoivoon syöksevältä jonottamisurakalta ja yleiseltä turhautumiselta, mutta kunnioitan deadlineja niin paljon, etten halua mielelläni ikinä saada mitään valmiiksi ennen niitä. Siispä kortit on hyvä postittaa viimeisenä mahdollisena päivänä.

Aloittaessani jonottamisen Postitalon pääpostissa (tiedän: typerin mahdollisin paikka viimeisen päivän joulukorttipostitukseen) olin jättää leikin kesken jo alkuunsa: sain vuoronumerolappukoneesta piletin #272, kun salin numerotauluilla juoksivat vasta n. 120:n paikkeilla olevat luvut. Mutta - hieman itseäni kehuakseni - olenkin aika hyvä jonottamaan, sillä tiedän muutaman seikan, jotka auttavat selviytymään tällaisissa arkipäivän taisteluissa.

Ensiksikin: koska jonotusnumerot vaikuttavat suurilta ollessaan esimerkiksi yli sadan, moni kokee psykologisen numeronsuuruustyrmäysefektin ja tosiaankin luovuttaa koko urakan heti paikalla - mutta ei ennen, kuin on ensin ehtinyt ottaa itselleen numerolapun koneesta. Niinpä "lunastamattomia luukkuja" jää joka väliin erittäin paljon. Kahden itse tiskille pääsevän varsinaisen asiakkaan välissä saattaa helposti olla vaikkapa 20 luovuttanutta, joiden numerot vain kilahtelevat ohi yksi toisensa jälkeen. Tällöin esimerkiksi lapun 120 ja lapun 272 välillä ei missään nimessä ole yli 150 jonottajaa, vaan pahimmillaankin ehkä vain 50.

Toiseksi: kokenut ja ympäristönsä tunteva jonottaja osaa tarkkailla jonotussalia. Kannattaa kierrellä hyllyjen välissä, ikkunan vierustoilla ja ylipäänsä missä tahansa, sillä yllättävistä paikoista saattaa löytyä käyttämättömiä jonotuslappuja. Itsekin löysin n. minuutin kiertelyn jälkeen 272-lappuni tilalle lapun numero 218. Hyppäsin siis n. 60 sijaa jonossa eteenpäin ihan vain sillä, että vaivauduin katsomaan ympärilleni.

Jono ei siis koskaan ole niin pitkä, kuin miltä se näyttää. Ehkä tämän voisi ottaa jonkinlaiseksi motoksi elämässä. Paitsi ettei se ehkä päde kaikkeen, ei vertauskuvallisesti eikä oikein käytännössäkään: esimerkeiksi klubeille tai urheilutapahtumiin jonotettaessa jono onkin usein pitempi, kuin miltä se näyttää, koska siihen tulee aina lisää jonottajien kavereita, jotka kiilaavat eteesi. Siihen ei oikein auta mikään. En itse asiassa ikinä mene mihinkään yökerhoon, jonne on jonoa. En ole oikein koskaan tajunnut sitä, miksi pitäisi jonottaa johonkin klubiin, kun on sellaisiakin, joihin ei ole jonoja. Ymmärrän tietysti, että jonon pituus on jonkinlainen takuu siitä, että paikassa on "hyvä meno", mutta todellisuudessahan kaikki on aika roskaa.

Hmm... hyvän sään vaikutus ei taida enää toimia.

Tweet

"Mitä ottaa?"

Kaisaniemen metroaseman Happiness Thai Buffet -ravintolassa käymällä saa muistutuksen siitä, että ihminen ei ole paljon eläintä kummoisempi. Ihmiselämän raaimpien peruspalikoiden, ruoan ja rahan, suhde näyttäytyy siellä erittäin paljaassa valossa.

Happiness Thai Buffet'n brutaalissa yksinkertaisuudessa on jotain kiehtovaa: se ei yritä olla miellyttävä, ainoastaan täyttävä ja tuottava. Kassan yläpuolella on keltainen taulu, jossa lukee isolla "Thai-buffet, 7,90" ja sen vieressä muutama erillinen ruokavaihtoehto, esim. "9. Thai nuudeli kera kauden vihannes, 8 euro". Se on tehokkuutta. Kassalla jämäkkä, hieman ärtyneen näköinen nainen kysyy "Mitä ottaa?" ja saa vastaukseksi useimmilta asiakkailta sanat "Thai buffet" ja tasarahan. Se on tehokkuutta.

Ravintolan pöydät ovat sijoiteltu äärimmäisen tiiviisti: pienessä paikassa on ehkä neljä pöytää enemmän kuin sinne oikeasti mahtuisi. Vapaat pöydät tyhjennetään ja pyyhitään välittömästi, jotta seuraavat asiakkaat pääsisivät entisten tilalle. Se on tehokkuutta. Ravintolasalin seinät ovat paljaat: niillä ei ole esimerkiksi perinteisiä kuvia Thaimaan nähtävyyksistä eikä mitään muitakaan koristeita. Ainoastaan muutama spottilamppu tuomassa vähän valoa. Se on tehokkuutta. Itse buffet on kuin sikojen syöttökaukalo, johon keittiön puolelta ilmestyvät nopealiikkeiset mieskokit käyvät aika-ajoin kaatamassa metallisista kulhoista lisää täytettä.
Tehokkuutta.

Buffet-tiskistä käyvät ammentamassa hyvin monenlaiset kansalaiset: semi-laitapuolen kulkijoista hintatietoisten opiskelijoiden kautta varakkaisiin eläkeläisiin. Esimerkiksi eilinen oli hyvä edustus: edessäni istui kaksi noin kolmekymppistä miestä, joiden kasvojen iho oli alkoholin kuopittama ja suunympärys huumeidenkäytön löystyttämä. Heillä oli huonosti-istuvat sporttivaatteet ja he katsoivat toisiaan sumein silmin. Toinen puhui, toinen söi. Tehokkuutta. Takanani puolestaan istui hyvin pukeutunut vanhempi pariskunta, joka kertoi puhelimeen kovaan ääneen siitä, miten he eivät tällä kertaa saakaan vuokrattua "sitä 5th Avenuen asuntoa" kaverihintaan, vaan joutuvat "MAKSAMAAN MONTA TONNIA... EI, EI RIITÄ, USEAMPI TONNI SIIHEN MENEE. MUTTA KYLLÄ ME MENNÄÄN SILTI". Paikalla oli myös ylipainoinen mies, jonka persvako vilkkui hänen housunkauluksestaan ja kävi ikävän lähellä toisten ihmisten lautasia, kun hän yritti tehdä santsimatkaansa kohti buffet-kaukaloa ylitiiviisti aseteltujen pöytien välistä.

Ruokailun ohessa viihdykkeenä oli mahdollista seurata, miten ravintolan ulkopuolella myymälävaras pakeni K-Marketin vikkeläjalkaista kassapoikaa ja kahden turvallisuusfirman rauhallisesti lönkytteleviä vartijoita.

Happiness Thai Buffetissa elämä on siis esillä jotenkin raadollisimmillaan. Se ei yritä olla mitään muuta kuin tehokkaasti omistajilleen rahaa takova ja kaiken kansan vatsat tehokkaasti buffet-ämpäreistä täyttävä ravitsemustehdas. On aivan omasta senhetkisestä mielialasta kiinni, masentuuko vai ilostuuko siellä käydessään. Itse ruoka on siellä aivan pätevää.

Tweet

Peli, pesula ja lukeminen

Oi Wikipedia, pidän sinusta hyvin paljon. Mielestäni on jotenkin aivan erinomaisen hienoa, että Wikipediassa on artikkeli nimeltä The Game (mind game). Pidän noista suluista.

The Game on siis aika mahtava juttu. Siinä on kolme sääntöä:
1. Jokainen pelaa Peliä, koko ajan.
2. Jos ajattelee Peliä, häviää Pelin.
3. Jos häviää Pelin, siitä pitää ilmoittaa ("Hävisin!"). Sitten se alkaa taas uudestaan.

En tiennyt Pelistä ennen tätä iltaa, mutta nyt en voi tietenkään enää olla ajattelematta sitä. Eli häviän koko ajan. Kieroa!

Muuta: Toinen asia, josta pidin tänään, on pesula. (Oletteko muuten huomanneet, että sanassa "pesula" on kolmen viikonpäivän lyhenteet, tosin hieman väärässä järjestyksessä?) Pesula on sellaista arkipäivän luksusta. Olen melko tarkka vaatteistani ja käytän aika paljon kauluspaitoja, joten olen tullut siihen tulokseen, että paitojen pesettäminen pesulassa on pitkällä tähtäimellä kannattavampaa, kuin niiden peseminen kotona. Toivon, että asuisin joskus sellaisen rakennuksen yläkerrassa, jonka katutasossa on pesula.

Toinen Muuta: Lukeminen tekee onnelliseksi. Joskus aiemmin syksyllä, kun oli vähän huono ja rasittunut olo, yritin miettiä asioita, jotka tekevät aina iloiseksi - ja lukeminen on ehdottomasti sellainen asia. Silloin oikeastaan rajasin sen vain romaanien lukemiseen, mutta on tenttikirjojenkin lukeminen välillä hauskaa. Voi ainakin kuvitella sivistyvänsä. Muistini vain on vähän huono, en yleensä muista lukemastani kuin mikroskooppisen pienen osan. Eiliseltä jäi päähän yksi vaikuttava virke: "Legends attract the very best in our times - ideologies attract the average." (Hannah Arendt - The Origins of Totalitarianism)

Kuuntele: Peliin liittyen John Lennonin Mind Games.

Tweet

Tänään tapahtunutta

Tänään tarjosin ensin Ilkka Kanervalle mini-Bountyn karkkipussistani ja myöhemmin kuulin, että Blurin alkuperäinen kokoonpano tekee ensi kesänä paluukiertueen.

Sellaista tapahtui 9. joulukuuta vuonna 2008.

Tweet

Hauskuuksia lauantai-aamupäivään

Kuuntelen radiota valitettavasti hyvin harvoin. En käy töissä enkä matkusta autossa - ja luulisin, että nämä ovat ne yleisimmät paikat kuulla radiota. Muutenkin radiosta välineenä saa monesti aavistuksen verran negatiivisia tunnelmia, esimerkiksi nähdessään kaupungilla Radio Novan mainoksia, joissa luvataan, että mm. Lauri Tähkää tai Suurlähettiläitä on varmasti kuultavissa Novalla joka päivä.

Usein ei siis uskalla antaa arvokkaita korviaan radion armoille, vaikka joskus ehdottomasti kannattaisikin. Esimerkiksi lauantai-aamupäivisin, jolloin muutenkin mainiolta BBC 6 Music -digitaali/nettiradiokanavalta on kuultavissa aivan oikeasti hauska radio-ohjelma: huumoriparivaljakko Adam Buxtonin ja Joe Cornishin Adam & Joe.

Leppoisassa ohjelmassaan Adam ja Joe kehittelevät melko monimutkaisia, pitkäkestoisia, usein verbaliikkaan perustuvia vitsejä, jotka muuttuvat ja etenevät hauskasti kolmituntisen show'n kuluessa. Kokonaisuus sisältää myös vakio-osuuksia, kuten Text The Nation ja Stephen sekä kiistattoman hauskoja ja oivaltavia yleisökontakteja puhelimen välityksellä. Juontojen välissä kuullaan laadukasta ja monipuolista musiikkia grimesta indieen ja kaikkea siltä väliltä. Ero kotimaisten kanavien aamuohjelmiin on melkoisen suuri, vaikka mitään varsinaista syytä siihen ei pitäisi ehkä olla. Adamilla ja Joella vain tuntuu aivan oikeasti olevan studiossa hauskaa ja se tietenkin välittyy myös kuulijalle.

Adam & Joe'n hyvyyttä on vähän vaikea selittää sanoin - suosittelenkin yksinkertaisesti kaikkia vain suuntaamaan nettiselaimensa lauantai-aamuna klo 11 BBC 6:n sivuille ja toteamaan itse ohjelman hyvyyden!

Rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille!

Itse en saanut kutsua linnaan tänäkään vuonna. En edes valekutsua.

Ilta-Sanomien nettisivuilla oli muuten äsken hauska juttu, kun otsikkoa "HALOSEN EX-MIES LINNAAN" klikkaamalla pääsi uutisten etusivulle, jossa näkyi ensiksi O. J. Simpsonin kuva.

Hmm... Ilta-Sanomat. Täytyy ehkä kirjoittaa siitä enemmänkin pikapuoliin.

Toivon, että tänä vuonna itsenäisyyspäivän juhlinnasta palatessani en kohtaa viimevuotisen ankeustilanteen kaltaista tapahtumaa.

Tweet

Kansainväliset suomalaiset

Parin viime viikon aikana olen jo kaksi kertaa päässyt osallistumaan melko omituiseen kommunikaatioharjoitukseen: kaksi kertaa minulta on tultu kaupungilla kysymään neuvoja englanniksi - mutta erittäin suomalaisella aksentilla.

Vähän aikaa sitten minulta tiedusteltiin Kaisaniemessä "Ikskjuus mii, weer is Fazer Musiik?" ja tänään bussissa "Cän ju tell mii is tis still Ruoholahti?"

Tällaiset tilanteet ovat todella hämmentäviä. Tekisi mieli vastata suomeksi, koska on aivan varma siitä, että kysyjä on suomalainen (sillä ei kai minkään muunmaalaista aksenttia voi oikein sekoittaa suomalaiseen?), mutta toisaalta ei kehtaa, koska 1) mitä jos kysyjä ei sittenkään ymmärrä suomea ja 2) jos kysyjä ymmärtää suomea, nolon tilanteen kehkeytymistä ei voisi estää.

Toisaalta on salaa itsekseen vähän omahyväisesti iloinen siitä, että näyttää ulkomaalaiselta.

Muuta: Listalle maailman ärsyttävimmistä asioista: se, kun joku tulee yleisessä vessassa kokeilemaan kopin ovenkahvaa, vaikka lukosta näkee aivan selvästi, että se on punaisella eli lukittuna. En tajua, miksi sitä pitää aina tulla yrittämään.

Tweet

Loppuvuoden yllättäjä

A Camp - Stronger Than Jesus
Eräs hienoista puolista musiikin seuraamisessa on se, kun aivan loppuvuodesta ilmestyy vielä joku kappale, joka nousee suoraan vuoden parhaimpien biisien listalle. Tänä vuonna loppuvuoden yllättäjäbiisi on A Campin eli The Cardigansin Nina Perssonin uusi single Stronger Than Jesus.
Olen odottanut A Campin toista tulemista jo viime vuodesta asti, jolloin kuulin uutisen, että Persson aikoo vielä tehdä jatkoa vuoden 2001 A Camp -albumille. Tiesin myös, että uusi Colonia-levy ilmestyy ensi vuoden alussa, mutta en tietenkään tajunnut, että ensimmäinen single siltä olisi kuultavissa jo nyt. Kiitos tälle blogille siitä, että ylipäätään tulin tietoiseksi uudesta A Campista!
Stonger Than Jesus on erittäin positiivinen yllätys. Siinä on mukavat torvet, miellyttävä svengi, jännä kitarakaiku väliosassa ja kaiken muun hienon lisäksi siinä vielä mainitaan "Jesus". Pidän jollain erityisellä tavalla pop-kappaleista, joissa sanotaan "Jesus". Se on hyvänkuuloinen sana. Tein kerran sellaisen soittolistankin, jossa oli kaikkia "Jesus"-kappaleita, mm. Pulpilta, Morrisseyltä ja muilta.
Vielä erityishyvä puoli Stronger Than Jesus'issa on se, että sen vuosiluvuksi voi iTunesissa laittaa 2009, koska se varsinaisesti julkaistaan levyllä vasta silloin. Eli se tulee tulevaisuudesta! Minulla on ollut ikävä Nina Perssonia ja tämä on erittäin hauska paluu. Katso video yltä ja lataa Stronger Than Jesus tästä.
Toinen loppuvuoden yllättäjä voisi olla brittibändi nimeltä The Grants. Alan McGee hehkutti äskeisessä The Guardianin blogissaan The Grantsia "maailman parhaaksi ilman levysopimusta olevaksi bändiksi", mikä on tietenkin liioittelua, mutta sai ainakin minut kurkkaaman bändin MySpace-sivulle, josta paljastui melko tunnelmallista ja omaleimaista, hieman The Verven ja The Stone Rosesin sekoitukselta kuulostavaa musiikkia tekevä bändi. Tuskin The Grantsista tulee mitään vallankumouksellista megabändiä, mutta ainakin MySpace-näytteiden perusteella olisi kiinnostavaa kuulla bändiltä kokonainen albumikin.
Muuta: Lehdenjakajajoulukalenterista tuli taas uusi stressinaiheuttaja: joudun nyt joka ilta ennen nukkumaanmenoa tarkistamaan, että seuraavan yön karkki on paikoillaan eikä kukaan ohikulkija ole vienyt sitä. Tyypillistä!

Tweet

Edistystä!

Tänä yönä postinkantaja oli viimeinkin jäänyt loukkuun ja ottanut kerralla kolmen päivän suklaat! Olin todella innoissani! Sen täytyi olla "ohjelappuseen" eilen illalla lisätyn, ylöspäin osoittavan nuolen ansiota. Vasta nyt kalenteri alkaa toimia kunnolla. Toivottavasti edistys jatkuu!

Edistystä - vaikkakin vähän käänteistä sellaista - oli havaittavissa myös siinä mielessä, että luin aamulla Hesarista, että firma, jossa minun olisi pitänyt nyt syksyllä tehdä töitä, on keskellä yt-neuvotteluja ja vähentää ehkä jopa melkein neljäsosan väestään. Ihan kelpo syy siis sille, ettei sieltä ole oikein kuulunut mitään. Eipä tarvitse miettiä sitä enää. Mutta voisivat nyt ainakin maksaa rästipalkat!

Muuta: Luen parhaillaan (tai siis en juuri nyt tällä nimenomaisella hetkellä, mutta noin niin kuin yleensä) Will Selfin romaania Great Apes. Tarinana se ei vaikuta mitenkään kovin miellyttävältä, mutta sen erittäin taidokas kielenkäyttö tekee suuren vaikutuksen. Olen viime aikoina lukenut vähän vähemmän "taiteellisia" romaaneja, joten on ollut taas virkistävä kokemus huomata, että periaatteessa samaan genreen mahtuu hyvin monentasoisia tekijöitä.

Toissa yönä tapasin unessani Martti Ahtisaaren. Kysyin häneltä erittäin typerän kysymyksen: "Vieläkös se teidän toimisto on siinä Pikku-Roballa?" Jos saisin aivan oikeasti tavata presidentti Ahtisaaren, keksisin ehkä jotain vähän järkevämpää kysyttävää. Tänä yönä en ehtinyt tavata unissani ketään, nukuin aika katkonaisesti.

Tweet

Ei edistystä

Lehdenjakaja ei viime yönäkään käynyt joulukalenterilla. Nyt pelkään myös suututtaneeni päiväpostinjakajan, koska hänelle ei ole omaa kalenteria ja Hesarilähetin hylkäämät suklaat vain roikkuvat kiusoitellen hänen naamansa edessä.

Joulukalenteriasia ei siis oikein etene - eivätkä muutkaan asiat. Tosin en oikein tiedä, minkä itse asiassa pitäisi edetä. Mutta tuntuu vain siltä, ettei mitään oikein tapahdu.

Katsoin sunnuntaina Yle Teemalta Pete Townshendista kertovaa dokumenttia ja siinä - kuten historiallisissa esityksissä aina - käsiteltiin aikaa melko kevyesti sanomalla jotain tyyliin "Tästä alkoi Townshendin nelivuotinen matka pohjalle", tms. Silloin aina miettii, että voisiko omaakin elämää katsoa vaikkapa neljän vuoden aikajanalla ja huomata siinä jotain kehityskaaria? Ja totta kai voikin katsoa, ja totta kai huomaakin. Ja kaikki on menneisyyteen verrattuna tällä hetkellä selvästi paremmin, mutta jotenkin olen tällä hetkellä huolissani tulevaisuudesta.

(Yritän siis taas kerran kirjoittaa blogiin vähän useammin. Sillä jos kirjoitain vain kovin harvoin, paineet aiheiden suhteen nousevat suunnattoman korkealle, enkä voi enää kirjoittaa jotain tällaista löpinää.)

EDIT: Pete Townshend -dokumentti tulikin tietysti JIMiltä eikä Teemalta. Siksi se olikin aika huono.

Tweet

Joulukuu

Sekalaisuuspostaus joulukuun alkajaisiksi.

Kirjoitan, koska olen juonut kahvia. Kirjoittaisin varmasti useamminkin, jos joisin enemmän kahvia. Se pääsee aina välillä unohtumaan, mikä on harmillista. Kahvista on paljon hyötyä. Se antaa energiaa ja selkeyttää ajattelua. Kahviton aivo on saamaton ja pessimistinen, kahvikas puolestaan järkevä ja motivoitunut. Pitäisi siis luopua siitä harhaluulosta, että ilman kofeiinia voi pärjätä. Olisi hyvä, jos aamulla välittömästi heräämisen jälkeen saisi kofeiiniannoksen. Tänäänkin pääsin ulos kotoa vasta yhden jälkeen iltapäivällä, kun ei oikein huvittanut. Kahvin avulla olisi ehkä alkanut huvittaa.

Olen muutenkin ehkä haahuillut vähän liikaa tänä syksynä. Asiat eivät ole sujuneet aivan niin kuin olisin ajatellut niiden sujuvan. Eniten ahdistaa se, että raha tuntuu koko ajan olevan lopussa. Melko karu ja tylsä totuus on se, että on vaikea saada aikaiseksi mitään järkevää ja ylevää, jos suurin osa ajasta kuluu rahan ajattelemiseen, kuten se tänä syksynä on tuntunut kuluvan.

Kofeiinipäissäni päätinkin siis, että nyt täytyy vain hetken aikaa pitää matalaa profiilia: noutaa kandidaatin paperit parin viikon kuluttua, saada syksyn viimeinen tentti suoritettua ja viettää rauhoittava joululoma. Sen jälkeen, uuden vuoden alussa, täytyisi etsiä jokin säännöllinen osa-aikainen työ ja sitten keskittyä enemmän opiskeluasioihin ja itsensä kehittämiseen. Nyt syksyllä tekemäni opettajansijaisuudet ovat erittäin miellyttävä tapa ansaita, mutta ne ovat niin epäsäännöllisiä, että aiheuttavat stressiä. Ja muutenkaan niitä ei luultavasti tule enää niin paljoa keväämmällä: pimein syksy flunssineen ja väsymisineen on sijaisen kulta-aikaa. (Uskon aivan oikeasti, että melko moni opettaja ei ole oikeasti fyysisesti sairas, vaan haluaa vain pitää päivän, parin tauon, koska ei jaksa mennä koululle.)

Sijaisuuksissa on myös se huono puoli, että työtä pitää tehdä juuri samaan aikaan, kun pitäisi olla luennoilla. Saan tästä syksystä ennätysvähän opintopisteitä. Se on pieni pettymys. Olin ajatellut asian alunperin niin, että jatkaisin osa-aikaisena kesätyöpaikassani ja saisin siten syksyllä vähän ylimääräistä tuloa, mutta ehtisin myös opiskella tehokkaasti. Tällaista minulle siis luvattiin, mutta sitten asian päälle on laskeutunut täydellinen hiljaisuus. Minulle ei myöskään ole maksettu muutamasta tunnista, jotka tein ko. firmalle jo syys- ja lokakuussa. Melko huono juttu, siis. Olen siitä aika vihainen. Ymmärtäisin kyllä sen, jos sieltä ilmoitettaisiin, ettei minua nyt tarvita, mutta tällainen kommunikaatiokatkos on jotenkin todella noloa. Jos olisin jo alkusyksystä tiennyt, että asiat eivät sillä suunnalla etene yhtään mihinkään, olisin varmasti etsinyt muita hommia jo aiemmin.

Kahvilatauksen avustamana olen myös tänään miettinyt, mitä voisin sitten tehdä. Kävin parturissa ja näytin peilissä omasta mielestäni erittäin hyvältä. Ehkä voisin alkaa malliksi. Ei miksikään huippumalliksi tietenkään, mutta johonkin Halosen tai River Co:n katalogiin (hahaha, "ihmehousut"!). Toinen mahdollinen ansaintamuoto, joka tuli mieleeni, olisi aineiden ja esseiden kirjoittaminen maksua vastaan. Olen tehnyt sellaista pari kertaa kavereilleni, mutta ehkä sellaisia palveluksia voisi tarjota vaikkapa jossain nettifoorumilla vähän laajemmillekin piireille. Peruskoulun ja lukion ainekirjoitukset suomeksi ja englanniksi €30, ruotsiksi €40. Korkeakoulutason esseet €50 ja €60. Se voisi toimia.

Asiaan liittyen, välillä aina hämmästyy sitä, miten koulutetut nuoretkin voivat olla niin huonoja englannissa. Istuin viime viikolla UniCafessa, kun vierasmaalainen miesopiskelija tuli jakamaan ruokailijoille haastattelulomakkeita, joissa kysyttiin kysymyksiä hänen tutkielmaansa varten. Paperin ylälaidassa ohjeet kertoivat, että vastaajan pitää vain laittaa rasti ruutuun valitsemiinsa kohtiin. Kysymys oli hypoteettinen tehtävä, jossa vastaaja oli matkustamassa Brasiliaan ja hänen piti kertoa, mitkä henkilökohtaiset tietonsa hän olisi valmis antamaan Brasilian hallitukselle maahantulon yhteydessä. Vaihtoehtoja oli esimerkiksi nimi, syntymäaika, sukupuolinen suuntautuminen, ammattiliiton jäsenyys, sairaudet, jne. Viereisessä pöydässä nuoret opiskelijatytöt eivät joko lukeneet ohjeita kunnolla tai sitten ymmärtäneet niitä, sillä he alkoivat täyttää paperia omine tietoineen: ensin he kirjoittivat siihen nimensä ja syntymäaikansa ja alkoivat sitten pohtia "Miten sanotaan enkuksi 'hetero'?".

Se oli hauskaa, mutta noloa. Voisin kirjoittaa esseitä vaikkapa heille.

Tämä postaus jatkuu vielä. Ehkä joku on jaksanut lukea vielä tännekin asti.

Laitoin eilen illalla asuntoni oveen joulukalenterin Hesarinjakajaa varten. Ajattelin, että yötyöläinen varmasti ilahtuisi postiluukun yläpuolella odottavasta suklaasta. Menin aamulla innoissani tarkistamaan, oliko suklaakarkki päässyt postinkantajan mukaan, mutta ei: se roikkui yhä paikallaan. Söin sen siis itse. Mutta täksi yöksi laitan taas uuden. Toivottavasti ensi yönä onnistuisi. Tosin ehkä lehdenjakaja on niin kiireessä, ettei ehdi tai jaksa mitään ylimääräistä touhua.

Joulukuun alku merkitsi myös Glasvegasin joulu-EP:n A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) julkaisua. Kuuntele tästä kappale Please Come Back Home. Joululevy ei tarjoa suuria uudistuksia, mutta jatkaa Glasvegasin loistavan omaperäistä linjaa. Uuden materiaalin julkaiseminen vain pari kuukautta ensilevyn jälkeen vahvistaa myös sen, että Glasvegas kuuluu merkittävien bändien joukkoon. Oasiskin julkaisi upouuden Whatever-singlen jouluksi 1994 vain hetken Definitely Mayben jälkeen.

YouTube-harrastajille suosittelen myös irlantilaisen stand-up-koomikko Dara O'Briainin esityksiä. O'Briain ei ole mitenkään kovin outo tai räväkkä, mutta hän on erittäin taitava. Huomattavan iso osa hänen show'staan perustuu yleisöön reagoimiseen ja improvisaatioon, mikä on todella vaikuttavaa.

Ja lopuksi vielä eräs asia. Ärsyttävän City-lehden eräs ärsyttävimmistä vakiopalstoista on se, jossa lukijat suosittelevat helsinkiläisiä ravintoloita. Se on todella ankeaa: vaikuttaa siltä, että kaikki pitävät tex-mexistä (vihaan sitä sanaa ja myös itse ruokaa), syö-niin-paljon-kuin-jaksat -pizzabuffeteista tai jostain muusta halvasta ja ala-arvoisesta mättöruoasta. En tietenkään tarkoita, että palstaa varten haastateltujen pitäisi suositella jotain Chez Dominiquen kahdensadan euron illalliskokonaisuuksia, mutta jotenkin ihmettelen silti sitä, miten rajoittuneilta ihmisten ruokailutottumukset City-lehden perusteella vaikuttavat. Olen myös totta kai miettinyt, mitä sitten itse suosittelisin, jos minulta tultaisiin kysymään. Vastaukseni ei ole mitenkään maailmoja räjäyttävä, mutta se on laadukas ja hyvä: suosittelisin Kalevankadulla sijaitsevan kiinalaista ruokaa tarjoavan Nankingin listalta lähes mitä tahansa, etenkin paistettuja nuudeleita tai Kantonin kanaa. Nanking on mielestäni todella sopivanlainen ravintola: se on rento, mutta asiallinen, sen ruoka on hyvää, hinnat kohtalaiset ja palvelu todella todella miellyttävää. Etenkin hihittelevä ja joskus tilausvalinnoille lempeästi kuittaileva vanhempi herrasmies on aivan loistava. Olen suhteessani Nankingiin jo sellaisessa vaiheessa, että voisin ehkä tilata "sen tavallisen", ainakin viime lauantaina tarjoilijaneiti tuntui tunnistavan minut. Pidän tästä ajatuksesta kovasti. Olen aina halunnutkin sellaisen paikan, jossa voisi sanoa "Se tavallinen, kiitos."

Tweet

Olennainen

Tänään sain taas aihetta miettiä, mikä oikein on olennaista. Välillä on hyvä herätä siihen, että jollekin toiselle tärkeintä voi olla aivan jokin muu kuin itselle.

En nyt tarkoita tätä mitenkään syvällisesti. Puhun lähinnä musiikista. Sain parin kuukauden takaiseen The Verve -levyarviooni kiinnostavan kommentin. Siinä Markku-niminen henkilö on kanssani eri mieltä The Verven levyn hyvyydestä, mutta ei suinkaan sen takia, että hän ei ehkä pitäisi bändistä tai sen kappaleista, vaan sen takia että levyllä on "3db dynamiikka" ja se on "pelkkää kantti aaltoa alusta loppuun - katso vaikka tietokoneelta".

Markkua ei siis miellytä The Verven uusimman albumin tekninen toteutus. Desibelit, diskantit ja audiokäyrät ovat Markun mielestä ilmeisesti aivan päin honkia, mikä tekee levystä automaattisesti huonon.

En lähde kiistelemään teknisistä asioista. Itse asiassa olen siinä mielessä samaa mieltä, että levyn tuotanto kuulostaa hieman liian siloitellulta ja ohuelta. Ehkä se on juuri sitten näiden db:iden ja kanttiaaltojen syytä. Luultavasti. Mutta toisin kuin näemmä Markulle, itselleni moinen epäkohta on vain lievä harmistus - ei missään nimessä syy olla pitämättä koko levystä. En näe hieman pielessä olevia soundeja niin ärsyttävänä epäkohtana, että jaksaisin alkaa tutkia niiden kuvallista esitystapaa tietokoneella tai pohtia, montako desibeliä ääniaaltojen taso on pielessä.

Minulle olennaisinta musiikissa ovat hyvät kappaleet, hienot melodiat, vaikuttava esitystapa ja sen sellaiset asiat. Niihin keskityn aivan ensimmäisenä. Ja jotenkin tietysti oletin, että kaikille muillekin asia olisi juuri näin. Että musiikki on musiikkia ja sitä kuunneltaisiin mielihyvän ja onnellisuudentunteen toivossa eikä siksi, että saadaan testattua Tekniikan Maailmassa täydet 5 tähteä saaneen surround-hi-fi -järjestelmän ohmien suorituskykyä.

Onneksi Markku muistutti minua siitä, ettei asioita saa yleistää liikaa. Se, mikä pätee itseen, ei välttämättä päde toisiin - ei edes niin simppelissä asiassa kuin pop-musiikissa.

Olen melko varma siitä, että Markku käyttää GoreTex-kenkiä.

Tweet

Erkki

Olipahan taas viikko.

Olin koko viikon todella väsynyt. Huomasin väsymyksen asteen oikeastaan vasta eilen, koska tajusin hauskuuden paikan vasta myöhästyneesti. Virkeänä huomaisi huvittavat asiat heti paikalla, mutta väsyneenä ne saattavat mennä ohitse.

Koululla, jossa olin sijaisena, pidettiin todella typerä seurakunnan aamunavaus. Seurakuntanainen kertoi talven pimeydestä mustan ja valkoisen kartonginpalan avulla ja sitten laulettiin pari virttä.

Seurakuntatädin jälkeen liikuntasalin lavalle astui kaksi vapaaseurakunnan tms. edustajaa: nainen, jonka nimeä en muista ja outoon poolokauluspaitaan pukeutunut viiksekäs mies nimeltä Erkki (kuvassa vapaa tulkinta). Nainen kertoi viikonloppuna järjestettävästä Kids' Action Night -tapahtumasta, jossa olisi ohjelmassa mm. pelejä, kilpailuja, perunalastuja ja vapaaseurakunnallista iloista yhdessäoloa. Hän päätti mainostuokionsa näin:

- Olisko sulla vielä jotain lisättävää tähän, Erkki?

Johon Erkki vastasi vähän yllättävästi:

- Sitä vaan, että siellä ei tarvitse pelätä!

Sinä aamuna olin niin väsynyt, että ajattelin ajattelin vain, että onpahan ankean kuuloinen tilaisuus ja toivoin aamunavauksen pikaista loppumista. Vasta iltapäivällä bussissa kotiin tajusin olleeni liian väsynyt käsittääkseni tilanteen arveluttavan huvittavuuden. Silloin hihittelin itsekseni oudon viiksekkään Erkin järjestämälle Kids' Action Nightille, jossa "ei tarvitse pelätä". Se kaikki vaikuttaa jotenkin vähän epäilyttävältä...

Muuta: Tämäkin viikko oli siis lähes täyttä roskaa. Sieltä se marraskuu taas kerran pääsi yllättämään. Ensiksikin missasin kaikki luennot, koska olin töissä, jotka sujuivat aika huonosti ja tänään illalla vielä hävisin melko ison osan palkastani nettiuhkapeleissä. No, ehkä olen ainakin tämän viikon aikana oppinut jotakin. Ja havainnut jälleen sen, että toisinaan en todellakaan pidä itsestäni.

Eilen taas yksi keski-ikäinen täti kysyi, mitä opiskelen, ja vastauksen kuultuaan uteli vielä, "mihinkäs ammattiin sillä koulutuksella mennään?" Kytkin ties kuinka monetta kertaa autopilotin päälle ja kerroin ainejärjestöni verkkosivuja mukaillen, miten "monet ryhtyvät esimerkiksi toimittajiksi ja melko useista tulee esimerkiksi ulkoministeriön virkamiehiä". Kysyjätäti oli tyytyväinen, mutta itse en ollut. Pysähdyin miettimään asiaa ja minusta vaikuttaa vahvasti siltä, etten missään tapauksessa näytä olevan matkalla toimittajaksi tai ulkoministeriöläiseksi. Tuskin pääsisin niihin hommiin - enkä ehkä oikein haluaisikaan.

Nyt on taas sellainen olo, etten ole menossa oikein minnekään.

Tweet

Sammakoita

Elämäni ehkä yleisin ja aina säännöllisin väliajoin toistuva tragedia on se, että en aina oikein harkitse, mitä päästän suustani. Se johtaa minut ongelmiin ja häpeällisiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen enkä ikinä tunnu oppivan.

Tänään opettajan sijaisena ollessani jouduin pieneen puhutteluun siitä syystä, että olin kiroillut ala-asteikäisille. Myönnän tämän täysin. Ja se on erittäin tyhmää, eikä todellakaan mitään, mitä pitäisi tai saisi tehdä. Mutta niin vain on tullut tehtyä.

Toivottavasti pääsisin sijaiseksi silti vielä uudestaankin. Olen kuitenkin tehnyt niitä hommia kohta jo neljä vuotta ja periaatteessa kaikki on aina mennyt ihan hyvin. Sijaisuudet ovat opiskelijalle paras mahdollinen työ opiskelun ohessa, eikä minulla oikein ole varaa menettää näitä keikkoja. Marketin kassalla joutuisin tekemään paljon rankempaa työtä vähintään tuplamäärän.

Ei tämä nyt tietenkään mikään hirveä katastrofi ole, mutta se vain on erittäin noloa. Etenkin se on noloa, että tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun jokin sanomani asia ajaa minut vaikeuksiin. Jostain syystä en vain ikinä opi. Tavallaan en ota sanoja ja sanomisia kovin vakavasti. Tai ainakaan omia sanojani. Toisten sanat totta kai otankin. Ja siksi pitäisi tietysti tajuta, että toiset voivat ottaa minunkin sanani vastaavalla tavalla. Jotenkin en vain koskaan usko, että väärillä sanoilla voi aiheuttaa yhtä pahoja seurauksia kuin väärillä teoilla. Tai että sanat voivat olla tekoja.

Ehkä vielä joskus opin. Mutta sitten se on jo varmasti liian myöhäistä.

Tämänpäiväinen todistaa myös marraskuun kataluudesta. Jotenkin jo ehdin uskoa, että marraskuuta ei tänä vuonna tulisi. Mutta sieltä se vain iski. Tuntuu vähän siltä, että kaikki hyvä, mitä vuoden aikana voi tapahtua, on tapahtunut jo aikoja sitten ja nyt pitäisi vain selvitä mahdollisimman vähillä kolhuilla loppuun asti.

The Smiths - Bigmouth Strikes Again

En tosiaan valitettavasti voi enää postata mp3-tiedostoja tässä blogissa. Bloggerilla on jonkinlainen uusi yhteistyösopimus jonkin kansainvälisen tekijänoikeusjärjestön kanssa ja musiikkitiedostoja sisältäviä postauksia poistetaan ilman mahdollisuutta palauttaa niitä takaisin.

Mutta aiheeseen liittyen: uusi soittolistapostaus on tulossa pian. Yleisön pyynnöstä Kevätsoittolista saa talvivastineen. Ehkä jo tänä viikonloppuna.

Tweet

Saatana saapuu Lauttasaareen

Viime yönä näin melko häiritseviä painajaisia. Luulen, että niihin vaikutti jotenkin kolmiolääke, jota joudun syömään selkäkipujen takia. Myös tuulisella säällä ja tiedolla aikaisesta herätyksestä saattoi olla osansa. Joka tapauksessa pelästyin oikein kunnolla.

Unessa kaikki tapahtui nykien, kuin DVD-elokuvaa sekunti sekunnilta eteenpäin kelattaessa. Yleensä laitan nukkumaan mennessäni tietokoneelta jonkin soittolistan soimaan. Painajaisessa yritin lopettaa soittolistan; katkaisin jopa virran tietokoneen kaiuttimista, mutta pahaenteinen musiikki jatkui silti.

Palasin unessa sänkyyni ja tunsin, kuinka jokin tuli viereeni vuoteeseen. Ajattelin, että sen täytyy olla herra Woland ja kumppaninsa Kissa Bulgakovin romaanista Saatana saapuu Moskovaan. Kuitenkin kun yritin kohdistaa katsettani pimeään huoneeseeni, en nähnyt ketään - tunsin vain. Yhtäkkiä aivojeni oikea puoli jotenkin tärähti ja näin jotain sakeanvihreää. Ajattelin, että nyt piru on astunut sisälleni ja minun pitäisi varmaankin tulla uskoon, jotta voisin torjua sen ja säästyä enemmiltä vahingoilta.

Sitten heräsin. "Tärähdys" aivoissa oli varmasti johtunut siitä, että kova tuulenpuuska oli kopistellut parvekkeeni ikkunaa. En silti uskaltanut laittaa valoja päälle, enkä oikein liikkuakaan. Pelkäsin, että saatana ja kissansa olisivat huoneessani aivan oikeasti. Eivät ne kuitenkaan tietenkään olleet, ja päivänvalossa tapaus tuntui jo vähän huvittavaltakin. Mutta tuona hetkenä pelkäsin aivan oikeasti.

Jos olisin vähän erilainen sielu, pitäisin tätä unisekamelskaa varmasti jonain suurena merkkinä tuonpuoleisesta. Ehkä menisin kertomaan siitä TV7:lle, kirjoittaisin siitä kirjan ja pitäisin sen pohjalta luentokiertueen Yhdysvaltojen uskonnollisilla sydänmailla. TV7:lla oli oikeasti pari viikkoa sitten mies, joka kertoi Jumalan vieneen hänet George W. Bushin ja Alan Greenspanin salaisiin tapaamisiin, joissa sovittiin talouspolitiikasta joka sitten myöhemmin toteutui. Tämä oli miehen mukaan Jumalan tapa todistaa suuruuttaan. Huipputason kokouksia Jumalan kanssa seurattuaan mies tuli totta kai uskoon ja meni seuraavalla viikolla paikalliseen seurakuntaan. Siellä hän yllättyi ja hämmästyi, kun muut eivät ilmeisesti olleetkaan käyneet Valkoisen talon neuvotteluhuoneissa Jumalan kanssa.

Se oli hienon hullu tarina. Itse voisin ehkä kehitellä jotain samanlaista, mutta en taida jaksaa. Nyt on marraskuu ja pimeää ja kylmää ja tylsää. Ja seuraava yö taas edessä. Haluaisin vain nukkua yöni rauhassa, ilman houreisia välikohtauksia. Vaikka en tv-evankelistaksi sitten pääsisikään.

Tweet

Live: Supergrass - Nosturi, 13.11.2008

Jos on olemassa sellainen määre kuin "pieni klassikkobändi", se sopii täydellisesti Supergrassille. Gaz Coombes, Danny Goffey ja Mick Quinn kokosivat yhtyeen 1990-luvun alussa ollessaan vasta teini-ikäisiä. Vaikka Supergrassin suurin kaupallinen menestys osuikin tuon vuosikymmenen Brittipop-aaltoon, on aika tehnyt tehtävänsä ja vuonna 2008 bändillä on rautainen arsenaali hienoja sävellyksiä taskussaan sekä tukeva kokemus niiden esittämiseen kiinnostavalla tavalla. Supergrass ei ehkä ole yhtä legendaarinen kuin jo lopettaneet aikalaisensa Suede ja Blur tai yhä jatkava Oasis, mutta se on omalla hienolla tavallaan aivan ykkösluokkainen yhtye. Pieni klassikkobändi, siis.

Supergrassin tähänastisen taipaleen ensimmäinen Helsingin-konsertti Nosturissa oli osoitus siitä, miten perusasioilla voidaan luoda lämmintunnelmainen musiikkielämys. Muhkeapulisonkinen Coombes kumppaneineen asteli lavalle, tervehti yleisöä poikamaisella charmillaan ja käynnisti vakuuttavan puolitoistatuntisen putken, jossa kuultiin pelkästään erinomaisia pop-kappaleita. Bändi soitti parhaat palat uusimmalta, miellyttävän tiukalta Diamond Hoo Ha -levyltään sekä juuri oikean sekoituksen vanhoja hittejään.

Uudesta tuotannosta esimerkiksi hilpeän pomppiva Rebel In You ja järeä avauskappale Diamond Hoo Ha Man hilasivat Nosturin tunnelman kattoon. Kahden ensimmäisen levyn nappibiisit kuten She's So Loose ja The Sun Hits The Sky rullasivat varmasti yhtä kovalla energialla kuin 10 vuotta sitten ja vuoden 1999 nimettömän levyn mestariteokset Moving ja Pumping On Your Stereo näyttivät itse asiassa tekevän yleisöön kaikista suurimman vaikutuksen. Loppuunmyyty sali oli niin täyteen ahdettu Supergrass-faneja, että jopa käsien liikuttaminen aplodeeraamista varten oli vaikeaa!

Jo se, että taidokas yhtye soittaa tällaisen kattauksen loistavia biisejä olisi taannut ainutlaatuisen konserttielämyksen, mutta musiikkinsa lisäksi Supergrass miellytti myös asenteellaan. Bändi otti yleisön hauskasti huomioon mm. välispiikkien kautta ja näytti nauttivan soittamisen ilosta myös keskenään. Pari sössittyä ja uudelleen käynnistettyä aloitusta vain lisäsivät rennon välitöntä tunnelmaa.

Henkilökohtaista plussaa annan siitä, että basisti Quinn oli mukavan pullea (mielestäni basistin pitää olla bändin kuin bändin painavin jäsen) ja siitä, että keikalla kuultiin suosikkibiisini St. Petersburg. Encorea varten säästetty ensisingle Caught By The Fuzz muistutti myös jälleen kerran omasta nerokkuudestaan: näin yksinkertaista mutta silti vuosi toisensa jälkeen innostavaa kappaletta ei voi kuin ihailla.

Supergrass siis näytti mallia siitä, miten helppoa hienon keikan tekeminen on. Tarvitaan vain täysi setti loistavia biisejä ja karismaattinen bändi niitä esittämään.

Arvio: 4/5

P.S. Lisäksi täytyy vielä kehua Nosturia keikkapaikkana: äänentoisto on aivan ylivertainen Tavastiaan verrattuna, joten kuuntelukokemus on paljon mielekkäämpi.


Supergrass - Diamond Hoo Ha Man (Live)

Tweet

Välikausi

Edellisinä vuosina syksyisin on ollut liikaa tekemistä, eikä ole oikein jaksanut tehdä mitään. Tänä vuonna taas on jotenkin liian vähän tekemistä, eikä siksi tule tehtyä mitään. Se on outoa. Ikinä ei ole tasapainoa.

Tällä hetkellä tuntuu jollain lailla siltä, että on pudonnut opiskelukuvioista vähän pois. Käyn vain kahdella luentokurssilla ja niiden lisäksi luen rauhallisella tahdilla yhteen kirjatenttiin. En oikein pääse kunnolliseen opiskelumoodiin, kun joka päivä on vain yksi luento. Enää ei tule sellaisia kunnollisia opiskelutyöpäiviä.

Tarvitsisin siis oikein kovaa ahkeroimista, vaikka se olisikin väsyttävää. Liian rauhallisella tahdilla työskennellessä ei ikinä saa koettua sellaisia todellisia onnistumisen tunteita. Kaikki vain soljuu itsekseen eteenpäin, kun ei tarvitse ponnistella.

Toisaalta taas pitäisi joskus osata nauttiakin siitä, että aina ei ole niin kiireistä. Olen tänä vuonna kuitenkin tehnyt kandidaatintutkielman ja ollut aika stressaavissa kesätöissäkin.

Tavallaan tuntuu siltä, kuin opinnot olisivat jo ohi, vaikka niitä onkin vielä vähintään kaksi vuotta varmasti jäljellä. Tänään olin tiedekunnan järjestämässä harjoittelupaneelissa, jossa kerrottiin opintoihin liittyvästä työharjoittelusta sekä ammattiyhdistysasioista. Suuri auditorio oli melkein täynnä opiskelijoita, mutta en tuntenut sieltä melkein ketään. Olen jotenkin vähän etääntynyt kaikesta opiskelijatoiminnasta. Enkä oikein ole sellainen ihminen, että uskaltaisin tai jaksaisin itse aktiivisesti mennä asioihin mukaan.

Muutenkin harjoittelupaneeli oli aika ankea, vaikkakin toisaalta kiitollisen realistinen. Pääviesti oli, että on työnhaun kannalta aivan yksi lysti, mitä olet opiskellut - kunhan olet jokseenkin täysjärkinen ja edustuskelpoinen tyyppi. Olisin tiennyt tämän ilman hienoa paneeliakin. Tavallaan tällainen käytännöllinen näkökanta opiskelujen ja työmarkkinoiden suhteeseen on huojentava, mutta toisaalta se vähentää motivaatiota oikeastaan sekä opintojen että urasuunnittelun suhteen.

Koska en ole oikein tänä syksynä päässyt opiskeluihin tahtomallani tarmolla kiinni, olen keskittynyt vain maallisempiin ja materialistisempiin asioihin. Tällä hetkellä on jotenkin melko kova halu saada paljon rahaa. Meinasin jopa aloittaa tänään nettipokerin, kun William Hill kertoi sähköpostissa hienoista pokerieduista, mutta se tyssäsi siihen, kun vedonlyöntitilini meni lukkoon kolmesti unohdetun salasanan takia. Ehkä parempi niin.

Viime päivinä olen pyöritellyt mielessäni sellaista suunnitelmaa, että ensi kesänä voisi olla hyvä veto mennä Inexille tai johonkin vastaavaan varastoon rehkimään oikein kunnolla ja tekemään siistiä tiliä. Siinä yhdistyisivät sekä raatamisen tuottama saavutuksen tunne että käteisenkaipuu.

Toisaalta olen miettinyt myös ylevämpiäkin asioita. Koska yhtälö opiskelu/ajankäyttö/onnistumisen tunne/raha/yms. vaikuttaa jotenkin toimimattomalta, olen miettinyt jopa ryhtymistä johonkin aatteelliseen vapaaehtoistoimintaan. Hesarissa oli juttu naisesta, joka työskentelee vapaaehtoisjärjestössä Palestiinassa ja auttaa paikallisia mm. kulkemaan läpi israelilaisista tiesuluista, jotta viininkorjuu sujuisi. Se on melko hienoa. Ehkä pitäisi osallistua johonkin sellaiseen, mistä olisi jotain yleistä hyötyä, vaikka motiivi osallistumiselle olisikin osittain itsekäs.

Tweet