Vaihtoblogi

Tämä blogi lähtee ensi keskiviikkona vaihtoon. Muutan puoleksi vuodeksi Lontooseen opiskelemaan University College Londonissa, joten blogista tulee siksi aikaa vaihtoblogi. Vaihtoblogille tyypillistä on usein se, että sitä kirjoitetaan isoäidin tai serkkujen mieliksi, jotta he pysyisivät perillä siitä, "mitä se meidän nuori siellä maailmalla nyt oikein tekee". Vaihtoblogi on jo lähtökohdiltaan tavallaan esisensuroitu, sillä sen kirjoittaja ottaa huomioon, että lukijoiden joukossa on hyvin todennäköisesti oma äiti tai ainakin joku, joka kertoo äidille, jos blogissa kirjoitetaan liian hurjista seikkailuista. Niinpä vaihtoblogit väsähtävätkin usein alkuinnostuksen jälkeen vain väkinäisiksi listauksiksi siitä, missä perinteisissä paikallisissa juhlissa on juostu ja mitä eksoottisia matkailukohteita on tullut nähdyksi. "Anteeksi, etten ole nyt kirjoittanut kolmeen viikkoon. Viime kuun alussa kävimme todella mielenkiintoisessa..."

Omasta puolestani lupaan, että tulen jatkamaan aivan tavallisella linjalla - ja toivottavasti jopa paremmallakin. Kun perusarjen kiireet eivät vaihtoaikana paina tavalliseen tapaan, vapautuu blogillekin toivottavasti hieman lisää tilaa. Viimeisen vuoden ajan olen ollut niin tiiviisti kiinni mm. gradun tekemisessä ja töissä käymisessä, että olo ei ole ollut kovin luova eikä mielenkiintoa kirjoittaa blogia ole aina löytynyt. Ainakin itseäni epäsäännöllisempi elämä inspiroi paremmin, ja luulen että hauskaa epäsäännöllisyyttä on Lontoossa odotettavissa.

Lähden siis vaihtoon vasta kuudentena opiskeluvuotenani. Useimmat kaverini kävivät ulkomailla jo kandidaattivaiheen jälkeen, pari vuotta sitten. Graduni on käytännössä jo valmis ja muutkin kurssit ovat suurin piirtein suoritettuina, joten Lontoon-keikka ei tule varsinaisesti hyödyttämään tutkintoani. Opiskelen Lontoossa UCL:n laitoksella nimeltä School of Slavonic and East European Studies, jonne omalla tiedekunnallani on suora vaihtopaikka. Slaavit ja Itä-Eurooppa eivät ole ehkä aivan ominta juttuani, mutta huippuyliopiston kurssit mistä tahansa aiheesta ovat varmasti hyvin järjestettyjä ja laajasti opettavaisia. Varsinaisten kurssien lisäksi tavoitteeni vaihdon aikana on saada paljon uusia kokemuksia ja ehkä keksiä jotain, mitä voisin sitten haluta tehdä Suomeen palattuani ja valmistuttuani. No, ei mennä nyt kuitenkaan vielä niin pitkälle...

Aion tietysti käydä myös paljon keikoilla. Liput on hankittu jo ainakin pariin konserttiin: Manic Street Preachers esiintyy tammikuussa Brixton Academyssä ja Elbow maaliskuussa O2-areenassa. Toivottavasti pääsen siis kertomaan mielenkiintoisista musajutuista muiden jännittävien Lontoo-tarinoiden ohella. Haluaisin myös päästä katsomaan paljon stand-upia - siitäkin on Lontoossa luultavasti laaja tarjonta.

Ai niin, lopuksi vielä: tulen Lontoossa asumaan UCL:n asuntolassa Bloomsburyssä. Viime vuosina en ole tottunut jakamaan keittiötä tai suihkua muiden ihmisten kanssa, joten asuntolaelämä tulee varmasti olemaan kasvattava kokemus. Oma huone asuntolassa on pieni koppero, johon mahtuu juuri ja juuri sänky, pöytä ja tuoli. Alue on kuitenkin aivan mahtava: tästä voit nähdä kotikatuni Googlen Streetview'ssä!

Toivotan siis kaikille oikein hyvää uutta vuotta! Kirjoitan varmasti vielä ennen lähtöäkin, mutta haluan jo tässä vaiheessa kiittää kaikkia ihmisiä, jotka ovat lukeneet tätä blogia tämän(kin) vuoden aikana. Erityiskiitokset vielä niille, jotka ovat kommentoineet tekstejä: keskustelu on ollut paikoin erittäin aktiivista ja mukavan kärkästäkin.

Tweet

Ruumiinosamusiikkia

Joulunpyhistä on yllättäen tullut todellinen uuden musiikin sesonkin. Eilen saatiin Gorillazilta 15 biisin mittainen kokonaan uusi levy The Fall ja tänään uudet videot Beady Eye'lta ja Elbow'lta. Gorillazista ehkä enemmän myöhemmin - levyyn täytyy perehtyä vielä hieman tarkemmin ennen kuin siitä voi sanoa mitään täysin varmaa. Ruumiinosabändien uusista biiseistä voi kuitenkin tehdä jo nopeampiakin johtopäätöksiä:



Beady Eyen uusi Four Letter Word parantaa aiemmin syksyllä julkaistusta Bring The Lightista todella paljon. Four Letter Wordissä on jopa ripaus Definitely Maybe -aikojen nopeaa ja aggressiivista Oasista, hieman Bring It On Downin tai Headshrinkerin tyyliin. Liam kuulostaa tässä aivan erinomaiselta, koko bändi soittaa tiukasti ja melodia ei ole liian suoraviivainen niin kuin Bring The Lightissa. Mielenkiintoista nähdä krediitit joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä voisin veikata, että Four Letter Word on Gemin sävellys ja sanoitus?



Silmästä siirrytään kyynärpäähän. Elbow'n edellinen levy, vuoden 2008 The Seldom Seen Kid oli lähes täydellinen albumi, joten odotukset uuden materiaalin suhteen ovat korkealla. Maaliskuussa ilmestyvältä build a rocket boysilta (levyn nimi tulee kuulemma kirjoittaa kokonaan pienellä?!) saadaan ensimmäisenä maistiaisena Lippy Kids. Elbow näyttää jatkavan The Seldom Seen Kidin erinomaisella linjalla: itse pidän aivan erityisesti siitä, miten bändi osaa sovittaa kappaleensa näin yksinkertaisen kuuloisiksi. Elbow tekee parhaimmillaan kuin klassista musiikkia pop-muodossa: jokaisella soittimella on oma selkeä roolinsa ja jokainen soittaja osaa antaa hillitysti tilaa toisille, jotta kokonaisuus kuulostaa mahdollisimman hyvältä. Onneksi Elbow ei näytä yrittävän väkisin toistaa One Day Like This -hitin kaavaa: Lippy Kidsiä on vaikea kuvitella TV:n futisohjelman maalikimaran taustamusiikiksi. Jopa video on mukavan vähäeleinen: on kiehtovaa katsella, miten pienistä asioista Elbow rakentaa tällaisia tunnelmia.

Tweet

Hauskaa joulua!

Rauhallista ja hilpeää joulua kaikille! Jokavuotisiin jouluperinteisiini kuuluu täyttää jääkaapistani yksi kokonainen hylly hyvillä limsoilla. Tässä tämän vuoden asetelma (olen ehtinyt jo avata pari, joten siksi etualalla on hieman väljää).

Joulupukki on tänä vuonna Kuumassa linjassa jotenkin jäisen oloinen - vai onko vaivaannuttavia hiljaisuuksia ollut aina näin paljon? Ohjelman pukki taisi vaihtua jokunen vuosi sitten? Tämä nykyinen ei ole mitenkään kovin taitava lasten kanssa keskustelija.

Tweet

Vuoden biisit 2010

Tässä omasta mielestäni vuoden 10 parasta kappaletta. Lista voisi olla pitempikin, mutta 10 joukkoon mahtuvat juuri ne, joita olen kuunnellut kaikkein eniten.



Beach House - Zebra En vieläkään osaa aina olla sekoittamatta Beach Housea Best Coastiin (jonka Boyfriend oli myös yksi tämän vuoden hyvistä kappaleista), mutta Zebra on kappale, jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Unenomainen, jopa hieman joululaulumainen tunnelma ja omaperäinen sanoitus mustavalkoisesta hevosesta toimivat erinomaisesti.



Manic Street Preachers - Some Kind Of Nothingness Tämä ei ole kovin rohkea tai kokeileva kappale, mutta kukaan ei tee tällaisia paremmin kuin Manics. Englannin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa esitetty versio on jopa albumiversiota parempi, sillä alkuperäisessä mukana oleva Ian McCulloch on James Dean Bradfieldin duettokumppanina hieman turha. Muutenkin Manicsin esiintyminen kyseisessä ohjelmassa oli yksi syksyn Suurista Tapauksista: toiset pitivät sitä vihonviimeisenä osoituksena Manicsin sielun katoamisesta, kun taas toisten mielestä se oli hauskan absurdi temppu.



The National - Conversation 16 High Violet -levyltä voisi nostaa vuoden parhaiden biisien joukkoon lähes minkä tahansa yksittäisen raidan, mutta oma suosikkini on ollut Conversation 16. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä mukaan iskevät hitaat sellot ovat hieno silaus tähän humoristisen synkkään kappaleeseen.



The Notorious XX - Juicy-R "You never thought that hip hop could take it this far", räppäsi Notorious B.I.G. jo alkuperäisessä Juicyssään, ja hip hop otti jälleen kerran yhden hyvin jännittävän askeleen tässä Biggietä ja The XX:ää yhdistelevässä mash-upissa. VCR:n yksinkertaisen rullaava riffi sopii Biggien euforisen räpin taustalle täydellisesti. Syksyn pimeissä aamuissa tämän biisin kuunteleminen antoi toivoa helposta ja hauskasta tulevaisuudesta.



The Drums - Let's Go Surfing Saattaa olla, että tämä kappale oli vuoden 2010 Young Folks: puhkisoitettu ylisöpö indie-hitti vihellyksineen ja kesäisine tunnelmineen. Hype-pölyn laskeuduttua on kuitekin selvää, että Let's Go Surfing on törkeän yksinkertainen ja juuri siksi niin hieno pop-kappale. The Drumsin hieman puuduttavalla albumilla oli muitakin todella hyviä yksittäisiä biisejä, mutta juuri Let's Go Surfing määrittelee vuoden 2010 kaikista tarkimmin.



Blur - Fool's Day Uusi Blur-kappale oli aina riski: mitä, jos bändi pilaisi vanhan maineensa julkaisemalla 7 vuoden tauon jälkeen jotain turhanpäiväistä roskaa? Onneksi huoli oli turha, sillä Damon Albarn voi nykyisin julkaista lähes mitä tahansa lähes millä nimellä tahansa ja tulos on aina taatun laadukas. Fool's Day sopi täydellisesti maalis-huhtikuun vaihteen harmaanvihreisiin kevätpäiviin ja oli hyvä tiivistys siitä, miten toimiva Blur-biisi rakentuu: näppärän yksinkertainen laulumelodia Damonilta ja oikealla tavalla väärältä kuulostava kitarasoolo Graham Coxonilta. Tätä lisää ensi vuonna?



Gorillaz - Doncamatic Alkuun tämä kappale kuulosti liian epä-gorillazmaiselta (jos nyt ylipäätään on koskaan ollut mahdollista määritellä, mikä olisi 'gorillazmaista'), mutta paljastui pian täysosumaksi. Daley vaikuttaa hienolta uudelta laulajakyvyltä ja kappaleen melodia kurottelee hienosti erilaisiin suuntiin.



Gorillaz - On Melancholy Hill Maailmassa ei koskaan ole liikaa biisejä, joissa lauletaan manaateista eli merilehmistä. Tai oikeammin niitä on ehkä nytkin vasta yksi. Seuraavilla manaattibiisellä tulee olemaan kovat paikat, jos ne pyrkivät parantamaan tästä.



Steve Mason - Boys Outside Yksinkertainen on usein kauneinta. Tässä reseptinä on surumielinen melodia, Steve Masonin poikamainen ääni ja hillitty sovitus. YouTubesta ei löytynyt varsinaista albumiversiota, joka on ehkä piirun verran tätä liveä parempi, sillä se sisältää kitaran lisäksi vielä tyylikkään vähäeleisen pianon. Nyt joulukuun pimeydessä tämä kappale kuulostaa hyvin erilaiselta kuin heinäkuisissa helleilloissa, mutta kumpaankin ajankohtaan se sopii aivan loistavasti.

Taavet Kelle - Death At A Summer Camp Tätä kappaletta ei valitettavasti löydy YouTubesta, mutta sen voi kuunnella MySpacesta. Pidän tässä etenkin hauskan mielikuvituksekkaasta tuotannosta sekä hieman radioheadmaisen synkeästä tunnelmasta. Myös kappaleen taustatarina on melko ainutlaatuinen: artisti oli vuoden 2009 Glastonburyn festivaaleilla, kun uutinen Michael Jacksonin kuolemasta saavutti festarit ja muutti koko juhlan atmosfääriä erikoisella tavalla. Uusien kykyjen löytäminen MySpacesta on useimmiten käytännössä aivan mahdotonta, mutta onneksi positiivisia poikkeuksiakin voi sattua eteen!

Tweet

Lupaus

Olen aikoja sitten luvannut itselleni, että annan katusoittajille rahaa vain, jos he soittavat Beatlesia tai Oasista (OK, myös jos he soittavat esim. Suedea, mutta sitä ei kukaan katusoittaja ainakaan Suomessa koskaan soita). En enää muista, mikä tämän lupauksen idea oikein oli - ehkä se, että kun aivan kaikille hyville katusoittajille ei kuitenkaan pysty rahaa antamaan, niin täytyy tehdä jonkinlaista esikarsintaa. Kai tässä myös kannustetaan katusoittajia huomaamaan, että esim. Beatlesia soittamalla saa hattuun enemmän kolikoita kuin vaikkapa Metallicaa soittamalla (vaikka tietenkin muiden kuuntelijoiden / rahanantajien palaute saattaa osoittaa toisin).

Tänään lupauksen pitäminen ei tuottanut kovin hyviä tuloksia. Kävelin Aleksanterinkatua pitkin. Ensimmäisessä kulmassa oli n. viiden lukiolaistytön kuoro, joka lauloi moniäänisesti ja aivan kauniisti Sylvian joululaulua. En kuitenkaan voinut antaa heille kolikkoa, sillä Sylvian joululaulua ei ole säveltänyt Gallagher tai Lennon/McCartney. Pari poikkikatua pidemmällä epävireistä sähkökitaraa rämpytti mies, joka lauloi kamalalla äänellä juuri ja juuri tunnistettavasti Wonderwallia. Lupaus oli kuitenkin pakko pitää ja heittää hänelle pari lanttia.

Tweet

Vuoden levyt 2010

Vaikka pidänkin useista eri musiikin lajeista, kaikkein eniten minua miellyttää Brittein saarilta tuleva kitaramusiikki. Vuosi 2010 ei ollut tuolle genrelle mitenkään erinomainen: enemmistö vanhoista suuruuksista piti tänä vuonna taukoa julkaisuissa, eikä tilalle löytynyt juurikaan varteenotettavia uusia tulokkaita.

Brittien panoksen ollessa vaisu kitararockissa tätä vuotta hallitsivat yhdysvaltalaiset bändit: The National, Arcade Fire, Band of Horses, Midlake, The Drums ja muut. Syystä tai toisesta Amerikan-versio ei kosketa minua samalla tavalla: esimerkiksi Arcade Fire on mielestäni selvästi vuosikymmenen yliarvostetuin yhtye, jolla on pari aivan OK-tasoista kappaletta, mutta jonka osakseen saama hype on aivan ylimitoitettua.

Koska en siis omasta vajavaisuudestani johtuen pysty täysin uppoutumaan esimerkiksi juuri Arcade Fireen, en voi tänä vuonna väittää Vuoden levyt -listani edes yrittävän olla objektiivinen. Myös brittisuosikeistani missasin tänä vuonna lähes kokonaan esimerkiksi Paul Wellerin tuoreimman kehutun levyn, joten en osaa sanoa, kuuluisiko se parhaiden listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole kuunnellut sitä tarpeeksi.

Tänä vuonna lista on siis hyvin tiivis eikä yritäkään kattaa kaikkia vuoden parhaita levyjä. Listalla ovat vain minulle itselleni tärkeimmät levyt tältä vuodelta; sellaiset levyt, joita kuuntelin paljon ja joilla oli minulle aivan oikeaa merkitystä. Tässä siis vuoden 2010 kuusi omasta mielestäni parasta albumia satunnaisessa järjestyksessä:

Massive Attack - Heligoland Massive Attack julkaisee levyjä niin harvoin, että jokaisen ilmestyminen on aina auringonpimennystäkin suurempi tapaus ja uuteen levyyn ladataan aina valtavat odotukset. Heligoland ei ole klassikko, mutta se on albumi, jolla ei ole yhtään heikkoa kappaletta ja joka toimii kokonaisuutena alusta loppuun saakka. Bändin ulkopuoliset vierailijat, kuten Guy Garvey ja usean kappaleen säveltämiseen osallistunut Damon Albarn laajentavat palettia mukavasti, ja vakio-massiiviin kuuluva Horace Andy kuulostaa omaan tapaansa täysin ainutlaatuiselta. Kohokohdat: Saturday Come Slow, Pray For Rain, Splitting The Atom, Girl I Love You, Flat Of The Blade. SPOTIFY

Gorillaz - Plastic Beach Gorillazin kolmas albumi jatkoi siitä, mihin viiden vuoden takainen Demon Days pääsi, ja vei sarjakuvabändin koko ideaa yhä monipuolisempaan suuntaan. Vierailijat Mark E. Smithistä Mos Defiin ja Bobby Womackista Snoop Doggiin loistivat omalla osaamisellaan, mutta levyn koskettavimmat hetket olivat silti ne, joissa hulina siirrettiin syrjään ja joissa Damon Albarn sai omaa tilaa. Epätasaisuudestaan huolimatta Plastic Beach sisältää sen verran todella korkeita huippuja, että se tulee kestämään kuuntelua vielä seuraavinakin vuosina. Ja Tapaninpäivänä saamme kuulla, ehtiikö Gorillaz ylittää itsensä tänä vuonna vielä toistamiseen, kun bändin Yhdysvaltain-kiertueella tänä syksynä nauhoitettu levy julkaistaan netissä. Kohokohdat: On Melancholy Hill, Superfast Jellyfish, Rhinestone Eyes, Welcome To The World of The Plastic Beach, Empire Ants, Stylo, Broken. SPOTIFY

The National - High Violet Vaikka amerikkalainen indierock ei jostain syystä uppoa minuun aivan täysillä, The Nationalin High Violet on silti kiistämättä vuoden paras rock-levy. Sävellysten taso on tällä albumilla korkeinta mahdollista luokkaa, eikä sellaista käy kiistäminen. Jos saisin vaihtaa High Violetissa pari asiaa, toivoisin, että Matt Berninger laulaisi hieman selkeämmin ja että levyn tuotanto ei olisi niin tunkkaisen tiivistä. High Violetilla on niin hienoja melodioita ja yllättäviä sanoituksia, että ne ansaitsisivat päästä esille vielä paremmin. Toki ymmärrän, että vanhoille faneille The Nationalin viehätys perustuu juuri Berningerin tummaan baritoniin ja muhkean täyteläisiin soundeihin. Itseäni hieman häiritsee se, että levyltä on aika ajoin vaikea erottaa esim. jousia tai pianoa toisistaan, sillä ne jotenkin kumoavat paikoin toisensa tai jäävät rumpujen alle - mutta itse biisit ovat niin hyviä, että eipä se paljon haittaa. Kohokohdat: Anyone's Ghost, Terrible Love, Bloodbuzz Ohio, Runaway, Conversation 16. SPOTIFY

The Notorious XX Jos olisi aivan pakko valita, tämä olisi ykkössuosikkilevyni tältä vuodelta. Hieman noloa, että suosikki on yhdistelmä kahta jo aiemmin julkaistua, mutta tämä Notorious B.I.G.:n räppejä The XX:n yönviileisiin kuiskailuihin sekoittava mixtape on ideana todella hieno ja toteutukseltaan erinomaisen huolellisesti tehty. The XX sopii yllättäen Biggien taustalle jopa paremmin kuin alkuperäisten biisien soul- yms. sampleista koostetut biitit. Biggie tuo ujoon XX:n röyhkeän karismaattista rehentelyä ja XX:n minimalismi puolestaan korostaa Biggien herkempiä puolia. Yhdistelmät on toteutettu niin näkemyksekkäästi, että kontrastit tuovat toisilleen lisäarvoa ja avaavat kuulijalle uusia maailmoja. Esimerkiksi Juicy-R (siis yhdistelmä Biggien Juicy'a ja XX:n VCR:ää) rullaa niin hyvin, että se ylittää kummankin alkuperäisen biisin ja nousee jaloilleen aivan omana itsenään. Mash-upeissa on aina mukana tietynlainen yllättävään oivallukseen perustuva huumoriaspekti, ja onhan Biggien ja XX:n yhdistelmä totta kai omalla tavallaan vitsikäskin, mutta ennen kaikkea se on todella tunnelmallinen, toimiva ja napakka moderni albumi. Kohokohdat: Juicy-R, Dead Wrong Intro, Islands Is The Limit, One More Chance For A Heart To Skip A Beat, Everyday Shelter, The Curious Incident Of Big Poppa In The Nighttime. EI SPOTIFYSSA, MUTTA TÄSTÄ VOI LADATA KOKO LEVYN

Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man Manic Street Preachersin kymmenes studioalbumi ei tarjoa mitään kovin uutta, enemmänkin se vain kierrättää parin vuoden takaista Send Away The Tigersia, joka itsessään kierrätti 14 vuoden takaista Everything Must Go'ta. Silti juuri tämä mahdollisimman helppotajuinen, suureellinen ja melodiantäyteinen Manics on suosikkityylini bändin kaikista erilaisista versioista. Viiden ensimmäisen kappaleen perusteella Postcards From A Young Man olisi Manics-klassikko, mutta puolen välin tienoilla taso hieman notkahtaa. Pari täytebiisiä olisi ollut varaa jättää poiskin. Joka tapauksessa etenkin James Dean Bradfieldin laulu ja kitaransoitto lämmittävät aina sen verran, että Postcards on ollut omassa iPodissani yksi syksyn kuunnelluimmista. Kohokohdat: Some Kind Of Nothingness, Hazelton Avenue, All We Make Is Entertainment, Postcards From A Young Man, (It's Not War) Just The End Of Love, The Descent (Pages 1 & 2). SPOTIFY

Steve Mason - Boys Outside Steve Mason on ehtinyt monenlaista. Mm. hurmata kriitikot The Beta Bandissa 1990-luvun lopussa, julkaista soolomateriaalia nimillä King Biscuit Time ja Black Affair sekä kadota teille tietymättömille jätettyään ensin jälkeensä pelottavan kirjeen. Kaikkien seikkailujen jälkeen Mason on kuitenkin nyt sellaisessa kunnossa, että hän uskaltaa ensimmäistä kertaa julkaista musiikkia täysin omalla nimellään ja ilman mitään ylimääräisiä krumeluureja. Sekä Beta Bandissa että King Biscuit Timessa hienot biisit kärsivät toisinaan joko vähän liian rennosta toteutuksesta tai tarpeettomasta kieli-poskessa -asenteesta. Boys Outside on kuitenkin vakava ja tyylikäs levy täynnä taidokkaasti kirjoitettuja, vivahteikkaasti tulkittuja ja huolella viimeisteltyjä elektro-sävyisiä pop-kappaleita. Masonin ainutlaatuinen, helposti falsettiin karkaava ääni ja lakoninen tulkinta antavat biiseille hyvin omaperäisiä sävyjä ja ex-Sugababes -tuottaja Richard X tuo peliin kiiltelevän viileitä soundeja. Myös jo Masonin aiemmista töistä tuttu, hieman hip hopin mieleen tuova rennosti rullaava rytmikkyys on yhä tallella. Boys Outside on kuin hieman vähemmän angstinen, mutta silti yhtä tumma ja pelottava jatko-osa Thom Yorken muutaman vuoden takaiselle The Eraser -levylle. Levyn kappaleista Lost And Foundissa on synkkää trip hop -estetiikkaa, I Let Her In on pakahduttavan surumielinen ja vähäeleinen balladi, ja The Letter voisi mahtipontisuudessaan sopia jopa Coldplayn levyille, jos Coldplay osaisi tehdä oikeasti dramaattisia kappaleita. Nimibiisi Boys Outside on oma suosikkini: samanaikaisesti sekä lempeän lohduttava että alistuneen turhautunut. Kohokohdat: Boys Outside, Lost And Found, Understand My Heart, I Let Her In, The Letter, All Come Down. SPOTIFY

Tweet

Beady Eye -spoileri

Tässä videossa on n. puolen minuutin pätkät kaikista Beady Eyen tulevan levyn kappaleista (ja parista bonus-biisistä / B-puolesta). Jos haluat säilyttää jännityksen helmikuuhun asti, älä klikkaa play'tä!

Biisit ovat järjestyksessä:

1. Four Letter Word
2. Millionaire
3. The Roller
4. Beatles And Stones
5. Wind Up Dream
6. Bring The Light
7. For Anyone
8. Kill For A Dream
9. Standing On The Edge Of The Noise
10. Wigwam
11. Three Ring Circus
12. Beat Goes On
13. The Morning Son
14. Man Of Misery (bonuskappale, kuultu aiemmin Liamin Pretty Green -sivuilla)
15. Sons Of The Stage (bonuskappale, Bring The Light -singlen B-puoli)

Mielestäni levy vaikuttaa tällaisen pikakurkkauksen perusteella oikeastaan aika hyvältä. Pelkäämääni baaribluesrockia on vähemmän kuin odotin: levyllä on enemmän Beatlesia kuin Stonesia. Liamin ääni kuulostaa hyvältä ja kappaleissa on jopa aivan Oasis-tasoisia melodioita, jotka eivät kalpene vertailussa Noelin viimeaikaisiin tuotoksiin. Beady Eye voi sittenkin siis yllättää positiivisesti!

Tweet

Netti mukaan?

Harhaillessani viime aikoina Espoon pilkkopimeissä aamuissa olen usein miettinyt, että olisi hyvä saada internet-yhteys taskuun mukaan. Hyvät älypuhelimet maksavat useita satoja (melkein edullisen tietokoneen verran!), mutta joinain aamuina olisi korvaamattoman arvokasta päästä katselemaan esimerkiksi Reittiopasta tien päällä.

Vanha Nokia e65:ni täyttää ensi vuonna jo neljä vuotta, joten pian olisi luultavasti aika vaihtaa uuteen. Nokiaan en taida enää tarttua, ja vaikka iPhonen Safari-verkkoselain on huipputoimiva, haluan silti pitää musiikkini erillisellä iPodilla, joten tuntuisi hölmöltä kulkea kaksi Applea taskussa. Olenkin harkinnut vahvimmin jotain Android-laitetta, esimerkiksi HTC Desire Z:aa, jossa on kätevä fyysinen QWERTY-näppäimistö kosketusnäytön lisäksi.

Onko kellään lukijoista mahdollisesti kommentteja älypuhelimista? Haluaisin erityisesti kuulla nettitoiminnoista käytännössä, verkkojen kattavuudesta sekä akkujen kestosta. Olen lueskellut Androidsuomi-sivustoa ja se onkin erittäin informatiivinen, mutta haluaisin kuulla myös vähän puolueettomampia mielipiteitä Androideista ja muistakin.

Tweet

Teitä en arvosta - osa 1

Tällainen postaus on pitänyt tehdä jo monesti aiemminkin, mutta aiheet eivät koskaan pysy mielessä tarpeeksi pitkään. Aloitetaan siis nyt muutamalla esimerkillä ja jatketaan joskus myöhemmin.

Siis asioita, joita en arvosta:

• ihmiset, joiden olohuonetta hallitsee vitriini, jossa säilytetään matkoilta tuotuja erikoisia viinapulloja tai koriste-esineitä
• ihmiset, joiden kirjahyllyissä on ainoastaan tietosanakirjasarja, yksi Ilkka Remes ja yksi horoskooppikirja, tms.
• ihmiset, jotka odottavat pysäkillä bussia vaikka kuinka kauan, mutta alkavat kaivaa matkalippuaan hitaasti esille laukustaan vasta sitten, kun bussi saapuu pysäkille
• ihmiset, jotka kävelevät eri suuntaan kuin mihin katsovat - on todella vaikeaa väistää tällaisia tonttuja ruuhkaisilla paikoilla!
• ihmiset, jotka aivan yllättäen pysähtyvät paikoilleen keskelle kulkuväyliä
• ihmiset, jotka pysähtyvät paikoilleen heti liukuportaiden päähän päästyään

Tweet

Taksikeikka

Syksyn ensimmäinen taksikeikka tuli vasta tänään. Olen ollut koko ajan täysin valmistautunut siihen, että vielä jonain aamuna eksyn jonnekin Espoon siimekseen keskellä bussienvaihto-operaatiota ja myöhästyn koululta, jos en ota taksia.

Tänään vika oli sekä omassa itsessä että järkyttävissä liikenneolosuhteissa. Onneksi edes löysin pirssin! Päivän palkasta n. viidesosa kuluikin sitten kyytiin, mutta hiljaisen Volvon nahkainen takapenkki tuntui kyllä erinomaisen mukavalta kahden sulavasta lumesta höyryävän, täpötäyden aamuruuhkabussin jälkeen.

Muuta: Seminaarissa ei taaskaan eilen tullut mitään yletöntä höykytystä. Nyt on viikko aikaa vielä kohennella pari juttua ja sitten palauttaa gradu esitarkastukseen! Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että aivan varmasti vielä joskus valmistun. Tunnelmat ovat ainakin toistaiseksi hyvät.

Muuta muuta: Beady Eye on ilmoittanut, että bändin helmikuussa ilmestyvän ensimmäisen levyn nimi on Different Gear, Still Speeding. Nimi ja kansi ainakin ovat hyvin epä-oasismaisia ja varsinkin kannessa on jopa yllättävää huumoria. Levyn nimi on tietysti kannanotto siihen, että kyseessä on käytännössä ex-Oasis, vain hieman eri "vaihteella". Kappalelistassa on mm. biisi nimeltä Beatles And Stones, josta voi luultavasti päätellä aika pitkälti levyn tyylin. Bring The Light -single ei saanut ainakaan minua innostumaan, mutta joihinkin se taisi upota oikein hyvinkin. Annetaan siis Beady Eyelle vielä mahdollisuus varsinaisen pitkän albumin kanssa.

Tweet

Mykkä puhelin

Koko syksyn puhelin soi päivässä keskimäärin 3 kertaa, kun eri kouluissa tarvittiin opettajansijaista. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että joka päivä soitettiin ja kysyttiin jonnekin.

Mutta nyt viikkoon kukaan ei ole soittanut. Alan olla jo vähän ihmeissäni. Mistä puhelimen mykkyys johtuu? Yhtäkkinen stoppi vaikuttaa epäilyttävältä.

Stressi on tosin siinä suhteessa turhaa, että gradunkirjoituskiireiltäni en edes ole ehtinyt kahteen viikkoon sijaiseksi minnekään. Seminaarityön deadline on kuitenkin huomenna ja sen jälkeen toivoisin taas saavani mahdollisimman paljon soittoja ennen joulua. Toivottavasti mykkyys ei jatku enää kovin paljon pidempään.

Muuta:

Väliaikatietoja lehdenjakajan joulukalenterista: ensimmäisen päivän suklaa ei mennyt kaupaksi. Tosin ensimmäisenä päivänä ei ole koskaan aiemminkaan napannut. Ehkä kalenteri tulee huomatuksi ensi yönä.

Oma joulukalenterini vaikuttaa ensimmäisen luukun perusteella menestykseltä: talon oveksi naamioitua luukkua oli hauska avata ja sisältönä oli tyylikäs, kuusenkoristeeksi sopiva suklainen joulupallo kimaltelevan keltaisessa metallipaperikääreessä. Itse suklaa oli perusjoulukalenterisuklaata, mutta sinällään aivan sopivaa. Lehdenjakajalla on siinä mielessä paremmat oltavat, että hänen kalenteriaan varten on varattu Maraboun Twist-pussi, joka sisältää mm. Toblerone-palasia.

Facebookissa eräs tuttavani iloitsi pähkinä- ja purukumijoulukalenteristaan. Hänellä ei ole suklaakalenteria siksi, että hän on karkkilakossa. Ei siinä mitään, mutta hän kertoi olleensa karkkilakossa vuoden verran! Huh! Tuollaiseen tarvitaan jo jättimäiset määrät luonteenlujuutta.

Tweet

Joulukalenteri löydetty

Tämän vuoden joulukalenteriksi valikoitui Rohan-merkkinen, talon muotoinen kalenteri. Boksi näyttää mukavan erikoiselta ja sisältää päälle liimatun suomenkielisen tarran mukaan "erilaisia suklaakuvioita, -kolikoita ja herkullisia marmeladeja". Etenkin marmeladit kuulostavat jännittäviltä!

Tweet

Bernard Butler

Kylmiin iltoihin tarvitsee lämmintä musiikkia. Esimerkiksi Bernard Butleria. Butlerista puhuttaessa käsitellään yleensä Sueden kahta ensimmäistä levyä, jotka tietysti ovat kivenkovia klassikkoalbumeita, mutta myös hänen kaksi soololevyään ovat kovatasoisia ja omassa tyylilajissaan lähes täydellisiä.

Vuonna 1998 ilmestyneellä People Move Onilla ja seuraavan vuoden Friends & Loversilla aiemmin kitaranerona tunnettu Butler astui ensimmäistä ja toistaiseksi myös ainoaa kertaa laulumikrofonin eteen. Hänen pehmeä ja melko ohut äänensä tietysti kalpenee aiempien laulajakumppaneiden Brett Andersonin ja David McAlmontin vahvojen keuhkojen vieressä, mutta se sopii juuri mainiosti sellaiseen kappalemateriaaliin, jota Butlerin soololevyt sisälsivät. People Move On ja Friends & Lovers jakautuvat enimmäkseen tasaisesti akustisiin, hieman Nick Drake -vaikutteisiin folk-tyylisiin näppäilybiiseihin ja puhtain sähkökitarasoundein soitettuihin, 60-luvun soul-balladeista esikuvansa hakeviin sävellyksiin. Näiden seassa on myös muutama philspectormaisen massiivisin äänivallein toteutettu suureellinen Brittipop-kappale, joissa kitarat pauhaavat ja viulut vellovat.

Kuvailun perusteella Butlerin soolomateriaali ei siis kuulosta mitenkään kovin omaperäiseltä, eikä se sellaista edes pyri olemaan. Sävellykset ovat kuitenkin erinomaisen taitavasti hiottuja ja sovituksissa on paljon hienoja yksityiskohtia. Äärimmäisen hyvin toteutettujen pastissien parissa hankkimaansa taitoa Butler hyödynsikin menestyksekäästi Duffyn hittidebyytin tuottajana pari vuotta takaperin. Kuitenkin se, mikä Duffyn kanssa vaikutti ehkä hieman varman päälle laskelmoidulta, on vielä näillä Butlerin soololevyillä aitoa ja vapautunutta.

Kumpikin Bernard Butlerin soololevyistä löytyy Spotifystä. Kokosin omat suosikkini molemmilta yhteen 11 kappaleen mittaiseen Spotify-soittolistaan, jonka voi kuunnella tästä. Lista sisältää seuraavat kappaleet:

• Stay - Butlerin ensimmäinen soolosingle. Kappale alkaa hyvin vähäeleisesti mukavan epävireisen pianoriffin johdattelemana ja päättyy kaoottisesti vinkuviin ja vonkuviin kitarasooloihin. Butlerin pehmeä ääni kuulostaa tässä todella kauniilta.
• A Change Of Heart - Klassinen keskitempoinen 1990-luvun Brittipop-kappale. Tämän voisi kuvitella vaikka Oasiksen Be Here Now -levylle. Alkupuolen kitarat kuulostavat mielestäni kesäisiltä lokeilta. Lopussa tulee hieman John Lennonin How Do You Sleep? -kappaleesta muistuttavia venytteleviä viuluja.
• Woman I Know - Eräs Butlerin sooloalbumien erikoisuuksista olivat hyvin pitkät, 7-8 minuuttiset kappaleet. People Move Onilta tällaisia löytyy jopa kaksi. Butlerin käsissä pitkätkään kappaleet eivät kuulosta tylsiltä, vaan sovitukset on rakennettu kuulijan mielenkiintoa ylläpitäviksi siten, että koko ajan tapahtuu jotain uutta. Tämän kappaleen laulumelodiassa on häivähdys blues-sävyjä.
• No Easy Way Out - Tässä on tyylikkäästi soitettuja akustisia kitaroita ja kauniita pianokoristeita. No Easy Way Out voisi sopia vaikka Coldplayn levyille.
• Everyone I Know Is Falling Apart - Pidän aina kappaleista, joiden ensimmäisessä rivissä lauletaan heti koko kappaleen nimi. Tämä on hyvin vähäeleinen ja ehkä hieman surumielinen biisi. Pehmeästi suhahtelevat rummut ovat tyylikkäät.
• Not Alone - People Move On -levyn toinen single on ilmeinen Spector-pastissi, mutta ylpeästi toteutettu sellainen. Loppupuolta kohti tunnelma on suorastaan riemukas.
• People Move On - Teknisesti paremman laulajan laulamana tämä kappale ei olisi ehkä näin mielenkiintoinen. Butler on lähellä taitojensa ylärajoja, mutta kuulostaa juuri siksi hyvältä. Kappaleen sovitus on hyvin rauhallinen ja hienolla tavalla varovainen. Kertosäkeeseen tultaessa volyymia ei vedetäkään kovemmalle perinteiseen tapaan, vaan jopa hieman hiljennytään.
• You Must Go On - Butlerin toistaiseksi viimeiseksi soolosingleksi jäänyt You Must Go On muistuttaa reippaalta tyyliltään Not Alonea. Muistan kuuleeni tämän Radio Mafialta pelatessani jalkapalloa vehreällä ruohokentällä. Hyviä hetkiä.
• Precious - Tässä kappaleessa on aika omaperäinen tunnelma. Mielestäni se kuulostaa jollain tapaa hieman vihaiselta, mutta jotenkin tehokkaan pidättelevällä tyylillä. Pienieleisesti alkava kappale päättyy mahtipontisiin kitarasooloihin.
• Has Your Mind Got Away? - Friends & Lovers -albumin pitkä kappale. Tämä on jo avoimemmin äkäinen, mutta onko suuttumus kohdistettu ex-bändikaveri Brett Andersoniin vai jopa Tony Blairiin? Viestissä saattaa olla poliittisiakin ulottuvuuksia.
• I'm Tired - Kaunis ja nimensä mukaisesti raukean oloinen lopetus People Move Onille ja tälle soittolistalle. Kuumaa teetä kuppiin, suklaata lähettyville ja lämpimän peiton alle.

BONUS: Soolovuosiensa aikana Bernard Butler kirjoitti sellaisen määrän mainioita kappaleita, että niitä riitti albumien lisäksi myös singlejen B-puoliksi. Tässä n. 30 -megatavuisessa paketissa (Rapidshare) on 4 nykyisin vaikeasti saatavilla olevaa BB-B-puolta, Butlerin ja Edwyn Collinsin huippuhyvä yhteisbiisi Message For Jojo sekä Friends & Loversin japanilaispainokselta löytyvä bonuskappale 70 Miles.

Tweet

Mikä joulukalenteri tänä vuonna?

Joulukuu alkaa jo ensi viikolla, joten pian pitäisi myös löytää tämän vuoden joulukalenteri. Olen viime vuosina kokeillut kaikki kalenterit Kinderistä Hariboon ja vaikka mihin. Superjännittävät ja eksoottiset vaihtoehdot alkavat olla jo käyty läpi. Pitäisiköhän tänä vuonna hankkia vain ihan tavallinen peruskalenteri, jonka suklaa maistuu klassiselta joulukalenterisuklaalta (ohuelta, hieman imelältä)?

Tai olisiko parempi luopua suklaakalenterista kokonaan ja ostaa esim. teekalenteri tai partiolaisia tukeva kuvakalenteri? Tai ehkä yrittää vielä surffailla eBay läpi ja katsoa, jos sieltä löytyisi jotain todella outoa ja erikoista?

Olisiko kenellekään mitään hyviä vinkkejä?

Ensi viikolla myös Hesarin jakaja saa taas ovikalenterin. Ensimmäinen jakajakalenteri toissa vuonna oli loppujen lopuksi suuri menestys, mutta viime vuonna yöllinen postihenkilö nappasi suklaita vain todella harvoin. Toivottavasti tänä vuonna saan ruokituksi lehdenjakajan joka yö!

Tweet

Gorillaz

Aivan kuin jo siinä ei olisi ollut tarpeeksi, että Gorillaz julkaisi maaliskuun alussa yhden vuoden kovimmista albumeista, bändi on vain nostanut rimaa edelleen loppuvuodesta.



Ensinnäkin uusi single Doncamatic on aivan huippu...



... ja sen lisäksi tämä The XX -cover on yllättävä ja tyylikäs.

Mitäköhän seuraavaksi? Ilmeisesti kokonaan iPadilla nauhoitettu levy?

Tweet

Viikon viitonen

Edellisestä Viikon viitosesta on taas aikaa jo vaikka kuinka kauan, joten ehkä sarjan nimeä pitäisi vaihtaa Satunnaiseksi viitoseksi? Joka tapauksessa, tässä Spotify-listana 5 erinomaista kappaletta.

The Raveonettes - I Wanna Be Adored Tanskan ykkösbändi (kisa tästä tittelistä ei kyllä ole kovin haasteellinen) versioi The Stone Rosesin klassikkoalbumin avausbiisiä osana kenkämerkki Dr. Martensin juhlavuoden promokampanjaa. Sharin ja Sune ovat tavoittaneet yllättävän uskollisesti alkuperäisen tunnelman ja lisäävät siihen juuri sopivasti tuttua Raveonettes-surinaa. Kitarakuviot eivät ole aivan John Squiren sulavuuden tasolla, mutta kaiken kaikkiaan tämä on erittäin laadukas cover biisistä, jota kovin moni ei uskaltaisi edes yrittää versioida.

Morrissey - The Last Of The Famous International Playboys Vaikka Morrissey tosiaan taitaa olla k***pää useista typeristä haastatteluista päätellen, on ehkä parempi vain keskittyä miehen musiikkiin ja unohtaa esittäjän kyseenalaiset mielipiteet. Tämä kappale julkaistiin singlenä lähes 21 vuotta sitten ja tätä kuunnellessa voi aistia, että Morrisseylla oli ainakin vielä tuolloin hauskaa ja helppoa. Uudemmissa kappaleissaan Morrissey kuulostaa yhä erinomaiselta, mutta ehkä hieman epätoivoiselta ja turhautuneelta, kun taas tässä hän vaikuttaa hilpeältä ja vapautuneelta. Myös kappaleen rummut kumisevat komeasti.

The Jam - Start! (Single Version) Tämä kappale on rakennettu ihastuttavan yksinkertaisista aineksista. Hyvin toteutettuna tavallinen kitara-rummut-basso -kolmikkokin voi kuulostaa monipuoliselta. Alun alkujaan kähveltämällä haltuun otettu kitarariffikin on vuosien saatossa ehtinyt jo muodostua vähintään yhtä paljon The Jamin kuin Beatlesin omaksi.

Elbow - Leaders Of The Free World Odottelen jo korvat syyhyten Elbow'n ensi vuonna julkaistavaa viidettä albumia. Edellistä levyä, täydellisen upaa The Seldom Seen Kidiä, hallitsivat täyteläisen romanttiset kappaleet, mutta sitä edeltävällä Leaders Of The Free Worldillä oli myös pari hieman aggressiivisempaa kappaletta - kuten tämä nimibiisi. Sanoitus alkaa olla nyt jo hieman liian 2003:a, mutta kokonaistunnelma on yhä erinomaisen toimiva.

Prefab Sprout - Wild Horses Tälle kappaleelle olisi pitänyt tehdä oma Viikon viitonen -lista jo kesällä - en tajua, miten olen voinut unohtaa tästä kertomisen näin pitkäksi aikaa, vaikka olen kuunnellut tätä säännöllisesti. Ennen kesää en ollut kuullut Prefab Sproutista enempää kuin yhtyeen nimen, mutta nyt tiedän myös, että yhtyeellä on huippukappaleita. Wild Horses on hyvin omaperäinen ja vaikeasti määriteltävä kappale: vaikea sanoa, mitä tyylilajia se oikein edustaa. Kai se on jonkinlaista sinisilmä-R'N'B:tä, mutta omituisen vähäeleisellä ja hieman surumielisellä tavalla. Soundeiltaan se kuulostaa mukavasti vanhahtavalta, mutta silti kovin ajattomalta. Jos tästä Viikon viitosesta kuuntelee vain yhden biisin, sen pitää olla tämä!

//

Lisäksi haluaisin muistuttaa kaikkia, että marraskuun pimeys on mitä parhainta aikaa kuunnella The Cardigansin albumia Long Gone Before Daylight. Olisin halunnut laittaa tästä jonkin kappaleen Viikon viitoseen, mutta levy on niin kokonainen paketti, että se vaatii kaikkien kappaleiden kuuntelemista järjestyksessä.

Tweet

The Trip

Viime viikolla olin lataamassa vasta ensimmäistä jaksoa BBC:n uudesta komediasarjasta The Trip, mutta nyt olen ehtinyt nähdä jo kaikki kolme tähän mennessä esitettyä osaa ja voin jo sanoakin sarjasta jotain.

Ja sanon, että The Trip on hieno. Se edustaa hyvin vaativaa komedian lajityyppiä: sarjan tempo on melko hidas, suuri osa käsikirjoituksesta on improvisoitua ja yleistunnelma on viritetty hyvin ohuelle rajalle hauskan ja surumielisen väliin. Tällainen ei voisi onnistua ilman A-luokan näyttelijöitä, mutta Steve Coogan esittämässä Steve Coogania ja Rob Brydon esittämässä Rob Brydonia takaavat lopputuloksen toimivuuden.

Jos komedioista Seinfeld on klassinen Pepsi, joka maistuu aina, ja 30 Rock vaikkapa raikas Peroni, joka on herkullista mutta saatavuudeltaan rajattua, The Trip on ennemmin laadukas sherry. Siihen pitää ensin hieman totutella, ja se ei silti sovi kaikille. Sen hienous on pienissä vivahteissa, eikä sitä voi ahmia kiireessä.

The Trip muistuttaa ehkä hieman muutaman vuoden takaista hittielokuvaa Sideways. Sidewaysissa kaksi keski-ikäistä miestä tekivät viiniretken Kaliforniassa ja The Tripissä kaksi keski-ikäistä miestä tekevät ravintolaretken Pohjois-Englannin maaseudulla. Rauhallisesti etenevissä jaksoissa on huippukauniita maalaismaisemia ja myös mielenkiintoista historiallista faktatietoa paikallisista erikoisuuksista. Suurimman osan aikaa kuitenkin kuvataan Coogania ja Brydonia syömässä hienoja ruokia hienoissa ravintoloissa ja käymässä sekä hauskoja että ahdistavia keskusteluja toistensa kanssa.

Sarjan jokainen osa on tähän mennessä ollut edellistä parempi - mielenkiintoista nähdä, mihin The Trip vielä huipentuu. Ensimmäinen jakso on nähtävissä YouTubessa, loput löytyvät torrenteista ja aivan googlaamallakin.

Tweet

Heikoilla jäillä

Marraskuun pimeydessä täytyy yrittää elää rauhallisesti. Päiviin pitää suhtautua varovaisesti - kuin kävelisi koko ajan heikoilla jäillä. Täytyy olla hyvin tarkkaavainen, ettei kaamosmasennus pääse iskemään: se täytyy nujertaa heti alkuunsa jo ensimmäisten merkkien hiipiessä kohti.

On tärkeää yrittää pysyä kaiken aikaa hyvillä mielin. Esimerkiksi lähteä pois kirjastosta juuri siinä vaiheessa, kun on saanut luettua jonkin hyödyllisen artikkelin tai kirjoitettua sivun tai pari. Ennen, kuin katoaa turhien artikkelien keskelle tai jämähtää kirjoittaessa johonkin esteeseen.

Olen nyt myös käyttänyt Valkee-korvakirkasvaloja parin viikon ajan. Ne tuntuvat tehoavan samalla tavalla kuin perinteinen kirkasvalolamppu. Oikeasti kirkkaassa valossa on hauskempi istuskella, mutta Valkeet ovat tehokkaammat, sillä ne voi napsaista korviin vaikka siksi aikaa, kun laittaa aamulla teen kiehumaan. 12 minuuttia päivässä riittää. Itse "kuulokkeet" ovat hieman hankalasti muotoillut ja ne eivät pysy korvissa, jos liikkuu kovasti samaan aikaan. Esimerkiksi kävellessä ne tuppaavat tippumaan. Myös korvanappien johto on hieman liian lyhyt: se ei aivan ylety esim. takin taskusta korviin asti. Voin silti suositella Valkeeta jokaiselle, joka on kokenut saavansa apua kaamosalakuloon kirkasvalolampusta. Ja kirkasvalolamppua ylipäätään suosittelisin aivan kaikille.

Marraskuussa täytyy hankkia piristystä pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, että Fazerin Joulusuklaata on taas saatavilla tai siitä, että Alan Partridge on tehnyt paluun uudessa nettisarjassa, josta julkaistaan uusi osa aina perjantaisin. Viime viikon jakso on tässä:



Steve Coogan on pääosassa myös BBC:n uudessa komediasarjassa The Trip, jossa Coogan ja Rob Brydon esittävät fiktiivisiä versioita itsestään ja kiertelevät Englannin maaseutua ravintolakriitikoina. Laitoin sarjan ensimmäisen jakson juuri latautumaan torrentista. Coogan on yleensä hyvä aivan kaikessa, missä ikinä esiintyykin.

kuva Flickr-käyttäjältä Ross Mackenzie

Tweet

Beady Eye huomenna!

Vielä viikonloppuna Beady Eyen singlejulkaisu oli vasta spekulaatioasteella, mutta yllättäen uutta musiikkia päästäänkin kuulemaan jo huomenna keskiviikkona.

Single Bring The Light on ladattavissa veloituksetta huomenna klo 12 Suomen aikaa alkaen bändin nettisivuilta.

Jännittävää!
___________________________________________________

10.11.: Biisi on aika pitkälti juuri sellainen, kuin Liamilta odottikin: yksinkertainen ja retro. Ihan mukavan energisesti soitettu, Liamin ääni on hyvässä kunnossa ja piano sekä naistaustalaulajat kuulostavat juuri oikeanlaisilta. Ei tietenkään mitään maailmoja mullistavaa eikä ehkä kovin mielenkiintoista.

Tweet

Jopa Pulp

Nyt suurin piirtein kaikki ovat tehneet comebackin. Siis kaikki 1990-luvun Brittipop-suuruudet. The Verve ennätti ensin jo vuonna 2007 ja ehti sitten hajotakin vielä uudelleen; Blurin vuoro oli viime vuonna ja tänä keväänä Suede palasi yhteen. Joukosta puuttui siis enää... Pulp. Tänään tämäkin puute korjautui, kun yhtye ilmoitti kasaavansa klassisen kokoonpanonsa ainakin parille festivaalikeikalle ensi kesänä.

Pulp on yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeitäni. Bändi vaihtoi tyyliään enemmän tai vähemmän joka albumilla ja onnistui aina tekemään komeita levykokonaisuuksia. Jarvis Cocker oli 1990-luvulle mitä Morrissey oli 1980-luvulle ja Different Class on yhä edelleen pyhä objekti kaikille hieman syrjityille ja syrjääntyneille nuorille.

Kyllähän tällaisen yhtyeen täytyykin siis tehdä comeback... vai täytyykö todella? Vanhojen suosikkiyhtyeiden paluut ovat aina ikävän kaksiteräisiä miekkoja. Toisaalta olisi upeaa päästä näkemään Pulp livenä ja olisihan sekin hienoa, jos bändi nauhoittaisi vaikka uuden levynkin... mutta toisaalta keikoista on vaarassa tulla vain keski-ikää lähestyvien ysärinostalgisoijien massakaraoketilaisuuksia ja saattaisihan uusi levykin olla täyttä roskaa.

Kuten Sueden keväisestä Albert Hall -konsertista kirjoitin: suosikkibändin paluu tuntuu totta kai hyvältä, mutta sillä ei oikein ole mitään laajempaa merkitystä. Kuten Suede, myös Pulp antoi alkuperäisen uransa aikana minulle ja kaikille muille faneille niin paljon hienoja hetkiä, että sen pitäisi riittää aivan hyvin. Ehkä tämä kuulostaa vähän tylsältä - totta kai hyviä hetkiä pitäisi saada lisää. Mutta uudet hyvät hetket kuitenkin vain vertautuisivat vanhoihin hyviin hetkiin, eikä mikään, mitä joutuu vertaamaan johonkin, voi koskaan olla niin hyvää, kuin se, mihin sitä verrataan.

Pulpin paluu ei siis liikuta aivan niin paljon, kuin sen ehkä pitäisi. Jos bändin nyt pääsisi näkemään, niin olisihan se mukavaa - mutta aivan riittävän mukavaa on vaikkapa laittaa kokoelma-DVD soittimeen ja nauttia esimerkiksi näistä videoista:









(Pakko vielä sanoa, että viimeaikaiset bändien comebackit ovat tuntuneet siinäkin mielessä vähän vaisuilta, että useimmat bändeistä eivät olleet edes kunnolla hajonneet. Suede vain lopetti levyttämisen ja keikkailemisen, Pulp ilmoitti aikanaan jäävänsä tauolle ja myös Blur ikään kuin sihahti loppuun. Oasis sentään hajosi oikein kunnolla ja rehellisesti typerään riitaan!)

Koska ilmeisesti suurin osa virallisista Pulp-videoista on poistettu YouTubesta ja muutkin videosaitit näyttävät vähän mitä sattuu, tässä on n. tunnin mittainen Pulp-soittolista Spotifyssa.

Tweet

Beady Eye -single jo tässä kuussa?

Nettilevykauppa Recordstore.co.uk:n sivuilla oli hetken aikaa tieto, jonka mukaan Beady Eyen ensimmäinen single Bring The Light ilmestyisi 22.11. ja sisältäisi nimibiisin lisäksi B-puolen Sons Of Stage. Julkaisijaksi oli sivuilla nimetty "Beady Eye Records". Hetken kuluttua kaikki informaatio kuitenkin poistui Recordstroren sivuilta ja tällä hetkellä haulla "beady eye" ei löydy mitään.

Tuskinpa single siis vielä aivan pian ilmestyy, mutta ainakaan se ei voi kovin kaukana olla! Kansikuva näyttää erittäin tyylikkäältä - todella Beatles-vaikutteiselta totta kai. Odotellessa voidaan arvuutella vaikkapa sitä, onko B-puoli Sons Of Stage cover-versio 1990-luvun alun brittibändi World Of Twistin kappaleesta Sons Of The Stage.

Beady Eyen nettisivut avattiin eilen.

Tweet

Harder, faster, scooter

Huomasin äsken kylpyvettä laskiessani ja smoothie-marjoja sulattaessani, että jogurtti oli päässyt loppumaan. Ilman jogurttia ei smoothie eikä varsinkaan smoothie / kylpy -kombinaatio onnistu! Kello oli jo varttia vaille yhdeksän ja kaupat siis jo melkein sulkemassa. Kävellen en olisi ehtinyt - ja polkupyörästäni oli ketjut rempallaan. Täytyi siis keksiä jotain uutta ja ovelaa.

Muistin, että taloyhtiön pyöräkellarissa oli joukko lasten potkulautoja, jotka eivät tietenkään olisi lukittuina. Kävin siis sosialisoimassa yhden niistä kauppareissua varten ja ehdin oikein mainiosti. Pimeitä marraskuisia katuja pitkin on paljon hauskempi potkutella kuin kävellä, eikä kiirekään oikein tuntunut kiireeltä, kun kyyti oli niin hauskaa.

Voin antaa kaikille kauppamatkansa potkulaudalla tekeville vielä sellaisen vinkin, että takaisin tullessa kauppakassia kannattaa roikottaa tukijalan puolella. Potkujalan puolella ollessaan pakaasit heiluvat hieman liian viuhasti.

Paikallisen marketin kassapojalla oli muuten huomattavan laajentuneet pupillit. Ehkä juuri ennen sulkemisaikaa oli jo vähän ehditty rentoutua?

Tweet

Ennennäkemättömiä Oasis-kuvia

Kaikki Oasiksen legendaarisimmat levynkannet suunnitellut Microdot-designtoimisto kauppaa arkistoistaan löytyviä harvinaisuuksia webbikatalogissa. Ennennäkemättömien kuvasarjojen ja esineiden joukossa on mm. tämä The Masterplan -kokoelmalevyn takakansiehdotus, jossa Oasis-kokoonpano esiintyy lapsuutensa koulukuvissa. Lisäksi kuvastossa on kaupan mm. aito röntgenkuva Liam Gallagherin kädestä, joka murtui tappelussa Noelin kanssa Morning Glory -nauhoitussessioiden tuoksinassa. Oasis-reliikkien ohella Microdot kauppaa myös The Verve -tavaraa. Vaikka kuvien ja esineiden hinnat ovatkin järkyttävissä korkeuksissa, kannattaa jokaisen fanin silti kurkistaa katalogiin ja ihmetellä vaihtoehtoista Oasis-todellisuutta! Microdot-kirjasen voi ladata pdf-muodossa täältä.

Tweet

Kaamos

Synkkä kaamosaika koittaa jälleen pian. Varsinkin viikon kuluttua tapahtuvan talviaikaan siirtymisen jälkeen päivät tuntuvat aina pimeiltä ja pitkiltä.

Viime vuosina olen lievittänyt syyssynkistelyä tehokkaan kirkasvalolampun avulla, mutta pari viikkoa sitten, kun olin ottamassa valaisinta esille taas täksi vuodeksi, huomasin, ettei lamppu enää syttynyt. Paikallisen sähköliikkeen mukaan vika on jossain 50 euroa maksavassa osasessa ja korjaustyöstä tulisi vielä parikymppiä lisää pulitettavaa. Alun perinkin n. 70 euroa uutena kustantanutta lamppua ei siis ehkä kannata korjata (paitsi ehkä ekologisista syistä - ei taloudellisista).

Uutena kirkasvaloratkaisuna houkuttaisi kovasti päästä kokeilemaan oululaisia Valkee-kirkasvalo"kuulokkeita", joissa valo syöstään siis suoraan korvakäytävien kautta aivojen valovasteellisiin osiin. Korvanappilamppujen etu perinteiseen kirkasvalomötikkään olisi varsinkin se, että näiden tuijottelulle ei tarvitsisi varata erikseen aikaa aamuisin, vaan valohoitoa voisi ottaa vaikkapa bussimatkan aikana.

Ainoa ongelma - niin tylsää kuin se onkin - on hinta. 185 euroa ei tietysti ole paha summa, jos se poistaa kaamosmasennuksen täysin - mutta sellaiseen ei tietysti mikään taikalamppu pysty. Kun odotettavissa olisi parhaimmillaankin vain lievennystä (joka sekin on tietysti erittäin tarpeellista), ei valonappeihin uskalla sijoittaa ehkä aivan näin paljon.

Jos joku tietää näistä erikoisdiilejä tai saa vaikkapa henkilökunta-alennusta Yliopiston Apteekista, arvostaisin vinkkiä kovasti.

Muutenkin olisi hauska kuulla, jos joku on esim. jo ehtinyt kokeilla näitä?

Edit 25.10. Löysin demokäytössä olleen Valkee-laitteen Huuto.netistä hintaan €127. Huomisaamusta alkaen alan kokeilla, miten se toimii. Myyjä ainakin kehui kovasti - oli myymässä tätä pois vain sen takia, että omistaa useampia työnsä puolesta.

Tweet

Blogiunia, koulua, opiskelua ja siiderikeskustelua

Viime viikkoina blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle; on taas ollut niin paljon muita kiireitä. Yöllä unessa olin tekemässä blogia Dala Dolille. Kun sain sen valmiiksi, huomasin sen olevan kyllä erittäin hieno blogi - mutta sen aiheeksi oli vaihtunut Anna Abreu. Syytin sekaannuksesta ala-astekaverini vanhempia, jotka riitelivät keittiössä ja häiritsivät keskittymistäni, kun yritin kirjoittaa.

Unetkin ovat olleet harvinaisia, sillä kiire vaatii pysymään enimmäkseen hereillä. Päivisin olen puurtanut kouluissa opettamassa kertotauluja tai juureslajikkeita, ja iltaisin olen puurtanut kirjastoilla tutkimassa graduaineistoja. Aineisto on toivottavasti käyty tämän viikon loppuun mennessä läpi. Ensi viikolla otan siihen hieman etäisyyttä ja teen sen sijaan erään kurssin vaatiman esseen - ehkä viimeiseni Helsingin yliopistossa? Sitten olisi aika alkaa toden teolla kirjoittaa itse gradua. Käsittelyluku pitäisi olla valmis joulukuun alkuun mennessä seminaaria varten ja jos oikein hyvin käy, voisi vaikka koko homma olla silloin jo melko pitkällä. Toivotaan, toivotaan. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että se voisi jopa olla mahdollista. Tosin aina toisinaan nämä tuntemukset eivät välttämättä perustu realiteetteihin.

Maanantaina osallistuin kuluttajatutkimukseen siideristä. Ryhmäkeskustelun järjesti sama firma, jonka toteuttamassa musiikkimakukartoituksessa olin mukana viime helmikuussa. Tällaiset ovat opiskelijalle käteviä juttuja, sillä osallistumisesta saa lahjakorttipalkkion lisäksi myös maksutonta ruokaa ja juomaa. Siiderikeskustelussa ei kuitenkaan juotu siideriä, vaan vain analysoitiin eri siidermerkkien laatuja ja mielikuvia. Itse olen juonut siideriä viimeksi yli 6 vuotta sitten, joten oma asiantuntemukseni aiheesta ei ole vahva, mutta pääsin mukaan venyttämällä totuutta hieman ja vakuuttamalla, että ostan siideriä ainakin kerran viikossa.

Muut osallistujat olivat n. 35-vuotiaita naisia, jotka todella tunsivat siiderinsä ja esittivät niistä painavia mielipiteitä. Itse keskityin lähinnä ilmaisten patonkien mussuttamiseen ja outojen kommenttien heittämiseen. Eräs keskustelun osa-aihe oli pohtia, millaisia eri siiderit olisivat, jos ne olisivatkin ihmisiä ja jos ne osallistuisivat yhdessä jonkinlaisiin juhliin. Kerroin mm., että mielestäni Crowmoor olisi tamperelainen brittipop-fani, joka puhuisi alkuillasta pelkästään englantia kunnes paljastuisi, että hän onkin Tampereelta. Fizz ja Upcider tulisivat juhliin yhdessä, sillä Fizz on Upciderin isosisko ja on opettanut tämän meikkaamaan.

Eräässä tehtävässä piti puolestaan leikata aikakauslehdestä irti kuva, joka kuvastaa Golden Capia. Leikkasin lentoyhtiön asiakaslehdestä Alex Stubbin. Mitäköhän siiderfirmojen edustajat tutkimushuoneen kaksisuuntaisen peililasin takana saivat tästä irti?

Tweet

"Hississä hän jutteli aina muutaman sanan"

Aina välillä tulee mieleen, että mitäköhän naapurit tai muut hyvänpäiväntutut sanoisivat minusta viranomaiskuulusteluissa, jos vaikkapa katoaisin tai osoittautuisin sarjamurhaajaksi. "Ei hänessä ollut mitään epäilyttävää. Hän tervehti aina roskakatoksella ja vaihtoi jokusen kommentin säästä."

Tweet

Banksy / Simpsonit

Mitä mieltä Banksyn Simpsonit-alkukuvista oikein pitäisi olla? Banksyn katutaide on usein melko oivaltavaa ja Simpsoneiden tunnaripätkässäkin hänen pisteliäs huumorinsa tulee enemmän kuin hyvin esille. Mutta onko yhteistyö Simpsoneiden kanssa osuvasti käytetty tilaisuus kritisoida instituutiota vai sittenkin viimeinen myönnytys mainstreamin hohdokkuuden edessä?

Itse kallistun ehkä jälkimmäiselle kannalle. Tämä olisi ollut Banksyltä rohkeampi statement, jos hän olisi tehnyt sen aitoon sissityyliin kuten esimerkiksi muutaman vuoden takaisen Paris Hilton -hyökkäyksensä. Nyt lopputulos on enemmänkin sellainen, että Simpsonit saivat Banksyltä hauskat alkukuvat ja annoksen katu-uskottavuutta - mutta mitä sai Banksy (paitsi luultavasti paksun tukon dollareita)?

Tweet

Masabi - "sushia suomeksi"

Hieman hätäisesti pikanälkäisenä tehdyn päätöksen jälkeen ajauduin tänään testaamaan Forumin katukerroksessa kesän aikana aloittanutta sushipaikka Masabia. Masabi lupaa tarjota "sushia suomeksi", eli ilmeisesti ideana on hieman tinkiä autenttisuudesta, mutta korvata se jonkinlaisella "rehellisellä" ronskiudella.

Lounasajan loppupuolella Masabin piskuisessa keittiössä pauhasi retro-fiftarirock ja kaksi lohjalaisen näköistä miestä väänsi sushiannoksia valmiisiin muovipakkauksiin. Ensimmäinen huono merkki oli se, että vaikka asiakkaita ei minikokoisessa ravintolassa ollut lisäkseni kuin yksi, kylmätiskissä oli korkea kasa jo valmiiksi tehtyjä sushipaketteja. Jos päivän ruuhkahuipun menekkiennuste oli asetettu lievästi yläkanttiin, kannattaako kala-annoksia vääntää enää lisää muovin alle hikoilemaan?

Kymmenellä eurolla sai Tyrsky-nimisen annoksen (tässä siis Masabin lupaus sushista "suomeksi"), jossa oli kahdeksan maki-rullaa ja kaksi nigiri-palasta. Pelkän hinnan perusteella valikoima oli hyvin kilpailukykyinen: rullista kaksi oli Kalifornia-rullia, jotka ovat yleensä jo yksinään melko tyyriitä. Aterian täydentävä vihreä tee kustansi pari euroa lisää - ja tarjoiltiin pussimuodossa.

Osassa susheja Masabin hieman-sinne-päin -ronskius toimi yllättävän hyvin. Esimerkiksi kurkkurullassa kurkku oli napsaistu poikkeuksellisen isoksi ja rapeaksi palaseksi riisin ja levän sisään ja suutuntuma oli hyvä. Kalifornia-rullat olivat puolestaan hienoisia pettymyksiä: riisiä ei ollut saatu valmistettua tarpeeksi kiinteäksi, vaan koko rulla mureni heti puikkojen koskettaessa sitä. Rullat olivat aivan mukavan kokoisia, matalia ja leveitä. Itse pidän ehkä enemmän kapeammasta ja korkeammasta mallista, mutta tämä on luultavasti vain mielipidekysymys.

Sushien ja makien varsinaisesta mausta on vaikea sanoa yhtään mitään: Masabin käyttämä soijakastike kun oli niin suolaista ja itsessään vahvan makuista, että se peitti alleen kaikki raa'an kalan hienostuneet aromit. Sushin kanssa tulisi tarjota melko vähäsuolaista kastiketta - muutoinhan on aivan sama, minkä tasoista kalaa ja riisiä suuhunsa pistelee, jos kaikki vain maistuu suolaiselta liemeltä. Omana itsenään Masabin soija oli kyllä aromikasta ja maukasta, mutta sushin kanssa se ei todellakaan ollut hyvä pari.

Masabi toimii, jos pakottava äkkinälkä iskee kaupungin keskustassa etkä jaksa käyttää aikaa vaihtoehtojen miettimiseen ja hakemiseen. Puistopiknikillä Masabin valmiit sushipakkaukset maistuisivat varmasti oikein mainioilta ja nimenomaan retkikäyttöön ne ovatkin kätevästi ja toimivasti pakattuja; esimerkiksi wasabi puristetaan esille pussukasta. Ravintolan sisällä tuntuu hölmöltä tilata lajitelma ja saada se heti mukaan tiskiltä muoviin pakattuna. En haluaisi käyttää sushin suhteen jaottelua "oikea / väärä", mutta joka tapauksessa: oikeassa sushissa tärkeintä on kuitenkin tuoreus - ja tuoreus ei koskaan toteudu, jos muovipaketti on läsnä. Masabi ei siis ole huono, mutta perusasioita muuttamalla se voisi olla valtavan paljon parempi.

Helsingin arkisushipaikoista (vrt. fiinimpi illastaminen) edelleen täysin omassa luokassaan on Kampissa, osoitteessa Lapinrinne 2 sijaitseva, valitettavan harhaanjohtavasti nimetty Shanghai Kitchen (onneksi ravintola on sentään hoksannut omia paaaaaljon suorasukaisemman nettiosoitteen). Shanghai Kitchenissä sushia ei myydä etukäteen valmistettuna, vaan lounasaikaankin lajitelmat tehdään tilauksesta. Palvelu on aasialaistyyliin hieman vaivaannuttavankin kohteliasta, annokset sisältävät suhteellisen paljon lohi-nigirejä (jotka siis ovat yleensä minkä tahansa sushilajitelman parhaita paloja) ja ravintola tarjoaa myös mainiota miso-keittoa ja aidoista teenlehdistä haudutettua vihreää teetä.

Jos Shanghai Kitchen sijaitsisi hieman keskeisemmässä osoitteessa, siitä tulisi varmasti suuren yleisön suosikki ja kaiken maailman Masabit ja muut puolivillaiset yritelmät joutuisivat noloon valoon. Kotiosoitteessaan Shanghai Kitchenillä kuitenkin riittää varmasti tarpeeksi vakioasiakkaita, joten se voi huoletta jatkaa omalla, teeskentelemättömällä linjallaan. Osa Shanghain charmia on esimerkiksi siinä, että omistaja voi sulkea ravintolan ennen aikojaan, jos esimerkiksi "riisi loppuu kesken". Sellainen ei silti edes harmita, vaan pikemminkin ilahduttaa.

Tweet

Fazer-klassikot

Kansallinen karkkiylpeytemme Fazer on viime vuosina vaikuttanut keskittyvän enimmäkseen menestysbrändiensä kuten Tutti Frutin, Ässä Mixin, Tyrkisk Peberin tai Dumlen monistamiseen eri muotoihin: suklaalevyiksi, jäätelöiksi, pastilleiksi, tikkareiksi, leivontarouheiksi, jne. Kaupan karkkihyllyllä nämä sinänsä ihan kelvot mainstream-makeiset valtaavat suurimman alan, joten monesti on helppo unohtaa, miten monta loistavaa, perinteikästä klassikkokaramellia Fazer valmistaakaan.

Olen tänä syksynä löytänyt uudelleen Pectus-pastillit. Nämä asiallisen retro-tyylikkääseen rasiaan pakatut vaaleanpunaiset pyörylät ovat loistava sekoitus suuta huuhtovaa terhakkaa raikkautta ja kieltä hellivää lempeää makeutta. Pectus on alun perin kurkkupastilli, joten sitä tulisi luultavasti käyttää "lääkkeenä", mutta se on kaikilta ominaisuuksiltaan niin mainio, että yhden askin voi huitaista suuhunsa viidessä minuutissa. Kovimpina päivinä tänä syksynä olen niellyt nelisen askia Pectuksia.

Fazerin legendavalikoimassa on muitakin aliarvostettuja suuruuksia. Vuonna 1935 debyyttinsä tehneessä, edelleen myynnissä olevassa Fazerin parhain -tätituliaispussissa on roppakaupalla hienoja klassikoita, kuten Kiss-Kiss, Iceland ("Jääkarhu") ja Lakta. Jopa pitkään vierastamani Pihlajat eli "Kettukarkit" ovat itse asiassa hyvin maistuvia kohtuullisissa määrissä nautittuina. Olisi hienoa, jos Fazerin parhain -pussi ja Kettukarkit saisivat osakseen uuden arvonnousun ja niiden imago pelkkinä mummokarkkeina saataisiin purettua! Lupaan osallistua talkoisiin karkki kerrallaan.

Muuta: Gorillaz julkaisee yllättäen ensi kuussa täysin uuden singlen. Biisin nimi on Doncamatic (All Played Out) ja sitä ei siis löydy keväiseltä Plastic Beach -albumilta. Melko klubihenkiseltä ja jännällä tavalla epägorillazmaisen gorillazmaiselta kuulostavan kappaleen voi kuunnella YouTubessa.

Tweet

Hahhahhaha

Kuva Helsingin Sanomista torstailta 30.9. sivulta A9.

Tweet

Erityiset esineet #2: Morning Glory -purkki

Tämän postauksen otsikko voisi myös olla "Hölmöimmät eBay-ostokset, osa 28".

Olin usean vuoden ajan miettinyt aina Oasiksen (What's The Story) Morning Glory? -levyn kansivihkosta katsellessani, mikä kumman sokeripurkki sen viimeiselle sisäsivulle oli kuvattu. Pari vuotta sitten sain selville, että kyseessä on italialaisen Alessin suunnittelema lasikippo.

En itse käytä sokeria (tai muita valkoisia aineita), joten en saanut omaan purkkiini aivan täydellistä Oasis-tunnelmaa, mutta olen nyt parin vuoden ajan kerännyt tölkkiin pikkukolikoita aina sitä mukaa, kun niitä on kertynyt. Turkoosi kansimies on pian hukkumassa rahaan, joten kohtapuoliin on aika käydä pankissa tyhjentämässä saavi. Ehkä voisin ensi kierroksella säilyttää purkissa vaikka teetä, jolloin pönikälle tulisi  useammin käyttöä.

Tweet

Nelson sings the Blurs

Tweet

Täyttä ymmärrystä vailla

Kävin tänään alkuillasta Tennispalatsissa katsomassa vasta nyt Suomen valkokankaille päässeen Ghibli-studioiden animaation Pom Pokon vuodelta 1994. Itse elokuva oli jälleen kerran takuuvarman kekseliästä, hyperidearikasta Ghibli-tyyliä, mutta elokuvakokemus kokonaisuudessaan jätti hieman toivomisen varaa.

Ongelma oli siinä, että yleisöstä enemmistö oli lapsia. Jo ennen salin valojen sammumista vierustoverini söi popcornia lattialta ja hihkui puolen minuutin välein "Millon tää alkaa? Mitä kello on nyt?" Todelliset ongelmat alkoivat kuitenkin vasta filmin lähdettyä pyörimään: kun elokuvan roolihahmot lausuivat ensimmäiset repliikkinsä japaniksi, yleisön joukosta kuului mm. kärsimätön huuto "Mä en tajua tästä mitään! Nää puhuu jotain ihan outoa ruotsia!" sekä vielä suorasukaisempi "Buuu! Buuuu!", jota vielä tehostettiin nyrkin heristyksellä.

Tätä sitten kesti ehkä puoli tuntia (ja kuten tiedämme: puoli tuntiakin voi tuntua hyvin pitkältä ajalta!), jonka jälkeen pari perhettä poistui salista. Jäljelle jäi kuitenkin ainakin yksi isä, joka luki tekstitystä häiritsevän kovaan ääneen lapsilleen.

Ei tietenkään ole lapsen itsensä vika, jos ei ymmärrä puhuttua japania tai kirjoitettua suomea. Kyllästyyhän siinä. Vanhemmat voisivat kuitenkin käyttää hieman ennakkoharkintaa ennen kuin tuovat jälkikasvunsa katsomaan elokuvaa, jostä näillä ei selvästikään ole edellytyksiä nauttia. Vaikka elokuva onkin piirretty, ei se tarkoita sitä, että kyseessä olisi välttämättä lastenelokuva. Alle kouluikäinen ei vielä pysy tekstityksen vauhdissa, joten häntä ei kannata viedä muihin kuin dubattuihin tai kotimaisiin elokuviin. Muutenkin Pom Poko on pienille lapsille ehkä hieman liian outo ja pelottava: elokuvassa on mm. pelottava hirviöparaati, jossa luurangot ja liekehtivät tiikerit ryntäilevät pitkin Tokion esikaupunkeja ja lopun kulminaatiokohtauksessa pääosan pesukarhut taikovat kivespusseistaan valtavan, kultaisen purjeveneen, jolla seilaavat tuonpuoleiseen tapaamaan Buddhaa.

Yksi syyttävistä sormistani osoittaa siis pienten lasten vanhempia kohti, ja toista heristän Finnkinolle. Yhtiollä on varmasti tiedossa, etteivät Ghiblit useimmiten ole suoranaisia lastenelokuvia - eivät varsinkaan dubbaamattomina. Perheyleisöä kohtaan on suorastaan harhaanjohtavaa sijoittaa näitä elokuvia iltapäiväohjelmistoon: en usko, että kovin moni n. 10 euroa lipuista maksanut ja kesken näytöksen salista poistunut lapsiperhe palaa elokuviin ainakaan kovin pian. Hommasta menee siis maku oikeastaan kaikilta: lapsia tuskastuttaa, kun he eivät ymmärrä elokuvaa, ja muuta yleisöä rasittaa lasten ymmärtämättömyydestä seuraava sekasorto. Useimmista aiemmista Ghibli-elokuvista on ollut tarjolla näytöksiä myös myöhemmin illalla, kun lapsiperheet ovat jo nukkumassa - miksi ei tästä?

Tweet

Keksimelankolia

Samaan tapaan kuin pienet asiat voivat tehdä ihmisen hyvin iloiseksi, voivat ne yhtälailla tehdä surulliseksi.

Selailin aamun harmaassa valossa Lidlin ruokakuvastoa. Teksti "Duc De Coeur - Bretagnelainen voikeksi: voilla leivottu keksi, kahvin tai teen seuraksi, €1,69" sai minut yhtäkkiä murheelliselle mielelle. Keksiteksti oli kuin runo yksinäisyydelle.

Kahvin tai teen seuraksi. Mutta kenen seurassa?

Tweet

Levy: Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man (Columbia, 2010)

Kymmenes Manic Street Preachers -albumi. Tämän ei pitäisi olla missään mielessä enää kiinnostavaa: samaa vanhaa tavaraa samalta vanhalta bändiltä, ei mitään uutta eikä mitään yllättävää. Manics kuitenkin jaksaa herättää yhä uteliaisuutta siitä syystä, että nykyisin jokaisen uuden levyn täytyy olla todistus siitä, että bändi pystyy vielä siihen, mihin se pystyi joskus ennenkin.

Laajempi Manics-kaarihan 2000-luvulla on mennyt näin: vuoden 2001 Know Your Enemy oli puolivillainen ja intohimoton, vuonna 2002 ja 2003 kierrätettiin hittejä ja B-puolia kokoelmilla, vuoden 2004 Lifeblood oli oivaltava ja aidosti erilainen mutta väärinymmärretty ja huonosti vastaanotettu, kunnes taas vuoden 2007 Send Away The Tigers ja viimevuotinen Journal For Plague Lovers olivat paluu tutun korkealle Manics-tasolle. Bändi on siis osin tahallaan ja osin tahtomattaan luovinut itsensä tilanteeseen, jossa 1990-luvun huippuvuosien kaavan toistaminen (Send Away The Tigers pyrki emuloimaan Everything Must Go'ta ja Journal For Plague Lovers puolestaan The Holy Biblea) tuo enemmän suosiota ja miellyttää kriitikoitakin paremmin, kuin minkään uuden yrittäminen. Jos Know Your Enemy ja Lifeblood olisivat jääneet tekemättä, Manics-historia näyttäisi erilaiselta, eivätkä myöhemmät perustyyleihin palanneet levyt ehkä tuntuisi niin kiinnostavilta eikä ihmisillä olisi niin kova halu pitää niistä. Tarvitaan siis laaksoja, jotta tasangotkin tuntuvat huipuilta.

Periaatteessa vanhan toistaminen ja oman itsensä nostalgisointi ei Manicsin tapauksessa ole huono juttu, sillä bändi tekee sen niin hyvin. Uusin albumi Postcards From A Young Man tunnustaa nostalgiateemansa jo nimessään ja yrittää kurottaa jopa Send Away The Tigersia selvemmin kohti Everything Must Go'n täydellisiä pop-korkeuksia. Ensimmäisen puoliskonsa aikana levy onnistuukin siinä kiitettävästi: singlebiisi (It's Not War) Just The End Of Love on juuri niin suureellinen ja hölmö, kuin pitääkin; nimikappale Postcards From A Young Man on iskevä ja kypsällä tavalla tunteellinen; Some Kind Of Nothingness on kuorrutettu Echo & The Bunnymenin Ian McCullochilla ja gospel-kuorolla ja Hazelton Avenue on Motown/Brittipop-hybridi, jossa paksut kitarat ja muhkeat sellot pönkittävät toisiaan. Jokainen näistä kappaleista mahtuisi Everything Must Go'lle... jos se ei sisältäisi juuri niitä klassikkobiisejä, jotka se sisältää. Tunne on hieman sama, kuin syödessä Maraboun minttukrokanttisuklaalevyä: mausta kyllä nauttii, mutta takaraivossa kolottaa koko ajan murhe siitä, että kookossuklaalevyn maahantuonti on lopetettu.

Virkeän alun jälkeen Postcards sujahtaa hieman vapaavaihteelle. Golden Platitudes on tähän mennessä ensimmäinen suoraan Beatlesilta vaikutteita ottava Manics-biisi ja sinällään aivan toimiva, mutta ei mitenkään pankkia räjäyttävä (tai edes kirjelapulla ryöstävä). I Think I Found It on hilpeä, mandoliineilla koristeltu perusbiisi; A Billion Balconies Facing The Sun hienosti nimetty, levyn punkein kappale ja albumin päättävät The Future Is Here 4 Ever ja Don't Be Evil aivan kelvollista perus-Manicsia, joista ensin mainitulla kuullaan rumpali Sean Mooren aina tyylikästä trumpetinsoittoa. Postcards From A Young Manin toisen puoliskon tärkein palanen on kuitenkin kolmanneksi viimeisenä kuultava All We Make Is Entertainment, joka on musiikillisesti melko valoisan ja kevyen kuuloinen, mutta sanoitukseltaan jollain tapaa katkera ja pessimistinen kertomus siitä, miten valmistava teollinen työ on muuttanut pois Britanniasta ja ainoa jäljelle jäänyt, menestyksekäs teollisuudenala on viihdebusiness. Kyseessä on siis albumin poliittisin kappale - ja Manics-levyltähän täytyy aina vaatia edes ripaus poliittisuutta.

All We Make Is Entertainment nostalgisoi siis tehtaita ja teollisuutta, mutta muilta osin Postcardsin sanoitukset keskittyvät lähinnä henkilökohtaisen nostalgian ympärille. Nicky Wire on jälleen kerran tuottanut joitain mainioita one-linereita James Dean Bradfieldin laulettavaksi, mutta aivan Journal For The Plague Loversilta löytyneiden oivalluksien tasoisia ajatuksia tämä levy ei tarjoa. Richey Edwards on siis kadonneena ja kuolleeksi julistettunakin yhä Manicsin paras sanoittaja. Sekavan ja poukkoilevan arvostelun lopuksi vielä muutama sana Bradfieldista. James Dean Bradfield on ehdottomasti kautta aikain yksi brittiläisen rockin taidokkaimpia laulajia sekä soolokitaristeja. Juuri hänen taitojensa vuoksi jokaista Manic Street Preachers -levyä jaksaa kuunnella, vaikka homma ei muuten niin kiinnostaisikaan. Tällä levyllä Bradfield väläyttää jälleen kerran joitain todella upeita kitarasooloja ja laulaa taatun tyylikkäästi ja juuri oikeita yksityiskohtia painottaen.

Kenties tämä kirjoitus on antanut Postcards From A Young Manista liian negatiivisen kuvan. Kyseessä ei missään nimessä ole heikko albumi, vaan kokonaisuutena erittäin toimiva levy, jolla on kourallinen todella hyviä kappaleita. Ongelma on lähinnä siinä, että olisin ainakin itse toivonut ja odottanut Manicsilta tällä kertaa jotain hieman yllättävämpää: Everything Must Go -nostalgisointi tehtiin jo Send Away The Tigersilla hieman rouheammin soundein ja hieman hauskemmalla asenteella, joten se olisi tavallaan voinut riittää. Tämä levy ei itsessään tuo mitään uutta Manicsin jo laajaksi venähtäneeseen tuotantoon, mutta tavallaan asettaa osan aiemmista levyistä uuteen valoon. Jos Everything Must Go ja Holy Bible on nyt jo onnistuneesti kierrätetty, voisiko seuraavaksi saada kakkososan This Is My Truth Tell Me Yoursista?

Omat suosikkikappaleet:
1) Hazelton Avenue
2) Some Kind Of Nothingness
3) Postcards From A Young Man

koko levy Spotifyssa

Tweet