Vuosi on päättymässä, joten ajattelin vilkaista nopeasti, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut. Koska muistini on huono, voin onneksi tehdä katsauksen blogiarkiston avulla.
Ja tässä sitä nyt ollaan. Seuraavaksi aion listata koko vuosikymmenen parhaat kappaleet ja albumit. Siinä saattaa kestää tovi eikä se välttämättä ole kiinnostavaa kenenkään muun mielestä, mutta tarvitsen niitäkin listoja lähinnä vain oman muistini tueksi.
Lämmin kiitos kaikille tätä blogia tänä vuonna lukeneille! Toivon ainakin itse, että ehtisin ja haluaisin ensi vuonna kirjoittaa enemmän ja useammin. Blogin kirjoittaminen on kuin kullanhuuhdontaa: etukäteen on melko mahdotonta tietää, milloin jotain hauskaa sattuu eteen.
Vuosilistoista toinen: vuoden 2009 parhaat kappaleet. Tänä vuonna keskitaso oli korkea, mutta yksittäiset erottujat harvassa toisin kuin esim. viime tai sitä edellisenä vuonna. Listaan viisi parhausjärjetyksessä ja niiden lisäksi muutaman muun satunnaisessa järjestyksessä. Kappaleen nimi linkittää Spotify'hin ellei toisin mainita.
#1: ARCTIC MONKEYS - CORNERSTONETämän vuoden erityispiirre on juuri se, että vuoden paras biisi löytyy vuoden parhaalta albumilta - useimpina vuosina joku muu kuin vuoden parhaan kokopitkän levyn tekijä on päässyt yllättämään ja iskemään listalle jollain aivan häkellyttävän hyvällä yksittäisellä biisillä. No, tämän vuoden tulos johtuu kuitenkin ehdottomasti Arctic Monkeysin vahvuudesta eikä niinkään muiden heikkoudesta. Cornerstone ei tyyliltään edusta melko synkkää ja raskasta Humbug-albumia oikein millään muotoa, mutta on omana itsenään aivan täydellinen kappale. Joka kerta Cornerstonea kuunnellessa ei voi olla ihmettelemättä sitä, miten joku osaa kirjoittaa näin yksityiskohtaisen, yllättävän ja kokonaisen tarinan - lähes pienoisnovellin - ja sitten istuttaa sen tarttuvaan, tyylikkääseen ja hehkeään melodiaan. Harva kappale ansaitsisi sekä Brit- että Booker-palkinnon, mutta Cornerstone on juuri sellainen kappale. Lue tarkempi Cornerstone-analyysini No-Crab -sivustolta
#2: PHOENIX - LISZTOMANIA Ranskalainen Phoenix sai vuosituhannen alussa paljon suitsutusta mm. Airin taustayhtyeenä sekä ensimmäisillä omilla levyillään, mutta näytti sittemmin unohtuvan sesonki-ihmeiden suureen, hyödyttömään pinoon. Vastustamaton Lisztomania-hitti tämänvuotiselta levyltä Wolfgang Amadeus Phoenix kuitenkin pelasti bändin ja johdatti heidät suureen suosioon jopa USA:ssa. Lisztomania (samaan tapaan kuin "Nietzsche", tämänkin nimen kirjoittaminen täytyy vain opetella ulkoa, ettei kompastu konsonantteihin) on aurinkoinen, ylväs ja tiiviisti rullaava pieni möhkäle, joka kuulostaa hyvältä niin piskuisista matkakaiuttimista kuin jättimäisistä hifi-laitteistakin - juuri niin kuin ajattoman kappaleen pitääkin. Siinä yhdistyy USA:n länsirannikon kevyt tytöt ja biitsi -tunnelma ranskalaisen sofistikoituneeseen tytöt ja klassikkorunous -tunnelmaan. Voittamaton kombinaatio!
#3: PETER DOHERTY - SALOMESanoituksen ja sävellyksen yhteisvaikutuksessa tämä kappale on melkein Cornerstonen tasolla. Jos Peter Doherty olisi taas tänäkin vuonna kerännyt vähemmän iltapäivälehtien otsikoita ja oikeusistuimien sakkotuomioita, hänet saatettaisiin muistaa juuri tällaisista loistavista kappaleista, eikä kaikenlaisesta ulkomusiikillisesta sekoilusta. Salomen rakenne on jotenkin hyvin kiehtova: itseltäni kesti muutama kuuntelu ennen kuin ollenkaan tajusin, missä milloinkin ollaan menossa. Doherty yhdistää taitavasti Raamatun, Oscar Wilden ja Richard Straussin tunnetuksi tekemän myyttisen tarinan omaan nuhruiseen maailmaansa ja lopputuloksena on hienon dramaattinen ja pienistä eleistä tehonsa hakeva kappale.
#4: CORNERSHOP - THE ROLL-OFF CHARACTERISTICS (OF HISTORY IN THE MAKING)[linkki bändin omaan verkkokauppaan, josta kappale ostettavissa hintaan €0,88] Tämä kappale kuuluu ehdottomasti vuoden yllättäjiin ja osoittaa lisäksi sen, miten tärkeää on julkaista juuri oikea kappale juuri oikeaan aikaan. Cornershop selvästi tajuaa vuodenaikojen merkityksen, sillä Roll-off Characteristics oli aivan täydellinen biisi alkukesän helteisiin päiviin ja leutoihin iltoihin. Lisäksi tällaisen kappaleen julkaiseminen ensimmäisenä varsinaisena uutena tuotoksena seitsemän vuoden levytystauon jälkeen on hieno osoitus siitä, ettei bändi välitä ulkoisista tekijöistä: Rolling Stones -vaikutteinen, letkeästi rullaava ja mukavasti törähtelevien trumpettien säestämä biisi ei ole musiikillisesti lainkaan trendikäs ja sanoitukseltaan se on liian omituinen sopiakseen hittilistoille ("War ain't nothing but a technical plip-plop"!?). Toisaalta juuri näiden tekijöiden ansiosta se on vuoden 2009 kenties omaperäisin kappale. Tämän vuoden alussa en missään nimessä tiennyt tarvitsevani Cornershopia enää ikinä, mutta nyt vuoden lopussa on täysin selvää, että 2009 ei olisi ollut 2009 ilman Cornershopia.
#5: LILY ALLEN - THE FEARMyös Lily Allen oli tänä vuonna eräänlainen yllättäjä. Tietenkään edellisenkään levyn perusteella ei tietysti pitäisi olla minkäänlaisen yllätys, että hänellä on erinomaisia kappaleita, mutta hieman kuten Peter Doherty, myös Allen vaikuttaa levyjen välillä enemmänkin roskalehtijulkkikselta kuin muusikolta. Tätä tilannetta kirpeästi kommentoiva The Fear olikin juuri siksi täydellinen ajankuva vuodelta 2009. Suuri kunnia kuuluu myös kappaleen tuottajalle Greg Kurstinille, sillä sovitukselliset ja tuotannolliset oivallukset kuten kertosäkeessä mukaan lipuvat ilmavat syntetisaattorit nostavat muutenkin mainion kappaleen aivan omalle tasolleen.
PLACEBO - KINGS OF MEDICINE[YouTube-linkki kappaleen akustiseen versioon]Placebon tämänvuotinen albumi Battle For The Sun oli kokonaisuutena hieman epätasainen, mutta sisälsi siitä huolimatta mm. tämän loistavan kappaleen. Omasta mielestäni Placebo on aina parhaimmillaan rauhallisemmissa ja melankolisemmissa lauluissaan, ja Kings Of Medicine edustaa juuri tätä tyylilajia aivan täydellisesti. Eri osien väliset soinnunvaihdokset ovat sekä yllättäviä että luontevan sujuvia ja Brian Molkon kielikuvat juuri sopivan teatraalisia. Albumiversion trumpettisoolot ovat lisäksi mukavan beatlesmäisiä ja tämä onkin kenties ensimmäinen kerta, kun Beatles mitenkään kuuluu Placebon musiikissa.
FRANZ FERDINAND - LUCID DREAMSFranz Ferdinandin toistaiseksi suurimman hitin, Take Me Outin vaikuttavin kikka oli se, että kappale alkoi aivan erilaisena kuin millaisena se lopulta päättyi. Muutoin melko vaisun Tonight-levyn väkevin biisi Lucid Dreams vie tämän Franz-kikan yhdenteentoista potenssiin: kappale alkaa tavallisena kitara-anthemina, poimii toiseen säkeistöön mukaan hieman elektrosuhinaa ja muovautuu yhtäkkiä puolessavälissä totaalisen futuristiseksi, minimalistiseksi tanssibiisiksi. Tästä saa kaiken irti vain toimivana stereona kuunneltuna, sillä äänten vaihtelu vasemmalta oikealle suorastaan hieroo kuuntelijan aivoja.
IAN BROWN - STELLIFY Ian Brownilla on tapana julkaista jokaiselta uudelta albumilta hyvin pätevä ensimmäinen single. Tällä kertaa vuorossa oli Stellify: jykevän pianohakkauksen piiskaama, rouheilla torviosuuksilla kuorrutettu, yksinkertainen ja tehokas biisi, jonka päälle Brown pääsee heittämään perinteiset tekomystiset lauluosuutensa. Tämä jää soimaan päähän useiksi päiviksi. Brown itse on kappaleeseen niin ihastunut, että soittaa sen nykyisin keikoilla toisinaan kahteenkin kertaan. Ja miksikäs ei? Stellifystä ei saa tarpeekseen, jos sen kuuntelee vain kerran.
AIR - SO LIGHT IS HER FOOTFALL Listan toinen ranskalaisesiintyjä. Air luultavasti säveltää tällaisia kappaleita unissaankin, mutta So Light Is Her Footfall on joka tapauksessa bändin aiempien chillailuklassikoiden tasoa ja pärjäisi ehdottomasti jopa Moon Safarillakin. Biisissä on tarttuva, laskeva bassokuvio ja osuvia kitara-aksentteja. Tässä biisissä ei välttämättä ole kovin paljon asiaa, mutta siihen mennään suoraan heti alussa ja biisi lopetetaan välittömästi juuri oikeassa kohdassa. Hyvin mallikelpoista.
DOVES - JETSTREAM Tämä olisi hyvin voinut olla TOP5:ssäkin. Dovesin neljännen albumin aloitusbiisi Jetstream sukeltaa suoraan mielen syvimpiin lokeroihin ja pullahtelee sieltä pinnalle tasaisin välein: tämä kappale soi päässä, vaikka sitä ei olisi vähään aikaan varsinaisesti kuunnellutkaan. Jetstream on hieno osoitus siitä, miten Doves ammentaa menneisyydestään klubimusiikin tekijöinä: kappaleen intensiteetti nousee ja laskee juuri oikeissa kohdissa ja siinä käytetään kekseliäästi erilaisia rytmejä ja tekstuureja. Bändi on kertonut, että Jetstream on heidän yrityksensä kirjoittaa kappale Bladerunnerin lopputekstejä varten (tosin yli 20 vuotta myöhässä). YouTubessa joku on ystävällisesti toteuttanut tämän toiveen.
EMPIRE OF THE SUN - WALKING ON A DREAMKuten albumiarvioissakin sanoin, australialainen Empire Of The Sun on mielestäni jonkinlainen vara-MGMT, mutta tämä ei silti lainkaan vähennä erinomaisten kappaleiden kuten Walking On A Dream arvoa. Tämä kuulostaa siltä kuin söisi samaan aikaan sorbettia, liekitettyä vaahtokarkkia ja tikkaria: kesäistä, kevyttä, pehmeää ja hauskaa.
JACK PEÑATE - TONIGHT'S TODAY No, jos Empire Of The Sun oli tänä vuonna vara-MGMT, tämä Jack Peñaten kappale oli jonkinlainen vara-Guillemots. Tonight's Todayssä on hyvin omaperäinen tunnelma: kuin Rion karnevaalien sambakulkue laulaisi futiskatsomohoilotusta säestäjänään alkeellinen kitaristi, joka on valvonut kolme vuorokautta putkeen. Harmi, ettei Peñaten kokopitkä Everything Is New -albumi täysin lunastanut tämän kappaleen antamaa hullua lupausta.
BRETT ANDERSON - HYMNBrett Anderson ei ole kuulostanut näin kauniilta, sulavalta ja dramaattiselta sitten Dog Man Starin. Hymn on Andersonille käytännössäkin uusi alku, mutta ennen kaikkea kuulostaa musiikillisesti juuri siltä: tuoreelta, herkältä, vastaheränneeltä. Jos tämä kappale olisi eläin, se olisi jokin äärimmäisen hento ja harvinainen hyönteinen, joka ilmestyy pesästään vain kerran vuosikymmenessä ja josta BBC tekisi 10-osaisen dokumenttisarjan.
THE BIG PINK - DOMINOSMyöskin hyvin lähellä TOP5:ttä ja myöskin jonkinlainen MGMT-korvike. Lontoolaisen The Big Pinkin hullutteluanthemissa on samanlaista ihanaa välinpitämättömyyttä ja vankkaa surinaa kuin Time To Pretendissä. The Big Pink saattaa hyvinkin jäädä yhden hitin ihmeeksi, mutta se hitti on ihmeellinen.
ROBBIE WILLIAMS - BODIES Väheksyin tätä biisiä, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin olen alkanut pitää siitä. Komiteamietintönä toteutetuksi tästmälistahitiksi Bodies on hyvinkin kokeellinen ja outo: hyvin harvassa kappaleessa on banjoa, elektrorutinaa, viuluja, kuoro ja kaiken huippuna Robbie Williamsin tasoinen laulaja. Bodies nousee listalle myös oman henkilökohtaisen kummallisen mieltymykseni takia: jostain syystä kappaleet, joissa lauletaan Jeesuksesta, ovat mieleeni. Eivät sisältönsä takia, mutta jotenkin "Jesus" kuulostaa usein pop-kappaleissa äänteellisesti hyvin miellyttävältä.
THE TWANG - BARNEY RUBBLE Tämä kappale tuntuu olevan suunniteltu pöhnäisten brittituristijätkien loilotettavaksi mallorcalaisissa baareissa, mutta jos sitä ei kuuntele tuollaisessa ympäristössä vaan esimerkiksi omista korvakuulokkeistaan auringon laskiessa ja aavistuksen verran viileän tuulen puhaltaessa elokuisella uimarannalla, siitä voi saada irti hyvin paljon nautintoa. Jos Cornershop määritti kesäkuun 2009, The Twang oli elokuu. Tässä kappaleessa muuten hämää kovasti se, että laulaja laulaa sanan repetitive jostain syystä muodossa repetive...
THE RAVEONETTES - BANG!The Raveonettesin mainiolta levyltä In And Out Of Control on vaikea nostaa esiin vain yhtä kappaletta, mutta Bang! tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan: tämän kappaleen sisällöstä riittäisi riffejä, melodioita ja koukkuja vaikka neljään eri kappaleeseen. Onneksi Raveonettes on kuitenkin laittanut ne kaikki yhteen ja luonut supernautinnollisen biisin.
JAY-Z - EMPIRE STATE OF MIND Tuntuu siltä, ettei New Yorkista voi oikein tehdä huonoa kappaletta. Jay-Z:n euforinen kaupunkihehkutus nousee kovasta kilpailusta huolimatta New York -klassikoiden eliittiin. Jay-Z:n räppäys säkeistöissä on hauskan melodista ja Alicia Keysin täyteläinen laulu tekee kertosäkeestä suorastaan tyrmäävän.
THE DUCKWORTH LEWIS METHOD - MEETING MR MIANDADTämä krikettitähden tapaamisesta unelmoiva laulu on häpeämättömän retro, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia niin erinomainen. Klassista, hilpeää 60-luvun tyylistä brittipoppia. Jos Vuoden Parhaat -listat tehtäisiin keskellä kesää, The Duckworth Lewisin päivänpaisteiset tuotokset saattaisivat olla vaikka kuinka korkealla, mutta näin keskellä talvea tähän tunnelmaan on hieman vaikea uppoutua aivan täysillä.
LA ROUX - IN FOR THE KILL (SKREAM REMIX)[linkki YouTubeen] Kansainvälisessä lehdistössä tämän vuoden trendikkäin musiikkityyli yli muiden oli dubstep. Yleensä tällaiset uudet genret ovat hieman vaikeasti omaksuttavissa eivätkä tuota mieleenjääviä biisejä ennen kuin ne ajan myötä laimentuvat tavallisiksi mainstream-tyyleiksi. Dubstep-tuottaja Skream kuitenkin osui suoraan hunajapesään muovaamalla jo muutenkin mainiosta In For The Killistä oman tyylinsä mukaisen version, joka dubstepin sääntökirjan mukaisesti perustuu ennen kaikkea överimuhkeaan bassolinjaan. La Roux'n alkuperäisen kappaleen sirisevät syntetisaattorit ovat tässä vaihtuneet siis tummaan bassomurinaan, aavemaisen minimalistisiin kosketinsoittimiin ja lopun yllättävästi räjähtävään breakbeatiin. Kaikkein olennaisimpana alkuperäisversiosta on kuitenkin säilytetty uhkaavan jämäkkä lauluosuus, joka kuulostaa aivan oikeasti vihaiselta ja totiselta. Olisipa trendigenrejen omaksuminen aina näin helppoa ja nautinnollista.
MASSIVE ATTACK - SPLITTING THE ATOMUutta Massive Attackia saatiin odottaa taas useampi vuosi, mutta syksyllä julkaistun Splitting The Atom -EP:n nimibiisi näytti, että odotus ei missään nimessä ollut turhaa. Massive Attack on harvoin kuulostanut näin hilpeältä, mikä on sinällään outoa, sillä oikeastaan tämä kappale ei kuulosta lainkaan hilpeältä, vaan enimmäkseen vain synkältä ja uhkaavalta. Mutta silti hilpeältä. Juuri tällaisten ristiriitaisuuksien ja mahdottomuuksien toteuttamisen takia Massive Attack on yksi kaikkien aikojen nerokkaimpia yhtyeitä.
SIMIAN MOBILE DISCO - AUDACITY OF HUGE Tämä on ehdottoman 2009:ltä kuulostava biisi. Kappaleen nimi pilailee Obamalle ja sanoitus listaa kaikki mahdolliset supercoolit ja ironiset hipsteriaarteet, jotka eivät silti tuo laulun kertojahahmolle onnea. Tein kesällä kaverilleni mixtapen, joka sisälsi tämän kappaleen. Kun kysyin häneltä, mitä hän piti kokoelmasta, hän vastasi että se oli muuten todella hyvä, mutta "se yksi biisi oli ihan liian outo". Arvasin heti, mikä kappale oli kyseessä.
FLIGHT OF THE CONCHORDS - CAROL BROWN Laadukkaan huumorin ja laadukkaan musiikin yhdistäminen on kautta historian ollut käytännössä täysin mahdoton tehtävä. Parin viime vuoden aikana Flight Of The Conchords on kuitenkin löytänyt koko konseptiin totaalisen uuden lähestymistavan, jonka tuloksena on ollut kaksi superhauskaa televisiosarjaa ja kaksi toistuvaa kuuntelua erinomaisesti kestävää albumia. Useat bändin kappaleista perustuvat musiikillisiin pastisseihin, mutta Carol Brownin folk-elektro-indiesekoitus on mainio osoitus siitä, että yhtye kykenee myös sataprosenttisen omaperäisiin ratkaisuihin. Tässä kappaleessa on ennen kaikkea jännittävä melodia ja kiinnostava tunnelma ja vasta toissijaisesti myös nokkelat sanat.
WILCO - YOU AND I Tämä kappale on hieno esimerkki suuresta laulunkirjoitustaidosta. Mitään ylimääräisiä kikkoja ei tarvita, kunhan yksinkertainen melodia osataan esittää koskettavasti. Wilcon Jeff Tweedy tulkitsee tämän surumielisen kappaleen kauniisti yhdessä Leslie Feistin kanssa. Tästä kulkee suora linja klassiseen Lennon / McCartney -laulunkirjoitustraditioon.
FRANZ FERDINAND - KATHERINE KISS MEPakko nostaa esille Franz Ferdinandilta vielä toinenkin kappale. Kuten Dovesin Jetstream, myös Katherine Kiss Me on sellainen kappale, joka vain yhtäkkiä alkaa soida päässä muuten hiljaisina hetkinä. Tässä on kekseliäästi yhdistetty suloinen melodia ja melko vastenmieliset sanat. Sellainen on realistista. Kaiken kukkuraksi pianosoolo on lempeä ja ihana.
ARCTIC MONKEYS - MY PROPELLERJos Franz Ferdinand saa listalle kaksi biisiä, on vain reilua että Artic Monkeys saa vähintään yhtä monta. Klassikkolevyillä on aina klassikkoaloitusbiisi ja My Propeller on ehdottomasti sellainen: yhtäaikaisesti sekä tunnistettavasti Arctic Monkeysiä että repäisevä irtiotto bändin aiemmasta tyylistä. Alex Turnerin samanaikaisesti uhmakas ja toisaalta väsyneenoloinen laulusuoritus on hämmentävä ja kiehtova.
YEAH YEAH YEAHS - ZERO Tämä on melko täydellinen autoilubiisi: nopea, aurinkoinen, energinen ja hauska. Kappale rakentuu mielenkiintoisesti alun tärisevästä odotuksesta kertosäkeen juhlavaan kliimaksiin keveästi syöksähtelevien syntetisaattorien tukemana. Ainoa heikkous tässä on se, että Blondie olisi saattanut kirjoittaa tämän jo vuonna 1979.
THE HORRORS - SEA WITHIN A SEA Tämäkin kuuluu vuoden yllättäjien joukkoon. The Horrors tuli aikoinaan ilmoille tekemällä kuuntelukelvotonta kauhusarjakuvapunkkia, mutta löysi vuonna 2009 itsestään yhtäkkiä aivan uusia puolia. Lähes kahdeksanminuuttinen, hypnoottinen ja alati muuttuva Sea Within A Sea on kuin tuokiokuva hetkestä, jolloin Joy Division muuttui New Orderiksi. Kappale sisältää tällä hetkellä hyvin trendikkään "motorik"-rumpukompin, nörttipisteitä kerääviä vintagekosketinsoittimia ja kaikenlaista muuta indieuskottavuuden kannalta luultavasti hyvin olennaista, mutta itseäni koskettaa ennen kaikkea hienosti auki kiertyvä, helpotusta tuovien sointuvaihtojen kannattelema laulumelodia. Taas yksi osoitus siitä, että vuonna 2009 riskinotto on ollut hyvä ratkaisu.
THE XX - ISLANDS Tältäkin albumilta on lähes mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita, sillä The XX:ssä on kyse ennen kaikkea kokonaistunnelmasta. Hartaan miettimisen jälkeen Islands on silti kenties suosikkini. On äärimmäisen vaikeaa keksiä adjektiiveja kuvailemaan tätä kappaletta. Ehkä jotain valoa tuo, jos sanon, että kirjoittaessani tätä juuri nyt, kello 2:23, Islands kuulostaa täydelliseltä?
KOKOSIN SPOTIFY-SOITTOLISTAN, JOKA SISÄLTÄÄ KAIKKI MAHDOLLISET TÄSSÄ LISTATUISTA KAPPALEISTA. VALITETTAVASTICORNERSHOP, PLACEBOJA LA ROUX ON KUUNNELTAVA ESIMERKIKSI YOUTUBESTA.
Laadukkaat joulubiisit ovat olleet kohtalaisen harvinaisia, mutta aivan viime vuosina monet uudemmankin polven artistit ovat pyrkineet kehittämään tilannetta. Julian Casablancasin riehakas I Wish It Was Christmas Today nousi heti julkaisunsa jälkeen pop-jouluklassikoiden rajattuun joukkoon. Kappaleen melodia on todella tarttuva ja sanoituksissa on mukavan hömelöitä riimejä, kuten "All I know is that Santa's sleigh / Is making its way to the U.S.A." tai "Santa's bringing goodies to the boys and girls / In every nook and cranny of this crazy-ass world". Kappaleen yleissävy on hieman materialistinen, mutta silti miellyttävän jouluhenkinen.
On jotenkin vaikea uskoa, että risteilyt ovat ilmiönä yhä olemassa vielä 2010-luvun kynnyksellä. Tuntuu, että ne olisivat jonkinlainen jäänne YYA-Suomen ajoilta, jolloin yksilön valinnanvapautta ei täysimittaisesti tunnustettu, vaan kaikki tyytyivät siihen, mitä on tarjolla. Vähäinenkin eksotiikka, kuten katkarapu-buffet, pallomeri ja tax-free riittivät houkuttelemaan suuret massat Itämerta edestakaisin kyntävään, klaustrofobiaa aiheuttavaan tinapurkkiin. Nykyisessä halpalentojen, tietoverkkojen ja individualismin avoimessa Euroopassa koko risteilykonseptissa ei ole enää pienintäkään järjenhivettä, mutta se säilyttää silti suosionsa.
Olin saanut kohtalaisen tarpeekseni laivamatkailusta muutaman pakollisen junioriturnausreissun aikana ala-asteikäisenä, enkä noiden matkojen jälkeen astunut laivaan lähes kymmeneen vuoteen. Parin viime vuoden aikana olin kuitenkin päässyt jotenkin yli Ruotsin-laivakammostani ja esimerkiksi viime tammikuun Oasis-konserttimatkalla laivalla oli itse asiassa aivan hauskaakin. Tärkeintä on kai oma asenne: jos laivailuun kykenee suhtautumaan sopivan semi-ironisella huumoriotteella, tilannetta voi oppia kestämään ja hallitsemaan. Vielä paremmaksi varmuudeksi voi sulkeutua omaan hyttiinsä juomaan viiniä ja kuuntelemaan musiikkia iPodilta kunnes nukahtaa.
Viime aikojen positiiviset laivakokemukseni olivat kuitenkin Silja Linen laivoilta. Tänä viikonloppuna Viking Linella tunnelma oli hyvin toisenlainen. Paluu menneisiin aikoihin: säännöt ovat sääntöjä ovat sääntöjä. Miksi à la carte -ravintolassa ei voi tilata pelkkää jälkiruokapöytää, jos ei haluaisi syödä mitään muuta? Ja miksi buffet-puolella suljetaan juomahanat 15 minuuttia ennen sulkemisaikaa ilman ennakkovaroitusta? Entä minkä takia ruokatiskistä sammutetaan valot vaikka asiakas on vielä sen äärellä annostelemassa itselleen ruokaa? Sellainen on pelkkää kiusantekoa, ei mitään muuta. Ymmärrän kyllä, että laivahenkilökunta kokee yleensä kovia ja keskimääräiset asiakkaat ovat pahimman luokan juntteja ja cuntteja, mutta mielestäni ei ole reilua, että kaikkia muitakin kohdellaan sitten sen mukaisesti.
Tukholma on loistokaupunki, mutta valitettavasti sinne pääseminen meriteitse on hyvin tuskastuttavaa.
Tässä blogissa on listattu vuoden parhaita jo neljän vuoden ajan. Aiemmin listat on julkaistu vasta joulun jälkeen, mutta koska tänä vuonna "täytyy" tehdä listat myös koko vuosikymmenen parhaista, aloitetaan vuoden valioiden listaus jo näin ennen joulua. Kenties joku saa näistä inspiraatiota jopa joululahjahankintoihinsakin.
Aloitetaan albumeilla. 2009 ei ollut kokopitkien osalta samanlainen huippuvuosi kuin 2008, mutta 12 kuukauden aikana on silti julkaistu joukko erinomaisia levyjä. Listan kolme ensimmäistä ovat tarkkaan määritellyssä parhausjärjestyksessä, muut satunnaisessa. Lyhyen kuvauksen jälkeen listaan joka levystä 1-5 koko levyn yleishengen parhaiten tavoittavaa kappaletta.
#1: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG Tämä oli ennen ilmestymistään sekä vuoden odotetuin että pelätyin levy. Ennakkotiedot ja radiosta liveversioina kuullut biisit antoivat odottaa sekavaa, epämiellyttävää ja tarkoitushakuisesti vastahankaista albumia. Todellisuudessa Humbug osoittautui kuitenkin genrensä omaperäisimmän ja itsepäisimmän yhtyeen näkemyksekkääksi voimannäytöksi. Tällä levyllä Arctic Monkeys lopulta irtautui alkuaikojensa lad-juurista ja siirtyi vakuuttavasti suurten, älykkäiden ja yllättävien klassikkoesiintyjien joukkoon. Ei enää simppeleitä lauluja hedelmäpeleistä tai taksijonotappeluista, vaan jotain oudompaa ja monikerroksisempaa - mutta silti tarttuvaa ja hyräiltävää. (Olennaisimmat kappaleet: My Propeller, Potion Approaching, Cornerstone, Pretty Visitors) Spotify / arvostelu tässä blogissa 4.9.2009
#2: PETER DOHERTY - GRACE/WASTELANDS Alle kymmenessä vuodessa Peter Doherty on kypsynyt The Libertinesin nahkatakkisesta lontoolaisräminästä ensimmäisen soololevynsä tweed-takkiseen maaseutuhelinään. Legendaarisen Graham Coxonin soittamat akustiset kitarat tarjoavat Dohertyn hämyisille, vanhanaikaisen dekadenteille balladeille komeat puitteet ja koko levystä muodostuu kuulijalle hyvin nautinnollinen kokemus. Grace/Wastelands on ehdottomasti täysipainoisin levy, jolla Doherty on toistaiseksi ollut mukana. Jos tämän albumin voisi haistaa, se tuoksuisi oopiumille ja kuihtuneille ruusuille. (Olennaisimmat kappaleet: 1939 Returning, Salome, Sheepskin Tearaway) Spotify / arvostelu tässä blogissa 28.3.2009
#3: THE XX - XX Lontoolaisteinien aamuöisissä nauhoitussessioissa luoma maaginen kokonaisuus tarjoaa oikeastaan vain yhdenlaisen tunnelman, mutta tekee sen täydellisesti. Tältä kuulostaisi keskelle ohikiitävien valojen täplittämää kiireistä risteystä nukahtaminen ja syksyisen viileän sadeveden juominen heräämisen jälkeen. The XX:n minimalistinen soundi on kylmää, mutta vähäeleisyydessään karismaattisten nais- ja mieslaulajan yhteisesiintyminen tuo siihen lämpöä hienolla tavalla. Kuin Massive Attack olisi lainannut The Verven kitaroita ja soittaisi niitä New Orderin peiton alla taskulampun valossa. (Olennaisimmat kappaleet: VCR, Islands, Shelter) Spotify
BRETT ANDERSON - SLOW ATTACK Jo Sueden loppuvaiheissa oli selvää, että Brett Anderson vain esitti itseään pinnallisesti: fanit ja perinne vaativat, että hänen täytyi näyttäytyä vuoden 1993 Brett Andersonina vaikka vuoden 2003 Brett Anderson olisi ollut jotain aivan muuta. Vasta Slow Attackilla Brett Anderson tekee ensimmäisen täysosumalevyn nykyisenä omana itsenään. Kaikki Suede-kliseet on unohdettu eikä tarkoituksena selvästikään ole enää miellyttää ketään muuta kuin artistia itseään. Tuloksena on hieno kokoelma tunnelmallisia, kekseliäästi sovitettuja kappaleita, jotka tuntuvat aidommilta ja suoremmilta kuin mikään, mitä Anderson on ennen tätä saanut aikaan. Upeat sävellykset kuten Hymn tai Ashes Of Us eivät häviä tuumaakaan vanhoille Suede-klassikoille. (Olennaisimmat kappaleet: Hymn, Frozen Roads, Pretty Widows) Spotify / arvostelu tässä blogissa 2.12.2009
WILCO - WILCO (THE ALBUM) Makeansuolaista vaihtoehtocountrya. Tehdäkseen tällaista musiikkia uskottavasti täytyy kai olla särkylääkeriippuvainen, depressiosta kärsivä jenkki, mutta onneksi Wilcon Jeff Tweedy sattuu olemaan juuri sellainen. Haikeat, mutta toiveikkaat biisit soljuvat jotenkin 70-lukulaisen pehmeästi, hieman samanlaisen haaleansävyisinä kuin albumin kannessa näyttäytyvä oranssihattuinen kameli. Albumin ainoa heikkous on käsittämätön biisijärjestys: oikeanlaisella, paremmin kokonaiskaarta rakentavalla sommittelulla tämä levy olisi varmasti ollut kolmen kärjessä. Nyt levy ei hienoista yksittäisistä biiseistä huolimatta saa alleen klassikkoalbumin tarvitsemaa draamallista tukea, vaan lässähtää hieman lopussa. (Olennaisimmat kappaleet: Deeper Down, One Wing, Solitaire) Spotify
The Duckworth Lewis Method - The Duckworth Lewis Method Herrasmieskriketistä kertova kesäinen teemalevy muistuttaa virkeydessään 1960-luvun tyylikkäistä klassikoista. Neil Hannonin aristokraattinen olemus tuo melodiseen ja upean yksityiskohtaisesti sovitettuun kokonaisuuteen menneen maailman charmia, ja Thomas Walshin läsnäolo hillitsee liiallista humoristisuutta. Kesä 2009 tullaan muistamaan aurinkoisena ja lämpimänä tämän albumin ansiosta, vaikka keli olisi ollut minkälainen tahansa. (Olennaisimmat kappaleet: Gentlemen And Players, Meeting Mr Miandad, Nightwatchman, Test Match Special) Spotify/ arvostelu tässä blogissa 31.7.2009
Doves - Kingdom Of Rust Manchesterilaisbändin paluu nelivuotiselta julkaisutauolta ei tuottanut edellislevyjen kaltaisia yksittäisiä hittejä, mutta kokonaisuutena Kingdom Of Rust on taidokkaasti toteutettua Dovesia. Bändillä on aikalaisiinsa verrattuna poikkeuksellisen oiva kyky luoda kappaleisiinsa intensiivisiä sovituksia ja herkullisia pieniä yksityiskohtia. Erinomaisen levyn merkki on se, että kuulijan päähän poksahtaa yksittäisiä melodioita tai muita pieniä jippoja silloinkin, kun ei ole kuunnellut levyä pitkiin aikoihin. Kingdom Of Rust on juuri tällä tavalla kestävä ja palkitseva levy, jossa hyvin erityyliset kappaleet nimibiisin countrystä Compulsionin funkin kautta Lifelinesin gospeliin asti muodostavat yhdessä omaperäisen maailmansa. (Olennaisimmat kappaleet: Jetstream, Kingdom Of Rust, 10:03, The Greatest Denier) Spotify/ arvostelu tässä blogissa 19.4.2009
The Raveonettes - In And Out Of Control Surisevan ja helisevän tanskalaiskaksikon neljäs albumi oli yllättävä näyte omassa tyylilajissaan todelliseksi mestariksi kasvaneen bändin suvereenista terävyydestä. The Raveonettesin konsepti on aina perustunut The Jesus & Mary Chainin huminaestetiikan yhdistämisestä Phil Spectorin tuottamien 60-luvun tyttöbändien yksinkertaisiin melodioihin. Tätä muutama vuosi sitten hyvin omaperäistä konseptia on sittemmin varioinut menestyksellä mm. Glasvegas, mutta In And Out Of Controlilla tyylin luojat itse osoittavat, että sekoitukseen voi lisätä vielä uusiakin aspekteja. Albumilla on lieviä häivähdyksiä retrosoundisista syntetisaattoreista ja aiempaa aurinkoisemmista soinnutuksista, mutta kaiken keskellä on ehdottomasti upean sulavista melodioista ja tyyliin sopivan mustista sanoituksista koostuva musiikillinen selkäranka. Useissa biiseissä tuntuu olevan vähintään kolme erilaista kertosäettä ja niiden lisäksi vielä joukko tarttuvia ooh-ooh:eja ja muita herkullisia krumeluureja. In And Out Of Control on kenties vuoden reippain yllättäjä ja hymyilyttää varmasti vakavintakin synkistelijää. (Olennaisimmat kappaleet: Bang!, Last Dance, Boys Who Rape Should All Be Destroyed) Spotify
Empire Of The Sun - Walking On A Dream Maailma kaipasi tänä vuonna MGMT:tä niin kovasti, että Empire Of The Sunin vara-MGMT:kin kelpasi mainiosti. Ylilyövät asut, epäselvästi mumiseva laulu, terävät pop-koukut ja yleinen mehevä mystisyys kuitenkin toimivat myös tämän australialaisbändin käsittelyssä tehokkaasti ja niinpä Walking On A Dream on erittäin hyvä pop-albumi ilman vertailujakin. Nimibiisi oli ehdottomasti yksi vuoden hauskimpia hittejä, ja miten kukaan voisi olla pitämättä levystä, jolla on Justin Timberlaken kallon sisuksilta kuulostava kappale nimeltä Swordfish Hotkiss Night?! (Olennaisimmat kappaleet: Walking On A Dream, Half Mast, We Are The People, The World) Spotify
Tässä mielestäni parhaat tänä vuonna ilmestyneet albumit. Kuten sanottu, en ole ehtinyt perehtyä aivan kaikkiin sellaisiin levyihin, joihin minun olisi pitänyt. Lisäkuunteluilla luultavasti esim. Manic Street Preachers ja Richard Hawley voisivat hyvin olla tällä listalla. Pettymyksiäkin piisasi tänä vuonna: mm. Franz Ferdinandin uusin sisälsi hyviä yksittäisiä hetkiä, mutta ei jostain kumman syystä toiminut kokonaisuutena lainkaan. Samaa voisi sanoa Jarvis Cockerin toisesta sooloalbumista, jonka kansi oli ehdottomasti hauskempi kuin sisältö.
Loppuun vielä perinteinen listaominaisuus, eli paras albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jonka kuulin ensimmäistä kertaa vasta nyt:
I Am Kloot - BBC Radio 1 John Peel Sessions (2006) Radiosessioista koostuva livelevy esittelee manchesterilaisen I Am Klootin poikkeuksellisen suorasti ja siksi niin karismaattisesti. Albumi on täynnä yllättäviä ja äkkivääriä lauluja, jotka kuulostavat siltä, että ne on kirjoitettu oikeasta inspiraatiosta ja ilmaisun tarpeesta. Mustaa huumoria, kauniita melodioita ja vähäeleistä soittoa. Kuin luuranko ajaisi vanhanmallisella, isorenkaisella polkupyörällä ja soittaisi serenadia maaliskuiselle ruoholle. (Olennaisimmat kappaleet: Storm Warning, Twist, From Your Favourite Sky, Proof) Spotify/arvostelu tässä blogissa 25.4.2009
Salakuuntelin äsken bussissa ehkä n. 30-vuotiasta naista. Hän puhui ystävälleen puhelimessa joistain viimeaikaisista juhlista, joihin he olivat osallistuneet. Tavanomaisen lörpöttelyn lomasta esille nousi yhtäkkiä hieman yllättävä kysymys: "Ethän sä oo tägännytMiiaa niihin kuviin Facebookissa? Sun pitää poistaa ne. Sillä on sellainen työ, ettei se saa näkyä missään kuvassa yhdessä lasin kanssa."
Miia ilmeisesti työskenteli lastenhoitajana tai opettajana tai nuoriso-ohjaajana tai jotain sellaista, sillä lisätarkennuksena mainittiin vielä, miten "vanhemmat saa aihetta, jos ne näkee sen kuvassa lasin kanssa". Eli Miiasta ei siis saisi olla hänen omille ystävilleen tarkoitetuilla Facebook-sivuillakaan valokuvia, joista kävisi ilmi, että hän kenties nauttii vapaa-ajallaan alkoholia.
Tämä oli mielestäni jotenkin outoa: ollaanko jo Suomessakin siirrytty "suuren maailman tyyliin", jossa jokaisen täytyy edustaa työminäänsä vuorokauden ympäri? Kuinka suuri skandaali olisi, jos vaikkapa ala-asteenopettajan nähtäisiin juovan viikonloppuna pari tuopillista? Olisiko hänen oppilaidensa vanhemmilla muka jonkinlainen oikeus närkästyä tästä? Ja jos Miiasta kuitenkin on olemassa tällaisia kuvia, miten pelkkä tägi-merkinnän poisto tekee tilanteesta yhtään paremman? Ymmärtäisin kyllä, jos kyseessä on esimerkiksi poliitikko tai muu julkisella areenalla toimiva henkilö, ja jos alkoholinkäyttötilanteessa olisi jotain aivan kohtuutonta läträämistä. Mutta aivan perusduunarin kohdalla tällainen ylivarovaisuus vaikuttaa hieman turhalta, tavallaan jopa itsensä korostamiselta: "Olen niin tärkeä, että minun täytyy koko ajan pitää huolta siitä, mitä itselleni tuntemattomat henkilöt mahdollisesti ajattelevat minusta!"
Toisaalta varovaisuudessa saattaa olla järkeäkin. Facebook uudisti juuri käyttäjäsopimustaan ja saa nyt käyttäjiensä luvalla jakaa näiden tietoja kolmansien tahojen eli esimerkiksi ulkopuolisten hakukoneiden kanssa. Millaisiakohan kuvia löytyisi hakusanayhdistelmällä 'Miia' + 'ope' + 'siideri'?
Ei enempää eikä vähempää kuin nerokkaanDala Dolin viralliset verkkosivut on nyt avattu osoitteessa www.daladoli.net. Sivuilta löytyy mm. suurin osa loistavasta Päkäprässi-albumista ladattavaksi mp3-tiedostoina sekä hienoja kuvagallerioita. Uutta musiikkivideota on luvassa myös aivan lähipäivinä.
En kehu tässä enää enempää, sillä kukaan ei kuitenkaan usko. Mutta käykääpä kuuntelemassa esimerkiksi Laimlait ja todetkaa aivan itse.
Jaoin unessa ensi vuoden Emma-palkinnot harmaan loskaisella parkkipaikalla seisoneen vanhan auton etupenkiltä. Ehdokkaiden CD-singlejä ja paperisia ehdokaslistoja oli yltympäriinsä sekaisin auton jalkatilassa ja kojelaudan päällä. Muiden muassa PMMP taisi voittaa jonkin palkinnon, mutta suurin yllätysvoittaja oli Bomfunk MC's, joka oli vaihtanut uudeksi nimekseen Musical Brothers. Heidän kappaleensa Rock Hard voitti kategoriassa Paras Kotimainen Kappale, ja auton raollaan olevasta etuikkunasta ojentamani palkinnon nouti Ilkka Alanko. "Juontona" totesin Alangolle seuraavasti: "No tehän ette olekaan viime vuosina voittaneet paljon mitään. Hyvä juttu teille!", johon Alanko vastasi: "No ei me [Bomfunk MC's / Musical Brothers] olla edes tehty mitään ainakaan pariin vuoteen. Ja muutenkin, kun toi Timo Singh (sic!) ei ole tässä enää mukana, niin..."
Mielestäni uneni kertoo hyvin paljon suomalaisen musiikkibisneksen viimeisestä 10 vuodesta ja nykytilasta.
Olen käyttänyt internetiä säännöllisesti vuodesta 1995 lähtien ja ollut joko itse tai aiemmin perheeni kautta ainakin neljän eri verkko-operaattorin asiakas. Tunnen siis omasta kokemuksestani kuluttajille suunnattujen internet-palvelujen koko historian Suomessa. Näiden n. 15 nettivuoteni kaikki neljä operaattoria ovat toisinaan toimineet hieman epätäydellisesti tai kyseenalaisesti, mutta ennen tätä syksyä yksikään ei vielä ollut korottanut yhteyden kuukausimaksun hintaa nostamatta samalla yhteyden nopeutta. Nopeuden korottaminen hinnan noustessa on ollut operaattoreille eräänlainen kirjoittamaton sääntö.
Maksan tällä hetkellä Elisan hitaimmasta ja edullisimmasta 1M/512kbit/s -yhteydestä kuukaudessa suolaiset 26,90 euroa, joka on pari euroa enemmän kuin vielä kesällä. Kun Elisa ilmoitti hinnannoususta, olisin odottanut, että myös yhteyden nopeutta olisi nostettu, sillä 1M/512 ei enää pitkään täytä tavoitetietoyhteiskuntamme kaikkia kriteerejä. Koska yhteys kuitenkin toimii teknisesti lähes moitteettomasti ja Elisan puhelinasiakaspalvelu sekä Windows-pohjainen viankorjaustyökalu ovat erittäin laadukkaita, nielin hinnankorotuksen suuremmitta purnauksitta.
... Aina viime viikkoon asti. Silloin Elisa ilmoitti, että verkkoyhteyden hintaan aiemmin kuuluneet maksuttomat lisäpalvelut Numerohaku ja Sanakirja lakkautetaan. Vaikka en ollut koskaan numerohakua tai sanakirjaa käyttänytkään, niiden lakkauttaminen näyttäytyy minulle kriittisenä periaatekysymyksenä: syksyisen hinnankorotuksen ja viimeviikkoisen palvelujen vähentämisen jälkeen maksan nyt entistä enemmän entistä vähemmästä. Kuluttajan näkökulmasta tämä on yksinkertaisesti täysin väärin.
Eikä tässä vielä kuitenkaan kaikki: vääryyttä lisää entisestään se, että Elisan omistamaSaunalahti tarjoaa tuplasti nopeampaa eli 2M/1M -yhteyttä Elisan hitaampaa yhteyttä halvemmalla, hintaan 23,90 e/kk! En voi lainkaan käsittää, miten Elisan verkossa toimiva, Elisan täysin omistama yritys - eli käytännössä Elisa itse - voi tarjota parempaa tuotetta halvempaan hintaan kaikille muille, paitsi vanhoille, uskollisille asiakkailleen. Onko Elisa käytännössä ajamassa alas laajakaistatoimintaa oman nimensä alla? Ei kai Elisa voi tällaisella hinnoittelulla saada lainkaan uusia asiakkaita, kun kaikki ymmärtävät hankkia Saunalahden nopeamman ja halvemman yhteyden. Ainoat häviäjät ovat Elisan olemassaolevat asiakkaat, jotka kenties haluaisivat säilyttää mm. verkkosivunsa ja sähköpostiosoitteensa, eivätkä siksi ole valmiita vaihtamaan operaattoria.
Mutta ei tässäkään vielä kaikki: yritin viime perjantaina lähettää asiasta palautetta sähköpostitse Elisan asiakaspalveluun, mutta koska en Elisan verkkosivuilta löytänyt lainkaan yleisen asiakaspalvelun sähköpostiosoitetta, päädyin lähettämään palautteeni Elisan henkilöasiakasyksikön johtajalle Asko Känsälälle. Tiedustelin Känsälältä juuri edellä mainitsemiani asioita ja toivoin lisävalaistusta Elisan laajakaistayhteyksien hinnoittelupolitiikkaan.
Känsälän suureksi kunniaksi on mainittava, että hän otti asian hoitaakseen ainakin osittain, sillä tiedusteluuni vastattiin alle puolessa tunnissa. Känsälä oli nimittäin ohjannut asiani eteenpäin henkilölle nimeltä Panu Lehti, joka työskentelee myöskin henkilöasiakasyksikön johtajana... mutta Saunalahdessa! Lehti ei vastannut muihin kysymyksiin, mutta ehdotti hieman asian sivusta, että minun olisi mahdollista tuplata Elisa-yhteyteni nopeus, jos sitoutuisin 18 kuukauden määräaikaiseen sopimukseen. Ilmoitin Lehdelle, että vaikka vastaus ei täysin tiedonhaluani tyydyttänytkään, tarjous oli kyllä mielenkiintoinen ja haluaisin tutustua sen ehtoihin tarkemmin. Tähän viestiin Lehti ei kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi vastannut.
Mitä siis opimme? Ainakin sen, että sama yritys voi myydä toisille huonompaa tuotetta kalliimmalla kuin parempaa tuotetta toisille. Asia on ennen kaikkea epäreilu, mutta epäilisin, että se saattaa jopa rikkoa lakiakin. Ainakin se rikkoo hyvää tapaa. Jos en olisi sähköpostiosoitteeni vuoksi kiinni Elisassa, vaihtaisin ehdottomasti heti yhteydentarjoajaani esimerkiksi Soneraan tai Welhoon - mihinkä tahansa muuhun kuin röyhkeisiin Elisaan tai Saunalahteen.
Tämä on itse asiassa oikein mainio versio viimevuotisesta Oasis-singlestä. Lily Allen vähentää Liamin sävellyksestä kaikkein ilmeisimmät beatleksisyydet ja onnistuu laulusuorituksessa paremmin kuin Liam itse onnistuu livenä. Allen on viime vuosina tehnyt muitakin onnistuneita covereita.
Olin juuri menossa nukkumaan ja tekemässä itselleni rauhallista nukahtamislistaa, kun mieleeni juolahti, että osan listan kappaleista voisi kenties esitellä Viikon viitosessakin. Joten tässä sitä siis ollaan:
World Party - Ain't Gonna Come Till I'm Ready World Party eli Karl Wallinger soitti 1980-luvulla koskettimia The Waterboysissa, mutta siirtyi pian tekemään erittäin Beatles-vaikutteisia soololevyjä (joista eräältä Robbie Williams löysi coveroitavakseen kappaleen She's The One). Tosin Ain't Gonna Come Till I'm Ready kuulostaa kyllä enemmän Princeltä.
World Party - And I Fell Back AloneSamaan syssyyn vielä toinen kappalevuoden 1990 Goodbye Jumbo -albumilta, jota saattaa hyvällä tuurilla nykyisinkin bongata tavaratalojen alelaareista muutamalla eurolla. Kokonaisuudessaan erittäin toimiva, puhdas pop-levy.
Bright Eyes - We Are Nowhere And It's Now Lähdin itse asiassa tekemään soittolistaa tämän kappaleen ympärille. Conor Oberstin laulutyylistä voi varmasti olla montaa mieltä, mutta ainakin tällaiseen surumieliseen sävellykseen sopii mainiosti hieman horjuva tulkinta.
Radiohead - Talk Show Host Tätä loistavaa Radiohead-kappaletta tulee kuunneltua aivan liian harvoin. Minimalismi kunniaan.
Spiritualized - The Straight And The Narrow Useat vuosikymmenen parhaita levyjä listanneet lehdet ja verkkosivustot ovat jo ehtineet asettaa Jason Piercen vuoden 2001 albumin Let It Come Downin lähelle kärkisijoja - ja aivan perustellusti. Pierce ei osaa lukea nuotteja, mutta hän halusi kirjoittaa kaikki levyn orkesterisovitukset itse, joten työhön kului neljä vuotta. Tuloksena oli massiivisia vyörytyskappaleita sisältävä levy, jonka kärkibiiseihin tämä ehdottomasti kuuluu.
Suedesta tutun, nyt jo kolmanteen soololevyynsä ehtineen Brett Andersonin viimevuotinen Wilderness-albumi oli täynnä hienoa, melankolista, akustisvoittoista musiikkia, mutta ei tasokkuudestaan huolimatta saavuttanut suurta menestystä. Onneksi Anderson ei ole moisesta masentunut ja esimerkiksi kasannut Suedea uudelleen kokoon rahantekotarkoituksessa, vaan jatkaa omantyylistään soolouraa nyt Slow Attack -nimisellä uudella levyllä.
Kun Wildernessin hallitsevat instrumentit olivat lähinnä akustinen kitara, piano ja sello, Slow Attack tuo äänimaailmaan mukaan myös komeasti soivia puupuhaltimia kuten klarinettia, oboeta ja englannintorvea. Ennen levyn julkaisua Anderson ja Slow Attackin toinen säveltäjä / tuottaja Leo Abrahams lupailivat, että musiikissa kuuluisi Talk Talk -vaikutteita, ja tämä lupaus toteutuu nimenomaan upeiden puupuhallinsovitusten myötä. Muilta osin Slow Attack on sävellysten ja soiton puolesta paljon perinteisempää pop-musiikkia kuin Talk Talkin suuresti jazz-vaikutteiset mestariteokset.
Kokonaisuutena leijailevia puhallinsovituksia ja melankolisia laulumelodioita yhdistelevä ratkaisu on Andersonille erinomaisesti sopiva ja Slow Attack onkin ehdottomasti paras albumi, jossa Anderson on ollut osallisena sitten Head Musicin. Kaikenlaiset Suede-kaiut tippuivat pois kelkasta jo Wildernessillä, mutta Slow Attack tuo entistäkin kirkkaammin esiin nimenomaan Andersonin oman vision ja persoonallisen tyylin. Suede-vuodet tietysti jättivät yleisön mieliin erittäin vahvan kuvan Andersonista, mikä saattaa vaikeuttaa tämän uuden, vähäeleisemmän ja rauhallisemman tyylin omaksumista, mutta Anderson ansaitsisi ehdottomasti arvostusta myös sooloartistina.
Slow Attackin kappaleiden, kuten esimerkiksi avausbiisi Hymnin tai surumielisen Ashes Of Usin pehmeät ja kauniit melodiat loistaisivat kärkikastissa millä tahansa Sueden klassikkolevyistä ja Anderson tulkitsee ne persoonallisella äänellään hyvin tunteellisesti ja kypsästi. Kappaleiden tunnelma on usein hauras ja samalla keveä, jollain tapaa kevättalvinen tai vastaherännyt. Levyllä on ehdottomia kohokohtia, mutta en haluaisi nostaa yksittäisiä kappaleita erikseen esiin, sillä ennen kaikkea kyse on kokonaisuudesta. Slow Attack on täynnä positiivisia yllätyksiä ja nautinnollisia yksityiskohtia, joista muodostuu vaikuttava kokonaisteos. Viimeistään nyt Brett Anderson ottaa lopullisen pesäeron Suede-saagaan ja nousee suureksi artistiksi omalla nimellään.
Sain tänään töissä todistaa pientä, hämmentävää elettä, joka teki minut salaa iloiseksi: kollegani näytti kaikille yleisesti keskisormea. Hän oli palaamassa omalle paikalleen ruokatauolta, mutta ennen kuin hän istuutui alas, hän ojensi käsivartensa suoriksi, nosti molemmat keskisormensa pystyyn ja teki hitaan, n. 180-asteisen käännähdyksen niin, että epäkunnioittava ele kohdistui kaikkia hänen näköpiirissään olleita henkilöitä kohtaan.
Kukaan ei huomannut mitään eikä kommentoinut sanallakaan. Itse keskisormennäyttäjäkin vain istahti aivan tyynesti aloilleen. Minua hymyilytti kovasti, mutta en uskaltanut kysyä, mikä jutun tarkoitus oli. Kenties se oli huumoria, kenties aitoa turhautumista. En tosin usko, että se oli täyttä huumoria, sillä keskisormet kohdistuivat niin laajalle joukolle, etteivät kaikki voineet mitenkään olla sisällä jutussa.
Aloin epäillä keskisormennäyttäjäkollegaa toisinajattelijatoveriksi jo jokin aika sitten, kun hän kasvatti yllättäen viikset, joista myös on mahdotonta sanoa, ovatko ne vitsiviikset vai asiaviikset. Kannatan kovasti kaikkea tällaista toimintaa.
Muuta: Kotimatkalla kuulin iPodin shufflauksesta pitkästä aikaa Faithlessin kappaleen Mass Destruction. Kuten useimmat 90-luvun lopun / 00-luvun alun suuret "tanssimusiikin" nimet (kts. Fatboy Slim, Basement Jaxx, ym.), Faithlesskin menetti jossain vaiheessa kaiken "uskottavuutensa", mutta joka tapauksessa erityisesti tämä kappale on bändin tuotannossa hieno helmi. Sanat ovat melko kekseliäästi rimmaavat ja laulaja esittää ne nokkelasti taukoja ja pysähdyksiä hyödyntävällä puolipuhetyylillä. Myös kosketinsoitinsoundit ovat oikein miellyttävät.
Marraskuut ovat yleensä vaikeita. Pitkiä, kylmiä, märkiä ja tylsiä. Kuukausista huonoimpia.
Tänä vuonna marraskuu on kuitenkin ollut poikkeuksellisen hyvä. Olen jopa huomannut olevani marraskuuhun ja muuhunkin aivan tyytyväinen. Perjantaina kävelin töihin pimeässä ennen aamukahdeksaa vaakasuoran ja jääkylmän sateen piiskatessa kasvojani, mutta tunsin silti kaiken olevan oikein hyvin.
En tiedä, mistä tällainen rauhallisuus ja hyvä olo johtuu. Ehkä 9 viikon kesälomalla oli jonkinlainen rauhoittava vaikutus; en ole kesän jälkeen oikein osannut hermoilla asioista niin kuin ennen. Tai ehkä syynä on vakituinen työ: kun kuukausittaista rahantuloa ei tarvitse koko ajan erikseen miettiä (vaikka rahaa ei paljon tulekaan - ja itse työ on hyvin tylsää), on elämässä yksi merkittävä huolenaihe vähemmän. Osatekijä onnellisuudessa on luultavasti myös suoriutuminen seminaarityöstä kohtalaisen vaivattomasti: huomasin, että isojakin asioita saa tehtyä lyhyessäkin ajassa, eikä pahamaineinen professori edes lytännyt työtäni tavalliseen tapaansa.
Tuntuu oudolta, kun kaikki on hyvin. Ja vieläpä marraskuussa! En ole tottunut tällaiseen.
Pian täytyy virittää lehdenjakajan joulukalenteri ja alkaa listata vuoden parhaita levyjä ja biisejä. Ajattelin tehdä vuosilistat tänä vuonna jo joulukuun alussa, jotta voin sitten vuoden lopussa tehdä koko vuosikymmenen parhaille omat listauksensa. Ainoa ongelma tämän vuoden listojen suhteen on se, että en voi missään nimessä sanoa kuulleeni kaikkia relevantteja levyjä tältä vuodelta. Esimerkiksi Manic Street Preachersin uusi levy jäi keväällä jotenkin täysin väliin. No, ainakin TOP5 on joka tapauksessa muutenkin jo kohtalaisen selvästi rajattuna...
Muuta: Mielestäni joulutortut ovat ehdottomasti parhaimmillaan jääkaappiviileinä.
Tässä on hyvin kekseliästä huumoria: upeasti toimiva mash-up, jota ei itse asiassa ole "oikeasti" olemassa, mutta pitäisi olla: Bel Airin prinssin tunnuslaulu Neil Youngin esittämänä!
Voisiko tällaista loistoideaa pitää myös jonkinlaisena viitteenä siitä, että Los Angelesiin siirtyneen ja varhaisemmassa lähetysajassa hieman laimentuneen Conanin myöhäisillan seuraaja Jimmy Fallon on New Yorkissa kursimassa kokoon uuden kulta-ajan aineksia..?
Löysin tänään kieltenopettajaa sijaistaessani yläasteen keskipitkän ruotsin oppikirjasta hyvin yllättävän brittipop-viittauksen: lyhyessä sarjakuvassa keltatukkainen tyttöhahmo brassailee Lontoon-shoppailureissullaan ja esittelee mm. uutta takkiaan, joka löytyi kaupasta, jossa "Sarah Nixey från Black Box Recorder brukar handla"!
Harmittaa, etten saanut kännykkäkamerallani tarkempaa kuvaa. Olin huikean hämmentynyt siitä, että ruotsin-kirjaan oli valittu popkulttuuriviittaukseksi melko tuntemattomaksi jääneen myöhäisbrittipop-yhtyeen laulajatar! Vaikka viittaus olisi ollut cool kirjan tekohetkellä joskus vuonna 2000, olisi se silti luultavasti mennyt 99,999%:lta kahdeksasluokkalaisista täysin ohi. Ja nyt vuonna 2009 siinä on vielä entistäkin vähemmän järkeä.
Olen käyttänyt Googlen Chrome-nettiselainta jo kesästä lähtien ja se on mielestäni yksinkertaisesti paras verkkoselain. Ennen kaikkea se on kevyin, eli se käynnistyy nopeasti, pysyy toiminnassa eikä lataile turhia, aikaa vieviä osia. Lisäksi sen valikot ovat hyvin intuitiiviset: jo parikin kertaa olen löytänyt siitä ominaisuuden toivomalla "olisipa hienoa, jos näin voisi tehdä", kokeilemalla tehdä niin, ja havaitsemalla, että niin voi todellakin tehdä!
Chrome-selaimen suhteen Google on käyttänyt uutta suunnittelufilosofiaansa, jota se on soveltanut myös syksyllä julkistettuun Google Wave -viestijärjestelmäänsä: Chromen taustalla oli idea "Mitä jos verkkoselain keksittäisiin nyt täysin alusta?" ja Waven filosofiana oli sama täysin puhtaalta pöydältä aloittaminen, mutta sähköpostille. Kun Google on nyt enemmän tai vähemmän onnistunut keksimään nettiselaimen ja sähköpostin uudestaan, yhtiö ottaa seuraavan askeleen: mitä jos käyttöjärjestelmä keksittäisiin nyt täysin alusta? Tuloksena on yllä esiteltävä Chrome OS: käyttöjärjestelmä, jossa ei ole juuri mitään muuta kuin internet-yhteys. Tämä on sinänsä loogista, sillä kuten videossakin sanotaan, suurin osa ainakin kotikäyttäjistä tarvitsee koneeltaan vain nettiä varmasti 95% kaikesta tietokoneenkäyttöajastaan. Miksi siis sisällyttää järjestelmään kaikkea ylimääräistä ja epäolennaista, kun ainoastaan verkolla on väliä?
Chrome OS saattaa mullistaa etenkin miniläppäreiden maailman, kun se julkistetaan joskus ensi vuoden lopulla. Ainakaan itse en välttämättä hankkisi jotain toista käyttöjärjestelmää käyttävää minikonetta ennen kuin pääsen näkemään, millainen Chrome OS tulee olemaan. Tietysti asiaan liittyy vielä monia epäkohtiakin (esim. mitä jos haluaisi käyttää läppäriään paikassa, jossa ei ole nettiyhteyttä?), mutta täytyy silti ihastella Googlen ennakkoluulotonta ideoiden dekonstruoimista. Seuraava trendi tietotekniikassa vaikuttaa olevan nimenomaan täysi nettipohjaisuus: esim. Spotify'hän toimii juuri samalla periaatteella, jossa kaikki sisältö on verkossa eikä käyttäjän itsensä koneella.
Tämän viikon hömppäpuheenaiheena ovat olleet Jari Sarasvuon luomat lenkkipolkukyltit. Espoolaiseen metsään kiinnitetyissä, led-valaistuissa viesteissä lukee: Love more, Fear less ja Fight harder. Jutusta löytyy vaikka kuinka monta vinoilun aihetta ja suurin osa niistä onkin luultavasti jo käsitelty lehdissä, radiossa ja nettikeskusteluissa.
Itse haluaisin kuitenkin huomauttaa yhdestä tietystä kylttien viesteihin liittyvästä seikasta, joka kenties avaa sarasvuolaisen maailman taustoja astetta laajemmin: Sarasvuon ajatusten mukaan kaikessa toiminnassa tärkeintä on määrä. Love more, fear less.
Laadusta tai muista hienovaraisemmista ominaisuuksista ei puhuta. Onko enemmän aina parempi?
Mennessäni illalla nukkumaan tunsin oloni hieman kuumeiseksi, mistä ilmeisesti johtui, että näin yöllä melko outoja unia. Juuri kellon soidessa käynnissä ollut, viimeinen muistamani uni oli tällainen:
Olin suuressa, monikerroksisessa, mutta matalakattoisessa rakennuksessa - ilmeisesti jonkinlaisella teollisuusalueella. Huoneessa oli loisteputkivalaistus ja pitkiä valkoisia pöytiä. Tunnelma muistutti hieman esimerkiksi kouluruokalaa. Ikkunoista näkyi kaukaisuudessa loistavia valoja; oli ilta.
Yhtäkkiä huoneeseen johtavat suuret pariovet avautuivat, ja niistä alkoi marssia sisään monessa eri jonossa nuoria, ehkä 13-17 -vuotiaita ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet juhlavaatteisiin. Ymmärsin heti, että he ovat amerikansuomalaisia: heidän kasvonsa olivat amerikkalaistyylisen pehmeäpiirteiset, mutta heidän liikehdintänsä oli jäykän suomalaista. Jonoissa oli varmasti vähintään 200 ihmistä ja lopulta ne pysähtyivät paikoilleen keskelle huonetta. Tässä vaiheessa joku jollain tavalla ilmoitti minulle, että jonoissa seisovat nuoret ovat amerikansuomalaisia, jotka ovat menettäneet perheenjäseniään WTC-iskuissa 11.9.2001. Tämän tilaisuuden tarkoitus olisi antaa heille jonkinlainen palkinto ja tunnustus pärjäämisestä vaikeissa olosuhteissa ja tarjota kaikille tilaisuus tutustua toisiinsa vertaistukiverkon rakentamiseksi.
Tähän mennessä olin seisonut erilläni jonoista täysin yksikseni, mutta yllättäen eräs poika tarttui minua kyynärtaipeesta ja veti minut mukaan jonoonsa. Huoneen ovet aukenivat uudestaan ja sisään marssi vielä yksi pitkä jono nuoria amerikansuomalaisia WTC-sivu-uhreja. Kun viimeisetkin vieraat olivat sisällä huoneessa, jonot alkoivat liikkua kohti pöytiä. Minullekin löytyi istumapaikka, vaikka en ollut 9/11:a henkilökohtaisesti kokenutkaan. Kaikki muut salissa olijat olivat nuoria, varmasti alle parikymppisiä, mutta jostain ilmestyi keski-ikäinen nainen vihreässä puvussa ja alkoi puhua. Hän sanoi: "Lämpimästi tervetuloa tähän tilaisuuteen. Te olette joutuneet kokemaan paljon, mutta me haluamme nyt antaa teille tunnustuksen ponnisteluistanne. Budjetti tosin on hieman tiukalla. Olemme onnistuneet hankkimaan teille kaikille varaparonittaren arvonimen (se on edullisin titteli, jonka esimerkiksi yritykset voivat ostaa työntekijöilleen). Myöskään koristeisiin ei ole ollut varaa panostaa paljon: olkaa hyvät ja huomatkaa, että naispuolisten vieraiden asusteena on tölkki Tuborgia. Joka tapauksessa, hyvät varaparonittaret, tervetuloa!"
Kaikilla tosiaan taisi olla käsilaukkujen tilalla Tuborg-oluttölkit. Puheen päätyttyä jenkkinuoret alkoivat heti keskustella eloisasti ja kysyivät minultakin jotain, mutta olin niin hämmentynyt koko tilanteesta, että en heti saanut sanaa suustani. Onneksi tässä vaiheessa huomio kiinnittyi muualle, sillä eräs vieraista oli leikillään kokeillut kaivertaa pöytää keittolusikallaan, ja yllätyksekseen huomannut, että lusikka uppoaa pöytään helposti! Valkoiseen pöytään syntyneestä viillosta alkoi lisäksi pulputa tummanruskeaa nestettä. Huudahdin: "Guys! The table's made out of crème brûlée!" Tämä herätti kaikissa suurta kiinnostusta ja jokainen alkoi kaivaa pöytää lusikoillaan sekä maistella tämän yllättävän jälkiruokalähteen antimia.
(Itse asiassa se ei ollut crème brûlée'ta, vaan panna cottaa karamellikastikkeella. Tarkistin asian pysäyttämällä unen ja kelaamalla sitä taaksepäin jälkkärin löytymisen hetkeen. Olin myös iloinen, että kelaaminen ylipäätään onnistui!)
Joku saattaisi sanoa, että Placebo on menneen talven lumia, mutta itse asiassa Placebo on malliesimerkki uudenaikaisesta yhtyeestä. Bändi ei ole saanut rockmediassa suurta suitsutusta enää moneen vuoteen eikä sen kappaleita nykyisin kuule radiosta, mutta silti sen levyt nousevat yhä listojen kärkisijoille lähes kaikkialla maailmassa ja se esiintyy uskollisille faneilleen suurilla areenoilla. Juuri tällainen valtavirran ulkopuolisen, mutta silti mittakaavaltaan suuren suosion saavuttaminen ja ylläpitäminen on yksi tämän ajan ilmiöistä musiikkibisneksessä: bändit eivät enää tarvitse 24/7-näkyvyyttä MTV:llä tai lehtien kansissa, sillä ahkera kiertäminen ja aktiivinen faneista välittäminen luovat menestykselle kestävämmän ja vakaamman pohjan.
Placebon eilinen esiintyminen Helsingin Jäähallissa oli jo yhtyeen toinen Suomen-konsertti tänä vuonna. Yleisöä oli paikalla täyden hallin verran, ja jokainen oli varmasti tyytyväinen esitykseen. Kesällä ilmestyneen, perinteistä Placebo-linjaa jatkaneen Battle For The Sun -albumin uudet kappaleet herättivät yleisössä jopa yllättävän innokkaita reaktioita eivätkä hävinneet käytännössä ollenkaan vanhemmille hiteille. Keikan avannut uusien kappaleiden putki For What It's Worth / Ashtray Heart / Battle For The Sun viritti tunnelman heti alusta alkaen nopeatempoiseksi ja kiihkeäksi. Kenttäkatsomon eturivi näytti hyppivän, laulavan ja heiluttavan käsiä todella innokkaasti. Konsertin vauhdikkuus kantoi käytännössä loppuun saakka; bändin erinomaisista hitaammista kappaleista soitettiin oikeastaan vain Follow The Cops Back Home. Vuoden 2005 Meds-albumilta soitettiin yllättävän monta kappaletta, ja niistä monet olivat ehdottomasti koko setin kohokohtia.
Syystä tai toisesta hieman epämiellyttävänä ihmisenä tunnettu laulusolisti Brian Molko esiintyi tällä kertaa melko vähäeleisesti ja jätti enemmän tilaa kitaristi/basisti Stefan Olsdalille, joka heilui ensin hopeisessa puvussa ja sitten läpinäkyvässä hihattomassa paidassa hyvinkin aktiivisesti. Myös yhtyeen uusi rumpali, amerikkalainen Steve Forrest lähestyi yleisöä tehokkaasti viskaamalla katsomoihin ainakin kolme satsia rumpukapuloita ja pari vesipulloa. Pääkolmikon lisäksi yhtyettä oli täydennetty naispuolisella viulisti/kosketinsoittajalla sekä kahdella bassossa, kitaroissa ja koskettimissa vuorotelleella miehellä, joista toinen näytti hyvin paljon TV-tähti Ted Allenilta (mutta tuskin oli hän). Bändi kuulosti oikein terävältä ja iskevältä, varsinkin Olsdalin soittamat bassokuviot olivat mukavan muhevasti esillä. Myös konsertin visuaalinen puoli oli hyvin vaikuttava: lavan värimaailma oli hyvin harkittu ja katon toimiminen videoscreeninä oli omaperäinen ratkaisu. Suurin piirtein puolessa välissä settiä Molkon laulusuoritus hieman herpaantui ja muutaman kappaleen ajan tuntui, kuin hän olisi laulanut hieman väärästä sävellajista. Encoreihin mennessä Molko oli kuitenkin taas koonnut itsensä ja etenkin vihoviimeinen kappale Taste In Men oli kenties yksi parhaita esityksiä, joita olen koskaan nähnyt.
Sunnuntain konsertti todisti, että Placebo on yhä äärimmäisen relevantti rock-yhtye, vaikka se ei enää suurimman julkisuuden valokeilassa paistattelekaan. Bändin esiintymisestä huokui soittamisen riemu ja energinen asenne. Lisäksi se on vuodesta 1996 julkaissut hurjan määrän yksinkertaisesti erittäin hyviä kappaleita: eilen kuultujen huippubiisien lisäksi muutama hitti jätettiin jopa soittamatta. Menen ehdottomasti katsomaan Placeboa seuraavallakin Helsingin-vierailulla - ja tämän päätöksen jakaa kanssani aivan varmasti muutama tuhat muukin eilisen konsertin todistanut.
Blogiin kirjoittaminen on jäänyt hieman vähemmälle, sillä olen viimeisen viikon ajan kirjoittanut seminaarityötäni lähes yötä päivää. Tai oikeammin vain öisin. En pysty keskittymään kirjoittamiseen kotona, joten joudun kirjoittamaan kirjastossa - mutta en pysty kirjoittamaan ihmisiä vilisevässä kirjastossa, joten joudun odottamaan myöhäistä iltaa, jolloin siellä on rauhallisempaa. Tällä viikolla olennaisia elementtejä kirjoitusprosessissa olivat myös Pepsi, Maxi-Tuplat sekä Facebookista löytynyt Dungeons & Dragons -minipeli, joka herätti vanhassa luolamestarissa lämpimiä muistoja.
(En ole ollut minkäänlainen mestari yhtään missään yli 10 vuoteen.)
Työ tuli valmiiksi juuri deadlinen puitteissa, kuten pitääkin. Miksi tehdä mitään valmiiksi yhtään aikaisemmin? Silloin joutuisi jossittelemaan sitä, miksi ei korjannut jotain pientä virhettä, vaikka sellaiseen olisi ollut aikaa.
Nyt vain odotan ensi torstaita, jolloin tutkimusseminaaria vetävä professori repii pääni irti kuin vihreä lohikäärme kaoottiselta kääpiöltä. (Roolipelien ystävät saavat tästä ehkä pienen "lol":in, muut tuskin mitään.) Ainoa toivoni on, että mm. keskiaikaan sekä lasten historiaan keskittynyt professori ei oikein ole täysin perillä hieman modernimmasta aiheestani, jolloin voisin kumota väitteet typeryydestäni vetoamalla väärinymmärryksiin. Tämä on kuitenkin ehkä kaukainen toivo, sillä parin ensimmäisen seminaarikerran aikana on osoittautunut, että kyseinen professori tietää aivan kaiken aivan kaikesta (ainakin omasta mielestään).
Syksyn kovin rutistus taitaa kuitenkin olla nyt jo takana ja nyt voin jo hieman huoahtaakin. Tämän illan suunnitelmissa on suunnata Kirkkonummelle, jossa Dala Doli ja Mirkovic vetävät pienimuotoisen lämmittelykeikan maailmanvalloitusprojektin alkajaisiksi. Huomenna käyn tarkistamassa, miten tämä konsertti vertautuu Jäähallissa soittavaan Placeboon.
Positiivisten tapahtumien jatkeeksi myös Monk jatkuu tänään Ykkösellä klo 19.45 uusin jaksoin!
Unessa käytin soijakastiketta silmänympärysvoiteena. Tarkistin pullon kyljestä vielä erikseen, että kyseessä oli juuri vähäsuolainen soija.
Mitäköhän tällaiset unet kertovat minusta? Valveminäni mielestä unitoimintani vaikuttaa melko teennäiseltä: millainen hipsteritravellerimetroseksuaali oikeasti tekisi noin?
Parin edellisen viikon ajan olen tuntenut itseni taas pitkästä aikaa oikeaksi opiskelijaksi. En ole oikeastaan viettänyt näin paljon aikaa opintojen parissa melkein puoleentoista vuoteen. Etenkin viime lukuvuosi oli melko turha: aikaa kului ja opintopisteitä tuli, mutta varsinaisesti mikään ei edennyt mihinkään suuntaan.
Nyt olen työskennellyt tutkimusseminaarityöni parissa aamusta iltaan ja muistan taas, miltä tuntuu olla täysipäiväinen opiskelija. Vaikka tietty monotonisuus rasittaa, rutiinit ovat myös mahtavia (pois tavallisesta kirjastosta hieman ennen klo 20 sulkemisaikaa, sieltä kauppaan ostamaan banaani ja juoma ja sitten 24h-avaimella Aleksandriaan, jossa rauhallista, vaihtelevan tehokasta työskentelyä klo 24 tai 01 asti). Olen kaivannutkin juuri tällaista, opiskelu on taas hauskaa.
Opiskelu on tällä hetkellä hauskaa myös siksi, että varsinaisten pää- ja sivuaineideni kurssien lisäksi päätin osallistua enimmäkseen huvin vuoksi myös musiikkitieteen Beatles-kurssille. Kyllä, ihan oikeasti: on olemassa Beatles-kurssi! Aivan uskomatonta, että jotkut voivat todella opiskella tällaisia asioita ja saada näistä opintopisteitä! Beatles-kurssia pitää hauskasti englantia murtava italialainen professori, joka näyttää opiskelijoille pätkiä Anthology-DVD:stä ja intoilee esimerkiksi Norwegian Woodin sanoituksen erinomaisuudesta. Tämä on ensimmäinen kurssi ikinä, jolla istun eturivissä ja viittaan myönteisesti kysymykseen "Sopiiko, että luento kestää 10 minuuttia yliaikaa?" Luentosarjan viimeisessä osassa käsitellään kuulemma Beatlesista vaikutteita saaneita myöhempiä yhtyeitä... eli myös Oasista! Jee!
Eilen satanut ensilumikin on mukava asia. Ainakin, jos sitä voi katsella ikkunan takaa eikä tarvitse itse olla sen kasteltavana. Kaikki edelliset marraskuut sitten ajanlaskun alun ovat olleet enimmäkseen kaameita, mutta ehkä tästä vuodesta tulee positiivinen poikkeus? No, tämä arvaus saattaa tietysti vielä osoittautua vääräksi - esimekiksi siitä syystä, että seminaarityöni pitäisi olla valmiina ensi torstaina, enkä ole vielä kirjoittanut merkin puolikastakaan...
Tässä se on: elokuva, jonka tarkoitus on hälventää kaikki Michael Jacksonista liikkuvat huhut ja kumota kaikki häntä koskevat juorut. Tai siis, ei huhuja ja juoruja siitä, mitä hän teki makuuhuoneessaan pienten poikien kanssa, mutta huhuja ja juoruja siitä, missä kunnossa ja millaisessa tilassa hän oli elämänsä viimeisinä päivinä viime kesäkuussa. Oliko Jackson sairas ja hauras? Liian heikko esiintymään? Oliko suunniteltu 50 konsertin sarja Lontoossa vain täysin epätoivoinen yritys pelastaa himmenneen tähden katastrofaalinen taloudellinen tilanne vai oliko kyseessä aidosti intohimoinen comeback vuosien musiikillisen hiljaiselon jälkeen? Loiko kaikki tämä Jacksonille musertavia paineita, jotka loppujen lopuksi johtivat hänen kuolemaansa? This Is It -elokuvan perusteella jokainen katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä asioiden todellisesta tilasta.
Vaikka filmiä ympäröivät olosuhteet eivät olisikaan näin eriskummalliset, kyseessä olisi silti erinomainen musiikkidokumentti ja konserttielokuva. Koska elokuvaa varten koottua materiaalia ei alun perin ollut tarkoitettu esitettäväksi julkisesti, se näyttäytyy paljon realistisempana ja aidompana, kuin varta vasten kootut konserttifilmit. Lontoon konsertteja varten järjestetyissä harjoituksissa kuvatut nauhat oli tallennettu ensisijaisesti vain Jacksonin omaan käyttöön, joten materiaali keskittyy lähes täysin Jacksoniin itseensä: parituntisessa elokuvassa on vain muutama minuutti, joiden aikana Jackson ei ole kameran edessä. Häntä kuvataan tarkkailemassa taustatanssijoiden koe-esiintymisiä, näyttämässä yksityiskohtaisesti mallia koreografeille, keskustelemassa kosketinsoitinsoundeista muusikoiden kanssa ja tutustumassa esiintymislavan teknisiin ominaisuuksiin.
Kaikki tämä välittää yhden totuuden: Michael Jackson oli hyvin tarkka koko show'nsa pienimpienkin osa-alueiden suhteen ja tiesi äärimmäisen tarkasti, miltä hän halusi koko esityksen kuulostavan, näyttävän ja tuntuvan. Jackson oli uskomattoman ammattitaitoinen esiintyjä ja showbisneksen suhteen kiistämättä nero. Mutta toisin kuin odottaisi, hän ei perfektionistisista taipumuksistaan huolimatta ollut sietämätön diiva, vaan hauska, lämmin ja nöyrä yhteistyökumppani kaikille niille kymmenille ihmisille, jotka olivat kokoamassa show'ta yhdessä hänen kanssaan. Jacksonin luonnollisen ja lempeän käytöksen näkeminen elokuvassa on hyvin opettavaista. Hänen asenteensa oli varmasti yksi syy siihen, miksi hän parhaimmillaan saavutti niin merkittävän aseman musiikkimaailmassa.
Kulissientakaisten pätkien lisäksi This Is It on kuitenkin ennen kaikkea konserttielokuva, joka paljastaa, millainen Michael Jacksonin Lontoon-esiintymissarja olisi ollut, jos se olisi toteutunut. Elokuva sisältää kokonaisina esityksinä kaikki Jacksonin suurimmat hitit Wanna Be Startin' Somethingista Man In The Mirroriin täydellisinä, tiukkoina, esitysvalmiina sovituksina. Jackson laulaa hieman varoen, selvästi täyttä potentiaaliaan säästellen, mutta silti paremmin ja koskettavammin kuin lähes kukaan muu. Hänen tanssikuvionsa ovat hätkähdyttävän sulavia ja vaivattoman oloisesti toteutettuja. Ainoa henkilökohtainen valituksen aihe on, että omasta mielestäni Jacksonin olisi kannattanut päivittää kappaleidensa musiikillisia sovituksia hieman ja vaihtaa mm. törkeimmin 90-lukulaiset syntetisaattoribasso-osiot ajankohtaisemman kuuloisiin. On silti ymmärrettävää, että Jackson tahtoi esittää kappaleensa yleisölleen juuri sellaisina kuin yleisö oli ne oppinut tuntemaan: ei riskejä, mutta ei myöskään pettymyksiä. Jacksonin olemuksesta suorastaan loistaa esiintymisen, musiikin ja tanssin ilo, joka todella koskettaa myös elokuvakankaan välityksellä. Toisaalta juuri tämä on hieman surullista: ei voi olla ajattelematta, että viimeisten kymmenen vuotensa aikana Jacksonin olisi pitänyt keskittyä enemmän juuri musiikkiin ja esiintymiseen eikä erakkona Neverlandissa elämiseen - nimenomaan musiikki oli Jacksonin suurin vahvuus, joten hänen olisi pitänyt tehdä sitä enemmän.
Kaiken kaikkiaan This Is It jättää Michael Jacksonista artistina erittäin lämpimän ja osaavan kuvan. Hän ei ollut sairas ja hauras, ei liian heikko esiintymään, ei missään nimessä palaamassa lavoille vain rahan takia, vaan aidosta intohimosta musiikkiin ja halusta tarjota faneilleen unohtumaton elämys. Hänen laulu- ja tanssitaitonsa olivat edelleen maailman kärkiluokkaa, kaikki hänen lahjansa olivat yhä tallella ja Lontoon esitykset olisivat olleet tästä tärkeä muistutus. On sääli, etteivät nuo konsertit koskaan toteutuneet, mutta ainakin tämä elokuva päättää Jacksonin tarinan kirkkaaseen nuottiin.
.jpg)
Tekstit
